keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

7. luku

Kesäkuu 1986
Automiehiä

Toimituksen kahvihuoneessa oli täysi tohina, kun Eeva haki aamun ensimmäisen kupillisensa. Ryhmän parhaat juorutädit, kaksi vanhinta miestä, olivat taas jo päällään toisten ihmisten elämässä. Heillä oli varmaa tietoa korkean virkamiehen ja tämän sihteerin suhteesta, nämä oli nähty poistumassa samalla ovenavauksella teatterin ensi-illasta.
   - Mielikuvitus kuin saostuskaivo, Reetta kommentoi ukkojen höpinää, ja nämä vakuuttivat etteivät toki halua olla kenenkään onnen tiellä.
   Päivänpolttavista uutisaiheista kellään ei sen sijaan ollut vielä käsitystä, oltiinhan vasta varhaisessa aamupäivässä. Ja sehän oli päivystävän toimitussihteerin päänsärky, keksiköön itse nyt vuorollaan juttuideansa. Jokainen panttaili kestoideoitaan omalle vetovuorolleen. Oli oman toimituksen lähetysvuoro, kaksi naapuritoimitusta saivat keskittyä tuottamaan vain juttuja. Mutta agenda oli selvä, tänään ei tarvinnut paljon päätä vaivata aiheen vuoksi. Kauan odotettu huvipuisto oli lopulta valmis, sinne oli kutsuttu infoon. Toimitussihteerinä oleva Salla tinkasi juttuihin näkökulmaa, mutta kollegat nauroivat. 
   - Siinä on näkökulmaa ihan tarpeeksi, kun Kale yrittää pysyä roundupissa pystyssä ja Ilmo oksentaa taifuunista. Voisko kerrankin vaan kuvailla mitä siellä näkee ja kokee? Jusu vänkäsi. Salla yritti saada miehet tiedostamaan, ettei Yle voi vain mainostaa kaupallista toimintaa, piti olla kriittinenkin. Tällä kertaa hänet vaiennettiin. Äänitarkkailija lähti hakemaan lähetysautoa, Kale ja Ilmo keräilivät nagrojaan ja lehtiöitään. Sallaa teki mieli härnätä. 
   - Jos ei mitään kuulu, niin Aake ei ole saanut kusoa lentämään. Meidät tavoittaa siinä tapauksessa infotilaisuudesta, siitä jostain olut- ja siideritarjoilun vaiheilta. Mutta sinähän voit raportoida itse studiosta, kerrot vaikka näkökulmia kustannuslaskelmista ja huvipuistolainsäädännöstä. Lopun miehet jupisivat toisilleen niin hiljaa, ettei Salla kuullut tarkkaan. 
   Eeva lähetettiin Haminan laitamille tekemään juttua musiikkiluokista. Niitä uhkasi lakkauttaminen, rahaa oli vähän. Hän oli lähdössä talon autolla matkaan kerrankin ilman äänitarkkailijaa. Huvipuistokeikalle heitä tarvittiin kaksin kappalein, kolmas oli lomalla. Juuri kun hän oli livahtamassa ovesta, Salla huusi perään, että kesätarkkailija piti ottaa mukaan. Eeva ihmetteli, eikö poika voinut mennä huvipuistokeikalle, oppisi jotain ääniautostakin. Ihme kyllä Salla suostui, Eeva pääsi puolen päivän reissulle yksin. Ihanaa. Tarkkailijat olivat kivoja kavereita ja osasivat hommansa. Usein keikoilla oli hauska puhella juttuaiheesta ja paljosta muustakin, mutta tuntui hölmöltä, että aikuisia miehiä roikotettiin mukana pitelemässä mikrofonia, kun toimittaja jututti yhtä ihmistä. Harvoin haastatteluissa kaivattiin äänitarkkailijan virittämää ylimääräistä tehostemikkiä luomassa akustiikkaa - tarkkailijoiden osaaminen pääsi oikeuksiinsa vasta studiossa, kun ryhdyttiin leikkaamaan nauhaa. Kaverit eivät itse valittaneet, heidän työpaikkansahan olisivat vaarassa, jos toimittajat rupeaisivat äänittämään ja montteeraamaan kaiken omatoimisesti. Nyt kyllä tarkkailijapäivilläkin oli alettu ennakoida sitä mahdollisuutta, samoin toimittajien palavereissa. 
   Eevalle toimenkuvan laajentaminen oli se ja sama, pääasia että pääsi kiinnostavien aiheiden kimppuun. Toimittajan ammattihan oli ylellisyyttä muutenkin. Ikinä hän ei tutustuisi omaan maakuntaan näin hyvin, jos olisi valinnut kirjastotieteen ja informatiikan tiedotusopin sijaan. Kesäinen maalaismaisema hiveli silmää. Tätä reittiä Eeva oli oppinut ajamaan aina, kun oli asiaa Haminan suuntaan. Ei hän ennen tiennyt, millaista kauniisti rullaavaa peltomaisemaa, polveilevia kapeita jokia ja tien varsiin rakennettuja vauraita maalaistaloja oli näin lähellä kotikulmia. Lapsena hän oli päässyt joskus Anjalan kartanoon, kun sen pihalla pidettiin kuorolaulujuhlia ja vanhempien kuoro osallistui. Siinä sai pilkahduksen jostain muustakin kuin tehtaan kupeeseen syntyneestä pikkukaupunkimaisemasta. Mutta että sellaista riitti kaikkialla kaupunkien ympärillä, sitä hän ei ollut aikaisemmin tajunnut. 
   Perillä odotti koulun musiikkiluokkien opettaja ja rehtori. Eeva terästäytyi, hän tiesi, että opettajien kanssa piti olla tiukkana. He pyrkivät tavallisesti tekemään jutun toimittajan puolesta, jos tämä ei pitänyt varaansa. He olivat yleensä pyytämättä valinneet haastateltaviksi luokan välkyimmän tytön ja kilteimmän pojan, haalineet lausunnonantajia moninkertaisesti sen mitä juttuun mahtui. Nämä sitten soittelivat jälkeenpäin toimitukseen ja ihmettelivät, mitä heidän haastatteluilleen oli tapahtunut, kun ei niitä ollenkaan radiosta kuultu. Kaava toistui tälläkin kertaa, nyt opettajat olivat junailleet haastattelun etenemisenkin. 
   - Ensin voit jututtaa meitä, ja sitten otamme tähän viisi tyttöä ja viisi poikaa ja parit vanhemmat, he ovat valmistautuneet antamaan lausuntonsa musiikkiluokkien alasajosta. Sitten tarjotaan sinulle kouluruokaa, rehtori selvitti. Hyvää hän tarkoitti ja kuvitteli varmaan helpottavansa toimittajan työtä, mutta ei se niin mennyt. Eeva sai taas alleviivata kaikilla raajoillaan, että toimittamisen ammattilainen onkin nyt joku muu kuin luokastaan vastaava ope. Marssijärjestyksen selviminen piti vielä tehdä niin veitikkamaisen kepeästi, ettei kukaan menettänyt kasvojaan. Rehtorin suunnitelmalla jutusta tulisi tunnin mittainen, sen tekeminen kestäisi kaksi tuntia, ja kukaan ei jaksaisi kuunnella sitä diibadaabaa radiosta. Mutta Eeva selitti nätisti. 
   - Minä teen seitsemän minuutin juttua, joten kysyn ensin musiikinopettajalta pari kysymystä ja sitten tulen vaikka luokkaan äänittämään, jos te laulauisitte ja soittaisitte jotain. Poimin itse pari lasta haastateltavaksi, ei tarvitse valita heitä keskiarvon tai laulunumeron perusteella. Jos tuolla on joku vanhempi, niin ihan kiva saada kuulla hänenkin kantansa asiasta. Mutta juttuun ei mahdu kovia monta, kun pitää saada vielä päättäjäkin kertomaan, miksei musiikkiluokkaa tarvita.
   Kun materiaali oli paketissa, rehtori lepytelty ja palautettu auktoriteettiasemaansa, opettaja tuli juttusille. 
   - Sinulla on mukava radioääni, olen kuunnellut teidän lähetyksiä. Missä sinä varsinaisesti olet töissä, kun ehdit tekemään näitä ohjelmiakin välillä? Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun Eeva kertoi olevansa kokopäiväisesti Ylellä ja nauttivansa kuukausipalkkaakin. 
   Olipa ihanaa päästä autoon ja tiputtaa roolihymy kasvoilta. Sippolan maalaismaisemat rauhoittivat, mäet ja mutkat vaativat keskittymistä, ärtymys hälveni. Eeva huomasi miettivänsä jo huvittuneena tilannettaan. Miksi ihmeessä minä tähän ammattiin päädyin, ujo ja sisäänpäin kääntynyt ihminen? Enkö arvannut, että tässä hommassa ei voi yrittää sulautua tapettiin, joutuu määräilemään toisia, kyseenalaistamaan heidän sanomisiaan, olemaan epäkohtelias? Äitiä ja isää varmaan välillä harmittaa, kun yrittivät antaa hyvän kotikasvatuksen ja minä vedän sen vessanpöntöstä. Toisaalta isä kyllä taitaa usein leveillä tyttärensä julkisella ammatilla, ei tajua ettei se nykymaailmassa olekaan niin kova juttu kuin joskus hänen nuoruudessaan, Eeva pohti. 
   Toimituksessa Eeva paineli tiedustelemaan Sallalta, montako minuuttia saisi tehdä. Koulun väki oli lähtiessä kysynyt tutun lauseen ‘moneltakos sinä laitat tämän ulos’, ja nyt siellä varmasti jännitettiin miltä oma ääni kuulostaisi radiosta. 
   - Kuule tee vaan hyllyyn. Huvipuistojutusta tulee nyt sen verran laaja, että en tiedä mahtuuko siihen uutisten lisäksi mitään muuta, Salla vastasi ja kääntyi tärkeän näköisenä papereittensa puoleen. Kaksikymmentä minuuttia huvipuistossa riekkumista? Selvä. Tämä taisi olla kosto siitä, ettei Eeva ollut ottanut kesäpoikaa mukaansa vaikka pikkupomo käski. Pitäisikö nyt soittaa vielä koululle ja sanoa, että teidän haastattelut siirtyvät tuntemattomaan tulevaisuuteen. Äh, selittäköön se joka päätti. Hänelle oli aivan sama, tuliko juttu ulos vai ei, ja se tässä hiukan huolestuttikin. Oli kiva päästä jututtamaan ihmisiä, montteeraamaan haastatteluita ja vaihtamaan maisemia päivän mittaan. Mutta eikö hän osannut sitoutua toimituksen tavoitteisiin, kuten sanonta kuului, kun jutun hyllyttäminen ei liikuttanut yhtään. Pääsisi ajoissa lasten luo, kun homman voisi tehdä valmiiksi myöhemminkin. 
   Illalla Elli ja Tatu istuivat Eevan kainalossa sohvalla. He olivat viettäneet päivän retkellä seurakunnan kesäkodilla. Elli oli vielä fiiliksissä ja lauloi päivällä kuulemaansa. 
   - Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen. Minne käynkin maailmassa, sinä olet ohjaamassa... Mites se jatkuukaan? Tatu mietti hetken. 
   - Hmm, minne käyn? Ohjaamassa? Autokouluun. 

Irma tunsi olevansa kuin jokin ikiaikainen emo. Hän kiikutti pajukorissa ruokaa isälleen seniorisiipeen. Perunamuusi-jauhelihalaatikkoa, salaattia, jälkiruoaksi puolukkapuuroa. Irmasta käytäntö oli hyvä. Hänellä ja Veikolla oli lasten muutettua pois mennyt vuosia, että kotona ei laitettu ruokaa juuri muulloin kuin viikonloppuisin. Kahta ihmistä varten ei kannattanut ruveta tekemään mitään suuritöistä. Munakkailla ja puuroilla selvittiin hyvin päiväkausia, ihana kaalilaatikko ja kunnolla haudutettu karjalanpaisti olivat vain kaunis muisto. Niin Irma luuli kunnes ensin isä Juho muutti äidin kuoltua naapuritaloon ja vähän myöhemmin Eeva lastensa kanssa seinän taa. Nyt kannatti satsata ja panostaa, syöjiä riitti. Työpäivä sosiaalitoimistossa ei painanut, kun sen jälkeen pääsi posket hehkuen loihtimaan herkkuja hellan ääreen. Jos silakkalaatikko ei Ellille ja Tatulle maistunutkaan, niin Juho sai melkein kyyneleet silmiin sitä syödessään. Irma tunsi taas olevansa keskellä elämää. Kun vain isäkin saisi taas edes sen liepeestä kiinni. 
   Ala-aulan oleskelutiloissa oli hiljaista, samoin Juhon huoneessa. Irma jätti korinsa Juhon tiskipöydälle ja lähti etsimään ihmisiä. Huopatossutehtaan tunnelma vallitsi keittiössäkin, mutta TV-huoneesta löytyi Maria. Tämä säpsähti tulijaa, tumppasi nopeasti tupakkansa ja avasi ikkunaa vielä suuremmalle. 
   - Miehet läks Kallen mökille Jaalaa, kaikki viis. Menivät kuulemma tarkastamaa, että paikat on kunnossa. Ei ne meitä naisia huolinu mukaasa, olivat ihan täpinöissää. Jotain työkalui ne tuntu kaivavan vinttikomerosta, olisko ne tosissaa meinannu haravoida pihaa siellä, Maria epäili. 
   - Ai sellanen retki, kiva. Mahtuiko ne kaikki Kallen autoon? 
   - Ne meni sil Väinön isol koslal. En miä usko että tarvii olla huolissaa, Väinö on hyvä kuski eikä niillä varmaan mitää miestä vahvempaa ollu eväinä. Margit tais laittaa niille voileipii mukaa, meinasivat keittää perillä kahvit.
   Irma vei ruoat pois, millä isä kylmää laatikkoa edes lämmittäisi. Pitäisi varmaan ostaa hänelle mikroaaltouuni tai ehdottaa, että hankkeen rahoilla hommattaisiin keittiöön yhteinen. Sitä varten tarvittaisiin kyllä kurssitusta, eivät kaikki talon asukkaat olleet sellaista vempainta edes nähneet saati käyttäneet. 
   Väinön autossa oli rehvakas tunnelma, vaikka takapenkillä oli hiukan ahdasta. Torstia huiteli syyllisyys päähän, kun hän kuuli pontikkapannun kolinaa takapaksista. Hän arveli, että oltiin ehkä vähän laittomilla teillä. 
   - Niinkin voi sanoa, jos ei tiedä mistä puhuu, Kalle kuittasi ja käski kaartaa pienemmälle mökkitielle. - Kyllä se minusta on jokaisen oma asia, mitä huushollissaa keittelee. Ei myä pojat viranomasilta kysellä, sopiiko suomalaisen miehen valmistaa perinnejuomaa ittelle. Osottaaks siel takapenkil viel joku elonmerkkii? Takapenkki ei vastannut mutta oli hyvinkin eloisa sitten kun pomppuinen matka roudan möyhentämällä tiellä päättyi ja sai vääntäytyä autosta ulos. Sulo ja Kalle kaivoivat happoteräksisen pontikkapannun auton periltä ja kantoivat sen halkoliiteriin talteen. 
   Olipas mukavaa istuksia pitkästä aikaa laiturinnokassa. Aurinko lämmitti, koivun suhina kuulosti hienolta. Rantasipi piti meteliä koko matkansa järvenpintaa vastarannalle ja takaisin. Sillä oli kovasti asiaa. Kallen poika perheineen oli pannut paikat kuntoon mökillä, ei siellä enää haravoida tarvinnut. Katseltiin pontikkapannua, kehuttiin miten hyvä materiaali vapaa-ajan metalli oli moneen tarpeeseen. Moni oli haponkestävää terästä yhtiöllä osannut käyttääkin omiin hyviin tarkoituksiinsa. Sulo muisteli ehkä joskus valmistaneensa tutulle laboran miehelle yli jääneistä paloista savustuspöntön. 
   - Se alko olla jo valmis, kaveri istu vieres valkosis vaatteissaa kun korppi oksalla varttumas koska sais sen mukaasa. Eikös siihen tule sit minun pomo ihan yllättäen antamaa mulle hitsaustöitä. Se katto laporan kaverii pitkää, eihän sil pitäny olla mitää tekemist meiän verstaalla. Kun se oli menny niin tää laporantti kysy että kuinkas Sulo meiän nyt käy, toihan arvas mitä myä ollaa tekemäs ja kertoo min pomollekii. Miä sanoin vaa että ei täs kuinkaa käy, miä teen sillekii. Kaikkihan siel teki välil omii tarvekalui. 
   - Osaakos kuka teistä keittää pontikkaa? Kalle palasi pääteemaan. - Nää hiiva ja sokeri laitetaa tuvan kaappii taltee. Ens kerralla haetaa siit maalaistalosta mäskii, jolla päästää alkuu. Eikhän myä loppuviikosta jo tulla käynnistelemää poikaa Sulon kans. Talon isännälle pitää sit antaa pullo kirkasta, kun sit rupiaa syntymää. Nyt sumpit tulelle. Haluattenkos saunoa? Kalle katseli seuruetta, josta oli vuoden mittaan tullut hyvä kaveriporukka. Jokainen oli kääntänyt naamansa kohti aurinkoa, paidat pidettiin kuitenkin tiiviisti päällä. Ei lämmin luita rikkonut vielä yli kahdessakymmenessä asteessakaan. 
   Kahvin äärellä palattiin satavitosten tekoon. Se oli ollut järkevää toimintaa: jos ei verstaalla jonain hetkenä ollut mitään tehtävää, oli suorastaan ammattitaidon ylläpitämistä rakennella jotain omaa. Ylijäämäpaloja virui siinä pois heitettävinä joka tapauksessa. Ja jos tarvittiin lisää tarvikkeita, niin 105-koodilla niitä sai varastolta. Alpo alkoi muistella Lundbergin Matin kertomusta isänsä ovelasta keksinnöstä. 
   - Kolme kaverusta, klooritehtaan laborantti Sundroos, varastopäällikkö Lundberg - tämän Matin isä - ja ammattikoulun rehtori Tanner teki joskus heti sotien jälkeen keksinnön. Ne anto sille nimen SuLuTa keksijöitten mukaan. Tuote oli saippua, jota miehet myi yhtiölle. Elikkä varsinain supersatavitoin, koska taatusti saippua oli tehty yhtiön aineksista ja yhtiön ajalla, mut yleensä nyt kukaa ei sentää ruvennu myymää satavitosiaa, varsinkaa takas yhtiölle. Matti oli pakannu kavereittesa kans saippuapaloi jenkkitehtaan sinisee paperii. Muistatteko sen mitä käytettii ruutuvihkojen kansii? Yhtiö lunasti niit pesuhuoneisiisa, kun kunnon saippuasta oli siihe aikaa kova puute. Ja jos jäi ylijäämää, se kaupattii taatusti armeijalle. Sinnehän meni viel kuuskytluvullakii Kuusaan jenkkipaperista tehtyy Kelpoo, vaikka markkinoilla oli jo pehmopaperii. Armeija säästi niillä hankinnoilla taas jonkin pennin. 
   - Minul on muisti kun romuvarasto, tärkein aina alimmaiseen. Mut satavitoisein miä muistan hyvin. Tehtii nimittäin kaappikelloi puuseppäverstaalla. Kelloseppä Kopra sit laitto niihi koneistot, ja tuttu rouva maalas nätit kukkakuviot. Myä tehtii niit kaikkiaa viis kappaletta, oikein tilauksesta, Kalle kertoi. Alpo tunnusti värkänneensä lapsenlapsilleen joululahjaksi leluja ja pikkuisia huonekaluja. Sulo kuvaili, miten putkenpätkistä sai happokäsittelyllä hienoja maljakoita, kun hitsasi niihin siististi pohjat. Torsti ei ollut sellun koneenhoitajana päässyt itse rakentelemaan mitään mutta tiesi monta tarinaa, jotka voisi nimetä eräänlaisiksi satavitosiksi. 
   - Olin kaverin kyydissä tehtaan pakettiautolla, mentiin viemään sen omakotirakennukselle yhtiön ajalla ja yhtiön autolla vähän työkalui. Portista päästiin ihan asiallisesti, kun kaveri valehteli että vietiin työkalui Voikkaan tehtaalle. Portin jälkeen se huomasi tien laidalla viemärinkannen, pysäytti auton ja kanto kylmin ilmein kannen autoon. Sit vietiin kamat kaverin raksalle ja ei kun takas töihin. Miä toivoin vaan ettei kukaan pikkupoika menis leikkimään liian lähelle avointa viemärii, Torsti kertoi. 
   - Mut näistä myä ei sille likalle puhuta, Annille. Sit ei tiiä, miten yhtiöllä tänä päivänä suhtauduttais, jos kaikki nää asiat tulis tietoisuutee. Kaikkihan myä tehtaalaiset itte tiietää totuus, mutta muitten kateellisten mielestä homma kuiteskii haiskahtaa, Kalle vannotti ja muut lupasivat vaieta kuin muuri. 
   Saunan kuistilla viilenneltiin kovissa löylyissä kuumenneita hartioita ja kannustettiin toisia uimaan. Itsellä ei ollut niin väliä, ehtisi sittenkin kun vedet lämpiävät järvissä. Kylpöminen maittoi, alettiin haaveilla jo paremmista taukojuomistakin tulevilla saunomiskerroilla. Sulo ja Kalle lupasivat hoidella pontikkapannusta tarjottavaa juhannuksena, eiköhän se nyt muutamassa viikossa valmistuisi. Joku huokaisi, että elettäisiinpä vielä entisiä aikoja, jolloin yhtiöllä oli viinatehdas piirin sisällä. Sieltä pihistettiin monin konstein annoksia niin, että alkoholinkäyttö tuppasi välillä lähtemään käsistä.

   - Se oli vähän kun luontaisetu, että piti saaha hömpsyt töissä, Kalle sanoi. Sulo muisti, kuinka näppärän keinon pirtutehtaan työntekijät olivat kehittäneet viinan saamiseksi. 
   - Nehän valvo metyylialkoholin kuljetusta yhtiön pirtutehtaalta Rajamäelle tarkasti, junan säiliövaunu punnittii aina tyhjänä,  ja vasta sit täytettii ennen kun se lähti. Kukaa ei huomannu, että äijät oli pannu vaunun kattoo ämpäreit roikkumaa, ja ne täytty kun vaunuu täytettii. Vaunu tuli takas tyhjänä paitti että katosta roikku nyt muutama ämpärilliin metyylialkoholii. Sit oli taas mitä jalostaa, Sulo selitti. 
   Saunojat olivat yksimielisiä siitä, että ennen piti olla omatoiminen, kun Kuusaalla ei kerran ollut viinakauppaa. Joko läksit tilipäivänä suoraan Kouvolaan tai keksit muita konsteja. Palkkapussien jakopäivänä tehtaan portilla oli rivi takseja valmiina, jos miesten vaikka tekisi mieli karauttaa saman tien asioimaan Kouvolan alkoon. Oli siellä toinenkin rivi, monien työntekijöiden vaimot ilmestyivät aina paikalle ottamaan miehen tilipussin haltuun. Muuten ei olisi takeita perheen ruokarahoista. 
   Kun mökkireissulaiset palasivat illalla seniorisiipeen, ovella oli vastassa moniääninen naiskuoro. Huoli oli kääntynyt paniikiksi sitä mukaa kuin kello kävi, naiset Viivi etunenässä olivat jo soittamassa poliisille, kun ei isäntiä kuulunut. 
   - Tää ei kelpaa alkuunkaan, ette te voi lähtä tol taval ilman että me tiietää koska olette tulossa takas,  Viivi yritti motkottaa. Hänet naureskeltiin hiljaiseksi, mikäs hätä aikuisilla ihmisillä nyt olisi valmiissa maailmassa. Miehen täytyi tehdä mitä miehen täytyi tehdä. Testosteroni haiskahti, kun isännät marssivat naisjoukon ohi sisään kuraisissa kengissään. Juho istahti sängylleen pitkästä aikaa hyvällä tuulella. Jalka ei ollut vihoitellut, kohta ei tarvittaisi enää keppiäkään. Irma oli näköjään käynyt ja jättänyt lapun. Tässähän voisi vielä pistäytyä Irmalla ja Veikolla kysymässä, oliko sitä ruokaa jäljellä. Päässä oli alkanut kehkeytyä suunnitelma Väinön autonajoa seuratessa. Mutta siitä ei paranisi tyttärelle sanoa halaistua sanaa. 

Imatran asuntomessujen avaamiseen oli enää muutama viikko. Nyt tehtiin lähetykseen pakettia, jossa Kuusankosken kolmen vuoden takaisten messujen rakentaja antaisi viime hetken vinkkejä tämänkesäiselle messurakentajalle. Eevalle oli langennut Kuusankoskella käynti, hänhän tunsi paikkakunnan kuin omat taskunsa. Paitsi että ei todellisuudessa tuntenut läheskään yhtä hyvin kuin toimituksen vanhemmat kollegat, jotka olivat seuranneet kuntien tapahtumia tiiviisti vuosikymmenet. Mutta oli kiva päästä kotikulmille tutunoloiseen seuraan. Harmi vaan että piti mennä taksilla, kun talon muut autot olivat ajossa. 
   - Taidat olla se Eeva Palo, kuski kysyi matkalla Naukioon. 
   - Syyllinen, Eeva virnisti ja odotti kommenttia tyyliin miksei koskaan tehdä juttuja todella kiinnostavista aiheista kuten taksinkuljettajien työn vaarallisuudesta. Väärin. 
   - Onkos se sinun vaari, jota olen kuletellut autoliikkeissä viime päivät? Onks hänellä tosiaan vielä ajokortti? Eevaa nauratti, täkäläiset olivat aina tuntevinaan kaikki ja tietävinään heidän asiansakin. Kuski ei antanut periksi, alkoi kertoa miten oli hakenut parina päivänä Juhon näköisen henkilön seniorisiivestä ja pörrännyt pitkin Kouvolan autokauppoja oikein huolella ja aika kalliistikin. Eeva jähmettyi, vilkaisi kelloaan ja käski ajaa sosiaalitoimiston kautta. Hän pyysi kuljettajaa odottamaan, hän palaisi hetken kuluttua. Toimistossa hän ryntäsi äitinsä huoneeseen koputtamatta, onneksi Irman seurassa oli kollega eikä asiakas. Eeva selitti hengästyneenä mitä oli taksissa kuullut ja jätti hölmistyneen äitinsä tuijottamaan peräänsä. Asuntomessualueelle piti ehtiä nopeasti, siellä onnellinen puutalonomistaja teputti varmaan jo, että missä se toimittaja viipyy, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella. 
   - Mitäs nyt tehdään, ruvetaanko pieremään verta? Irman työkaveri ihmetteli kuultuaan Juhon tempauksesta. Hän ehdotti, että Irma lähtee ruokatunnilleen saman tien ja selvittää asian isänsä kanssa. Irma nousi, käveli ovelle, palasi hakemaan kuulakärkikynän, mietti hetken ja vaihtoi kynän rahapussiinsa, sanoi tulevansa takaisin ennen seuraavaa asiakasta. Kotiin polkiessaan hän huomasi toistelevansa Juicen tuoreen kappaleen sanoja. Silmissänsä orpo katse lapsen eksyneen. Tät ikävää mie en kyllä tähä pöytää tilant, Irma ajatteli ja tajusi, että mieleen nousee vain toisten valmiiksi keksimiä lauseita, oma pää oli ihan tyhjä. Tuo taisi olla Sonja O:sta, joka hänellä oli yöpöydällään.  Automies oli tänään päättänyt olla paikalla. 
   - Huh kun putkahlin, Juho yritti keventää tunnelmaa, kun Irma ryntäsi kiivaasti hänen huoneeseensa. Päältä jo näki mitä asiaa tyttärellä oli. Nyt kun pystyisi juttelemaan kuin sossun asiakkaalle, viileästi ja tunteensa tilanteesta etäännyttäen, Irma ehti ajatella. Turha toivo. Hänen äänensä kohosi, ja Juho muuttui samaa tahtia mykäksi. Irma hengitti syvään, laski mielessään kahteenkymmeneen ja aloitti alusta, vetosi rauhallisesti järkeen, eihän kortittoman kannattanut autoa ostaa. 
   - Voinhan minä ajaa kortin uudestaan, Juho kuittasi. Irma viittasi Juhon hitauteen, ei hän ehtisi reagoimaan yllättäviin tilanteisiin, hän olisi vaaraksi muilla tielläliikkujille. 
   - Otatko tunnollesi, jos ajat jonkun lapsen kuoliaaksi? 
   - Minä ajan varovasti. Kyllä Juhoa kuskattaisiin Veikon ja Irman autolla aina kun hänen pitäisi päästä jonnekin, Irma yritti vakuuttaa. 
   - Te olette töissä, ette kerkiä sillon kun minä tarvisin. Minne Juhon sitten pitäisi päästä? Pirttimäelle vanhaan kotiin. 
   - Ne on minun rahoja, minä voin tehdä niillä mitä haluan. Vai meinaatteko panna minut holhouksen alle? 
   - Ei isä, ei ole tullut mieleen. Tähän asti. Irmaa väsytti äkkiä kovasti, hän kallistui Juhon sängylle pitkäkseen, piti silmiään kiinni niin kauan, että Juho jo kysyi, mikä on.
   - Ei mikään, tiä tahtos niinkun äiti aina sanoi. Minä en jaksa enää yrittää sinun kanssa. Aikuinen mies, ihan kun lapselle puhuisi. 
   - Niin. Ja aikuisella miehellä pitää olla auto, Juho kuittasi ennen kuin Irma nousi ja painoi oven kiinni perässään. Hän istui ruokatuntinsa viimeisen vartin omalla parvekkeella ja houkutteli mustaa kissaa viereensä polulta. Se hyppäsi terassin kaiteelle ja pysyi kapealla alustallaan ihmeellisen taitavasti. 

Messualueella Eeva mietti jälleen, mistä olisi jäänyt paitsi, jos olisi valinnut toisen ammatin. Nyt hän oli päässyt ihmisten koteihin, kuullut heidän tarinoitaan myrskyisästä rakentamisvaiheesta ja rakennustarkastajan yhteenvetoa peruskorjauksen ja uudisrakentamisen eroista. Joka päivä oppi jotain uutta. Jos ei muuta niin sen, että vanhaa korjatessa pitää tyytyä vinoon. Seiniä ei kannata oikaista, jos ne eivät aiheuta ongelmia, kulmat eivät aina ole yhdeksänkymmentä astetta, eikä se haittaa. Vanhaa pitää kunnioittaa. 
   Iltapäivä kului toimituksessa materiaalia montteeraten. Aake oli tyytyväinen, kun toimittaja oli taimannut nauhasta valmiiksi kohdat, jotka halusi mukaan. Eevan sormet syyhysivät päästä leikkaamaan itse, mutta sellaista ei tehty. Toimenkuvien rajat olivat tarkat. Eeva arveli, että Tatun ja Ellin kanssa askartelu olisi kyllä antanut ainakin sorminäppäryyttä nauhurin saksien naksutteluun ja teipinpalojen liimaamiseen mutta ei viitsinyt ruveta väliaikaisena työntekijänä vänkäämään. Äänitarkkailijoiden korva oli kyllä tottuneempi huomaamaan vääränlaisten saumojen mokat. "Minne se ohi ajava auto yhtäkkiä hävisi?" Aake tavallisesti motkotti, jos joutui liittämään erilaiset taustat väkivalloin yhteen. 
   Kun Eeva sai lapset iltapäivällä tarhasta, kolmikko paineli suoraa päätä mummolaan  kuulemaan Juho-vaarin seikkailuista. Onneksi puolikesyt oravat pitivät lapset parvekkeella, heidän ei tarvinnut ihan kaikkea perheen toilauksista tietääkään. Niitä kuitenkin leviteltäisiin tarhassa. Eeva oli joskus ehdottanut päiväkodin tädeille: "Jos ette usko puoliakaan siitä mitä Tatu ja Elli kertoo kotiasioista, niin minäkään en usko puoliakaan siitä mitä he kertoo tarhasta." Tähän oli naureskellen suostuttu. 
   Irma muisti tarkasti isänsä kanssa käymänsä keskustelun. Juho voisi mielestään ajaa kortin uudelleen. Tämän perheen naiset eivät tuhlanneet aikaa päivittelyyn, he olivat ratkaisukeskeisiä persoonia. Veikko kuunteli sivusta, kun vaimo ja tytär jakoivat tehtävät. Irma soittaisi autokauppoihin, etteivät myisi isälle autoa. Eeva soittaisi autokouluihin, etteivät ottaisi uutta veteraanioppilasta. Veikko lupasi olla pienten kanssa sen aikaa, kun naiset istuivat puhelimessa. Tunnin päästä Eeva palasi omalta puoleltaan. Autokouluissa oli ymmärretty yskä, kaikissa autokaupoissa sen sijaan ei. Irma oli saanut rauhoittavia vastauksia useimmista, mutta Mersujen myyjä oli tylyttänyt. Tietenkin he myisivät, jos joku haluaisi ostaa. Mutta jos autonomistaja ei saisikaan korttia, ottaisivatko he auton takaisin? Kyllä, ja veloittaisivat kymmenen prosenttia hinnasta. 
   Naiset istuivat voipuneina keittiönpöydän ääressä, kun Veikko palasi mäeltä lasten kanssa. Porukka oli leikkinyt arvuuttelua, ja lapset halusivat jatkaa. Tatu keksi: 
   - Kipinät lentelee, vaan ei ihmistä satuta?
   - No ei kyllä keksitä, mikäs se on?
   - Tietysti auton moottorin kipinät. Irma ja Eeva vilkaisivat toisiinsa ja purskahtivat hysteeriseen nauruun. Ei enää yhtään autojuttua tänään.

Juho ei päässyt eroon autohuumastaan. Miksi muut eivät ymmärtäneet, että hän menetti itsenäisyytensä, kun joutui anelemaan heiltä kyytejä? Hän muisti ensimmäisen autonsa viisikymmenluvulta. Kirvesmiesporukalla oli riittänyt töitä, ansioita oli kertynyt. Auton myötä keikkoja sai kauempaakin, ja kolmen neljän kaverin porukalla hurautettiin Valkealaan tai Iittiinkin rakentamaan perheille koteja. Pölyistä ja hikistä ryhmää varten ei kannattanut uutta autoa ostaa, ja välillä hyvin sisäänajettu Ifa jättikin rakentajaremmin tielle. Mutta yhdessä ajellessa tuli iskettyä tarinaa, oltiin kuin veljeksiä matkalla kohti parempaa tulevaisuutta. Joka puolella vallitsi toiveikkuus. Sodan kauhut alkoivat painua pinnan alle, maata rakennettiin vauhdikkaasti, vasaran kolke viestitti kauas, että ei hätää, tästä noustaan ja surut unohdetaan. Sen tunteen Juho liitti aina myöhempiinkin auto-ostoksiinsa. Itsenäisyys, niin maan kuin miehenkin, usko tulevaisuuteen ja omiin kykyihin. Miten voidaan riistää mieheltä kaikki tämä, kun vaimokin on jo otettu pois? 
   Mutta jos Juho olikin mielestään väärinymmärretty vanhus, hän oli myös isä ja näki tyttärensä ahdistuksen ja väsymisen. Irmalla ei ollut turhan helppoa. Työ sosiaalitoimistossa tarjosi ihmisten vaikeuksia hoidettavaksi, kotona Irma koetti auttaa parhaansa mukaan Eevan porukkaa ja häntäkin, Juhoa. Olihan siinä ruuhkaa kerrakseen yhdelle naiselle, vaikka sillä hyvä puoliso olikin. Ja aina se jaksoi olla ystävällinen seniorisiiven kaikille asukkaille, toi sitä pullaakin yhteiseen pöytään. Mutta luottaisi nyt vaan isäänsä, joka on sentään kymmenet talot toisille rakentanut, sodat sotinut ja selvinnyt täyspäisenä tähän ikään. Pitäisi keksiä jokin konsti, jolla Irman saisi rauhoittumaan. Juho kallisti päänsä tyynyyn Lempin nimikoimalle tyynyliinalle. Tyynyvaarulle, kuten Lempi oli sanonut. Naapurista kuului Kallen iltatoimia, kävikö se ihan suihkussa ennen maate menoaan? Itse asiassa Kalle voisi olla avuksi autokysymyksessä. Raollaan olevasta ikkunasta tulvahti sisään leikatun nurmen tuoksu, viereisen puutalon pihagrillistä savun ja makkaran häivähdys. Juho nukahti ja alkoi uneksia Pirttimäestä ja juhannuksesta. 
   Seuraavana päivänä Juho ja Kalle olivat jo ennen aamupalaveria matkalla kohti Pirttimäkeä. Juho oli käynyt kolkuttelemassa Kallen oveen heti kun aamulla kuuli miehen liikuskelevan yksiössään ja saanut tämän kiinnostumaan autoajelusta. Kalle oli nyt täysin asennoitunut tosimiesten seikkailuun. Kaveria ei jätetty. Juholta jäi hoksaamatta, että Kallella oli omat epäilyksensä Juhon kuskintaidoista. Tämä  kehotti Juhoa jo menemään pihalle, tulisi itse perässä pikapuoliin. 
   Pirttimäki näytti pienemmältä kuin Juho muisti, mutta tie ylös olikin yllättävän jyrkkä. Juho vihjaili matkan aikana, että voisi itse sompailla auton mäen päälle, jos ei Kalle uskaltaisi. Kalle ei innostunut luovuttamaan autoaan kortittomalle ikämiehelle, joka ei ollut kuulemma muutamaan vuoteen edes hipaissut rattia. Alarinne meni leikiten, kakkosella. Vanha kahvilankohta ja kallioinen nousu hurautettiin niin ettei Juho ehtinyt edes täsmällisesti selittää, missä se Tammisen huonekaluliike oikein oli ollut. Sitten tuli jyrkempää, Kalle rypisti otsaansa ja vaihtoi ykköselle Juhon jaellessa kultaisia neuvoja. Oltiin jo melkein ylhäällä, Juhon talo oli vain yhden tontin päässä. Tie kääntyi vasemmalle ja jyrkkeni vielä, mutta Kallepa vaihtoi kakkoselle. Moottori ärjähti ja pyörät alkoivat sutia. 
   - Jokin sanoo nyt minulle, että tämä ei pääty hyvin, Kalle katsahti huolestuneen näköisenä Juhoon. Juholtakin alkoivat neuvot loppua, hän vilkuili hätääntyneenä alamäkeen, ei enää tarjoutunut rattiinkaan. Kalle pani vielä ykkösen silmään, sama sutiminen jatkui. Käsijarru päälle, jalkajarru pohjassa, mäkilähtöyritys ei edelleenkään tuottanut toivottua tulosta. Samassa naapuritalosta juoksi autoa kohti nuori mies, korkeintaan nelikymppinen. Hän avasi oven, pyysi Kallea tulemaan ulos niin vikkelästi kun osaisi, ja Kalle kiepsahti ovesta ketterästi. Nuori nelikymppinen peruutti varovasti autoa parikymmentä metriä ja kaarsi sen omaan pihaansa. Juho istui paikallaan totisena, mutisi jotain nykyautojen huonoudesta muttei enää puhunut mitään omasta ajotaidostaan. Kiitoksenkin sai puristettua. Kalle tuli rinnettä alas, kiitteli auttajan ja ennen autoon nousemistaan vinkkasi tälle salaa silmää. 
   - Mihin ajetaan? Kalle kysyi leikilliseen taksikuskityyliin.
   - Jäikös meiltä nyt sin hieno talo näkemäti?
   Juho toipuili vielä äskeisestä mutta keksi sitten. 
   - Ei kun ajetaan toista kautta. Sieltä reitti ei ole niin jyrkkä. Näytän sulle minkälaisen talon tein aikoinain ittelle ja Lempille, kun haluttiin ihan vaan oman perheen huusholli. Olihan meillä se minun tekemä murha paritalo tuolla notkossa, mutta siinä oli aina vähän levotonta, kun oli monta perhettä saman katon alla. Tänne Pirttimäelle teki mieli, kun tämä on niin korkial että näkyy ihlan Valkealah saakka. 

Seniorisiiven oleskelutilassa oli hiukan juhlallinen tunnelma. Aamupuurojen jälkeen hankevastaava Iiris oli kertonut, että televisio halusi tehdä juttua talon elämästä.  Olisivat tulossa ensi viikolla. Saman tien naiset ryhtyivät pohtimaan, ehtisikö vielä saada kampaajalta ajan ennen sitä. Viivi komensi Torstin parturiaikaa tilaamaan, mutta Torsti sanoi että riittää kun hän astuu liikkeen ovesta sisään ja sanoo että peena kuntoon. Iiris vilkaisi vaivihkaa Annia: voi näitä parturien murheenkryynejä, jotka eivät tajua etteivät ole ainoita siistittäviä maailmassa. Margit ja Elsa halusivat tietää, mitä televisioväki kyselisi, uusi asukas Aili katseli vain ymmällään muita. Äsken tulleena hän ei tohtinut aina ottaa osaa keskusteluihin. 
   - Kyllä on Juho rakentanu komialle paikalle talon lemmitylleen. Televisiopähkäily jäi toiseksi, kun Kalle rymisti sisään Juho kannoillaan. - Pirttimäeltä näkyy naapuripitäjien kirkonkellotkin. Ja tällä on siellä nätti talo tyhjillään, niin että eiköhän meitin pitäs tehä asialle jotain. Juhannus tulossa, onko liikaa pyyetty että pantas siellä mäen harjalla juhannusjuhlat porukalla pystyy? Saunakin on, järvi vaan puuttuu. Kiitän tarkkaavaisuudesta, saiskos vastauksen, Kalle nauroi toisten hölmistynyttä hiljaisuutta. Juho myhäili kerrankin tyytyväisen näköisenä. Talonrakentaja, mainittavien tekojen mies. Jos nyt ei enää autolla ajelisikaan, niin monta pytinkiä oli kuitenkin muistuttamassa hänen suuruutensa päivistä. Se ensimmäinen, jugend-tyylinenkin, jonka hän oli rakentanut perheelleen kodiksi. Sen talon kautta voisi kierrättää joukon, jos nämä saisi innostumaan juhannuskekkereistä, oli se sen verran erikoinen luomus. 
   - Minulle passaa, jos saan kuulla haitarimusiikkii auringon laskies, Elsa tointui ensimmäisenä vastaamaan. 
   - Minulle sopii klarinetti yhtä hyvin, Margit rohkaistui ja vilkaisi Alpoa. Iiris ei tahtonut uskoa korviaan. Nämähän eivät tarvinneet mitään hanketta, agendaa ja visiota, joista oli pidetty lukemattomia kokouksia etukäteen, kun seniorisiipeä vasta remontoitiin uusia asukkaitaan varten. Iiris oli pikku hiljaa oppinut, etteivät kasvojen rypyt ja kankeat polvet tarkoittaneet elämästä syrjään jättäytymistä. Päinvastoin, tämänikäisillähän oli aikaa ja kiinnostusta touhuta kaikkea sellaista, johon ei tätä ennen ollut mahdollisuutta. 

Anni teputti malttamattomana, hän halusi lisää muisteluja nauhalle. Opinnäytetyö eteni hyvin, kun vaan mummelit ja papparaiset saatiin keskittymään yhteiseen teemaan. Nyt Anni halusi kuulla ammatillisesta järjestäytymisestä. Hänen ikäisiään ei kamalasti kiinnostanut maksella jäsenmaksuja pienistä palkoista. Mutta entisaikoina liittoihin kuuluminen oli kuulemma itsestään selvä asia. Sulo muisti kuusikymmenluvun hajaannuksen ajat, kun samalla työpaikalla oli sekä SAK:hon että SAJ:hin kuuluvia. Porukat tekivät suoranaista kiusaakin toisilleen. Varsinkin luottamusmiehillä oli hankalaa, he saivat rassata eriuskoisten kanssa vähän kaikesta. Tukea ei tullut omiltakaan, nämä seurailivat vain luimistellen sivusta, kun oma luottamusmies yritti perustella neuvottelutuloksia päätään aukovalle työkaverille ja sanoivat vasta riidan jälkeen, että oikeassa olit. Eri liittoon kuuluva ei suostunut opettamaan uusia työtehtäviä tulokkaalle, tämä sai opetella hartsiliiman valmistuksen itsekseen ihan niin kuin parhaaksi katsoi. 
   Sulo oli ollut luottamusmiehen sijaisena aika ajoin ja nähnyt kuviot sisältäpäin. Hänen viimeisinä työvuosinaan neuvoteltiin yhtä mittaa. 
   - Oli mikä uudistus tahansa, vaikka se helpotti omaa työtä, niin piti vaatia lisää liksaa. Venttiili, jota täyty käyä vääntämäs kahensadan metrin päässä, tuotii koneen nurkalle, ja äijät vaati muutoksen takii palkankorotusta. Työnantaja päätti, että ei sitten, ja siirsi venttiilin takas ulos. Taas saatii kävellä.
   Alpo muistutti, että neuvotteluja ja luottamusmiehiä tarvittiin kyllä ihan oikeissakin asioissa. Ilman järjestelmää työntekijöistä olisi raavittu irti aina vain enemmän. Nyt sen näki, kun väkeä oli alettu vähentää oikein putkeen työntämällä. 
   - Juu mutta ne neuvottelut oli välillä ihan teatterii. Pääluottamusmies ja työnantajan neuvottelija tuli hyvin toimee keskenää. Ne sopi, että pannaa lähtökohat kauas toisistaa, niin tuntuu aidolt. Työnantaja tarjoaa viittäkymmentä penniä, työntekijät vaatii kolmee markkaa. Sit vetäydyttii mukamas neuvottelemaa ettei näyttäny liian helpolta kummankaa osapuolen mielest. Kuuntelin vierestä, kun työnantaja kysy, kävisikö puolitoista markkaa ja pääluottamusmies sanoi että se käy ihan hyvin. Sit mentii takas jäsenistön luo ja vetästii nimet paperii, Sulo kuvaili kokemiaan tilanteita. 
   Anni alkoi taas olla ihmeissään. Oliko tämä se taisteleva työväenluokka, josta oli kerrottu yhteiskuntaopin tunneilla? Eikö Paperiliitto pystynyt panemaan vaikka koko maan seis työtaisteluillaan, mitäs tuollainen sopuilu tarkoitti? 
   - Juu pysty. Mutta kattos kun myä oltii niin vahvoilla, ettei työnantajan kannattanu meittii liikaa ärsyttää. Enemmänhän siäl väännettii eri työntekijäryhmien välil kun riistäjäporvarin kans. Niinkun sanottu, paperimiehet naljaili sellunkeittäjille, metallimiehet molemmille, Kalle selvitti nuorelle naiselle. Annista oli tullut kaikkien suosikkityttö, koska hän oli kiinnostunut heidän tarinoistaan. Pinkki tukkatöyhtö ei enää häirinnyt, ja kielikorusta luopuessaan tyttö oli päässyt talon naisväenkin suosioon. Hän juoksi välillä asukkaiden kauppa-asioilla ja auttoi mattojen rapsimisessa. Kukaan ei ollut vielä pilannut tyttöä ‘ei kuulu toimenkuvaan’ -kielloilla. 
   - Entäs ne työväenliikkeen alkuajat paikkakunnalla. Juho, sinähän olit mukana silloin. Olit ainakin työväenyhdistyksessä, olitko punakaartissakin? Pitikö sinun osallistua taisteluihinkin kansalaissodassa? Anni erehtyi kysymään. 
   - Ne ajat on ollutta ja mennyttä, Juho tokaisi ja nousi pöydästä. 
   - Ei ehkä kannata tonkia Juhon kanssa niitä aikoja. Se saa vaan sen tunne-elämän vaappumaan, Kalle vinkkasi häkeltyneelle tytölle, kun Juho oli pamauttanut huoneensa oven kiinni.

Luvun voi myös kuunnella täältä ja nähdä vähän kuviakin:

https://youtu.be/w6LuDsT-JXg  


sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

6. luku




Kesäkuu 1986
Edunvalvontaa ja päättäjäisiä

Mikko Suuronen istui taas seniorisiiven olohuoneessa. Hän varoi tunkeutumasta kovin tuttavallisesti asukkaiden aamupalapöytään. Näillä näytti olevan jonkinlainen palaverikin menossa. Hankkeen vetäjänainen Iiris kyseli puuron syöjiltä haluja muistelutilaisuuksiin. Uusi tyttö Anni nauhoittaisi tarinoita jokaisen elämästä. Siitä saataisiin sisältöä hankkeeseenkin. Asukkaat eivät olisi vain kohteita vaan elämänkokemustaan jakavia aktiivisia kansalaisia. 
   Mikko odotti rauhassa, että pöytäseurue sai asiat sovittua ja siirtyi epävirallisempiin asioihin. Sitten hän rohkeni mennä kysymään neuvoa, kiitteli ensin asukkaiden päätöksestä huolia heidän äiti naapuriksi. Äiti oli valmis muuttamaan seniorisiipeen, ja talon omistajankin kanssa asia oli selvä. Mutta pitäisiköhän hänet panna holhouksenalaiseksi, kun välillä tuntui ettei hän enää muistanut maksaa laskuja ajallaan. Ja jos ei pystynyt raha-asioitaan hoitamaan, niin eikös ne pitäisi sitten siirtää osaavammille? 
   - Osaisiko joku teistä neuvoa, onko teillä kellään ollut tuttuja samassa tilanteessa? 
   Kalle avasi suunsa ennen kuin kukaan muu ehti. 
   - Taitaa olla nimitys nykyää edunvalvonta. Siihe älä rupia. Tai jos elämänne on liian helppoa, niin sitten. Miniä otti sen riesan äitisä kanssa. Sitä pahaa mieltä on riittäny näihin päiviin. Ens maistraatissa virkailija kohteli miniää niin kun rikosta suunnittelevaa huijaria, oletti heti alkuu, että nyt yritetää mummon rahat viedä. Sitten oli se mahoton omaisuuden arviointi. Joka taulun ja parsinneulan arvon arvuuttelet, isävainaan auton hinnan vuosimallia Elvis. Selvität tulot ja menot ja lääkkeet ja tuet. Sitähän miniä tekee muutenkii, mut eri asia nyt kun selvit sitä viranomaisille. Joka ostoksesta säilytät kuitit. Alkuvuodesta saat aina tehä selvityksen päämiehen taloudesta. Mikäs sen mukavampaa joulunvieton jälkeen kun istua läträämässä päiväkauet laskujen kanssa. Ja jos ees kiiteltäs, mutta kun koko ajan epäillää, että porukka jahtaa mummon omaisuutta, Kalle puhisi. 
   Elsa malttoi tuskin odottaa että saisi jatkaa aiheesta. 
   - Min sukulaismies jäi leskeks, ja ne teki perunkirjotusta. Paikalla oli se 89-vuotias leskimies ja sen poika, kaks muuta lasta ei ehtiny mukaan. Niin eikös tää lakimies täräytä sille pojalle, että isänne pitäs saaha ulkopuolisee edunvalvontaa. Ei selittäny syytä, ei kattonu siihe isää päinkää, ihan kun sit ei olis koko huonees. Poika sano että ei ole mitää aihetta sellasee. Leskimies ei suostunu kättelemää sit lakimiestä kun se läks, niin vihain se oli. Sano että häntä ei ole sodan jälkee loukattu näin verisesti koskaa. Ja yhtä loukkaantunu oli se poikakii, kun häntä ruvettii epäilemää isän rahoihi puuttumisest vaikka hän oli vuosii tarjonnu vanhemmillee asunnonkii. Miten voi koulutettu ihmiin käyttäytyy noin röyhkeäst? 
   Viivi puuttui puheeseen. Entinen naapuriperhe oli ruvennut isoisän edunvalvojiksi, ja se oli mullistanut tutut kuviot. Isoisällä oli ollut tapana tuoda viikonlopun alkaessa lapsenlapsille kaksikymmentä markkaa käteen kullekin. Hän oli ollut vähän ylpeäkin anteliaisuudestaan ja ilahtunut aina poikien kauniista kiitoksesta. Samalla oli ollut helppo jäädä pojan perheen ruokapöytään kertoilemaan omista ja tuttujen viimeaikaisista lääkärissäkäynneistä. Isoisällä oli mistä jakaa, nuorella perheellä raha oli tiukassa. Hän oli mielellään vienyt koko porukan ravintolaan lounaalle välillä ja opetellut  hampurilaisten syömistä nuorten seurassa. Siitä oli tullut loppu, kun isoisä antoi raha-asiansa edunvalvojaksi nimetyn poikansa hoitoon. Ei viikkorahoja, ei ravintolareissuja, ei mahdollisuutta olla antelias. Näin maistraatti määräsi. 
   Iiris Manninen oli hämillään, ei uskaltanut asemansa puolesta ottaa kantaa, vaikka asukkaat katselivat häntä odottavan näköisinä. 
   - Viranomaisten täytyy noudattaa lakia niin maistraatissa kuin edunvalvontatoimistossakin, Iiris yritti lieventää keljua tunnelmaa. Mutta hän oli nähnyt liian monta samanlaista tapausta ollakseen vakuuttava. Hän muisti asiakkaansa, joka oli hakenut äitinsä edunvalvojaksi, kun äiti oli alkanut kertoilla, että hänellä on poikaystävä, jonka kanssa aikoi ostaa Ferrarin ja muuttaa sillä Espanjaan. Tytär kertoi maistraatille hakemuksen syyksi, että hän epäili jonkun käyttävän äitiä hyväksi. Pari vuotta myöhemmin hän kysyi edunvalvontatoimistosta, voiko äidin tililtä ottaa siskontytön ylioppilaslahjaksi saman summan, minkä muutkin lapsenlapset olivat saaneet, koska äiti halusi nuorimmalle samanlaisen lahjan kuin muillekin. Ei käynyt, koska maistraatti olikin  kirjannut asian niin, että tyttäriä epäiltiin äidin hyväksikäytöstä. 
   Mikko Suuronen kuunteli tarinoita silmät pyöreinä. Hän ihmetteli, miksi viranomaiset suhtautuivat asiakkaiden rahoihin kuin ne kuuluisivat nyt yhteiskunnalle. Tai heille itselleen, niin ärhäköitä jotkut olivat. Vaikka äiti oli joskus muistamaton, hän tiesi tarkkaan, millä halusi ilahduttaa lastensa perhettä. Hänhän näki, miten paljon nuoret tekivät hänen hyväkseen. Jos ei aina muista, mikä viikonpäivä on, se ei tarkoita etteikö muistaisi miten mukavaa on tarjota Ruotsin-risteily, kun itse saa olla mukana. 
   - No olipas hyvä kun kysyin. Täytyy varmaan sitten siskon ja äitin kanssa mennä pankkiin ja sopia, että meillä kaikilla on käyttöoikeus äitin tiliin. Voiaa sit hoitaa laskut hänen puolesta. Ja päästää vähän kyyläämää toisiammekii pankkikirjan kautta, ettei kukaa vaa hairahu ottamaa sieltä jätskirahaa ittellee, Mikko virnisti. Hän sopi muuttopäivästä, toukokuun viimeisenä viikonloppuna äidin tavarat tuotaisiin huoneeseen. Mikko siskoineen aikoi käydä siivoamassa huoneen ennen muuttoa.
 
Irman mielestä kevätjuhlapäivässä oli aina erityistä väreilyä. Sen huomasi heti aamusta. Radiossa onniteltiin ylioppilaita, aurinko paistoi tavallista säteilevämmin. Jotain oli saavutettu, eräs matka kuljettu yhdessä, oli ilon ja eronkyynelten hetki. Nuoret eivät olleet ajatelleet, että lapsuusvuodet loppuisivat joskus, mutta äkkiä he olivatkin uuden ja tuntemattoman kynnyksellä. Onneksi he eivät itse ymmärtäneet hetken suuruutta, päivä olisi voinut kääntyä haikeaksi, Irma ajatteli nähdessään saman talon tuoreen ylioppilaan kahauttavan pyörällä kohti kampaamoa helmat hulmuten.
  Varjolan perhe oli valjastettu juhlavalmisteluihin, vaikkei kukaan heistä viettänytkään omia kevätjuhlia tänään. Irma ja Eeva menisivät kattamaan kahvipöytää seniorisiipeen, jonka yhteinen olohuone oli luvattu Kallen tyttärentyttären lakkiaispaikaksi. Veikko-pappa päivystäisi Ellin ja Tatun aamutoimissa. Heille oli annettu lupa tulla notkumaan seniorisiipeen keittiön puolelle, jos saapuisivat kammattuina, pestyinä ja juhlatamineissa ja osaisivat olla nätisti. Veikko oli luvannut olla nätisti, jos saisi kakkua. 
   Seniorisiiven alakerrassa oli aamuseitsemältä täysi tohina. Talon asukkaita ei näkynyt missään, he tiesivät juhlista ja pysyivät poissa jaloista. Kallen lapset olivat palkanneet paikalle tutun tädin, joka oli vuosien varrella rakentanut eräätkin kalaasit ja piti nyt itseään jonkinlaisena virallisena pitoemäntänä. Irman tuoma pullakranssi oli heti väärässä paikassa. 
   - Voi voi, eihän tämä nyt vielä pöytään mahdu, kun tähän katetaan ensin keittolautaset. Minä olen tehnyt lohisoppaa, päätin että tarjoillaan ensin sitä koululta saapuville. Sitten vasta kahvia ja makeita. Viekää se nyt vaikka tuohon yksiöön, joka näyttää olevan tyhjillään, valtiatar komensi ja alkoi järjestää astioita pöytään. 
   Irma ja Eeva pakenivat metsään etsimään kukkia pöydille. He tiesivät katveisen paikan, josta löytyisi vielä valkovuokkoja. Mäeltä he näkivät miten lapsiperheistä lähdettiin pikku hiljaa kohti kouluja. Pienimmät tytöt olivat kuin perhosia rimpsumekoissaan, isommilla oli silkille hohtavat pusakat, vaaleat farkut ja niskakiharat. Pojat näyttivät vierailta siisteissä pikeepaidoissaan hiukset jakauksella. Kohta kaikuisi suvivirsi. Laulaessaan lapset vilkuilisivat kavereitaan, jotka olivat kuin toiselta planeetalta pudonneita verrattuna eilisiin versioihinsa. Mutta virren tunnelma olisi sama kuin heidän äideillään ja isillään, mummeillaan ja vaareillaan kautta vuosikymmenten. Jo joutui armas aika. Nyt alkoi kesä, se olisi loputon, syksy oli jossain kaukana lämpimien järvivesien ja mansikkamaiden tuolla puolen. 
   Veikko näytti kiipeävän Ellin ja Tatun kanssa mäen toista laitaa. Irma ja Eeva luikkivat matalina karkuun. Irma nautti hiljaisesta aamusta tyttären kanssa heräilevässä metsässä. Hän katseli kotitaloa ja pihapiiriä, joiden arvon hän vasta nyt alkoi kunnolla tajuta. Paikkakunnalla oli esitelmöinyt tunnettu arkkitehti, joka oli kehunut seudun kaikkea rakennuskantaa ja nostanut erikseen esiin Honkarinteen. Se oli kuulemma hienoa sodanjälkeistä pehmeää funkista. Kun Irma oli muuttanut Veikon kanssa Honkarinteen taloon, se oli tuntunut saman tien oikealta. Hänen oli ollut helppo hengittää selkeässä huoneistossa, jossa valo huolehti puolet sisustamisesta. Oman asunnon lisäksi he olivat saaneet lasten teinivuosina hankittua naapurihuoneiston itselleen ja rakentaneet asuntojen väliin saunankin, sellainen villitys oli seitsemänkymmenluvulla levinnyt myös Honkarinteeseen. Kolmioon ei olisi sovulla lukiota käyvien pojan ja tytön kanssa mahduttu, uudessa asunnossa näillä oli tilaa lukea, murjottaa ja soittaa lempibiisejään ja ilmestyä sitten äidin lihapatojen ääreen vanhalle puolelle, kun nälkä yllätti. Kun Eeva ja Esko olivat muuttaneet kotoa, Irma ja Veikko olivat vuokranneet toisen asunnon opiskelijoille. Nyt se oli jälleen Eevan kotina. 
   Valkovuokkoja löytyi neljän kimpun verran, tänään ei säälitty kasvustoja. Irma ja Eeva palasivat juhlavalmistelujen keskelle, ja pitokerberos äkkäsi kukat. 
   - Onpas vaatimatonta, minulla oli mielessä jotain näyttävämpää. No, täytyy tyytyä nyt kun ei muutakaan ehditä. Sitten hän kaahasi hakemaan autoltaan keittokattiloita. Hetken päästä liedellä napsui jo kuumeneva levy, sillä viiden litran kattilallinen kalasoppaa. Irma uskalsi kurkistaa kannen alle ja tunsi samassa oudon tuoksun. Pitoemäntä syöksähti paikalle hämmentämään keitostaan ja huomasi saman minkä Irma. Keitto oli alkanut käydä. Irma ja Eeva seurasivat kiinnostuneina, miten nopeasti ihminen voi vaihtaa väriä ja ulkomuotoa. Punainen, valkoinen, hikoileva, epätoivoinen, itkuinen, ryhdistäytyvä. Irma taputteli nikottelevaa kokkia selkään ja vakuutti, että vielä ehditään laittaa nättejä voileipiä. Eeva kiikutti pilaantuneita keittoja kattiloissa ulos ja availi ikkunoita, tuuletti pois hapanta hajua. Kerberos kuivasi silmänsä, kiskaisi essun edestään ja ampaisi lähimpään Osulaan ostoksille. Varjolan naiset asettelivat tyynesti kahviastioita pöytään nyt kun kukaan ei ollut kieltämässä. Käytös olisi näyttänyt tyylikkäältä, ellei kummankin naamalla olisi loistanut iloista vilpittömin, vahingonilo. 
   Puolenpäivän jälkeen lakkiaisvieraat alkoivat valua juhlapaikalle etunenässä onnellinen ylioppilas ruusukimppuineen ja neonvärisine pitsisetteineen. Pitsisetin perässä seurasi tappituntumassa tuoreen ylioppilaan äiti nykien tytön tyllihamosta alemmas. Aivan suotta, niin sorjia sääriä oli ilo katsella noinkin suuressa määrin. Kalle-vaari näytti samaan aikaan sekä hämilliseltä että ylpeältä. Hän isännöi nyt suvun ensimmäisen älykön juhlia ja hyysäili joukkoa peremmälle tarjoomusten ääreen. Sairaalasta kotiutunut pojanpoika ei vielä jaksanut osallistua juhliin mutta oli lähettänyt sankarille isot halaukset. 
   - Ei sanaakaan keitosta. Sen piti olla yllätys, ei nämä asiakkaani tienneet siitä mitään etukäteen, katastrofilta välttynyt pitoemäntä suhahti Irmalle ja Eevalle, kun nämä kaatelivat kahvia ja tarjoilivat vastatehtyjä voileipiä. 
   - Yllätys se tosiaan olisi ollutkin, Eeva kuiskasi Irmalle, jolle tuli samassa kiire tupakkahuoneen puolelle. 
   Vieraat seurustelivat keskenään samoilla vuorosanoilla, joilla ylioppilasjuhlia on vietetty kautta ihmiskunnan historian. Hyvää kakkua, ei liian makeaa. Näytäpäs tyttö nyt todistusta. Mihinkäs aiot lähteä lukemaan? Missäs raflassa meinaatte illalla bilettää? Kalle-vaari haki jo haitarinsa esiin, ja toisen isoisän vierellä pidettiin erityisen ahkerasti seuraa. Suku arvasi mitä oli tulossa, ellei kukaan pitäisi varaansa. Ei auttanut. Kolmannen kahvikupillisen aikana Aulis-pappa kilisti lusikkaa kahvikupin reunaan ja nousi käytävään johtavat pari porrasaskelmaa seurueen yläpuolelle. 
   - Niin hyvät ystävät ja kylänmiehet, Aulis aloitti, ja kaikki hänet tuntevat vilkaisivat toisiinsa ja sitten katonrajaan. Tästä ei selvittäisi vähällä. Aulis piti itseään sekä hyvänä puhujana että hauskana seuramiehenä eikä lopettanut yleensä ennen kuin ensimmäiset pyörtyivät. - Minä muistan, kuinka tämä Mia tuotiin laitokselta kotiin ja me kaikki olimme niin ylpeitä suvun uudesta pienokaisesta. Olit ihan äitisi näköinen, tarkoitan siis äitiäsi silloin kun hän syntyi, se oli heti sodan jälkeen. Olin palvellut rintamalla koko jatkosodan ajan, osallistuin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntaan Karjalan kannaksella kesäkuussa neljäkymmentaneljä, ja... Pihalta alkoi kuulua moottorin jyrinää, yleisö kääntyi varovasti katsomaan ikkunoista. Mäkeä jytisti ylös pakettiauto. Uuden asukkaan muuttokuorma. Puheenpitäjä ei aluksi antanut asian häiritä sotamuistojen kertailuaan. Sitten terassin pariovet tempaistiin auki, ja oviaukossa seisoi kaksi hölmistyneen näköistä vierasta miestä rukkaset käsissään. 
   - Ai anteeksi, ei huomattu että täällä oli juhlat. Meidän pitäis vaan tuoda noi Suurosen rouvan tavarat sisään, ja tämä osoite oli neuvottu. Voidaan kyllä mennä jotain toista kautta, jos täällä on jossain eri sisäänkäynti.
   Suomalaisissa ylioppilasjuhlissa nähdään harvoin niin ripeitä otteita kuin nyt nähtiin. Pikkutakit lensivät tuolinselkämyksille, paidanhihoja käärittiin ylös, puhuja siirrettiin varmuuden vuoksi kohteliaasti reitiltä syrjään. Pian kaikki miehet olivat ulkona auton luona. Osa nosti huonekaluja lavalta, osa keskittyi jakamaan hyviä neuvoja, osa tarvittiin tupakoimaan terassille sopivan tunnelman saavuttamiseksi. Kalle Ruth huomasi tilaisuutensa tulleen. Kun tuolit ja sohva keikkuivat salin halki kohti määränpäätään, Kalle alkoi soittaa haitarillaan: yksi pieni elefantti marssii näin... Tatu tunsi melodian, alkoi laulaa, ja kun viimeistä huonekalua kannettiin uuden asukkaan ovesta sisään, koko juhlaväki marssi ympyrää ja hoilotti elefanttilaulua kurkku suorana. 
   Eeva kurkkasi avoimesta yksiönovesta sisään ja näki muuttomiehet kalusteiden keskellä. He röhnöttivät sohvalla ja söivät kranssista taittamiaan paloja. Tatu istui jakkaralla, hän oli kiikuttanut pöytään kannullisen kotikaljaa, onnistunut olemaan läikyttämättä. Samassa Eevan taakse ilmestyi Margit, jolle selvisi hetkessä, mitä on tekeillä. 
   - Kun olette saaneet pullapalanne syötyä, panette huonekalut paikoilleen. Miehet yrittivät selittää olevansa vain firman muuttomiehiä. Se ei Margitia häirinnyt. - Olette ihan keitä vaan, mutta mihinkään ei lähdetä ennen kuin on tavarat paikoillaan. Minäpäs mietin. Sohva tähän näin, tuolit ja pikkupöytä sen eteen. Sänky tuonne peränurkkaan ja piironki sen ja keittiön väliin seinää vasten. Matto noiden tuolien ja pöydän alle. Astialaatikot nostatte keittiötasolle, me mietimme sitten mihin lautaset ja kupit laitetaan. 
   Eeva ei ollut ennen nähnyt Margitia näin määrätietoisena. Nyt puhui konttorin esimies, auktoriteettia piisasi. Ilmeisesti miehetkään eivät olleet aikaisemmin tavanneet vastaavanlaista ilmestystä. He yrittivät juputtaa jotain lisämaksusta, mutta Margit keskeytti. 
   - Sovitaan etten minä kuullut tuota. Olette täällä näköjään kiskoneet ison osan juhlien kranssia sisuksiinne, kotikaljaakin on mennyt. Ja nyt hihat heilumaan. Myöhemmin illalla Mikko Suuronen ilmestyi paikalle eikä tahtonut uskoa silmiään. Äidin koti oli kalustettu melkein valmiiksi, verhot ja taulut enää puuttuivat. Mikko oli ollut muuton aikana raivaamassa äidin taloa Jaalassa, sisko oli sillä välin vienyt äidin kotiinsa saunomaan. Tänne valmiiseen yksiöön tuttujen tavaroiden keskelle äiti voisi varmasti kotiutua, kun jo tullessa olisi näin nättiä. Mikon lähdettyä Eeva kiikutti vielä sohvapöydälle valkovuokkokimpun.

Kesäkuun alun säät vaihtelivat vinhasti. Välillä aurinko paistoi lempeästi, välillä sadetta riitti useamman päivän peräkkäin. Kasvilavoihin oli kylvetty siemenet, persiljaa, tilliä, salaattia. Sormet mullassa oli käyty perusteelliset keskustelut siitä, pitikö persilja kylvää tiheästi vai jo valmiiksi harvaan, kannattiko salaatti panna samaan laatikkoon. Koulukunnat ottivat toisistaan mittaa korottamatta kuitenkaan ääntään. Iiris oli seuraillut vierestä, miten sivistyneen kuuloisesti ihminen osaa kyseenalaistaa toisen kaikenlaisen ymmärtämyksen puutarhanpidosta, kuinka ovelasti tämä pystyi antamaan takaisin niin, että piikki upposi vasta hetken päästä jolloin siihen oli noloa palata. Joku oli kiikuttanut yhden laatikon nurkkaan rosmariinin, toinen pisteli valkosipulin kynsiä riviin persiljoiden taa. Kaikilla tuppasi olemaan oma näkemys siitä, mitä piti kasvattaa rinnakkain, millä vältettäisiin etanat ja kuinka tiheästi versojen annettaisiin kasvaa. Ei mitään suuria välienselvittelyjä, sen verran pöhinää vain, että posket punehtuivat ja veri kiersi vilkkaammin, kun ei oma mielipide heti mennytkään läpi. Ilmeisesti kaikki varoivat vaarantamasta lupaavasti alkanutta hyvää naapuruutta, Iiris totesi tyytyväisenä. 
   Siitä puutarhurirouvat olivat iloisia, että alatalon Heikkilä oli keksinyt korotuttaa kasvilavat metrin verran maasta, joten ei tarvinnut kumartua jäykillä säärillä rikkaruohoja kitkiessä.  Seniorisiiven miehet eivät olleet yhtä ihastuneita nuoren miehen keksintöön. Keltanokka oli jyrännyt elämänkokemuksen. Kasvattakoot naiset sitten kasvinsa itse, saivat varmaan kasteluvedenkin kannettua ilman isäntien apua, herroilla oli kyllä mukavaa ihan keskenäänkin. Talon eteen oli tuotu pari penkkiä, joilta pääsi tarkkailemaan kerrostalon asukkaiden touhuja. Yksi alatalon nuorista pariskunnista ei aina osannut olla ihmisiksi, parvekkeen ovesta raikaavasta mielipiteenvaihdosta riitti purtavaa raadille. Ylätalon B-rapun toisen kerroksen emäntä tuli usein juttelemaan päivälöysistä palatessaan. Muuten mukava ihminen mutta jäi turhan kauaksi aikaa vispaamaan samaa asiaa. A-rapun teini se vasta maanvaiva oli, ei papparaisille mutta vanhemmilleen. Oli saanut mopot ja mahdottoman komeat jääkiekkovarusteet, mutta ei viitsinyt koiraa ulkoiluttaa kuin pari kertaa viikossa. Ettei vaan olisi käynyt yhteisessä kellarissa syömässä naapurin hillojakin, siellä oli Hietasen komeron ovesta rikottu lukko, ja purkki oli vajaa. Mutta pihan pieniä oli kivointa seurailla. Hiekkalaatikko oli kansoitettu usein aamusta alkaen, lapsilla oli paljon ihmeteltävää aikuisten maailmassa. 
   - Miks noilla neidoilla on tollaset välkkyvät vaatteet? nelivuotias Ville kysyi, kun romaninaiset tulivat myymään pitsiliinojaan. 
   - Kun tulee uutiset, niin miks niillä tädeillä on aina koru kaulassa? 
   - Miks kesällä ei vois olla atlenttikalenteri kun joulunakin on? Vaareilla riitti vastattavaa. 
   Anni oli aloittanut asukkaiden haastattelut. Nämä muistelivat työelämäänsä, myös varsinaisia töitään mutta mieluiten sattumuksia ja erikoisia persoonia, joita tehtaalla kyllä riitti. Neuvoja haastattelun tekoon Anni oli kysynyt kotiseutuyhdistykseltä ja museolta, parhaat vinkit oli saatu Suomalaisen kirjallisuuden seurasta ja valtakunnallisista arkistoista. Anni oli ihan liikuttunut hartaudesta, jolla häntä toteltiin haastattelutilanteessa. Kun nauhoitettiin monen henkilön keskustelua, kaikki muistivat melkein aina olla puhumatta päällekkäin ja sanoa nimensä aina kun aloittivat puheenvuoron. Moni varoi aluksi puhumasta murretta mutta rentoutui, kun Anni hehkutti Kuusaan murteen hienoutta. Nyt Anni kuunteli epäuskoisen näköisenä Marian muistellessa siivoustöitään korjauspajoilla ja sylkykuppien tyhjentämistä. 
   - Vieläkii yököttää, kun miettii. Mut kun sylkykupit otettii pois, niin niithän tuli ikävä. Tupakkaa poltettii joka puolel verstasta, ja sit äijät syleskeli pitkin lattioit, Maria kertoi. Miehet kyllä arvostivat siivoojia mutta tekivät näille välillä jäynää. Ikkunanpesijän vesiämpäriin oli pantu rautapaino, ja kaverit seurailivat vaivihkaa, miten homma sitten sujui. Korjauspajan nosto-oven kohdalla oli tuuletin, joka puhalsi lämmintä ilmaa ylöspäin. Miehet tarkkailivat, milloin asiatytöt tulivat hameissaan. He panivat tuulettimen pyörimään aina sopivalla hetkellä. 
   - Miäkii sain kokee sen, Elsa nauroi ja sanoi nähneensä myöhemmin elokuvassa Marilyn Monroen samassa tilanteessa. - Se oli sellast hyväntahtoist jekutust, ei siit kannattanu loukkaantuu. Opittii sen verran ronskeiksi sit ittekii, ettei jääty miehille toiseks. 
   Annista oli kiva kuulla, miten mielenkiintoisena siivoojat pitivät työtään. Joka päivä oli ollut erilainen. Paloasemalla siivotessa ei koskaan tiennyt, ehtikö saada ämpärin ja harjan paloauton katolta ennen kuin se ampaisi hälytystehtävään. Korjauspajalla piti oppia, että tehdyn työn jälki ei kauan kestä. 
   - Meiän aikaan vessat ja lavuaarit pestii joka päivä, ja hetken päästä ne oli taas likaset. Nykyää niitä kuulemma pestää tosi harvoin, Maria pyöritteli päätään. - Myä oltii ylpeitä siivooja-tittelistä, arvostettii ittekin sitä kun saatii puhasta aikaan. 
   Siivous toi mieleen kotiasiat ja lapsuuden. Melkein kaikkien vanhemmatkin olivat olleet yhtiöllä töissä. Jos perheen äiti oli päässyt sinne hommiin, alle kouluikäiset lapset saivat välillä pärjäillä miten parhaiten tahtoivat. Reippaimmat laittelivat vanhemmilleen ruuan valmiiksi ruokatunniksi. 
   - Miä olin viisvuotias, kun äiti pääsi klapikuurille töihin. Äiti pisti aamulla puut hellaa ja sytykkeet joukkoo, perunat kattilaa hellalle. Sano että sytytä tulet yheltätoista ja kato ettei vesi kiehu loppuu ennen kun potaatit on kypsät. Miä sit kävin kesken ulkoleikkien panemas tulet hellaa. Naapurin täti katto aina vähä min perää, ettei minul ollu mitään hätää", Sulo kertoi. 
   Kaikkien lapsuusmuistoissa kimalteli joki. Jokainen oli jossain vaiheessa asunut sen lähellä tai hankkiutunut kesäaikaan sen rannoille leikkimään, uimaan ja temppuilemaan hengenvaarallisesti. Talvisaikaan meno oli vähintään yhtä vauhdikasta. Joki oli jäässä, eikä vastarannan  kauppoihin tarvinnut lähteä kiertämään siltojen kautta. Kevätpuolella jää alkoi tietysti sulaa. 
   - Miä olin neljän vanha ja naapurin Aplis jotain toisel kymmenel, kun lähettii potkukelkal joen yli. Kuusaanniemen pojil oli hieno jääpallorata omas rannassaa, sitä piti päästä näkemää. Kelkan jalakset ylsi railojen yli, että vesi vaan loisku kun kiidettii jäätä pitkin. Aplis vannotti että äitille ei sit kerrota, Torsti nauroi. 
   Maria muisti niemeläisten jääpelipaikan hyvin. Entisaikojen talvina joki oli jäässä pitkän matkaa rannasta, ja pojat kolasivat siihen luistinradan. 
   - Ne pani sellasen säännön, että joelle päin ei saanu lyyä kiekkoo tai palloo, ettei se menny virtaa. Kapeammast paikast joki oli kokonaa jäässä, ja myä kulettii Kyminpuolen kauppoihi niemestä siit yli. Kesäaikaan piti tietystee kävellä lauttalle asti tehtaan alapuolelle. Mut kyl yhtee aikaa pääs tehasalueellakii kulkemaa ihan vapaast kuka vaa. Myäkii vietii iskälle eväit töihi monet kerrat ja jäätii sit leikkimää purukasoihi ja varastoihi siskojen kans. 
   Alpo ihmetteli, mikseivät tytöt käyttäneet kätevää suoraa reittiä kesälläkin. Tukkisuma ulottui monet kerrat koko joen poikki ja oli niin paksu, että pikkupojat juoksivat sen kuivin jaloin edestakaisin helposti. Pienempiä vannotettiin vain, että kotona ei saa kertoa retkistä mitään.

Luvun voi myös kuunnella täältä kuvia katsellen:
https://youtu.be/vpkf0pkG8-c