Kesäkuu 1986
Automiehiä
Toimituksen
kahvihuoneessa oli täysi tohina, kun Eeva haki aamun ensimmäisen
kupillisensa. Ryhmän parhaat juorutädit, kaksi vanhinta miestä,
olivat taas jo päällään toisten ihmisten elämässä. Heillä oli
varmaa tietoa korkean virkamiehen ja tämän sihteerin suhteesta,
nämä oli nähty poistumassa samalla ovenavauksella teatterin
ensi-illasta.
- Mielikuvitus
kuin saostuskaivo, Reetta kommentoi ukkojen höpinää, ja nämä
vakuuttivat etteivät toki halua olla kenenkään onnen tiellä.
Päivänpolttavista uutisaiheista kellään ei sen sijaan ollut vielä
käsitystä, oltiinhan vasta varhaisessa aamupäivässä. Ja sehän
oli päivystävän toimitussihteerin päänsärky, keksiköön itse
nyt vuorollaan juttuideansa. Jokainen panttaili kestoideoitaan omalle
vetovuorolleen. Oli oman toimituksen lähetysvuoro, kaksi
naapuritoimitusta saivat keskittyä tuottamaan vain juttuja. Mutta
agenda oli selvä, tänään ei tarvinnut paljon päätä vaivata
aiheen vuoksi. Kauan odotettu huvipuisto oli lopulta valmis, sinne
oli kutsuttu infoon. Toimitussihteerinä oleva Salla tinkasi
juttuihin näkökulmaa, mutta kollegat nauroivat.
- Siinä
on näkökulmaa ihan tarpeeksi, kun Kale yrittää pysyä roundupissa
pystyssä ja Ilmo oksentaa taifuunista. Voisko kerrankin vaan
kuvailla mitä siellä näkee ja kokee? Jusu vänkäsi. Salla
yritti saada miehet tiedostamaan, ettei Yle voi vain mainostaa
kaupallista toimintaa, piti olla kriittinenkin. Tällä kertaa hänet
vaiennettiin. Äänitarkkailija lähti hakemaan lähetysautoa, Kale
ja Ilmo keräilivät nagrojaan ja lehtiöitään. Sallaa teki mieli
härnätä.
- Jos
ei mitään kuulu, niin Aake ei ole saanut kusoa lentämään. Meidät
tavoittaa siinä tapauksessa infotilaisuudesta, siitä jostain olut-
ja siideritarjoilun vaiheilta. Mutta sinähän voit raportoida itse
studiosta, kerrot vaikka näkökulmia kustannuslaskelmista ja
huvipuistolainsäädännöstä. Lopun miehet jupisivat
toisilleen niin hiljaa, ettei Salla kuullut tarkkaan.
Eeva
lähetettiin Haminan laitamille tekemään juttua musiikkiluokista.
Niitä uhkasi lakkauttaminen, rahaa oli vähän. Hän oli lähdössä
talon autolla matkaan kerrankin ilman äänitarkkailijaa.
Huvipuistokeikalle heitä tarvittiin kaksin kappalein, kolmas oli
lomalla. Juuri kun hän oli livahtamassa ovesta, Salla huusi perään,
että kesätarkkailija piti ottaa mukaan. Eeva ihmetteli, eikö poika
voinut mennä huvipuistokeikalle, oppisi jotain ääniautostakin.
Ihme kyllä Salla suostui, Eeva pääsi puolen päivän reissulle
yksin. Ihanaa. Tarkkailijat olivat kivoja kavereita ja osasivat
hommansa. Usein keikoilla oli hauska puhella juttuaiheesta ja
paljosta muustakin, mutta tuntui hölmöltä, että aikuisia miehiä
roikotettiin mukana pitelemässä mikrofonia, kun toimittaja jututti
yhtä ihmistä. Harvoin haastatteluissa kaivattiin äänitarkkailijan
virittämää ylimääräistä tehostemikkiä luomassa akustiikkaa -
tarkkailijoiden osaaminen pääsi oikeuksiinsa vasta studiossa, kun
ryhdyttiin leikkaamaan nauhaa. Kaverit eivät itse valittaneet,
heidän työpaikkansahan olisivat vaarassa, jos toimittajat
rupeaisivat äänittämään ja montteeraamaan kaiken omatoimisesti.
Nyt kyllä tarkkailijapäivilläkin oli alettu ennakoida sitä
mahdollisuutta, samoin toimittajien palavereissa.
Eevalle
toimenkuvan laajentaminen oli se ja sama, pääasia että pääsi
kiinnostavien aiheiden kimppuun. Toimittajan ammattihan oli
ylellisyyttä muutenkin. Ikinä hän ei tutustuisi omaan maakuntaan
näin hyvin, jos olisi valinnut kirjastotieteen ja informatiikan
tiedotusopin sijaan. Kesäinen maalaismaisema hiveli silmää. Tätä
reittiä Eeva oli oppinut ajamaan aina, kun oli asiaa Haminan
suuntaan. Ei hän ennen tiennyt, millaista kauniisti rullaavaa
peltomaisemaa, polveilevia kapeita jokia ja tien varsiin rakennettuja
vauraita maalaistaloja oli näin lähellä kotikulmia. Lapsena hän
oli päässyt joskus Anjalan kartanoon, kun sen pihalla pidettiin
kuorolaulujuhlia ja vanhempien kuoro osallistui. Siinä sai
pilkahduksen jostain muustakin kuin tehtaan kupeeseen syntyneestä
pikkukaupunkimaisemasta. Mutta että sellaista riitti kaikkialla
kaupunkien ympärillä, sitä hän ei ollut aikaisemmin tajunnut.
Perillä
odotti koulun musiikkiluokkien opettaja ja rehtori. Eeva terästäytyi,
hän tiesi, että opettajien kanssa piti olla tiukkana. He pyrkivät
tavallisesti tekemään jutun toimittajan puolesta, jos tämä ei
pitänyt varaansa. He olivat yleensä pyytämättä valinneet
haastateltaviksi luokan välkyimmän tytön ja kilteimmän pojan,
haalineet lausunnonantajia moninkertaisesti sen mitä juttuun mahtui.
Nämä sitten soittelivat jälkeenpäin toimitukseen ja ihmettelivät,
mitä heidän haastatteluilleen oli tapahtunut, kun ei niitä
ollenkaan radiosta kuultu. Kaava toistui tälläkin kertaa, nyt
opettajat olivat junailleet haastattelun etenemisenkin.
- Ensin
voit jututtaa meitä, ja sitten otamme tähän viisi tyttöä ja
viisi poikaa ja parit vanhemmat, he ovat valmistautuneet antamaan
lausuntonsa musiikkiluokkien alasajosta. Sitten tarjotaan sinulle
kouluruokaa, rehtori selvitti. Hyvää hän tarkoitti ja
kuvitteli varmaan helpottavansa toimittajan työtä, mutta ei se niin mennyt. Eeva sai taas alleviivata kaikilla raajoillaan, että
toimittamisen ammattilainen onkin nyt joku muu kuin luokastaan
vastaava ope. Marssijärjestyksen selviminen piti vielä tehdä niin
veitikkamaisen kepeästi, ettei kukaan menettänyt kasvojaan.
Rehtorin suunnitelmalla jutusta tulisi tunnin mittainen, sen
tekeminen kestäisi kaksi tuntia, ja kukaan ei jaksaisi kuunnella
sitä diibadaabaa radiosta. Mutta Eeva selitti nätisti.
- Minä
teen seitsemän minuutin juttua, joten kysyn ensin
musiikinopettajalta pari kysymystä ja sitten tulen vaikka luokkaan
äänittämään, jos te laulauisitte ja soittaisitte jotain. Poimin
itse pari lasta haastateltavaksi, ei tarvitse valita heitä
keskiarvon tai laulunumeron perusteella. Jos tuolla on joku vanhempi,
niin ihan kiva saada kuulla hänenkin kantansa asiasta. Mutta juttuun
ei mahdu kovia monta, kun pitää saada vielä päättäjäkin
kertomaan, miksei musiikkiluokkaa tarvita.
Kun materiaali
oli paketissa, rehtori lepytelty ja palautettu
auktoriteettiasemaansa, opettaja tuli juttusille.
- Sinulla
on mukava radioääni, olen kuunnellut teidän lähetyksiä. Missä
sinä varsinaisesti olet töissä, kun ehdit tekemään näitä
ohjelmiakin välillä? Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun Eeva
kertoi olevansa kokopäiväisesti Ylellä ja nauttivansa
kuukausipalkkaakin.
Olipa
ihanaa päästä autoon ja tiputtaa roolihymy kasvoilta. Sippolan
maalaismaisemat rauhoittivat, mäet ja mutkat vaativat keskittymistä,
ärtymys hälveni. Eeva huomasi miettivänsä jo huvittuneena
tilannettaan. Miksi ihmeessä minä tähän ammattiin päädyin, ujo
ja sisäänpäin kääntynyt ihminen? Enkö arvannut, että tässä
hommassa ei voi yrittää sulautua tapettiin, joutuu määräilemään
toisia, kyseenalaistamaan heidän sanomisiaan, olemaan epäkohtelias?
Äitiä ja isää varmaan välillä harmittaa, kun yrittivät antaa
hyvän kotikasvatuksen ja minä vedän sen vessanpöntöstä.
Toisaalta isä kyllä taitaa usein leveillä tyttärensä julkisella
ammatilla, ei tajua ettei se nykymaailmassa olekaan niin kova juttu
kuin joskus hänen nuoruudessaan, Eeva pohti.
Toimituksessa
Eeva paineli tiedustelemaan Sallalta, montako minuuttia saisi tehdä.
Koulun väki oli lähtiessä kysynyt tutun lauseen ‘moneltakos sinä
laitat tämän ulos’, ja nyt siellä varmasti jännitettiin miltä
oma ääni kuulostaisi radiosta.
- Kuule
tee vaan hyllyyn. Huvipuistojutusta tulee nyt sen verran laaja, että
en tiedä mahtuuko siihen uutisten lisäksi mitään muuta,
Salla vastasi ja kääntyi tärkeän näköisenä papereittensa
puoleen. Kaksikymmentä minuuttia huvipuistossa riekkumista? Selvä.
Tämä taisi olla kosto siitä, ettei Eeva ollut ottanut kesäpoikaa
mukaansa vaikka pikkupomo käski. Pitäisikö nyt soittaa vielä
koululle ja sanoa, että teidän haastattelut siirtyvät
tuntemattomaan tulevaisuuteen. Äh, selittäköön se joka päätti.
Hänelle oli aivan sama, tuliko juttu ulos vai ei, ja se tässä
hiukan huolestuttikin. Oli kiva päästä jututtamaan ihmisiä,
montteeraamaan haastatteluita ja vaihtamaan maisemia päivän
mittaan. Mutta eikö hän osannut sitoutua toimituksen tavoitteisiin,
kuten sanonta kuului, kun jutun hyllyttäminen ei liikuttanut yhtään.
Pääsisi ajoissa lasten luo, kun homman voisi tehdä valmiiksi
myöhemminkin.
Illalla
Elli ja Tatu istuivat Eevan kainalossa sohvalla. He olivat viettäneet
päivän retkellä seurakunnan kesäkodilla. Elli oli vielä
fiiliksissä ja lauloi päivällä kuulemaansa.
- Ystävä
sä lapsien, katso minuun pienehen. Minne käynkin maailmassa, sinä
olet ohjaamassa... Mites se jatkuukaan? Tatu mietti hetken.
- Hmm,
minne käyn? Ohjaamassa? Autokouluun.
Irma
tunsi olevansa kuin jokin ikiaikainen emo. Hän kiikutti pajukorissa
ruokaa isälleen seniorisiipeen. Perunamuusi-jauhelihalaatikkoa,
salaattia, jälkiruoaksi puolukkapuuroa. Irmasta käytäntö oli
hyvä. Hänellä ja Veikolla oli lasten muutettua pois mennyt vuosia,
että kotona ei laitettu ruokaa juuri muulloin kuin viikonloppuisin.
Kahta ihmistä varten ei kannattanut ruveta tekemään mitään
suuritöistä. Munakkailla ja puuroilla selvittiin hyvin päiväkausia,
ihana kaalilaatikko ja kunnolla haudutettu karjalanpaisti olivat vain
kaunis muisto. Niin Irma luuli kunnes ensin isä Juho muutti äidin
kuoltua naapuritaloon ja vähän myöhemmin Eeva lastensa kanssa
seinän taa. Nyt kannatti satsata ja panostaa, syöjiä riitti.
Työpäivä sosiaalitoimistossa ei painanut, kun sen jälkeen pääsi
posket hehkuen loihtimaan herkkuja hellan ääreen. Jos
silakkalaatikko ei Ellille ja Tatulle maistunutkaan, niin Juho sai
melkein kyyneleet silmiin sitä syödessään. Irma tunsi taas
olevansa keskellä elämää. Kun vain isäkin saisi taas edes sen
liepeestä kiinni.
Ala-aulan
oleskelutiloissa oli hiljaista, samoin Juhon huoneessa. Irma jätti
korinsa Juhon tiskipöydälle ja lähti etsimään ihmisiä.
Huopatossutehtaan tunnelma vallitsi keittiössäkin, mutta
TV-huoneesta löytyi Maria. Tämä säpsähti tulijaa, tumppasi
nopeasti tupakkansa ja avasi ikkunaa vielä suuremmalle.
- Miehet
läks Kallen mökille Jaalaa, kaikki viis. Menivät kuulemma
tarkastamaa, että paikat on kunnossa. Ei ne meitä naisia huolinu
mukaasa, olivat ihan täpinöissää. Jotain työkalui ne tuntu
kaivavan vinttikomerosta, olisko ne tosissaa meinannu haravoida pihaa
siellä, Maria epäili.
- Ai
sellanen retki, kiva. Mahtuiko ne kaikki Kallen autoon?
- Ne
meni sil Väinön isol koslal. En miä usko että tarvii olla
huolissaa, Väinö on hyvä kuski eikä niillä varmaan mitää
miestä vahvempaa ollu eväinä. Margit tais laittaa niille voileipii
mukaa, meinasivat keittää perillä kahvit.
Irma vei ruoat
pois, millä isä kylmää laatikkoa edes lämmittäisi. Pitäisi
varmaan ostaa hänelle mikroaaltouuni tai ehdottaa, että hankkeen
rahoilla hommattaisiin keittiöön yhteinen. Sitä varten
tarvittaisiin kyllä kurssitusta, eivät kaikki talon asukkaat olleet
sellaista vempainta edes nähneet saati käyttäneet.
Väinön
autossa oli rehvakas tunnelma, vaikka takapenkillä oli hiukan
ahdasta. Torstia huiteli syyllisyys päähän, kun hän kuuli
pontikkapannun kolinaa takapaksista. Hän arveli, että oltiin ehkä
vähän laittomilla teillä.
- Niinkin
voi sanoa, jos ei tiedä mistä puhuu, Kalle kuittasi ja käski
kaartaa pienemmälle mökkitielle. - Kyllä se minusta on jokaisen
oma asia, mitä huushollissaa keittelee. Ei myä pojat viranomasilta
kysellä, sopiiko suomalaisen miehen valmistaa perinnejuomaa ittelle.
Osottaaks siel takapenkil viel joku elonmerkkii? Takapenkki ei
vastannut mutta oli hyvinkin eloisa sitten kun pomppuinen matka
roudan möyhentämällä tiellä päättyi ja sai vääntäytyä
autosta ulos. Sulo ja Kalle kaivoivat happoteräksisen pontikkapannun
auton periltä ja kantoivat sen halkoliiteriin talteen.
Olipas
mukavaa istuksia pitkästä aikaa laiturinnokassa. Aurinko lämmitti,
koivun suhina kuulosti hienolta. Rantasipi piti meteliä koko
matkansa järvenpintaa vastarannalle ja takaisin. Sillä oli kovasti
asiaa. Kallen poika perheineen oli pannut paikat kuntoon mökillä,
ei siellä enää haravoida tarvinnut. Katseltiin pontikkapannua,
kehuttiin miten hyvä materiaali vapaa-ajan metalli oli moneen
tarpeeseen. Moni oli haponkestävää terästä yhtiöllä osannut
käyttääkin omiin hyviin tarkoituksiinsa. Sulo muisteli ehkä
joskus valmistaneensa tutulle laboran miehelle yli jääneistä
paloista savustuspöntön.
- Se
alko olla jo valmis, kaveri istu vieres valkosis vaatteissaa kun
korppi oksalla varttumas koska sais sen mukaasa. Eikös siihen tule
sit minun pomo ihan yllättäen antamaa mulle hitsaustöitä. Se
katto laporan kaverii pitkää, eihän sil pitäny olla mitää
tekemist meiän verstaalla. Kun se oli menny niin tää laporantti
kysy että kuinkas Sulo meiän nyt käy, toihan arvas mitä myä
ollaa tekemäs ja kertoo min pomollekii. Miä sanoin vaa että ei täs
kuinkaa käy, miä teen sillekii. Kaikkihan siel teki välil omii
tarvekalui.
- Osaakos
kuka teistä keittää pontikkaa? Kalle palasi pääteemaan. - Nää
hiiva ja sokeri laitetaa tuvan kaappii taltee. Ens kerralla haetaa
siit maalaistalosta mäskii, jolla päästää alkuu. Eikhän myä
loppuviikosta jo tulla käynnistelemää poikaa Sulon kans. Talon
isännälle pitää sit antaa pullo kirkasta, kun sit rupiaa
syntymää. Nyt sumpit tulelle. Haluattenkos saunoa? Kalle
katseli seuruetta, josta oli vuoden mittaan tullut hyvä
kaveriporukka. Jokainen oli kääntänyt naamansa kohti aurinkoa,
paidat pidettiin kuitenkin tiiviisti päällä. Ei lämmin luita
rikkonut vielä yli kahdessakymmenessä asteessakaan.
Kahvin
äärellä palattiin satavitosten tekoon. Se oli ollut järkevää
toimintaa: jos ei verstaalla jonain hetkenä ollut mitään tehtävää,
oli suorastaan ammattitaidon ylläpitämistä rakennella jotain omaa.
Ylijäämäpaloja virui siinä pois heitettävinä joka tapauksessa.
Ja jos tarvittiin lisää tarvikkeita, niin 105-koodilla niitä sai
varastolta. Alpo alkoi muistella Lundbergin Matin kertomusta isänsä
ovelasta keksinnöstä.
- Kolme
kaverusta, klooritehtaan laborantti Sundroos, varastopäällikkö
Lundberg - tämän Matin isä - ja ammattikoulun rehtori Tanner teki
joskus heti sotien jälkeen keksinnön. Ne anto sille nimen SuLuTa
keksijöitten mukaan. Tuote oli saippua, jota miehet myi yhtiölle.
Elikkä varsinain supersatavitoin, koska taatusti saippua oli tehty
yhtiön aineksista ja yhtiön ajalla, mut yleensä nyt kukaa ei
sentää ruvennu myymää satavitosiaa, varsinkaa takas yhtiölle.
Matti oli pakannu kavereittesa kans saippuapaloi jenkkitehtaan
sinisee paperii. Muistatteko sen mitä käytettii ruutuvihkojen
kansii? Yhtiö lunasti niit pesuhuoneisiisa, kun kunnon saippuasta
oli siihe aikaa kova puute. Ja jos jäi ylijäämää, se kaupattii
taatusti armeijalle. Sinnehän meni viel kuuskytluvullakii Kuusaan
jenkkipaperista tehtyy Kelpoo, vaikka markkinoilla oli jo
pehmopaperii. Armeija säästi niillä hankinnoilla taas jonkin
pennin.
- Minul
on muisti kun romuvarasto, tärkein aina alimmaiseen. Mut
satavitoisein miä muistan hyvin. Tehtii nimittäin kaappikelloi
puuseppäverstaalla. Kelloseppä Kopra sit laitto niihi koneistot, ja
tuttu rouva maalas nätit kukkakuviot. Myä tehtii niit kaikkiaa viis
kappaletta, oikein tilauksesta, Kalle kertoi. Alpo tunnusti
värkänneensä lapsenlapsilleen joululahjaksi leluja ja pikkuisia
huonekaluja. Sulo kuvaili, miten putkenpätkistä sai
happokäsittelyllä hienoja maljakoita, kun hitsasi niihin siististi
pohjat. Torsti ei ollut sellun koneenhoitajana päässyt itse
rakentelemaan mitään mutta tiesi monta tarinaa, jotka voisi nimetä
eräänlaisiksi satavitosiksi.
- Olin
kaverin kyydissä tehtaan pakettiautolla, mentiin viemään sen
omakotirakennukselle yhtiön ajalla ja yhtiön autolla vähän
työkalui. Portista päästiin ihan asiallisesti, kun kaveri
valehteli että vietiin työkalui Voikkaan tehtaalle. Portin jälkeen
se huomasi tien laidalla viemärinkannen, pysäytti auton ja kanto
kylmin ilmein kannen autoon. Sit vietiin kamat kaverin raksalle ja ei
kun takas töihin. Miä toivoin vaan ettei kukaan pikkupoika menis
leikkimään liian lähelle avointa viemärii, Torsti kertoi.
- Mut
näistä myä ei sille likalle puhuta, Annille. Sit ei tiiä, miten
yhtiöllä tänä päivänä suhtauduttais, jos kaikki nää asiat
tulis tietoisuutee. Kaikkihan myä tehtaalaiset itte tiietää
totuus, mutta muitten kateellisten mielestä homma kuiteskii
haiskahtaa, Kalle vannotti ja muut lupasivat vaieta kuin muuri.
Saunan
kuistilla viilenneltiin kovissa löylyissä kuumenneita hartioita ja
kannustettiin toisia uimaan. Itsellä ei ollut niin väliä, ehtisi
sittenkin kun vedet lämpiävät järvissä. Kylpöminen maittoi,
alettiin haaveilla jo paremmista taukojuomistakin tulevilla
saunomiskerroilla. Sulo ja Kalle lupasivat hoidella pontikkapannusta
tarjottavaa juhannuksena, eiköhän se nyt muutamassa viikossa
valmistuisi. Joku huokaisi, että elettäisiinpä vielä entisiä
aikoja, jolloin yhtiöllä oli viinatehdas piirin sisällä. Sieltä
pihistettiin monin konstein annoksia niin, että alkoholinkäyttö
tuppasi välillä lähtemään käsistä.
- Se
oli vähän kun luontaisetu, että piti saaha hömpsyt töissä,
Kalle sanoi. Sulo muisti, kuinka näppärän keinon pirtutehtaan
työntekijät olivat kehittäneet viinan saamiseksi.
- Nehän
valvo metyylialkoholin kuljetusta yhtiön pirtutehtaalta Rajamäelle
tarkasti, junan säiliövaunu punnittii aina tyhjänä, ja vasta sit
täytettii ennen kun se lähti. Kukaa ei huomannu, että äijät oli
pannu vaunun kattoo ämpäreit roikkumaa, ja ne täytty kun vaunuu
täytettii. Vaunu tuli takas tyhjänä paitti että katosta roikku
nyt muutama ämpärilliin metyylialkoholii. Sit oli taas mitä
jalostaa, Sulo selitti.
Saunojat
olivat yksimielisiä siitä, että ennen piti olla omatoiminen, kun
Kuusaalla ei kerran ollut viinakauppaa. Joko läksit tilipäivänä
suoraan Kouvolaan tai keksit muita konsteja. Palkkapussien
jakopäivänä tehtaan portilla oli rivi takseja valmiina, jos
miesten vaikka tekisi mieli karauttaa saman tien asioimaan Kouvolan
alkoon. Oli siellä toinenkin rivi, monien työntekijöiden vaimot
ilmestyivät aina paikalle ottamaan miehen tilipussin haltuun. Muuten
ei olisi takeita perheen ruokarahoista.
Kun
mökkireissulaiset palasivat illalla seniorisiipeen, ovella oli
vastassa moniääninen naiskuoro. Huoli oli kääntynyt paniikiksi
sitä mukaa kuin kello kävi, naiset Viivi etunenässä olivat jo
soittamassa poliisille, kun ei isäntiä kuulunut.
- Tää
ei kelpaa alkuunkaan, ette te voi lähtä tol taval ilman että me
tiietää koska olette tulossa takas, Viivi yritti
motkottaa. Hänet naureskeltiin hiljaiseksi, mikäs hätä aikuisilla
ihmisillä nyt olisi valmiissa maailmassa. Miehen täytyi tehdä mitä
miehen täytyi tehdä. Testosteroni haiskahti, kun isännät
marssivat naisjoukon ohi sisään kuraisissa kengissään. Juho
istahti sängylleen pitkästä aikaa hyvällä tuulella. Jalka ei
ollut vihoitellut, kohta ei tarvittaisi enää keppiäkään. Irma
oli näköjään käynyt ja jättänyt lapun. Tässähän voisi vielä
pistäytyä Irmalla ja Veikolla kysymässä, oliko sitä ruokaa
jäljellä. Päässä oli alkanut kehkeytyä suunnitelma Väinön
autonajoa seuratessa. Mutta siitä ei paranisi tyttärelle sanoa
halaistua sanaa.
Imatran
asuntomessujen avaamiseen oli enää muutama viikko. Nyt tehtiin
lähetykseen pakettia, jossa Kuusankosken kolmen vuoden takaisten
messujen rakentaja antaisi viime hetken vinkkejä tämänkesäiselle
messurakentajalle. Eevalle oli langennut Kuusankoskella käynti,
hänhän tunsi paikkakunnan kuin omat taskunsa. Paitsi että ei
todellisuudessa tuntenut läheskään yhtä hyvin kuin toimituksen
vanhemmat kollegat, jotka olivat seuranneet kuntien tapahtumia
tiiviisti vuosikymmenet. Mutta oli kiva päästä kotikulmille
tutunoloiseen seuraan. Harmi vaan että piti mennä taksilla, kun
talon muut autot olivat ajossa.
- Taidat
olla se Eeva Palo, kuski kysyi matkalla Naukioon.
- Syyllinen,
Eeva virnisti ja odotti kommenttia tyyliin miksei koskaan tehdä
juttuja todella kiinnostavista aiheista kuten taksinkuljettajien työn
vaarallisuudesta. Väärin.
- Onkos
se sinun vaari, jota olen kuletellut autoliikkeissä viime päivät?
Onks hänellä tosiaan vielä ajokortti? Eevaa nauratti,
täkäläiset olivat aina tuntevinaan kaikki ja tietävinään heidän
asiansakin. Kuski ei antanut periksi, alkoi kertoa miten oli hakenut
parina päivänä Juhon näköisen henkilön seniorisiivestä ja
pörrännyt pitkin Kouvolan autokauppoja oikein huolella ja aika
kalliistikin. Eeva jähmettyi, vilkaisi kelloaan ja käski ajaa
sosiaalitoimiston kautta. Hän pyysi kuljettajaa odottamaan, hän
palaisi hetken kuluttua. Toimistossa hän ryntäsi äitinsä
huoneeseen koputtamatta, onneksi Irman seurassa oli kollega eikä
asiakas. Eeva selitti hengästyneenä mitä oli taksissa kuullut ja
jätti hölmistyneen äitinsä tuijottamaan peräänsä.
Asuntomessualueelle piti ehtiä nopeasti, siellä onnellinen
puutalonomistaja teputti varmaan jo, että missä se toimittaja
viipyy, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella.
- Mitäs
nyt tehdään, ruvetaanko pieremään verta? Irman työkaveri
ihmetteli kuultuaan Juhon tempauksesta. Hän ehdotti, että
Irma lähtee ruokatunnilleen saman tien ja selvittää asian isänsä
kanssa. Irma nousi, käveli ovelle, palasi hakemaan kuulakärkikynän,
mietti hetken ja vaihtoi kynän rahapussiinsa, sanoi tulevansa
takaisin ennen seuraavaa asiakasta. Kotiin polkiessaan hän huomasi
toistelevansa Juicen tuoreen kappaleen sanoja. Silmissänsä orpo
katse lapsen eksyneen. Tät ikävää mie en kyllä tähä pöytää
tilant, Irma ajatteli ja tajusi, että mieleen nousee vain toisten
valmiiksi keksimiä lauseita, oma pää oli ihan tyhjä. Tuo taisi
olla Sonja O:sta, joka hänellä oli yöpöydällään.
Automies oli tänään päättänyt olla paikalla.
- Huh
kun putkahlin, Juho yritti keventää tunnelmaa, kun Irma
ryntäsi kiivaasti hänen huoneeseensa. Päältä jo näki mitä
asiaa tyttärellä oli. Nyt kun pystyisi juttelemaan kuin sossun
asiakkaalle, viileästi ja tunteensa tilanteesta etäännyttäen,
Irma ehti ajatella. Turha toivo. Hänen äänensä kohosi, ja Juho
muuttui samaa tahtia mykäksi. Irma hengitti syvään, laski
mielessään kahteenkymmeneen ja aloitti alusta, vetosi rauhallisesti
järkeen, eihän kortittoman kannattanut autoa ostaa.
- Voinhan
minä ajaa kortin uudestaan, Juho kuittasi. Irma viittasi Juhon
hitauteen, ei hän ehtisi reagoimaan yllättäviin tilanteisiin, hän
olisi vaaraksi muilla tielläliikkujille.
- Otatko
tunnollesi, jos ajat jonkun lapsen kuoliaaksi?
- Minä
ajan varovasti. Kyllä Juhoa kuskattaisiin Veikon ja Irman
autolla aina kun hänen pitäisi päästä jonnekin, Irma yritti
vakuuttaa.
- Te
olette töissä, ette kerkiä sillon kun minä tarvisin. Minne
Juhon sitten pitäisi päästä? Pirttimäelle vanhaan kotiin.
- Ne
on minun rahoja, minä voin tehdä niillä mitä haluan. Vai
meinaatteko panna minut holhouksen alle?
- Ei
isä, ei ole tullut mieleen. Tähän asti. Irmaa väsytti äkkiä
kovasti, hän kallistui Juhon sängylle pitkäkseen, piti silmiään
kiinni niin kauan, että Juho jo kysyi, mikä on.
- Ei mikään,
tiä tahtos niinkun äiti aina sanoi. Minä en jaksa enää yrittää
sinun kanssa. Aikuinen mies, ihan kun lapselle puhuisi.
- Niin.
Ja aikuisella miehellä pitää olla auto, Juho kuittasi ennen
kuin Irma nousi ja painoi oven kiinni perässään. Hän istui
ruokatuntinsa viimeisen vartin omalla parvekkeella ja houkutteli
mustaa kissaa viereensä polulta. Se hyppäsi terassin kaiteelle ja
pysyi kapealla alustallaan ihmeellisen taitavasti.
Messualueella
Eeva mietti jälleen, mistä olisi jäänyt paitsi, jos olisi
valinnut toisen ammatin. Nyt hän oli päässyt ihmisten koteihin,
kuullut heidän tarinoitaan myrskyisästä rakentamisvaiheesta ja
rakennustarkastajan yhteenvetoa peruskorjauksen ja uudisrakentamisen
eroista. Joka päivä oppi jotain uutta. Jos ei muuta niin sen, että
vanhaa korjatessa pitää tyytyä vinoon. Seiniä ei kannata
oikaista, jos ne eivät aiheuta ongelmia, kulmat eivät aina ole
yhdeksänkymmentä astetta, eikä se haittaa. Vanhaa pitää
kunnioittaa.
Iltapäivä
kului toimituksessa materiaalia montteeraten. Aake oli tyytyväinen,
kun toimittaja oli taimannut nauhasta valmiiksi kohdat, jotka halusi
mukaan. Eevan sormet syyhysivät päästä leikkaamaan itse, mutta
sellaista ei tehty. Toimenkuvien rajat olivat tarkat. Eeva arveli,
että Tatun ja Ellin kanssa askartelu olisi kyllä antanut ainakin
sorminäppäryyttä nauhurin saksien naksutteluun ja teipinpalojen
liimaamiseen mutta ei viitsinyt ruveta väliaikaisena työntekijänä
vänkäämään. Äänitarkkailijoiden korva oli kyllä tottuneempi
huomaamaan vääränlaisten saumojen mokat. "Minne se ohi ajava
auto yhtäkkiä hävisi?" Aake tavallisesti motkotti, jos joutui
liittämään erilaiset taustat väkivalloin yhteen.
Kun
Eeva sai lapset iltapäivällä tarhasta, kolmikko paineli suoraa
päätä mummolaan kuulemaan Juho-vaarin seikkailuista. Onneksi
puolikesyt oravat pitivät lapset parvekkeella, heidän ei tarvinnut
ihan kaikkea perheen toilauksista tietääkään. Niitä kuitenkin
leviteltäisiin tarhassa. Eeva oli joskus ehdottanut päiväkodin
tädeille: "Jos ette usko puoliakaan siitä mitä Tatu ja Elli
kertoo kotiasioista, niin minäkään en usko puoliakaan siitä mitä
he kertoo tarhasta." Tähän oli naureskellen suostuttu.
Irma
muisti tarkasti isänsä kanssa käymänsä keskustelun. Juho voisi
mielestään ajaa kortin uudelleen. Tämän perheen naiset eivät
tuhlanneet aikaa päivittelyyn, he olivat ratkaisukeskeisiä
persoonia. Veikko kuunteli sivusta, kun vaimo ja tytär jakoivat
tehtävät. Irma soittaisi autokauppoihin, etteivät myisi isälle
autoa. Eeva soittaisi autokouluihin, etteivät ottaisi uutta
veteraanioppilasta. Veikko lupasi olla pienten kanssa sen aikaa, kun
naiset istuivat puhelimessa. Tunnin päästä Eeva palasi omalta
puoleltaan. Autokouluissa oli ymmärretty yskä, kaikissa
autokaupoissa sen sijaan ei. Irma oli saanut rauhoittavia vastauksia
useimmista, mutta Mersujen myyjä oli tylyttänyt. Tietenkin he
myisivät, jos joku haluaisi ostaa. Mutta jos autonomistaja ei
saisikaan korttia, ottaisivatko he auton takaisin? Kyllä, ja
veloittaisivat kymmenen prosenttia hinnasta.
Naiset
istuivat voipuneina keittiönpöydän ääressä, kun Veikko palasi
mäeltä lasten kanssa. Porukka oli leikkinyt arvuuttelua, ja lapset
halusivat jatkaa. Tatu keksi:
- Kipinät
lentelee, vaan ei ihmistä satuta?
- No
ei kyllä keksitä, mikäs se on?
- Tietysti
auton moottorin kipinät. Irma ja Eeva vilkaisivat toisiinsa ja
purskahtivat hysteeriseen nauruun. Ei enää yhtään autojuttua
tänään.
Juho ei päässyt eroon autohuumastaan. Miksi muut eivät ymmärtäneet, että hän menetti itsenäisyytensä, kun joutui anelemaan heiltä kyytejä? Hän muisti ensimmäisen autonsa viisikymmenluvulta. Kirvesmiesporukalla oli riittänyt töitä, ansioita oli kertynyt. Auton myötä keikkoja sai kauempaakin, ja kolmen neljän kaverin porukalla hurautettiin Valkealaan tai Iittiinkin rakentamaan perheille koteja. Pölyistä ja hikistä ryhmää varten ei kannattanut uutta autoa ostaa, ja välillä hyvin sisäänajettu Ifa jättikin rakentajaremmin tielle. Mutta yhdessä ajellessa tuli iskettyä tarinaa, oltiin kuin veljeksiä matkalla kohti parempaa tulevaisuutta. Joka puolella vallitsi toiveikkuus. Sodan kauhut alkoivat painua pinnan alle, maata rakennettiin vauhdikkaasti, vasaran kolke viestitti kauas, että ei hätää, tästä noustaan ja surut unohdetaan. Sen tunteen Juho liitti aina myöhempiinkin auto-ostoksiinsa. Itsenäisyys, niin maan kuin miehenkin, usko tulevaisuuteen ja omiin kykyihin. Miten voidaan riistää mieheltä kaikki tämä, kun vaimokin on jo otettu pois?
Mutta
jos Juho olikin mielestään väärinymmärretty vanhus, hän oli
myös isä ja näki tyttärensä ahdistuksen ja väsymisen. Irmalla
ei ollut turhan helppoa. Työ sosiaalitoimistossa tarjosi ihmisten
vaikeuksia hoidettavaksi, kotona Irma koetti auttaa parhaansa mukaan
Eevan porukkaa ja häntäkin, Juhoa. Olihan siinä ruuhkaa kerrakseen
yhdelle naiselle, vaikka sillä hyvä puoliso olikin. Ja aina se
jaksoi olla ystävällinen seniorisiiven kaikille asukkaille, toi
sitä pullaakin yhteiseen pöytään. Mutta luottaisi nyt vaan
isäänsä, joka on sentään kymmenet talot toisille rakentanut,
sodat sotinut ja selvinnyt täyspäisenä tähän ikään. Pitäisi
keksiä jokin konsti, jolla Irman saisi rauhoittumaan. Juho kallisti
päänsä tyynyyn Lempin nimikoimalle tyynyliinalle. Tyynyvaarulle,
kuten Lempi oli sanonut. Naapurista kuului Kallen iltatoimia, kävikö
se ihan suihkussa ennen maate menoaan? Itse asiassa Kalle voisi olla
avuksi autokysymyksessä. Raollaan olevasta ikkunasta tulvahti sisään
leikatun nurmen tuoksu, viereisen puutalon pihagrillistä savun ja
makkaran häivähdys. Juho nukahti ja alkoi uneksia Pirttimäestä ja
juhannuksesta.
Seuraavana
päivänä Juho ja Kalle olivat jo ennen aamupalaveria matkalla kohti
Pirttimäkeä. Juho oli käynyt kolkuttelemassa Kallen oveen heti kun
aamulla kuuli miehen liikuskelevan yksiössään ja saanut tämän
kiinnostumaan autoajelusta. Kalle oli nyt täysin asennoitunut
tosimiesten seikkailuun. Kaveria ei jätetty. Juholta jäi
hoksaamatta, että Kallella oli omat epäilyksensä Juhon
kuskintaidoista. Tämä kehotti Juhoa jo menemään pihalle, tulisi
itse perässä pikapuoliin.
Pirttimäki
näytti pienemmältä kuin Juho muisti, mutta tie ylös olikin
yllättävän jyrkkä. Juho vihjaili matkan aikana, että voisi itse
sompailla auton mäen päälle, jos ei Kalle uskaltaisi. Kalle ei
innostunut luovuttamaan autoaan kortittomalle ikämiehelle, joka ei
ollut kuulemma muutamaan vuoteen edes hipaissut rattia. Alarinne meni
leikiten, kakkosella. Vanha kahvilankohta ja kallioinen nousu
hurautettiin niin ettei Juho ehtinyt edes täsmällisesti selittää,
missä se Tammisen huonekaluliike oikein oli ollut. Sitten tuli
jyrkempää, Kalle rypisti otsaansa ja vaihtoi ykköselle Juhon
jaellessa kultaisia neuvoja. Oltiin jo melkein ylhäällä, Juhon
talo oli vain yhden tontin päässä. Tie kääntyi vasemmalle ja
jyrkkeni vielä, mutta Kallepa vaihtoi kakkoselle. Moottori ärjähti
ja pyörät alkoivat sutia.
- Jokin
sanoo nyt minulle, että tämä ei pääty hyvin, Kalle
katsahti huolestuneen näköisenä Juhoon. Juholtakin alkoivat neuvot
loppua, hän vilkuili hätääntyneenä alamäkeen, ei enää
tarjoutunut rattiinkaan. Kalle pani vielä ykkösen silmään, sama
sutiminen jatkui. Käsijarru päälle, jalkajarru pohjassa,
mäkilähtöyritys ei edelleenkään tuottanut toivottua tulosta.
Samassa naapuritalosta juoksi autoa kohti nuori mies, korkeintaan
nelikymppinen. Hän avasi oven, pyysi Kallea tulemaan ulos niin
vikkelästi kun osaisi, ja Kalle kiepsahti ovesta ketterästi. Nuori
nelikymppinen peruutti varovasti autoa parikymmentä metriä ja
kaarsi sen omaan pihaansa. Juho istui paikallaan totisena, mutisi
jotain nykyautojen huonoudesta muttei enää puhunut mitään omasta
ajotaidostaan. Kiitoksenkin sai puristettua. Kalle tuli rinnettä
alas, kiitteli auttajan ja ennen autoon nousemistaan vinkkasi tälle
salaa silmää.
- Mihin
ajetaan? Kalle kysyi leikilliseen taksikuskityyliin.
- Jäikös
meiltä nyt sin hieno talo näkemäti?
Juho toipuili vielä
äskeisestä mutta keksi sitten.
- Ei
kun ajetaan toista kautta. Sieltä reitti ei ole niin jyrkkä. Näytän
sulle minkälaisen talon tein aikoinain ittelle ja Lempille, kun
haluttiin ihan vaan oman perheen huusholli. Olihan meillä se minun
tekemä murha paritalo tuolla notkossa, mutta siinä oli aina vähän
levotonta, kun oli monta perhettä saman katon alla. Tänne
Pirttimäelle teki mieli, kun tämä on niin korkial että näkyy
ihlan Valkealah saakka.
Seniorisiiven
oleskelutilassa oli hiukan juhlallinen tunnelma. Aamupuurojen jälkeen
hankevastaava Iiris oli kertonut, että televisio halusi tehdä
juttua talon elämästä. Olisivat tulossa ensi viikolla. Saman
tien naiset ryhtyivät pohtimaan, ehtisikö vielä saada kampaajalta
ajan ennen sitä. Viivi komensi Torstin parturiaikaa tilaamaan, mutta
Torsti sanoi että riittää kun hän astuu liikkeen ovesta sisään
ja sanoo että peena kuntoon. Iiris vilkaisi vaivihkaa Annia: voi
näitä parturien murheenkryynejä, jotka eivät tajua etteivät ole
ainoita siistittäviä maailmassa. Margit ja Elsa halusivat tietää,
mitä televisioväki kyselisi, uusi asukas Aili katseli vain
ymmällään muita. Äsken tulleena hän ei tohtinut aina ottaa osaa
keskusteluihin.
- Kyllä
on Juho rakentanu komialle paikalle talon lemmitylleen.
Televisiopähkäily jäi toiseksi, kun Kalle rymisti sisään Juho
kannoillaan. - Pirttimäeltä näkyy naapuripitäjien
kirkonkellotkin. Ja tällä on siellä nätti talo tyhjillään, niin
että eiköhän meitin pitäs tehä asialle jotain. Juhannus tulossa,
onko liikaa pyyetty että pantas siellä mäen harjalla
juhannusjuhlat porukalla pystyy? Saunakin on, järvi vaan puuttuu.
Kiitän tarkkaavaisuudesta, saiskos vastauksen, Kalle nauroi
toisten hölmistynyttä hiljaisuutta. Juho myhäili kerrankin
tyytyväisen näköisenä. Talonrakentaja, mainittavien tekojen mies.
Jos nyt ei enää autolla ajelisikaan, niin monta pytinkiä oli
kuitenkin muistuttamassa hänen suuruutensa päivistä. Se
ensimmäinen, jugend-tyylinenkin, jonka hän oli rakentanut
perheelleen kodiksi. Sen talon kautta voisi kierrättää joukon, jos
nämä saisi innostumaan juhannuskekkereistä, oli se sen verran
erikoinen luomus.
- Minulle
passaa, jos saan kuulla haitarimusiikkii auringon laskies, Elsa
tointui ensimmäisenä vastaamaan.
- Minulle
sopii klarinetti yhtä hyvin, Margit rohkaistui ja vilkaisi
Alpoa. Iiris ei tahtonut uskoa korviaan. Nämähän eivät tarvinneet
mitään hanketta, agendaa ja visiota, joista oli pidetty
lukemattomia kokouksia etukäteen, kun seniorisiipeä vasta
remontoitiin uusia asukkaitaan varten. Iiris oli pikku hiljaa
oppinut, etteivät kasvojen rypyt ja kankeat polvet tarkoittaneet
elämästä syrjään jättäytymistä. Päinvastoin,
tämänikäisillähän oli aikaa ja kiinnostusta touhuta kaikkea
sellaista, johon ei tätä ennen ollut mahdollisuutta.
Anni
teputti malttamattomana, hän halusi lisää muisteluja nauhalle.
Opinnäytetyö eteni hyvin, kun vaan mummelit ja papparaiset saatiin
keskittymään yhteiseen teemaan. Nyt Anni halusi kuulla
ammatillisesta järjestäytymisestä. Hänen ikäisiään ei
kamalasti kiinnostanut maksella jäsenmaksuja pienistä palkoista.
Mutta entisaikoina liittoihin kuuluminen oli kuulemma itsestään
selvä asia. Sulo muisti kuusikymmenluvun hajaannuksen ajat, kun
samalla työpaikalla oli sekä SAK:hon että SAJ:hin kuuluvia.
Porukat tekivät suoranaista kiusaakin toisilleen. Varsinkin
luottamusmiehillä oli hankalaa, he saivat rassata eriuskoisten
kanssa vähän kaikesta. Tukea ei tullut omiltakaan, nämä
seurailivat vain luimistellen sivusta, kun oma luottamusmies yritti
perustella neuvottelutuloksia päätään aukovalle työkaverille ja
sanoivat vasta riidan jälkeen, että oikeassa olit. Eri liittoon
kuuluva ei suostunut opettamaan uusia työtehtäviä tulokkaalle,
tämä sai opetella hartsiliiman valmistuksen itsekseen ihan niin
kuin parhaaksi katsoi.
Sulo
oli ollut luottamusmiehen sijaisena aika ajoin ja nähnyt kuviot
sisältäpäin. Hänen viimeisinä työvuosinaan neuvoteltiin yhtä
mittaa.
- Oli
mikä uudistus tahansa, vaikka se helpotti omaa työtä, niin piti
vaatia lisää liksaa. Venttiili, jota täyty käyä vääntämäs
kahensadan metrin päässä, tuotii koneen nurkalle, ja äijät vaati
muutoksen takii palkankorotusta. Työnantaja päätti, että ei
sitten, ja siirsi venttiilin takas ulos. Taas saatii kävellä.
Alpo muistutti, että neuvotteluja ja luottamusmiehiä tarvittiin
kyllä ihan oikeissakin asioissa. Ilman järjestelmää
työntekijöistä olisi raavittu irti aina vain enemmän. Nyt sen
näki, kun väkeä oli alettu vähentää oikein putkeen
työntämällä.
- Juu
mutta ne neuvottelut oli välillä ihan teatterii. Pääluottamusmies
ja työnantajan neuvottelija tuli hyvin toimee keskenää. Ne sopi,
että pannaa lähtökohat kauas toisistaa, niin tuntuu aidolt.
Työnantaja tarjoaa viittäkymmentä penniä, työntekijät vaatii
kolmee markkaa. Sit vetäydyttii mukamas neuvottelemaa ettei näyttäny
liian helpolta kummankaa osapuolen mielest. Kuuntelin vierestä, kun
työnantaja kysy, kävisikö puolitoista markkaa ja pääluottamusmies
sanoi että se käy ihan hyvin. Sit mentii takas jäsenistön luo ja
vetästii nimet paperii, Sulo kuvaili kokemiaan tilanteita.
Anni
alkoi taas olla ihmeissään. Oliko tämä se taisteleva
työväenluokka, josta oli kerrottu yhteiskuntaopin tunneilla? Eikö
Paperiliitto pystynyt panemaan vaikka koko maan seis
työtaisteluillaan, mitäs tuollainen sopuilu tarkoitti?
- Juu
pysty. Mutta kattos kun myä oltii niin vahvoilla, ettei työnantajan
kannattanu meittii liikaa ärsyttää. Enemmänhän siäl väännettii
eri työntekijäryhmien välil kun riistäjäporvarin kans. Niinkun
sanottu, paperimiehet naljaili sellunkeittäjille, metallimiehet
molemmille, Kalle selvitti nuorelle naiselle. Annista oli
tullut kaikkien suosikkityttö, koska hän oli kiinnostunut heidän
tarinoistaan. Pinkki tukkatöyhtö ei enää häirinnyt, ja
kielikorusta luopuessaan tyttö oli päässyt talon naisväenkin
suosioon. Hän juoksi välillä asukkaiden kauppa-asioilla ja auttoi
mattojen rapsimisessa. Kukaan ei ollut vielä pilannut tyttöä ‘ei
kuulu toimenkuvaan’ -kielloilla.
- Entäs
ne työväenliikkeen alkuajat paikkakunnalla. Juho, sinähän olit
mukana silloin. Olit ainakin työväenyhdistyksessä, olitko
punakaartissakin? Pitikö sinun osallistua taisteluihinkin
kansalaissodassa? Anni erehtyi kysymään.
- Ne
ajat on ollutta ja mennyttä, Juho tokaisi ja nousi pöydästä.
- Ei
ehkä kannata tonkia Juhon kanssa niitä aikoja. Se saa vaan sen
tunne-elämän vaappumaan, Kalle vinkkasi häkeltyneelle
tytölle, kun Juho oli pamauttanut huoneensa oven kiinni.
Luvun voi myös kuunnella täältä ja nähdä vähän kuviakin:
https://youtu.be/w6LuDsT-JXg
Luvun voi myös kuunnella täältä ja nähdä vähän kuviakin:
https://youtu.be/w6LuDsT-JXg