lauantai 11. huhtikuuta 2020

1. luku


Maaliskuu 1986
Seniorisiiven asukkaita 


Sanat ja näkymä riitelivät pahasti keskenään. Kirkkosali kylpi lempeän punertavassa auringonvalossa, mutta kuoro jylisi synkkiä kuvia. Päivä vihan, päivä tuhon, tuhkaks palaa vuosisadat. Irma vilkaisi kuoronjohtajan yli hartaana istuvaa yleisöä ja vapisi järkytyksestä, kun tultiin sielunmessun hurjimpaan kohtaan. Ei voi kukaan sitä kestää. Mikä pelko mielet valtaa, kuka tuomion voi kantaa, onko kaikki katoava, onko kaikki katoava! Veikko tunsi olevansa hyvinkin voimissaan ja peloton pauhatessaan keskellä tenorien rivistöä ylimmällä alttarinportaalla.
    Ääni pasuunoitten kaikuu, haudoistansa kuolleet kutsuu. Eeva näki penkistään vanhempansa laulamassa teosta, jonka jokainen lause ja sävel kumahti sielun syvimpiin kerroksiin. Hän katsoi vieressä istuvaa vaariaan ja hätkähti huomatessaan tämän poskilla kyyneleitä. Luokse Herran tuomiolle. Juho nyyhkäisi ja käänsi päänsä ikkunasta näkyvään maisemaan, piilotti liikutuksensa tyttärentyttäreltään. Nyt jo auki tie on haudan. Ihme suuri, kaikki luodut esiin käyvät istuimen luo. 
   - Äiti mikä on luodu? Elli kuiskasi Eevan korvaan ja painautui tiiviimmin hänen kylkeensä. Pikkuveli Tatu oli nukahtanut äidin syliin. Tuodaan kirja, jossa kaikki ihmisteot, hyvät pahat muistiin kirjoitetut ovat. Synnit syvät julki tulee, ei voi mikään jäädä salaan. Juho kumartui eteenpäin ja peitti kasvonsa käsillään.
   Cherubinin requiemiä oli harjoiteltu kahden kuoron voimin syksystä asti. Viimeisinä viikkoina joukkoon oli liittynyt orkesteri. Laulajat ja soittajat olivat ensimmäistä kertaa mukana näin isossa esityksessä. Kuoron johtaja oli suomentanut latinankieliset sanat, ne oli painettu ohjelmalehtiseen. Loistavina kuvina ja ymmärrettävinä lauseina ne eivät jättäneet kuuntelijaa pelkän upean musiikin varaan, ne viilsivät ja hivelivät. Kun viimeiset lohdulliset soinnut lakkasivat kaikumasta, yleisö oli hetken hiljaa mutta puhkesi sitten taputtamaan. Kukaan ei tässä pikkukaupungissa tiennyt, sopiko niin tehdä sielunmessun perään, mutta etiketit unohtuivat. Oli koettu jotain, joka oli mennyt ohi suojausten, satuttanut ihanalla tavalla.

Ensin oli koski. Jääkauden jälkeen se sai ryöpytä rauhassa tuhansia vuosia, sen valkoista kohinaa kuuntelivat vain satunnaiset kalastajat ja rannoilla liikkuvat metsästäjät. Näin kauas merestä jaksaneilla lohilla oli mielessä jotain ihan muuta kuin äänimaailman ihastelua. Alajuoksulla ne olivat taistelleet tiensä kohti kutupaikkojaan, kotiseutuaan jo lukemattomista koskista, Kuusaankoski oli viimeisiä ponnistuksia ennen Pyhäjärveä. Kosken keskellä oli saari, ja seudun harvat viljelijät rakensivat aikanaan siihen myllynsä. Parinsadan asukkaan kylä ei pahemmin häirinnyt joen virtausta leipäjauhojensa jauhamisella. Mutta vain runsas vuosisata sitten kosken partaalle ilmestyi kaksi yritteliästä miestä. Vastarannoille, melkein samaan aikaan. Kumpikin oli seurannut, miten kasvava lukutaito vaati lisää luettavaa ja luettava paperia, jolle sen painaisi. Kosken ympäristön hiljaiselo päättyi kertarysäyksellä.  Kilpailevat yritykset rakensivat puunjalostuslaitoksensa ja aloittivat samaan aikaan koko yhdyskunnan luomisen. Rakentajille ja paperintekijöille tarvittiin asunnot, saunat, pyykkituvat. Pian toinen yrityksistä alkoi perustaa kouluja, toinen seurasi perässä. Sitten huomattiin, että työntekijät ja heidän perheensä myös sairastuivat ja loukkaantuivat, tarvittiin lääkäri, sairaanhoitajia, sairaala. Kun Kuusankosken kunta viisikymmentä vuotta myöhemmin perustettiin, se sai kaiken valmiina. Yritykset olivat yhdistyneet ja saaneet joukkoonsa kolmannenkin yläjuoksulta. Paperin ja sellun valmistuksen ohessa ne olivat luoneet taajaman, jonka väkimäärä oli lähes satakertaistunut ja jossa oli palvelut valmiina seurakuntaa ja poliisilaitosta myöten. Tehtaat jyskivät kahden koskiuoman partaalla, tarjosivat työtä ensin isälle, sitten pojalle, sitten pojanpojalle. Naisillekin sitä löytyi, alkuun lumppuvintillä, myöhemmin konttoreissa ja jopa miesten rinnalla tehtaassa. Ei sentään paperikoneiden eikä sellukattiloiden hoitajina,  mutta vähitellen juoksulikkoina ja siivoojina, arkkisalissa, laboratorioissa. Yhtiö takasi työpaikan, muualle ei tarvinnut kotoaan muuttaa leivän perässä.

Tehtaan matala kumina ei lakannut kuin muutaman kerran vuodessa, kun koneet piti huoltaa ja paikat kunnostaa. Koneet jymisivät nytkin, mutta kuusaalaiset eivät ääntä huomanneet muulloin kuin sen puuttuessa. Tänä iltana korvissa soi pitkään kuoron ja orkesterin pauhu ja helinä. Melkein kaikki seniorisiiven asukkaat olivat tulleet kuulemaan väkevästi julistettua hiljaisen viikon sanomaa. Kun laulajat jäivät halailemaan toisiaan ja ottamaan hälisten vastaan yleisön kiitoksia, Elsa, Margit ja Maria lähtivät yhtä matkaa kotiin päin ihastellen kuulemaansa. Se oli uutta, eivät he tavallisesti jakaneet tuntemuksiaan näin avomielisesti, vaikka entisiä yhtiöläisiä ja nyt vielä naapuruksiakin olivat. Viivi, Torsti ja Alpo tulivat takana ja hämmästelivät, että jotain näin komeaa oli saatu kuulla ihan kotikulmilla. Kalle ja Sulo astelivat viimeisinä. Kalle ehdotti, että keitetään yhteiset iltakahvit ja haetaan Väinö ja Terttukin juomaan, jos flunssa ei ole heitä ihan petiin kaatanut.
   Honkarinne oli elävä esimerkki kuuluisasta herran kukkarosta, vaikka se oli ihan pääkadun tuntumassa. Tänne ei eksytty vahingossa, tästä ei autoiltu läpi. Kerrostaloille kävellessä sai kurkkia puisten paritalojen pihoihin - asukkaat pitivät hyvää huolta puutarhoistaan, joihin yhtiö oli jo rakennusvaiheessa antanut peruskasvit. Tie kohosi loivasti kohti mäenrinnettä, jonka kupeeseen oli rakennettu kolmen asuintalon ryhmä. Kolmikerroksiset tavalliset viisikymmenluvun talot oli sijoitettu niin, että ne näyttivät kuin levittävän käsivartensa, toivottavan tervetulleeksi. Niiden välissä oleva kolmas talo oli pienempi, se muistutti asuntolaa. Siinä oli alkuun ollut yhtiön poikamiehille kodit ja alakerrassa yhteiset keittiö- ja oleskelutilat. Nyt se oli eläkeläisten asuntoina, ja sen valtava alakerran ikkuna, liuskekivin peitetty terassi, kiviaidat ja jännittävä sola takapihalle antoivat hiukan ylellisen vaikutelman. 
   Kun Irman perhe lopulta käveli mäkeä ylös Honkarinnettä kohti Elliä ja Tatua kantaen Juhon rauhallisessa tahdissa, seniorisiiven maisemaikkunasta näkyi rattoisa hetki. Pihapiirin uusin ja samalla vanhin porukka istui pöydän ympärillä, kahvia kaadettiin ja suut kävivät. Veikko saattoi appensa terassin ovesta sisään ja yllättyi, kun Juho päätti jäädä istumaan toisten joukkoon. Juho nimittäin huomasi tarvitsevansa tänä iltana seurakseen oman ikäisiään, ei noita nuoria viisikymppisiä, jotka ymmäsivät elämästä vielä niin vähän. Voisihan tässä istua hiljaakin, näiden suupalttien kuuntelu auttaisi painamaan raskaat ajatukset piiloon, hän mietti. 
   Kahvi irrotti kielenkannat. Kun oli ensin vieraskoreasti ihasteltu kulttuurikokemus ja jokainen oli kuvaillut, millaisen syvällisen vaikutuksen se oli tehnyt, päästiin asiaan. Että kukas se oli se punatukkainen rouva siinä kuoron keskellä, se jonka ääni peitti muut naisäänet korkeissa kohdissa. Ja että oli taatusti maksanut maltaita teettää kaikille naisille yhtenäiset esiintymisasut, olikohan sekakuorolla ja kirkkokuorolla muuta käyttöä tuollaisille kaavuille. Vieläköhän ne ottaisivat uusia jäseniä kuoroihin, laulaminenhan kuulemma tekisi hyvää aivoillekin. Niin ja kivoja esiintymismatkoja oli molemmilla kuoroilla ollut, ulkomaillekin. Jopa Kanadaan. Että kyllä nyt hemmoteltiin, kun tällaista tarjottiin tuossa kotikulmilla, siinä ihan mieli virkistyy ja ihminen herkistyy, kun välillä syventyy elämän suuriin kysymyksiin. Sopii näin pääsiäisen aikaan varsinkin. Jaaha, pitäisiköhän tästä hivuttautua jo iltauutisille. Juu, käyläh mäneh.

Aamulla Juho tunsi kahvintuoksun jo ennen kuin avasi silmänsä. Hän piti kiinni unensa rippeistä, joissa Lempi kolisteli ranstakalla tulipesää ja riputteli hellankannelle kahvinporoja tuoksua levittämään. Tyytyväisyys haihtui sitä mukaa kun Juho palasi nykyhetkeen. Hän avasi silmät ja näki, ettei aurinko voinut paistaa näin aamulla alkovin seinään. Alkoviin ei kuulunut sähköhellaa eikä jääkaappia. Alkovin verhon paikalla oli ovi. Eikä kahvi ollut Lempin keittämää, tuoksu tuli oleskelutilan keittiöstä. Lempi lepäsi Sammakkolammilla, heti sankarihautuumaan takana. Sen Juho muisti nyt. Ovi aukesi, se lähinnä rempaistiin auki. Ovesta työntyi naapurihuoneen Kalle, hauskan seuramiehen roolin ottanut vanha työtuttava. Hänen puhetyylinsä oli meluaminen. 
   - Ylös ulos ja lenkille kuten Tarva käskee. Ai ei vai? No tules nyt kummiskii yhteisee aamupalapöytää täält murjottamast. Muistat siä mitä tää hankkeen johtajatar sano: toisten seura pitää mielen virkeänä, ei pidä jäädä yksinäisyytee piehtaroimaa. Siäkii nyökit ja lupasit sillon. Yks puhe kun pokassa, alas tulla nyt. 
   Oikeassahan Kalle oli, Juho vain mielellään olisi heräillyt hiljaa omissa oloissaan. Ja viettänyt päivänsä itsekseen. Ja iltansa. Ja yönsä, kun kerran oli pakko nyt kun Lempiä ei enää ollut. Loppiainen palasi mieleen kummallisena aikana. Tavaroiden pakkaamista, tärkeiden esineiden valitsemista. Kirves ja saha, tottakai, kyllä ne pakissa johonkin kellarinnurkkaan mahtuvat. Raanu, kuutamotaulu, jonka laineita Juho oli unettomina öinä alkovissa katsellut. Sellainenhan kuului kaikissa Pirttimäen kodeissa olla. Kuparipannu, miksei muka? Kahvinkeittimellä hän ei rupea puljaamaan. Vanhat työhousut, ehdottomasti. Ne olivat virttyneet niin mukavan pehmeiksi. Mutta tytär taitteli nekin komeron hyllylle, otti tilalle joululahjaksi antamansa verryttelyhousut. Miten se niitä kutsui? Kolitseiksi niin. Yöpuvussako täällä siis piti hiihdellä kaiket päivät. 
   Kaikesta valitsemisesta ja raakkaamisesta Juho oli hermostunut niin, ettei lähdön keskellä muistanut haikailla kodin jättämistäkään. Tyttären väitteet, ettei hän muka pärjäisi omassa talossaan, hän oli moneen kertaan kumonnut. Ulkovessa mäenrinteessä oli vähän hankala, kun polku sinne piti ensin lumisina aamuina luoda. Mutta oli hän sen ennenkin jaksanut. Irma väitti vielä, että hän hajahti nykyään happamalta, kun ei ollut Lempiä pesemässä hänen paitojaan ja huomauttelemassa saunalla käymisestä. Ei hän mitään ollut huomannut, miehen kuuluukin tuoksahtaa sopivasti hikiseltä, antaa vaikutelma työteliäästä ihmisestä, joka on hetkiseksi tauonnut aherruksestaan. 
   Irma oli jaksanut popottaa, Juho väittää vastaan. Mutta kun Veikko sitten oli asettunut vaimonsa kanssa samalle puolelle, Juho oli viimein antanut periksi. Vävypoika oli tolkun mies sentään, ymmärsi rakentamisestakin. Loppiaisena vähät tavarat kannettiin tänne seniorisiipeen, turhan moderniin yksiöön, ei mitään tunnelmaa. Ympärillä hääräsi vieraita ihmisiä, jotka olivat asettuneet taloksi jo aikaisemmin ja kulkivat omistavan näköisinä remontoiduissa tiloissa. Kun raanu ja kuutamo olivat kohdillaan seinällä, tuttu visakoivukalusto aseteltu oikeisiin paikkoihin, näytti ehkä vähän kodikkaammalta. Irma ja Veikko hehkuttivat asumisen helppoutta, saattoi se olla tarpeen nyt kun jalka oli vielä niin kipeä. Siihen hän ei kyllä ruvennut, että suihkuun tämän tästä. Jotain rajaa ihmisen yksityisasioihin puuttumisessakin. 
   Mutta jos yksin makoilusta sai henkisiä makuuhaavoja, niin vääntäydytään nyt sitten pystyyn ja lähdetään aamupalalle vanhan kaverin perässä, Juho mietti. Ei ainakaan tarvinnut keksiä puheenaiheita vieraiden ihmisten porukassa, kun Kalle oli paikalla. Siellä se kuului jo melskaavan että tietä kauneudelle, seuraanne liittyy kirvesmiestaidon ja sorvaustieteiden lyömätön parivaljakko. Pöydän ääressä istui Alpo ja kaksi talon naisista, mukavahan niitten sirkutusta oli kuunnella näin aamutuimaan. Noin periaatteessa. Kalle kaatoi heillekin kahvia samalla kun aloitteli omaa aamupalaansa. 
   - Miäpäs tässä passaan rouvia, kun meikäläisellä paikat toimii vielä kun temppelinovet toisin kun eräillä, Kalle nyökki Juhon rollaattoria kohti hyväntahtoisesti naureskellen. Juhoa ei naurattanut. Hän ei ollut mikään virallinen rollamies, apuvälinettä tarvittiin nyt vain väliaikaisesti, kun kihti esti muuten niin reippaan liikkumisen. Varttukais vaan, hän vielä näyttää miten ketterä oikeasti onkaan. Vanha kirvesmies oli kiipeillyt tellingit ja taiteillut kapeat lankonkit päästä päähän, tasaisella lattialla tepastelu ei normaalioloissa ollut konsti eikä mikään. 

Elsa katseli seniorisiiven toisen kerroksen ikkunastaan, miten maaliskuun aamuaurinko värjäsi mäenrinteen karkean soran punertavaksi. Päivähoitoon tulleilla lapsilla oli kevyemmät vaatteet kuin viime kuussa. Kaksi niistä kiipesi haalareissaan rinteessä kasvavien mäntyjen luo ja pujotteli juurilonkeroiden läpi alamäkeen. Elsankin lapsuuden pihapiirissä mäntyjen juuret olivat tehneet jyrkkään mäkeen lenkkejä, joiden läpi mahtui pujottelemaan, jos oli tarpeeksi pieni ja notkea. Elsa mahtui. Aikuisena, perheenäitinä, hänestä tuntui joskus kuin yrittäisi samojen lonkeroiden läpi muttei enää päässyt. Henki loppui, ahdisti. Missä mies viipyi, olisiko palkkapussissa mitään jäljellä, kun se kömpisi kotiin. Pelottiko lasta, kun isä oli välillä juro ja toisinaan nolottavan riehakas. Silmät kiilsivät, tunteet ryöppysivät, kunnes Elsa komensi miehen maate, peitteli pesemättömänä sänkyyn. Mitähän Annelille kuului, turhan harvoin tytär piti yhteyttä, vaikka puhelimet oli keksitty. Käymäänkin voisi tulla, ei kai se nyt luullut tätä miksikään vanhainkodiksi, kyllä äiti osaisi emännöidä uudessa kodissaan ihan entiseen malliin.
   Mäen laelta näkyi tänne ylös jo aika lailla vihreää. Nyt se oli vielä sammalta ja puolukanvarsia, muutaman viikon päästä valkovuokot nostaisivat nuppunsa ja saniaiset alkaisivat kasvattaa polven korkeudelle toista vihreää kerrosta. Elsa ei saniaisista välittänyt, mutta oli huvittavaa katsella kuinka nykylapset pitivät niitä leikeissään sateenvarjoina ihan kuin hänkin pienenä. Nyt pitäisi tosiaan lähteä yhteiselle aamupalalle, olihan tiistai. Silti hän seisoi tässä kaikessa rauhassa, kun kerran voi. Kukaan ei tarvinnut häntä, ei pyytänyt maitoa, ei halunnut kertoa työpäivästään, ei vaatinut mukaan lenkille. Elsa oli koko aikuisikänsä syöttänyt, kuunnellut, kuulustellut ja tajunnut, miten herttaiselta ja kodikkaalta touhu näytti ulkopuolisen silmin. Äiti siinä hääri perheen iloksi. Se äiti siirsi syrjään aina vain kuumempana kytevän tarpeen omaan hetkeen, edes puolituntiseen, koska runo oli tulossa. Mutta Elsa oli kiltti ihminen. Kun lapsi halusi voileivän, pään ympärillä kieppuvat runonsäkeet saivat haihtua ilmaan. Elsaa hymyilytti, kun hän pyyhkäisi murusen uuden hellan päältä. Mitä hän neljällä levyllä tekisi, sinkku. Mutta ihanaahan oli laittaa aamupuuroa tai jauhelihasoppaa puhtauttaan kiiltelevällä liedellä, pakko myöntää. Musta vahakantinen vihko oli keittokirjan vieressä odottamassa. Oli hän joskus jonkin runon sinne ehtinyt raapustaa. Sen Lorunkin. 

Paimentyttö paljasjalka pikkuruinen mekko yllä
yksin kulkee metsätiellä karja seuranansa kyllä.
Taittaa tuosta kukan pienen, tukkaansa sen pistää,
eikä tunne paimenressu huolta vielä mistään.

Jossain vielä huolen päivät kaukana on eessä.
Kerran sitten - usein ehkä - silmät ovat veessä.
Kerran tuskaa huolen alla sydän ehkä itkee.
Nyt sun kätes pieni vielä naurain kukan kitkee.

Elsa oikaisi kukkaverhoa ja vilkaisi vielä mäelle. Puiden välissä vilahti iso hahmo, mies. No ei kai siinä mitään, jotkuthan kävelivät sairaalaan rinnettä ylös polkua pitkin. Mutta nyt aamupalalle, ettei hankerouvan tarvinnut tulla hakemaan. Korostivat niin innokkaina yhteisöllisyyttä, vaikka osallistuminen oli asukkaille vapaaehtoista. 
   Oleskeluhuoneeseen astuminen oli Elsasta aina yhtä hienoa. Kaksikerroksinen talo oli vastikään kunnostettu yhtiön eläkeläisille sopiviksi isoiksi yksiöiksi ja kaksioiksi, seniorisiiveksi. Tehdas oli harkinnut koko rakennuksen myymistä paperintuotantoon kuulumattomana rönsynä mutta päätynyt jatkamaan toistaiseksi isäntänä. Lähiaikojen suunnitelmiaan se ei vuokralaisille kertonut. Monet asukkaista olivat luovuttaneet vanhat kotinsa lapsilleen ja hankkiutuneet helppoihin oloihin pieneen kerrostaloon. Lisäetuna tuli vanhojen tehtaalaisten seura. Valtakunnallinen hanke ja julkisuus olivat tulleet iloisena yllätyksenä, kaikki olivat toivottaneet Yhdessä-projektin tervetulleeksi. Se vauhdittaisi tutustumista ja toisi sisältöä eläkepäiviin. Ei tulisi niin usein haikailtua vanhan kodin ja työvuosien perään. Ne olivat kummasti alkaneet saada hohtoa ympärilleen nyt, kun ei tarvinnut nousta joka aamu aikaisin tai valvoa yölöyseissä. Pilotiksi pääsy tiesi sitten myös kaupungin järjestämää toimintaa, jolla seniorit pidettäisiin virkeinä henkisesti ja fyysisesti. Ilman hankerahan tukeahan tehdas ei olisi talon kunnostukseenkaan ryhtynyt. 
   Nyt olohuone oli jälleen arvoisessaan asussa. Viisikymmenluvun rakennuksen seinänkokoiset ikkunat antoivat kerrostalojen väliselle vehreälle pihalle. Villiviinin oksat vasta odottivat silmujen avautumista, vielä aurinko valaisi huoneen niin että selkeät seinäpinnat ja korkkimatto hohtelivat. Toisen ikkunan ääressä oli pitkä ruokapöytä, toisen edessä nojatuoleja ja lehtihyllyjä. Eivätkä ne olleetkaan mitään viiluviritelmiä, ne oli tuotu tyhjäksi jääneistä tehtaan toimistoista. Pääkonttori oli muuttanut Helsinkiin, ja sen huoneista oli löytynyt toinen toistaan kauniimpia yksinkertaisen tyylikkäitä  kalusteita. Elsa ei nuorena arkkisalin tyttönä olisi voinut kuvitella, että pääsisi joskus istuskelemaan niissä kuin kotonaan. Ei hän olisi voinut kuvitella sitäkään, että asuisi samassa talossa, söisi ja jumppaisi kuin tasavertaisena ison konttorin esimiehen kanssa, tai esinaisen, jos täsmällisiä oltiin. Ja katselisi joskus televisiota ja juttelisi lapsenlapsestaan tässä joukossa, jossa oli koulut käynyttä parempaa väkeä ja hän pelkän kansakoulun varassa. 
   - Tänne vaan meitin viereen, jos valloittava herraseura kelpaa, Kalle huuteli, ja Elsan oli helppo istua pöytään Margitia vastapäätä. Margit näytti taas niin poissaolevalta. Ehkä hän kärsii vertaistensa puuttumisesta, Elsa arveli. Kunhan Viivi ja Torsti tulevat, Margitkin varmaan piristyy – heidän kanssaan hänellä oli aina yhteistä asiaa pihan hoidosta tai entisaikojen palkanlaskupäivistä tehtaalla. Miten joku jaksoi jo näin aamusta laittaa itsensä noin hienoksi, puuteria poskissa ja helmet kaulassa, mekkokin varmaan Winterin rouvan liikkeestä hankittu. Sanelma Vuorteellakaan ei olisi nokan koputtamista Margitin ryhdistä ja kävelytyylistä. Elsa vilkaisi vaivihkaa leningin kankaasta solmittua suurta rusettia ja arvaili, oliko helma muodikkaasti pohjepituinen. Margit tuntui kulkevan hankinnoissaan valtiovieraiden ja heidän emäntiensä viitoittamaa tietä. Prinsessa Dianalla oli äskettäin yllään samanlaista hulmuavaa Suomen vierailullaan. Mikäs siinä jos kerran oli varaa. Ja varaahan varmaan oli, kun kerran Margit oli myynyt rivitaloasuntonsa ja muuttanut vuokralle tänne pienempiin tiloihin, Elsa pohti. Mutta mikä ihme oli saanut hienon neidin tekemään sellaisen liikkeen elämässään. Kun hän ei niin kovin katselisi muita nokkaansa pitkin, niin kehtaisi vähän kysellä. 
   Aamiainen teki kauppansa. Alpo, Sulo ja Kalle eivät olleet vuosiin saaneet kotona keitettyä aamupuuroa ennen tänne muuttoaan. Olihan tämä nyt jo melkein koti, vaikka se oma rakas paikka olikin täytynyt jättää aikaa vievien pihatöiden takia, ja se oma puuronkeittäjä oli kuollut. Nyt syötiin kahdesti viikossa yhteinen aamupala, ja hankkeen vapaaehtoiset hoitelivat tarjottavat pöytään. Tämän aamun martalla oli taito hyppysissä. 
  - Kahvi kuumana ja tyttö nuorena, Kalle julisti ja yritti taputtaa puuronkeittäjää takamukselle, vaikkei kommentti ihan istunutkaan nelikymppiseen Riittaan. Tämä tunsi jo Kallen tavat, miehen oli pakko yrittää sutkauttaa joka tilanteeseen puujalkavitsi. 
   - Pidetäänpäs ne kädet siellä omalla puolella, Jumala mielessä ja housut jalassa, Riitta kuittasi ja sai porukan hörähtämään. Margit ei hörähtänyt vaan punastui korviaan myöten. Kalle veti norttiaskin taskustaan, ja silloin Margitkin avasi suunsa. 
   - Ei kai Saarela sentään ruokapöydässä ala tupakoida? Olisi herrasmiesmäistä ensin tiedustella lupaa sauhutteluun. Minulla ainakin savu käy kurkkuun, eikä ole mukavaa kun vaatteet tuoksuu tupakalle vielä omassa asunnossakin, Margit henkäisi. 
   - Minähän sitä savua vedän keuhkoihini, tyä vaan istutte laiskoina nauttimassa toisten tarjoamista hajuista, Kalle yritti olla hauska. 
   - Tupakkalaki on ollu voimas ainakii kymmenen vuotta. Pikkulasten tarhoissakaa ei hoitajat saa enää polttaa, minkätähen sit meiän vanhojen laitoksis, Elsa tuli Margitin tueksi. 
   - No minä en kylläkään ole vanha eikä tämä ole laitos, mutta kaunista käytöstä voisi edellyttää näissäkin oloissa, Margit tuiskahti mutta loi hyväksyvän katseen Elsaan. 
   Hankevastaava Iiris Manninen oli innoissaan. Päivän keskustelunaihe syntyi nyt ihan itsestään. Pilotin ajatus oli, että yhteiset aamupalat kahvin ja puuron äärellä olivat samalla palavereita, joissa osallistettiin asianosaiset yhteisön toimintaan ja päätöksentekoon. Seminaareissa se kuulosti hämärältä, mutta tämähän oli nyt sitä itseään. Ja kun osallistujat motivoidaan hyvin, heidät saadaan sitoutettua yhteisiin tavoitteisiin myös henkilökohtaisesti, Iiris muisti palan seminaariesitystä. Ääneen hän ei kuitenkaan erehtynyt semmukieltä latelemaan vaan alkoi haastatella pöydässä istuvia tupakka-asiasta. Kalle, Alpo ja Väinö ilmoittautuivat polttajiksi. Alakerran Mariakin kärytti joskus itsekseen avoimen ikkunansa ääressä muttei kehdannut myöntää pahettaan isossa joukossa. 
   Tupakoinnista riitti poristavaa. Osa halusi antaa savuttelijoiden nauttia muiden seurassa, osa vetosi hyviin tapoihin. Muutamalla oli esittää terveyssyitä, joiden takia sivullisten ei pitäisi joutua kärsimään huonosta ilmasta. Iiris Manninen oli juuri saanut kannatusta ehdotukselle, että keittiön taa jäävä pieni tv-huone sovitaan ainoaksi tupakkapaikaksi yhteisissä tiloissa, kun ulko-ovesta pöllähti raikasta ilmaa, ja sisään tupsahti kolmikko. 
   - Hei, isä, Irma huikkasi ovelta, ja Juho meni umpimielisen näköiseksi. 
   - Vaarii, moi, kajautti nelivuotias Tatu, mutta isosisko Elli oikaisi: isovaari! Juho ei mahtanut mitään, tyttären lapsenlapset sulattivat jään joka kerta, kun hän yritti olla loukkaantunut. 
   - No terve terve, tulittenkos hakemaan vaaria pyllymäkeen? 
   - Eii, siä olet jo niin vanha ettei tollaset voi laskea pyllymäkeä. Etkä siä osaa ajaa Stigaakaan, eikä ulkona ole enää luntakaan, Tatu kikatti. Hän yritti rynnätä isovaarin luo kahvipöydän ääreen saman tien, mutta isosisko Elli nappasi kiinni kauluksesta ja alkoi rapsia veikan vaatteita. Haalareissa oli hiekkaa rinteessä kiipeilyn jäljiltä. Irma-mummi silitti Ellin päätä. Pikku huolehtija, ottaakohan tyttönen liikaa vastuuta veljestään. Toisaalta viisivuotiaat usein ällistyttivät joustavuudellaan, mutta lenseä vaihe meni nopeasti ohi. Tatu oli jo Juhon rollaattorin kimpussa, päristeli sen kanssa pitkin oleskelutilaa ennen kuin Irma sai vintiön kiinni. Talon asukkaita säntäily huvitti. 
   - On se niin kiva nähä näit pienii. Varsinkii kun joku toinen juoksee niitten peräs, Kalle naureskeli. 
   - Etkös siä äsken leuhkinu, että sinul paikat pelaa kun nuorel orivarsal. Kai siä nyt muutaman hellanteltun jaksasit vahtii, Alpo virnuili. 
   - Lapset on kyl ilo vanhan silmälle, Väinö sanoi haikean näköisenä. Hänen lapsensa olivat jo yli kolmikymppisiä, eikä näillä ollut vielä aikomustakaan hankkia jälkikasvua. 
   - Niin, ilo silmälle muttei aina korvalle, Margit puuttui keskusteluun. - Eilen olin teatterissa, ja sinne oli tuotu pikkulapsia. Ne istui minun edessä ja väänsi penkissä kaiken aikaa, jutteli niin ettei heidän vanhemmatkaan pystyneet keskittymään muuhun kuin hyssyttelyyn. Minulta meni näytelmä pilalle, Margit tuhahti. 
   Joukko hiljeni. Loukkaantuikohan Irma-rouva lastenlastensa puolesta – näitäkin oli pitänyt viedä aikuisten tapahtumiin, kun heidän isänsä oli halunnut koko perheen osallistuvan perhejumalanpalveluksiin. 
   - Samaa mieltä, Irma sanoi. - Minusta lasten toimenkuvaan ei kuulu istua hiljaa paikallaan tilaisuuksissa, jotka ei heitä kiinnosta. Kamalaa, kun toiset valmistautuu kuukausikaupalla konserttiinsa, musiikista kiinnostuneet odottaa että pääsevät nauttimaan, ja sitten joku jälkikasvustaan ylpeä äiti tai isä ottaa mukaansa lapsen, joka pystyy kiljumisellaan pilaamaan kaikilta muilta elämyksen. Minun lapsuudessa ei lapsia viety kotoa edes kylään alle vuoden ikäisinä, eikä meidänkään lapsia raahattu liian pieninä vaativiin paikkoihin. Ihan on kerinneet päästä kulttuuria kokemaan vähän isompinakin, Irma vakuutti. Asukkaat näyttivät huojentuneilta. Onneksi ei loukattu Irmaa, joka niin ystävällisesti kävi heitäkin moikkaamassa, keitti joskus kahvit koko joukolle ja toi pöytään vastaleivottua rieskaa tai korvapuusteja. 
   Juho sai rollaattorinsa takaisin ja hiihteli reiskoissaan nojatuolinurkkaukseen. Elli ja Tatu jäivät kuuntelemaan pappojen tehdastarinoita, ja isällä ja tyttärellä oli hetki aikaa jutella. 
   - Mitenkäs jalka? 
   - Ihan. Vihottelee enää vähän. 
   - Oletkos saanut nukuttua? 
   - No en. Äitistäs näin aamulla unta. Ja että oltiin vielä omassa kotona. 
   - Vielä on kova ikävä Pirttimäelle? 
   - Aina vaan kovempi. Kyllä minä siellä olisin pärjännyt. 
   - Et kuule olisi. Vedet ei tule eikä mene. Huussi on pihan perällä. Mäkeä alas ja ylös sinulla ei ole mitään asiaa tuon jalan kanssa. Meillä oli koko ajan kauhea huoli sinusta, teistä molemmista jo silloin kun äiti vielä eli. 
   - Niin mutta omatekemä talo. Ei se ole sama täällä. Ja olisin minä voinut ajaa kortin uudestaan ja ostaa auton. 
   Irma ei pystynyt muuta kuin pyörittelemään päätään. Isältä oli mennyt arvostelukyky. Ennen hän oli hiljainen ja mukava mies, nyt juputti joka asiasta ja halusi oikein uida loukkaantumisessaan. Kun ei anneta ihmisen elää omaa elämäänsä. Ajokortti otetaan pois. Ei ole aikuisen miehen elämää tämmönen toisten armoilla oleminen. Onneksi talo on vielä tallella, jos tästä hyvinkin kuntoutuu. 
   - Hei, Irma. Iiris tuli juttusille. - Mikäs Juhon mieltä painaa, äskenhän sitä oltiin niin iloista poikaa? 
   - Ei kai, ei varmana oltu iloisia. 
   - Sinähän heitit huultakin niistä puuron voisilmistä ja minun sinisilmistä, etkös muista? Iiris hymyili merkitsevästi Irmalle. Hän tiesi, mikä mökötys Juholla oli meneillään. Tämä ei voinut myöntää, että tuttujen joukossa ja valmiin ruuan äärellä oli aika kivaa. Omasta kodista oli tietenkin haikeaa luopua, mutta surua vaimon ja terveyden menettämisestä ei tarvitsisi kaataa Irman niskaan. Tytär oli tarkoittanut isän parasta hankkiessaan tälle yksiön seniorisiivestä. Jokin raskaampi asia Juhoa painoi. Varmaan helpottaisi, jos sen saisi kakaistua. Mutta miten ruveta nyhtämään asiaa, josta mies pystyi kertomaan vain “minä en ollut vielä kahtakymmentäkään”, ja lopetti siihen. 
   - Mitäs isä jos tulisit illalla saunaan? Veikko sanoi lämmittävänsä joka tapauksessa. Juodaan iltateet yhdessä. Veikko kärrää sinut pyörätuolilla edestakaisin, sen saa varmaan lainata naapuritaloon asti. 
   - No katotaan illalla. Mutta rullatuoliin en istu. Rollan kanssa pääsen kyllä. Tai jos Veikko vähän auttaa. 

Margit astui asuntoonsa, katsoi itseään kultakehyksisestä peilistä ja riuhtaisi huivikauluksen rusetin auki niin että ommel risahti. Miksi hänen piti mennä taas puhumaan niin ikävästi kaikkien kuullen. Miksei hän voinut rupatella leppoisasti ja naurahtaa miesten jutuille niin kuin Elsa. Elsastahan miehet pitivät muutenkin, hän kun oli mukavan pyöreäposkinen ja naapurinemännän oloinen, niin ettei toisia ujostuttanut hänen seurassaan. Kun hän vaan luopuisi siitä vekkihameesta, se ei sopinut topakalle vartalolle alkuunkaan eikä varsinkaan sen Kanarialta tuodun collegepuseron kanssa. Margit voisi antaa Elsalle hyviä pukeutumisvinkkejä, mutta miten sen kuilun yli nyt enää kurkottaa, kun oltiin kaikki työvuodet eri leireissä. Konttorin naiset olivat istuneet kahvihuoneessakin omassa pöydässään, työntekijäpuolen naiset omissaan.
   Miten minä en sitten mahtunut enää mihinkään joukkoon, Margit mietti. Heitähän oli nuorena ennen sotia hauska viiden naisen porukka, joka kerääntyi iltaisin toistensa luo kylään juomaan teetä ja tekemään käsitöitä. Talvella hiihdettiin Nauhan majalle jopa ennen työpäivän alkua, lauantaisin käytiin tansseissa ja sunnuntaisin konserteissa seuratalolla. Kaksi tytöistä oli isolta konttorilta, kaksi sellutehtaan konttorista ja yksi voimalaitostyömaan toimistosta. Työasioissa oli paljon yhteistä, pomojen päsmäämistä saattoi naureskella ja asiatyttöjen huonoa käytöstä päivitellä. Joku näistä oli ilmestynyt töihin pitkissähousuissa ja vedonnut siihen, että paleli kun pakkasella piti hameessa polkea pyörällä jokivarressa olevalle verotoimistolle asti. 
   Konttorin neitien yhteiset hetket olivat hiipuneet, kun kesäinssien asuntolaan, Kukkolaan, oli tullut nuori insinööriopiskelija Erkki. Lavatanssit, Margitin leveähelmainen kukkamekko ja mukavat keskustelut olivat saaneet Erkin kiinnostumaan tytöstä. Työpäivien aikana he näkivät useasti, teitittelivät tietysti, jos piti muiden aikana puhua. Mutta Margitin työkaverit kyllä huomasivat, että vispilänkauppaa siinä pidettiin. Vanhat ystävät alkoivat vähän vierastaa Margitia. He itse seurustelivat sorvareiden, viilareiden ja prässipoikien kanssa, insinöörit olivat ihan muusta maailmasta. Ja nyt Margit oli siirtynyt heidän silmissään eri luokkaan. Margit yritti joskus liittyä vanhaan joukkoon, kun tyttölauma palasi iltapäivällä töistä. Silloin Helvi nappasi kaksi muuta käsikynkkäänsä ja kaarsi yllättäen tehtaanportista toiseen suuntaan näiden kanssa. Margit kääntyi kotiinpäin, äitihän jo odottelikin silakkapihviensä kanssa. 
   Loppukesästä Erkki oli kosinut. Hän oli saanut työpaikan paperitehtaasta Etelä-Karjalasta ja halusi Margitin mukaansa. Ei Margitia houkutellut lähtö hyvästä toimesta kotikulmilta vieraaseen ympäristöön, jossa ihmiset puhuivatkin oudosti. Mistä hän sieltä saisi töitä, entä ystäviä senkään vertaa kuin kotipaikkakunnalta? Hän ei tuntenut kuuluvansa insinööripiireihin eikä osaisi olla kotirouvana. Mutta ennen kaikkea hän ei halunnut jättää äitiä, joka oli tinkinyt niin paljosta hänen takiaan. Äiti säästi keittiöapulaisen palkastaan kaiken liikenevän, että tytär sai käydä koulut. Sitä paitsi heillä oli äidin kanssa hauskaa yhdessä. He kävivät elokuvissa parikin kertaa viikossa, kuuntelivat radiota, työnsivät välillä matot syrjään ja pistivät valssiksi, kun sieltä tuli uusi levyohjelma Lauantain toivotut. Äiti oli mahtava ruuanlaittaja, osasi loihtia tavallisista aineksista herkullista syötävää. Ja oli äiti totta puhuen mahtava pyykkärikin. Margitin tarvitsi harvoin auttaa, korkeintaan hän työnsi pyykkikorin rattailla yhtiön pesutuvalle ja takaisin. Äiti huolehti, että puhdasta tuli ja mankeloidut lakanat viikattiin oikein. 
   Syksy ja talvi ilman Erkkiä olivat olleet aika ankeat, vaikka mies lähetteli kortteja ja muutaman kirjeenkin. Margit ei välittänyt vastata, horjuttaisi vielä päätöstä, jos olisi yhteydenpitoa. Seuraavana kesänä Margit lähti taas tanssilavalle. Siellä oli uusi poika, pitkä tumma Alpo, joka oli tullut teknillisestä koulusta takaisin kotipaikkakunnan tehtaalle sähköteknikkona. Alpoa eivät luokkarajat kiinnostaneet, ehkä hän ei naisten vetämistä linjoista edes tiennyt. Hän haki Margitin tanssiin. Valssi sujui, samoin tango ja humppa ihmeen kevyesti. Niin monta viiltävää foksia Alpo ja Margit pyörähtelivät yhdessä, että Margit odotti Alpon pyytävän saatille. Mutta ei, Alpo otti aina kesken illan pyöränsä ja hävisi omille teilleen. Tehtaalla kohdatessa hän ei näköjään muistanut koko tanssilavaa, ei ainakaan mitenkään vihjannut yhteisiin askelkuvioihin ja taivutuksiin. Margit huomasi aina  Alpon hahmon jo silmänurkastaan, kun tämä tuli korjaamaan jotain konttorin sähkölaitetta. Mutta mitään ei töissä koskaan juteltu. 
   Alpo kuului avaavan alakerrassa asuntonsa oven. Hyvä äänieristyshän seniorien talossa oli, mutta Margitin korva oli muutamassa kuukaudessa oppinut erottamaan Alpon liikkumisen äänet. Hän kuuli, kenen kanssa tämä jutteli ja oli hiukan kateellinen miehen keskustelukumppanille. Ajatukset siirtyivät taas nuoruusvuosiin. Kukaan toinen mies ei sitten ollutkaan tehnyt Margitiin mitään vaikutusta. Margit oli haaveillut, että sodan jälkeen he palaisivat Alpon kanssa yhteen. Olisi hienoa kuunnella toisen kertomuksia rintamalta ja kertoa omia tarinoita sieltä, missä Margit oli palvellut lottana. Hän oli tyrmistyneenä seurannut, miten Alpo oli sodasta palattuaan löytänyt jonkun Hilkan ja perustanut perheen.
   Margit ei huolinut tehtaan insseistä, joita kyllä pyöri ympärillä kravatit kaulassa ja käytöstavat hallussa. Sihteerikoulutus antoi hänelle työtä konttorissa ja palkanlaskennassa, ja vähitellen hänestä tuli naisjoukon esimies, suoraan konttoripäällikön alainen. Sellaisen ei sopinut olla liian tuttavallinen alaisten kanssa, jos halusi säilyttää auktoriteetin. Joskus Margitin piti alleviivata asemaansa niin, että hän huomasi itsekin vetävänsä liian tiukkaa linjaa. Jos neiti Frimanilla ei kerran ole mitään työtä, hän voi kirjoittaa tämän listan huolellisemmin”, Margit oli kivahtanut palkanlaskijalle, joka kehtasi nauraen jutella konttorikerroksen asiatytön kanssa. Kyllä hän huomasi, että neiti Friman toi takaisin saman listan muttei enää jaksanut välittää. ”No nythän se näyttää paljon paremmalta”, hän sanoi pientä ivaa äänessään. Huomautus oli kuitenkin annettu. Mutta ei siitä parempi mieli tullut. 
   Kun äiti pari vuotta sitten kuoli, illoista tuli surumielisiä ja yksinäisiä. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi ihmetellyt nykymuotia, katsonut televisiosta Sairaalan sykettä ja vertaillut mainostelevision ja Yleisradion uutislähetyksiä. Isot oivallukset tulevat usein kuin näkynä, salamannopeina välähdyksinä. Sellainen oli hetki, jolloin Margit ymmärsi, että oli melkein jättänyt elämänsä elämättä, ainakin elänyt sen ihan toisin kuin ihmiseltä odotetaan. 
   Margit tiesi, että Alpo oli vaimonsa kuoltua jättänyt omakotitalon poikansa perheelle ja muuttanut seniorisiipeen vanhuuttaan viettämään. Hänhän oli nuorena miehenä asunut silloin poikamiesboksiksi kutsutussa rakennuksessa pari vuotta kunnes perheen talo oli valmistunut. Näiden kahden kerrostalonkin sähköjä hän oli ollut asentamassa. Tämän Margit oli aikoinaan lukenut palkkalistoista, joista selvisivät kaikkien tehtaan työntekijöiden tunnit, palkat ja palkkiot saunalisiä myöten. Kun Margit oli kuullut Alpon elämäntilanteesta ja seniorisiiven hankkeesta, hän oli äkkiä ajatellut jotain tavatonta. Minä muutan sinne myös, jos vain saan asunnon. Selitän kaikille, etten jaksa enää hoitaa rivitalon pihaa, hän oli ajatellut eikä huomannut, että tuskin kukaan kysyisi. Margit oli säilyttänyt työvuosien etäisyyden toisiin. Yksinhuoltajaäiti oli aina teroittanut, että me olemme yhtä hyviä, jopa fiksumpia kuin muut, emme tarvitse muita. 
   Margit tuijotti itseään peilistä. Muutaman vuoden kuluttua jo seitsemänkymppinen mutta tunteet kuin teinitytöllä. Työvuosien itsevarma käytös oli pintaa vain, hyvinhoidetun kuoren alla kävi rytinä, kun vanha rooli rapisi eikä tilalle tahtonut löytyä uutta yhtä uskottavaa. 

Elli ja Tatu kieppuivat Alpon ympärillä. Tämä oli hakenut pillin, josta lähti hyvät äänet ja näytti, miten jänniä lurituksia klarinetista sai. Tatu hyppi kiihkeänä vieressä. 
   - Anna miä, anna miä! Alpo kuitenkin vaihtoi suukappaleen ja ojensi soittimen Ellille. 
   - Annetaa isonsiskon kokeilla ens. Arka puhallus tuotti hölmön vingahduksen ja Elli lopetti, vaikka Alpo kehui sitä hyväksi aluksi. Tatukin sai yrittää mutta hikeentyi, kun kimeä ujellus ei muistuttanut Alpon jammailua yhtään. 
   Sulo pelasti klarinetin ilmalennolta ja alkoi kertoilla, miten hänen poikansa oli oppinut soittamaan. Yhtiön ammattikoulussa oli puhallinorkesteri ja sen johtajana veistonopettaja. Tämä Api tuli kasvattaneeksi monta tanssiorkesterimuusikkoa soittokunnan riveistä samalla kun näistä leivottiin metalli- ja sähkömiehiä, sellunkeittäjiä ja paperintekijöitä. Kavereita värvättiin jo teini-ikäisinä bändien keikoille soittamaan ja tutustumaan ammatin varjopuoliin. 
   - Huonosta elämästä puheen ollen, tiesittekös automaalaamon kosteista aamunavauksista? Sulo kysyi. Väinö ja Kalle nyökyttelivät, vanhat yhtiöläiset tunsivat tehtaan pirtutarinat. Kilpalaulannan voitti Kalle, jonka poika oli alkuun ollut sällinä maalariverstaalla. 
   - Juu pirtuu tarvittii maalaamossakii, koska auton pinnast piti pyhkii rasvaset sormenjälet, että uus maali tarttuis. Etyylialkoholii haettii päälaporatoriost. Se oli sällin homma. Kun se toi kannun maalaamoo, siit kaaettii ens laporan mittalaseihi. Päälle lämmintä tai kylmää vettä sen mukaa, mikä maalarille maistu. Päivä läks kivast käyntii, Kalle naurahti, hörppäsi kylmän kahvinlopun ja jatkoi.
   - Viereisen sähköverstaan pomotkii tuli joka aamu ottamaa ryypyt. Yhteen aamuun pirtuu ei enää riittäny siihe varsinaisee tarkoituksee eli auton putsauksee, ja sälli pantii hakemaa lisää. Nyt ei ollu lupalappuu uutee satsii. Laporan kaveri ei antanukaa pirtuu vaan metyylialkoholii, varotti viel kemian kaavojen kanssa, miten myrkyllistä se oli. Tehtaalhan sattu tapaturmii sen takii. Joku sokeutu, joku kuolkii kun joi vahingos metyylialkoholii.
   - Jos nyt kukaan voi viinaa vahingossa juoda, Väinö kommentoi. 
   - Nii, kyl maalaamos tiiettii sen vaarat.  Mut maalaamon pomo suuttu, kun olikii saatu tenttuu. Se otti kannun mukaasa ja paineli itte laporaa, väitti ettei sil aineel saanu autoi puhtaaks. Lupas vastata hankinnasta omal nimellää ja sai aineen. Sit tehtii uuet kupit ja työt pääs alkuu. Mut yks pojista oli täs kohtaa jo vähän uniin ja meni vuorineuvoksen autoo maate, kun sitä maalattii. Ikkunat oli teipattu pahveil, ettei niihi me maalii. Kesken kaiken vuorineuvos tulee tarkastamaa, missä vaiheessa hänen autosa maalaus on. Ja sisällä kaveri alkaa kuorsaamaa. Meiän pojal oli pirunmoin homma yskiä kovaa, ettei kuorsaus kuulu, ja vaivihkaa heilutella autoo että kaveri heräis, Kalle sanoi ja sai miessakin hekottelemaan.
   Irma tuli paikalle kuullessaan miesten remakan. Tatu oli innoissaan uusista sanoista. 
   - Tenttua ja pirtua, vahingossa viinaa, hän lallatti. 
   - Että semmosta, Irmaa huvitti. - Lähdetääs me jatkamaan matkaa, antaa setien jutella rauhassa. Irma tarttui lapsia kädestä ja kuuli mennessään, kuinka pöydässä kehuttiin pajan miehiä, jotka osasivat keittää metyylin pois. Häntä alkoi kiinnostaa. Mitähän kaikkea tehtaalla oli tehty, mistä ulkopuoliset eivät tienneet mitään. Tarinathan pitäisi saada talteen. Täytyykin puhua Iiriksen kanssa, tästä voisi saada sisältöä hankkeeseen, Irma mietti. Ulko-ovella Tatu jupisi itsekseen. 
   - Minä muutan seniilisiipeen. Täällä on paremmat jutut kun kotona äitin kanssa.

Sama äänikirjana täällä:
https://youtu.be/-VAWdu3mp-w 

Eijaleena Martikainen, Elsan Lorun on kirjoittanut Eila Nieminen.
Jatkuu, seuraavassa luvussa mm. Eevan eropohdintoja ja jääkiekon MM-kisoja