lauantai 11. huhtikuuta 2020

2. luku

Huhtikuu 1986
Eron ja jääkiekon tuskaa

Eeva vahti faksia ja odotti lääninhallitukselta tietoja rabieslöydöistä. Toimitussihteerivuoro painoi yleensä kotiajatukset pinnan alle, mutta tänään ne tahtoivat pulpahdella mieleen. Aamun keväinen auringonpaiste oli samanlainen kuin sinä epätodellisena aamuna vuosi sitten, kun kirje tuli. Eeva ei ollut suostunut näkemään merkkejä, joista ulkopuolinen olisi huomannut heti, ettei kaikki ollut kunnossa hänen ja Sakarin välillä. Kirjeen avattuaan hän oli käynnistänyt kuin unessa Pekka Töpöhäntä -videon lapsille. Hän eli hetken uudelleen sadatta kertaa. Kädet tärisivät, paleli. Kuvat vyöryivät silmien eteen. Sakari oli vetäytynyt iltaisin omalle sängynlaidalleen mahdollisimman kauas vaimostaan. Kummallista, sillä hän oli tullut kotiin iloisena ja leikkisänä, ja lapset olivat kiipeilleet pitkästä aikaa hauskassa isässä sydämensä kyllyydestä. Eevalle häneltä ei sitten ollut riittänytkään voimia. Oli ollut toisenlaisiakin kotiintuloja.
- Teit sitten haastattelun naapuriseurakunnan kappalaisen kanssa.
- Niin, mitäs?
- Ymmärrätkö yhtään miten hankalaa minulla on rovastikunnan tapaamisissa, kun sinä juokset pilkkaamassa kollegoitani!
- Miten niin pilkkaamassa. Arvoisa kollegasi oli keksinyt valtuustokavereineen näppärän suunnitelman yhden koulun sulkemisesta kysymättä lainkaan ammattilaisilta, minne lapset sitten laitetaan.
- Olit tehnyt hänestä naurunalaisen. 
- Sen hän kuule hoiti ihan itse. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin lyhentää juttu oikean mittaiseksi. Yhtään asiaan liittyvää sanaa ei tarvinnut poistaa, raksin vain tyypilliset poliitikkolauseet, joilla ne aina yrittää sumuttaa tyhmiä toimittajia. ‘Kuten viisivuotissuunnitelmassamme jo totesimme, kaupunki pyrkii tiivistämään kouluverkkoa resursoimalla kohteita, joihin panostamalla pystymme hillitsemään investointikuormaamme.’ Ei lähetyksiin mahdu tollasta paskaa. Kun sen hähmän poisti, jäljelle jäi haastattelu jossa tämä arvoisa valtuutettu-kollegasi pussitti itsensä tosi lahjakkaasti. Mutta totta, kyllä sitä toimituksessakin naureskeltiin.
- Osaatko yhtään kuvitella, miten tämä vaikuttaa minun uraani, Sakari oli raivonnut. Eeva oli tyrmistynyt. Oliko tämä sama mies, jonka kanssa hän oli kuljeskellut käsi kädessä pitkin Kaivopuiston rantoja opiskeluvuosina, ihaillut hänen sivarimielipiteitään ja naispappeuden puolustamistaan? Urasta ei silloin mainittu sanaakaan. Oli sitten sekin ilta vähän ennen kirjeen tuloa, kun Sakari oli tarrannut vuoteessa häneen itkusta täristen.
- Anna anteeksi, minä olen huono isä, minä rakastan sinua ja lapsia nyt ja aina, hän oli sopertanut. Eeva oli silitellyt miehen selkää ja kysellyt, mikä oikein painoi. Hänestä oli tuntunut pitkästä aikaa läheiseltä Sakarin kanssa, hän oli vakuuttanut että kaikki oli hyvin ja Sakari oli vähintään yhtä hyvä isä kuin Eeva oli hyvä äiti. Että kotihuolet helpottavat, kun lapset vähän kasvavat ja heille jää enemmän yhteistä aikaa. 
   Pari päivää sen jälkeen Eeva oli saanut kirjeen seurakunnan yhteiskuntaprojektin työryhmän jäseneltä. Joku Johanna kertoi olevansa vakavassa suhteessa Sakarin kanssa eikä enää kestänyt salailua. Eevan kuului saada tietää, että Sakari halusi hänestä eron vaikkei tämä raaskinut sitä itse vielä kertoa. Sakari oli tullut kotiin muina miehinä ja säikähtänyt vasta nähdessään Eevan kirje kädessä. Painajainen oli alkanut. Itku, riita, Sakarin lähtö kotoa toisen naisen luo, Eevan muutto lasten kanssa vanhempien naapuriksi kerrostaloon. Uuden elämän opettelu ensin täydessä pimeydessä, sitten vähän ohenevassa sumussa, nyt jo välillä aurinkoisissakin hetkissä. 
- Tuliko lääninhallituksesta mitään tiedotetta vai soitetaanko läänineläinlääkärille ennen aamukokousta? uutistoimittaja herätti Eevan nykyhetkeen. 
- Ai odotas, faksissa ei ole vielä mitään. Voisit soittaa ja mennä jututtamaan häntä jo nyt, jos on jotain kerrottavaa. Mietitään palaverissa, miten siitä jatketaan. Joku saa lähteä tapaamaan metsästäjiä, kun saadaan tarkempaa tietoa. Soitatko vaikka lääninhallituksesta, jos saat käyttää puhelinta, mitä on tiedossa, niin osataan kysyä oikeita asioita, Eeva terästäytyi. 
- Eikö voisi haastatella sitä eläinlääkäriä puhelimessa? Kannattaako nyt…
- Ei voi. Jos sinne on puoli kilometriä, sinä jaksat kyllä ajaa talon autolla sen matkan, saadaan tuntu että ollaan asian päällä. Jos se mitenkään sopii herralle. 
   Eeva repäisi faksin paperin poikki, kääräisi tulosteen kainaloonsa ja tarkisti, että rullaa on vielä jäljellä muutaman tunnin uutisiin. Hän paineli kannat kopisten toimitussihteerin pöytää kohti mutta pysähtyi ajatuksissaan. Hän muisti lisää, sen illan, kun Sakari yritti kertoilla päivästään kirkkoherranvirastossa. Sielunhoitokeskusteluista, joita ei voinut paljastaa läheiselleen. Seurakuntalaisten ongelmista, joihin ei voinut tarjota muuta ratkaisua kuin rukousta ja seurakuntasisaren vastaanottoa. Lähetysseurojen kilpalaulannasta, jossa papin piti yrittää käydä molempien yhdistysten tilaisuuksissa yhtä aktiivisesti, oli aikaa tai ei. Eeva muisti oman vastauksensa. Älä jaksa aina valittaa. Sinun ei tarvitse kuin kuunnella aikuisia järkeviä ihmisiä. Minä vastaan yksinäni tästä kotisirkuksesta, jossa ei välillä ole järjen häivääkään. 
- Maa kutsuu, kuunteletko sinä? Uutistoimittaja seisoi ihmeissään vieressä, kun ei saanut vastausta, vaikka oli jo hetken selostanut ehdotustaan.
- Ai sori joo. Mietin vaan, öö, että riittääkö autot, jos Jusu menee lääninhallitukseen toisella ja joku lähtee keikalle toisella. Mutta siis mitä meinasit? Eeva takelteli. 
   Aamukokous sujui, aiheita riitti. Eilen oli ollut valtuustokokouksia, ja kunnansihteereiltä voisi kysyä, mitä niissä oli päätetty. Osa päätöksistä komeili jo harmittavasti lehdissä, niillähän oli varaa istuttaa toimittajiaan iltaisin valtuustosalien lehtereillä. Radiotoimituksen kilpailuhenkisin levitteli paikallissanomia toisten silmien eteen ja paukutti sormellaan lihavaa rabiesuutisen otsikkoa. 
- Taas tuli kuumaa rautaa perseeseen! 
   Eeva ei jaksanut olla noin intohimoinen. Kunhan nyt yritettiin palvella kuuntelijat asiallisesti ja tasapuolisesti. Maailmassa oli tärkeämpiäkin asioita kuin uutisvoitot. Eilisilta lasten kanssa ei ollut mennyt ihan putkeen. Elli ei tahtonut saada unta ja huusi äitiä vähän väliä sängyn viereen. Seitsemännen nuku nyt -kehotuksen jälkeen Eevalta oli mennyt hermot. Hän oli ampaissut Ellin sängyn viereen julmistuneena, kun tämä huuteli edelleen. 
- Mitä!
- Äiti, vielä yksi asia. Yhdessä legojutussa oli sellainen vallihauta…
- Se asia voi hyvin odottaa aamuun! Eeva tiuskaisi. Kului hetki. Sitten peiton alta kuului pieni ääni.
- Aamulla en varmaan olisi muistanut sitä. 
   Eeva tajusi vaativansa lapsilta liikaa. Hän muisti ensimmäisen illan uudessa kodissa. Lapsilla oli varmasti orpo olo uudessa ympäristössä ilman isää, mutta Elli yritti parhaansa ruokapöydässä. Eevakin oli yrittänyt. Maito oli jalallisissa laseissa, pöydässä paloi kynttilä. Elli kannusti. 
- Ruokajutut on hyvin järjestetty kaikki. Hieno tunnelma. Hyvät ruuat, hän kehui makaronilaatikkoa. 
   Äkkiä Eevan tuli kamala ikävä lapsiaan. He jäivät aamulla mumminsa kanssa kotiin. Irmalla oli vapaapäivä, hän hoiti mielellään lapsenlapsiaan nyt, kun asuttiin samassa talossa. Äidillä oli kiva suhtautuminen pienten toilailuihin. Häntä nauratti moni tempaus, joista Eeva yleensä hermostui, kun päätteli epäonnistuneensa kasvattajana. Olihan Irmalla kokemusta kahdesta omasta lapsesta ja sosiaalitoimiston asiakkaista. Hyviä ihmisiä näistä on kasvamassa, hän lohdutti välillä itkuista tytärtään. Eeva pyyhki vaivihkaa työpöytänsä ääressä silmät, päätti olla tänä iltana kivempi äiti ja tarttui esityslistoihin. Vielä vähään aikaan ei kannattanut päättää mitään tulevasta. Hoidetaan sijaisuus tunnollisesti, esitetään pätevää toimittajaa, unohdetaan ujous, opetellaan journalistin rooli. Pinnan alla kytisi joka tapauksessa ikävä omiin oloihin lasten luo, elämään oikeaa elämää. Mutta ennen vuodenvaihdetta ei tarvinnut ratkaista muuta kuin ketä haastattelisi ja mistä kaivaisi taustat jälleen uuteen työpöydälle lävähtäneeseen komennukseen. 
   Maria kurkisti keittiön ovelta televisiohuoneeseen, joka oli nyt pyhitetty tupakoinnille. Mitä siellä oikein möykättiin? Väinö, Alpo, Sulo ja Kalle istuivat savun keskellä ja eläytyivät Suomen jääkiekkomaajoukkueen liikkeisiin niin että nojatuolit natisivat heidän allaan. 
- Saaks tänne naiset tulla ensinkää vai onks tää joku herrakapinetti? Miä avaan ikkunan, niin tuulettuu, Maria tunki varovasti seuraan. Miehet eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, joukkue ja Rauno Korpi tarvitsivat nyt kaikkien katsojien tuen. Tällä kertaa kasassa oli sen verran hyvä pelaajakaarti, että sillä voisi jo yltää mitaleille. Kun ei vaan herpaannuttaisi. 
   Elsa uskaltautui Marian vanavedessä miesten sekaan, jääkiekko kiinnosti häntäkin. Sitä oli paljon mukavampi katsella porukalla kuin yksin omasta mustavalkoisesta. Vaikka ei TV-huoneen ilmaa kyllä oikein viitsisi hengitellä. 
- Kamala mikä nikotiiniluola, eiks teittii itteänne häiritte kun vaatteet haisee viäl kotonakii? Vissii tyä sit poltatte sielläkii ettekä huomaa sit tunkkasuutta, Elsa motkotti mutta ponkaisi samassa kiljahtaen ylös, kun Suomi teki maalin. Mariaa Elsan popotus nolotti. Miten se tuolla lailla huomautteli ammattimiehille. Marialle ei olisi verstaita siivotessa tullut mieleenkään valittaa viilarin tai sähkömiehen roiskimista kahvinporoista. Nämä kun eivät koskaan osanneet tyhjentää termoksiaan ilman että tavaraa tipahteli karhealle puulattialle, josta sitä oli hankala lakaista pois. Sama kunnioitus jatkui eläkkeelläkin. Toisaalta Maria vähän ihailikin tomeraa Elsaa, joka ei äijiä kumarrellut. Mutta arkkisalin naisethan olivat kovia ammattilaisia itsekin.
- Jos miä menisin keittämää meille kahvit, Maria ehdotti.
- Ää, nyt ei mitää kahvii. Jos sul on nitroi niin niille olis käyttöö. Tai kossuu, että hermot kestäis tän matsin, Kalle ähki. Täs on päästy niin pitkälle, että mitali alkaa jo kiillellä silmissä. Kuhan pumppu vaa kestäis.
- Viinasta on sovittu yhes, että sitä jokain ottaa vaa omissa huoneissaa. Yhteisis tilois nautitaa sivistyneesti, jos on aihetta juhlaa, Elsa muistutti. Miehet eivät olleet kuulevinaan, he räyhäsivät Ruotsin tekemistä rikkeistä ja viattoman Suomen joukkueen kaltoinkohtelusta. Vaivihkaa he vilkaisivat toisiinsa. Kaikki tiesivät, että Kallella oli vinttikomerossaan tehtaalla hitsailtu pontikkapannu. Se oli valmistunut luppoaikoina, kun ei hetkeen ollut mitään yrityksen omaa metallityötä tehtävänä. Niinä tuokioina porukka askaroi itselleen ylijäämäpaloista tarvekaluja. Väännettiin kaikenlaista morttelista grilliin, haponkestävästä postilaatikosta joululahjaleluihin, mutta yhdellä jos toisella oli käyttöä viinankeittotarpeillekin. Moni jopa tilasi niitä verstaalla työskenteleviltä itselleen, lupasi tehdä maksuksi omalla työpaikalla vaikka kivan jakkaran. Äijäporukka ei viitsinyt naisten aikana sanoa ääneen ajatusta, joka käväisi kaikkien mielessä: pitäisikin kokeilla, miten pontikanteko itse tehdyllä hapiksella onnistuisi. 
   Margit istui olohuoneen syvennyksessä Viivin ja Torstin kanssa. Hän kuuli, miten jääkiekkokatsomon remakat hurraukset vaihtuivat äkkiä epätoivoiseen uikutukseen. Margitin teki mieli päästä mukaan ja pyytää Alpoa opettamaan hiukan jääkiekon sääntöjä. Mutta Viivi selvitti tapansa mukaan Torstin asioita ihan pyytämättä. 
- Meiän on niin tuskassa, kun sen tekis mieli kattomaan peliä muiden isäntien kanssa, mutta eihän tää kestä tupakansavua ensinkään kun on sitä astmaa.
- Älä nyt ala, ihan terve miä olen, yskittää vaan sen verran ettei huvita mennä ryiskelemään toisten korviin.
- Siellä ei kukaan kuule kenenkään rykimistä, sellain meteli. Mutta eikö sinulla Margit ole yhtään ikävä omaa pihaa? Minusta tähän aikaan vuodesta on ollut niin kiva katsella, kun krookuksia ja narsissin lehtiä alkaa nousta maasta. Meillä oli aivan ihana puutarha, vai mitä Torsti? Viivi pyrki puhumaan hiukan hienommin Margitin seurassa, sellun koneenhoitajan vaimon kuului hänen mielestään esiintyä muita sivistyneemmin.
- Ihan tavalliinhan se oli, samat puut ja pensaat mitä muillakin. Talo oli niitä vanhoi yhtiön rakennuksii, johka tehas oli antanu puutarhakasvii pihaan. Isä sen sitten lunasti ittelleen, kun se tuli myyntiin. Myä vuorostamme muutettiin siihen sitten, kun äiti ja isä ei enää jaksanu asuu omakotitalossa. Kaikki ympärillä olevat talot oli samanlaisii, pihat samaten, Torsti selvitti Margitille. Kuusaalaisen ei kuulunut leuhkia.
- Kyllä meiän syysleimut oli ihan omaa luokkaansa. Eikä kukaan saanut omenapuita tekemään niin paljon omenia kun meillä, kun sinä niitä aina leikkelit ja ymppäilit, Viivi intti.
- Nii, ja sit oltiin syksyllä ihan pulas niitten omppojen kans, kun ei sellaist määrää kukaan pystyny käyttämään. Äh, miä menen kattomaan ottelun lopun, ei se savu nyt niin häiritte. Torsti nousi ja lähti pahantuulisena TV-huoneeseen. 
   Margit ei ollut huomaavinaan Torstin kiukuttelua. Hän ymmärsi, ettei ollut kivaa pyöriä naisten helmoissa, kun oikeita asioita tapahtui ihan muualla kuin tässä kukkaisnurkkauksessa. Ikkunan takana seniorisiiven terassilla kerrostalon lapset leikkivät kauppaa. Liuskekivillä päällystetty leveä kaide oli kuin varta vasten myyntitiskiksi rakennettu. Myytävää oli vasta vähän, voikukanlehdet eivät olleet nousseet eikä heinien kukinnoista saanut ryynejä. Nurkan takaa ilmestyi melko likainen kaksikko. Toisella pikkupojalla oli ruostuneessa säilykepurkissa sammakonkutua, Tatulla rentukkakimppu kädessä. Vuoren juurella olevasta ojasta oli kuulunut sammakoiden kurnutusta pitkin päivää. Rentukat olisivat saaneet jäädä sinne minne kutukin, mutta Margit ja Viivi eivät raaskineet mennä torumaan lapsia. 
- Siellä sitä tutustutaan luonnon ihmeisiin. Ja tietysti kaikki jätetään roskaamaan meidän terassia, Margit hymähti.
- Juu, muttei viitsi puuttua asiaan niin kauan kun eivät keksi ruveta maistamaan mitään. Voihan joskus tulla aika, että mekin vielä opetellaan syömään sammakonkutua ja hyönteisiä. Voikukanlehtiähän suositellaan nytkin salaatteihin. Radiossa oli ohjelmaa saastumisesta ja siitä, että ruoka loppuu maailmasta. Roskat nuo saisi kyllä korjata lähtiessään, meillä aina opetettiin lapset siivoamaan jälkensä. Mutta eikö sinulla tosiaan ole ikävä omaa pihaasi?
- No juu, mutta sen hoitaminen kävi vähän työlääksi, Margit selvitti. Ja kun äiti kuoli, ei tullut enää istuskeltua siellä yksinkään. Naapurit oli nuoria ja meneviä, ei heidänkään kanssa ollut paljon yhteistä. Sai vain nauttia toisten hauskanpidon äänistä ja makkarantuoksusta, kun joka puolella vietettiin grilli-iltoja. Minä ajattelin, että taidan olla väärässä ympäristössä. Että täällä ikäisteni seurassa voisin kääntää vielä uuden lehden elämässä. Margit tunsi punastuvansa, mitä hän tällä tavalla meni avautumaan.
- No ei täälläkään näköjään niin rauhaisaa aina ole, Viivi naurahti, kun TV-huoneesta kantautui pahaenteinen mylvintä. Sitten tuli hiljaista.
- Eihän tuollainen meidän ikäisten ihmisten äänekkyys ole yhtään pelottavaa eikä häiritsevää. Sen tietää, ettei siellä kukaan huumepäissään hörhöile eikä harrasta nyrkkitappelua. Mutta tuli mieleen, että voisihan tännekin jonkin viljelmän laittaa. Tuolle muurille voisi hankkia kukkalaatikoita ja niihin kesäkukkia. Tai jos meidän talon miehet rakentaisi tuohon kentälle vaikka kehikoita, hankittaisiin multaa ja kasvatettaisiin yrttejä. Voisi hakea salaatit ja persiljat omasta pihasta kaiken kesää. 
   Viivi ihan innostui Margitin ehdotuksesta. Harmi kun ei itse keksinyt tuota. Mutta hänhän voisi ehdottaa asiaa hankevastaavalle omana ideanaan. Toisaalta kannatti varoa suututtamasta naapureita, kun lopultakin sai muutakin seuraa kuin Torstin, joka oli alkanut olla yhä ärhäkämpi viime viikkoina. Eiköhän se saa aikaansa kulumaan ilman pihahommia, vaikka ennen jaksoi niistä aina valittaa. Onneksi lähti miesten seuraan, taitaa siellä olla pari naistakin joukossa. Saadaan olla hetki ilman naamanvääntelyä, Viivi mietti. 
   TV-huoneeseen oli laskeutunut ankeus. Ruotsi oli voittanut, Suomi jäi kisoissa ilman mitalia. Rauno Korpi antoi haastattelua itkua pidätellen.´Yksinkertaisesti kiitän pelaajia, taistelivat erinomaisesti”, hän lausui ääni väristen.    ”Ajatukset ei oo koossa. Yritimme parhaamme.” Haastattelija yritti kannustaa, että neljäs sijakin on hyvä. Raunon mielestä ei ollut, ei myöskään tupakkahuoneen yleisön.   ”Haluaisitko eritellä jotenkin joukkuetta?”   ”En halua. Toivon pojille hyvää jääkiekkotulevaisuutta jatkossakin”, Korpi lopetti tukahtuneella äänellä. 
- Voi jumankauta juu nääs päivää. Se siitä sitten. Mutta että iso mies itkee telkkarissa, ei hyvä, Kalle tiivisti kaikkien mietteet. Eiköhän lähetä ottamaa tuikku murheesee, Portti on auki viel monta tuntii.
- Selvähän se, humalashan se!" kuului kuorossa. 
Margit ja Viivi katselivat, kun synkkä ryhmä valui television äärestä keittiönurkkaukseen. Hetken kuluttua sama joukko kuului kolistelevan porraskäytävän kautta ulos. Viivi huolestui, ei kai Torstikin ollut menossa jonnekin. Hän säntäsi miesten perään, siellähän se omakin paineli eikä mitään kertonut suunnitelmistaan. Viivi huuteli Torstille, mutta tämä viittasi äkäisesti vaikenemaan. Olohuoneessa Elsa kertoili pelin lopputuloksesta ja sanoi, että taisivat mennä ottamaan oluset, ei  melkein varman mitalin menetyksestä muuten toivuttu. Elsan rento suhtautuminen miesten touhuihin rauhoitti Viiviäkin. 
- Sinne män ja mäkätti männessään, Viivi puhisi istahtaessaan mutta keksi sitten. Eiköhän lämmitetä sauna ja pidetä naisten saunailta. Lauantaisin meillä aina kotonakin saunottiin. Kyllä me kaikki sinne mahdutaan. Vuorotellaan jäähyllä käymisessä, jos happi meinaa loppua löylyn puolelta. Viivi halusi näyttää Torstille, että osasi pitää hauskaa muidenkin seurassa. Ja mikäs tämä oli Viivin juomisia vahtimaan, näytti maistuvan itsellekin. Viivi tiesi nyt, että hänelle  ei alkoholi sovi, yhtään lisää noloja tilanteita ei tarvittu. Niistä päästiin, kun Viivi varoi ottamasta tippaakaan. Mutta kun kotikaapin hömpsyistä oli saanut aina sellaisen kepeän leijailevan olon, jollaista mikään muu ei tarjonnut. Pikku huikkien jälkeen ei haitannut, vaikka muiden lapset pärjäsivät paremmin koulussa, toisten miehet saivat kovempaa palkkaa, ystävättärien kilot pysyivät paremmin kurissa. Tunne kesti usein puolikin tuntia, sitten täytyi saada lisää juotavaa tai alistua värien haalistumiseen. Nyt se oli loppu. Mutta kenellekään ei paljastettaisi, että Viivillä oli minkäänlaista ongelmaa alkoholin kanssa. Onneksi Kanarialla ei ollut edellistalvena kuusaalaisia samalla reissulla, porsasjuhlista olisi sana lähtenyt leviämään. 
   Voi ei, Margit ajatteli. Hän oli aina inhonnut yleisiä saunoja ja suihkuja, uimahalleja ja uimarantoja, kartellut toisten kosketusta niin ettei halunnut mennä hierojallekaan. Ehdotus oli kuitenkin tullut Viiviltä, koneenhoitajan vaimolta, ei hän nyt voinut kieltäytyä. Margit yritti näyttää innostuneelta ja mietti, millaisessa asussa pukuhuoneeseen kuului tässä tilanteessa mennä. Pitäisikö vaihtaa se hieno kerrasto ylle ja kietaista päälle keinosilkkinen aamutakki? Vai arkisemmat alkkarit ja tikkikankainen kylpytakki? Taas tuli äitiä ikävä, ei heidän kaksin asuessa tarvinnut tällaisia miettiä. 
- Miä käyn napsauttamas kiukaan päälle, Elsa innostui. Maria kipaisi kysymään Terttua mukaan. Taisi jäädä yksin kotiin, jos Väinökin ampaisi ukkolauman mukana Porttiin. 
   Lauteilla  Elsa ja Maria vertailivat uuden sähkökiukaan ja yhtiön saunojen löylyjä. Vanhat yhteissaunat olivat voitolla, vaikka naiset tunnustivat, että aika kultasi muistoja. Yhtiön saunoja oli ollut paikkakunnalla viisi, jokaisessa saman katon alla pesutupa, joissain pakarikin. Leipoessa oli saanut vaihtaa uutisia muiden emäntien kanssa kaikkia kiinnostavista toisten ihmisten yksityisasioista. Maria oli leiponut eräänkin kerran limppuja isoissa uuneissa ja jakanut liinan alla viilenevistä leivistä kantapaloja ovensuussa norkoileville lapsille. Tuoreen leivän tuoksu sai nämä tavallisesti jättämään leikit kesken. 
- Juu, meiän Annelikii kävi pieneen aina norkoilemas pakarin ovel, kun huomas, että naapurin tädit oli leipomas. Sieltä se tuli autuaan näköseen rieskan siivu käes. Miä en käyny leipomas, eihän pakastimista ollu tietookaa siihe maailmanaikaa. Missäs ne isommat määrät olis pitäny tuoreina? Maalla ne kuulemma säilytti leivät viljalaareis, mut mites tääl tehtaan kupees olis mikää viljalaari ruokakonttorii mahtunu. Muistan kyllä miten ihanalta koko kulmakunta haisi, kun naapurin emännät paisteli ruisleipiää, Elsa huokaili.
- Tuoksun muistan minäkin, hienoja aromeja, Margit hehkutti ja halusi puraista kieleensä. Aromeja. Juuri kun yritti opetella sulautumaan joukkoon. Maria kertoi leiponeensa viikottain. Ylimääräiset leivät hän oli vienyt naapurin mummoille. Hän muisteli, että parissa saunassa oli erikseen herrojen puoli, jossa oli pesijä. Niihin ei siivoojalla ja arkkisalin lajittelijalla ollut asiaa.
- Mut sen tiesin, että naapurin kauppiasperhe oli kateelliin meille, kun ne ei päässy yhtiön saunaa, Maria sanoi. Yhtiöläinen ylpeys kuului äänessä. Vaikka tapana oli uhota työnantajan vaatimuksia vastaan, niin sen tarjoamista eduista oltiin leuhkaa. Muista kuusaalaisista erotuttiin jo palkankin puolesta, ja se antoi ylemmyydentunnetta. Vähän säälittiinkin niitä, joilla ei ollut asiaa yhtiön lounasravintolaan tai tenniskentälle, vaikkei itse ollut koskaan edes pidetty tennismailaa kädessä. Viivi paljasti käyneensä pyykillä yhtiön saunarakennuksessa ennen kuin heille hankittiin oma pyykinpesukone ja mankeli omakotitaloon. Isossa pesutuvassa oli ollut helppo liottaa lakanat ensin yhdessä padassa ja sitten pestä toisessa.
- Ihmettelen minä, että kädet kestivät ne rajut aineet, lipeääkin siinä käytettiin. Minulla on aina ollut herkkä ja ohut iho, Viivi huokaisi hikeä pisaroivia käsivarsiaan silitellen. 
   Naiset alkoivat taivastella entisaikojen pyykkikuormiaan ja niiden kuljetusta. Miten sitä nuorempana jaksoikin. Vaatteita kuskattiin pesutuvalle pyörillä ja työntökärryillä, autoa ei tietenkään kellään ollut. Kun lapset pantiin asialle, kärryt joskus kaatuivat – pitihän niillä ajaa kilpaa naapurin pojan samanlaisen panssarivaunun kanssa. Nyt se nauratti, silloin väsynyttä äitiä suututti. Olisipa ymmärtänyt kuinka äkkiä lapset kasvavat ja lähtevät maailmalle, miten pikkujutuista niitä tuli toruttua, äidit huokailivat ja nautiskelivat kipakoista löylyistä. 
- Meil oli pyykkipäivään aina lammaskaalii. Tavallisestihan äiti varttu kotoon valmiin ruuan kanssa, kun tulin koulusta. Mut hellankulmal olevast lammaskaalista ties aina, että äiti oli lähteny pyykille. Miä söin haaleaa soppaa ja läksin sit pesutuvalle auttamaa äitii märän pyykin kuskaamises, Maria kertoi.
- Mutta nyt jäähylle. Miä toin meille vähän juomiist, Elsa touhusi. Viivi säikähti, suotta. Elsa oli tuonut kannullisen viinimarjamehua ja kaateli sitä avokätisesti kaikille.
- Kyllä on kaunis aamutakki toi Markitin vaaleanpunain. Min ei kannata noin sievii ostella kun hikoan vielä vilvottelun jälkeekii tän vanhan froteetakin selästä märäks, Elsa selvitti. Margit kiitti taivasta, ettei ollut ottanut kiinalaiskuvioista keinosilkkiviritystä päälleen. Elsa siirtyi entisaikojen vaatehankintoihin. Hän oli kokenut pulavuosien korttiostot ankarammin kuin moni muu, ostanut tiskin alta, jos ei virallisesti saanut mekkokangasta tytölleen. Muutkin muistivat, miltä tuntui asioida kansanhuollossa ja anoa lupaa polkupyörän kumien ostoon. Joku tunsi kansanhuollossa työskennelleen rouvan, joka sai usein syyttä suotta vihat päälleen, kun ei pystynyt antamaan lupia ohi määräysten. Joskus tämän oli pitänyt esitellä kenkäluvan hakijalle omat risat kenkänsä, kun asiakas väitti virkailijoiden haalineen ostolupia itselleen.
- Muistatteko paperikengät? Niillä oli ihan kiva kävellä puupohjat kopisten niin kauan kun ei joutunut sateeseen. Päällisten paperinaru pehmeni aika äkkiä. Siinä helposti kengät liukeni jalkaan, jos ei ollut tarkkana, Viivi nauroi. 
   Löyly pehmensi lihakset ja mielen. Viivistä Maria ei ollut enää niin pelottava, Margitin mielestä Viivi oli vähän antanut periksi hienostelustaan. Elsaa ei jännittänyt Margitin esimiesasema – ehkä Margitin tokinaisuus olikin ujoutta, kun tämä ei ollut tottunut muuten olemaan muitten joukossa vapaahetkinä. Terttu otti toisen lasillisen mehua ja alkoi kertoilla saunajuttuja omalta kesämökiltään.
   Väinön työporukka oli ollut rakentamassa saunaa talkoilla. Viimeisenä päivänä päästiin kokeilemaan löylyjä. Muut lähtivät hakemaan kostuketta kyliltä, yksi kavereista jätettiin lämmittämään saunaa. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun mies ylipäätään oli siinä hommassa. Kun porukka palasi saareen, saunanlämmittäjä oli valelemassa vedellä seiniä, etteivät ne syttyisi tuleen. Saunassa olisi voinut käristää makkaraa paljailla lauteilla. Tertun varjelema pihakoivu oli kaadettu, kosteat halot puskivat piipusta mustaa savua. Löylyissä meno oli jo sen verran vauhdikasta, että yksi talkoolaisista oli sukeltanut ylälauteelta lattialla olevaan vesiämpäriin. Metallinen reuna oli repäissyt korvanjuureen haavan, mutta riittihän järvessä vettä veren huuhtelemiseen. 
   Naiset nauroivat kaksinkerroin miesten toilauksia mutta hiljenivät, kun käytävästä kuului outo meteli. Oluen ystävät olivat näköjään palanneet. Ei välitetty mennä tarkistamaan, mikä hätä aikuisilla ihmisillä oli keskellä hyvinvointivaltiota. 
- Viivii! Viivii! Torstin ääni kuului käytävältä, hän taisi rimputella naapureiden ovikelloja. Lopulta pukuhuoneen ovi rempaistiin auki, Torsti seisoi hetken hölmistyneenä ja tuijotti pyyhkeisiin verhoutunutta runsaslukuista punakkaa naiskauneutta ennen kuin Viivi älysi komentaa.
- Ovi kiinni, naisten saunavuoro! Torsti sulki oven mutta jäi sopertelemaan oven taa.
- Onko kaikki hyvin? Oletko ihan ok?
- Ja nyt häviät sieltä inisemästä, johan nyt on merkillistä ettei saa ees tyttöjen kesken saunoa ilman että sinä hätäännyt. Kaikki on hyvin, ala mennä maate sieltä, jos ittelläs on kaikki ok, Viivi kimahti. 
   Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten kuului nöyrä ääni. 
- Voitasko me miehet tulla sitte saunaan, kun tyä olette lopettanu? Jos se kerran on lämmin. Mut vasta sitten kun olette rauhassa kylpöny. 
   Naiset hihittelivät pariskunnan sanailulle ja nyökkivät Viiville: anna nyt lupa. Voisihan sekin vähän lohduttaa mitalinsa menettäneitä kiekkofaneja. 
- No tulka sit, jos osaatte olla ihmisiksi ettekä sauno liian pitkään. Että saa toiset nukkua, Viivi myöntyi. 

Voit kuunnella luvun 2 Youtubessa täältä:
https://youtu.be/Q7J3TwlOL-g  

Sama äänikirjana täällä

https://youtu.be/Q7J3TwlOL-g