Juhlaa ja murhetta
Vappupäivän
aamuna seniorisiiven asukkaat keittelivät aamukahvit omissa
oloissaan. Radioista kuului käytäville vaimeana vappupakollinen
Vaaleanpunaista shampanjaa, väliin soivat työväenlaulut.
Vähitellen päästiin vauhtiin. Pyhävaatteet ylle, muutamat
lähtivät vappulounaalle lastensa luo, olohuoneessa ensimmäiset
olivat jo menossa vappuaamun tilaisuuksiin. Osallistuminen jakoi
talonväen kahtia. Sulo, Kalle, Torsti ja Viivi olivat lähdössä
katsomaan sosialidemokraattien vappumarssia ja kuulemaan demareiden
puhujan vappujulistusta.
- Saas
nähdä nyt mitä arvosteltavaa se keksii, kun ollaan itse
hallitusvastuussa. No ainahan voi motkottaa Kokoomukselle, joka on
pannut kapuloita rattaisiin oppositiosta käsin, Torsti
naureskeli.
- Samaa
punamultaa sieltä saarnataan kun viime vappuinakin. Verot
köyhälistön verta juo, Sulo veisteli. Ammattiliiton
jäsenyys oli vanhoille tehtaalaisille itsestään selvä asia,
puolueisiin ja poliitikkoihin he sen sijaan suhtautuivat
ennakkoluuloisesti olivat nämä sitten oikeiston tai vasemmiston
asialla. Suomalaisen paperimiehen ei ollut pitkään aikaan tarvinnut
murehtia rahan riittämistä eikä terveyspalveluiden saamista. Mutta
aina oli mukava mennä toisten joukkoon, siellä saattoi nähdä
vanhoja työkavereitakin. Liikaa heihin ei törmännyt eläkkeellä
ollessa.
Margit
oli vetänyt ylleen tyylikkään kevätulsterin ja painanut päähänsä
valkolakin. Se ei ollut enää aivan nimensä veroinen, mutta hiukan
kellastunut sametti antoikin arvokkaamman vaikutelman.
- Mihinkäs
sitä suunnataan? Oletkos sinäkin vappukulkuetta menossa katsomaan?
Alpo ja Juho kysyivät.
- Ei,
en ole. Meillä oli äidin kanssa perinne, että käytiin
kuuntelemassa sekakuoron vappulaulut seuratalon pihalla. Lähtekää
mukaan vaan, kevätlauluja ja Gaudeamus igituria ei ihan joka päivä
niin hienon kuoron laulamana kuule, Margit houkutteli eilisen
tähteytensä rohkaisemana. Alpo näytti kiinnostuneelta, vanha
sähkömies ei tuntenut paineita puoleen eikä toiseen eri ryhmiin
kuulumisesta. Juho sen sijaan rypisteli otsaansa.
- Sinnehän
minä olen menossakin. Ei se nyt varsinaisesti minun ajatuksia
vapusta vastaa, mutta kun Eeva ja lapset haluaa tietysti kuuntelemaan
isän ja äitin kuoron esitystä ja mankuivat minut mukaan. Tulevat
kohta autolla hakemaan tuosta terassin edestä. Ihan suotta, kyllä
jalka jo alkaa olla kunnossa. Ei muuta kuin kovaa käyttöä vaan,
Juho jupisi ja ilahtui, kun portaille kaartavalla Eevalla ei ollut
ylioppilaslakkia päässään.
Margitillekin
tarjottiin kyytiä, mutta hän sanoi nauttivansa vappuaamun
kävelystä, nähtäisiin sitten perillä. Hän oli huomannut
takapenkillä Tatun ja Ellin, eikä häntä kiinnostanut saada
hyvässä lykyssä Tatun aamiaistakin vaalealle takilleen. Alpo
päätti hypätä takapenkille – voihan sinne porvarien
tilaisuuteen mennä, jos kerran Juhokin.
- Äiti
kato, mitä punasia lippuja torilla on?
- Ne
on työväenliikkeen lippuja, kommunisteilla on omat ja
sosialidemokraateilla omansa, Juho selvitti Tatulle ennen kuin
Eeva ehti saada suunsa auki. Jaha, nyt sitten saadaan
loppupäivä kuunnella, kun isoisä kuvailee lapsille vasemmiston
arvomaailmaa. Nämähän eivät hellitä ennen kuin vieraat sanat
selitetään. Saa nähdä, kuinka kauas menneisyyteen vaari tällä
kertaa uskaltaa mennä, Eeva mietti. Voi kun hänet joskus saisi
kertomaan kansalaissodasta, jokin siellä painaa edelleen.
Lempi-mummon kuoleman jälkeen isoisästä oli tullut entistäkin
jäyhempi, vain Elli ja Tatu saivat hänet vielä nauramaan.
- Mikäs
on teidän vappumotto tänä vuonna? Verot valtion maksettaviksi vai
kuprut pois konjakkipullon pohjista? Eeva vaihtoi puheenaihetta.
Seuratalon
pihalle kerääntyneellä yleisöllä oli vappumottona kevät.
Välikausiulsterit niskassa ja valkolakit päässä he toivottelivat
toisilleen klara vappenia. Ylioppilaita oli yleisömeressä
tiheämmässä kuin esiintyvässä kuorossa. Eeva ei pystynyt
käyttämään omaa lakkiaan vieläkään. Hänen ylioppilaskeväänään
opiskelija-aktivistit olivat edelleen teroittaneet, miten tärkeää
sivistyneistön oli liittyä työväenliikkeeseen, eikä siellä
vedetty rajoja sellaisilla ulkoisilla merkeillä kuin valkolakit.
Eeva oli ihmetellyt, miksi ylipäätään piti puhua erikseen kouluja
käyneistä ja työläisistä, olivathan nämäkin tutkintonsa
suorittaneet. Hänen lapsuuskodissaan kävi vähän väliä vieraita,
eikä kellekään tullut mieleen erotella vanhempien ystäviä
koulupohjan perusteella. Isä oli suorittanut insinööritutkinnon,
hänen lapsuuskavereistaan oli tullut maalareita, puuseppiä,
sellunkeittäjiä ja veturinkuljettaja. Nämä olivat taitavampina
tulleet apuun, kun isän auto oli temppuillut. Isä taas oli laatinut
monille omakotitalon tai piharakennuksen piirustukset.
Rakennustalkoissa oli tarvittu kaikkien panosta. Moni heistä oli
liittynyt sekakuoroon, jossa ratkaisi lauluääni eikä asema tai
poliittinen kanta. Eeva ja Esko-veli olivat usein mukana kuoron
yhteisillä retkillä ja illanvietoissa. Siellä laulu raikui ja
aikuiset hulluttelivat - äiti ja isä olivat vielä hauskempia
kuin kotioloissa. Täällä perinteikkäiden kevätlaulujen
laulajaisissa olisi hyvin voinut valkolakkia käyttää, mutta Eeva
oli jo tottunut varomaan. Jos se päässä eksyisi tänään
punalippujen katveeseen, saattaisi saada leuhkan maineen. Piti
tiedostaa paikkansa. Eevankin kannatti muistaa, että kuului
työläisiin sekä asemansa että tulojensa puolesta. Tosin ne
työväen vappujuhlaan osallistuvat taisivat saada yhtiöltä sen
verran kovaa liksaa, ettei sen perusteella olisi enää oikein
mahtunut riistettyjen riveihin.
Vapputilaisuuksien
jälkeen moni seniori lähti lapsilleen kyläilemään. Isovanhemmat olivat
tervetullutta vappuseuraa, he kaivoivat kuvettaan salamana, kun
lapsenlapset tarvitsivat isoimman vappupallon torin pallomyyjän
nipusta. Kun pallot, viuhkat ja viipperät omistajineen oli tuotu
kotiin, aikuiset saivat istua rauhassa sillilautastensa ja snapsiensa
ääressä. Lapset ryntäilivät vappuvarusteineen pitkin pihanurmea
hankkimassa housunpolviinsa kevään ensimmäiset vihreät tahrat.
Tiukassa istuva lika ei nyt surettanut pyykkivastaavia, oli hauska istua
kuuntelemassa, kun vanhat kertoivat entisaikojen muhkeista
vappumarsseista ja työväentalon puhujasta, joka hihkaisi vähän
väliä ”me vaatimme!”
Honkarinteen
ylätalossa suurperhe kokoontui Irmalle ja Veikolle. He olivat
saaneet koko pesueen koolle, myös Esko ja Marjatta poikineen olivat
tulleet vappukylään Lahdesta. Lapset ravasivat maan tasalla olevan
terassin ovesta sisään ja ulos, heitä ei Veikko-papan teekkarivapun
muistelu jaksanut kiinnostaa. Yleisökato ei haitannut Veikkoa, oli
kiva nähdä, kuinka Elli ja Tatu viihtyivät niin hyvin isompien
serkkujensa Mikan ja Juhan seurassa. Esko oli ikiteekkarina
kiinnostunut kuulemaan, miten isän nuoruudessa isänmaan toivot
toilailivat. Veikko oli hiljainen mies mutta kertoi mielellään, jos
joku huomasi kysyä.
- No
minultahan yritettiin pölliä lakki yhtenä vappuna. Lähdettiin
Yrjön kanssa hyväryhtisinä kämpiltä teknilliselle opistolle ja
juhlittiin siellä asiaankuuluvasti muiden opiskelijoiden ja daamien
seurassa siihen hetkeen, kun lakki piti painaa päähän. Minä
kopaisin hyllyä, johon olin omani jättänyt, mutta hylly oli tyhjä.
Minä näin punaista ja kaikkia muitakin värejä ja läksin
raivoissani etsimään lakkiani toisten päistä. Ongelma oli
tietysti se, että samanlaisia lakkeja oli paikalla kolmesataa. Mutta
minäpäs tunnistin omani yhden kaverin päästä, jo siksikin että
kaveri näytti niin syylliseltä. Minun käsittelyn jälkeen hän
näytti lisäksi vähän epäsiistiltä. Ja lakittomalta. Ja oli
siinä vaiheessa ilman tyttöystävää. Kotimatkalla me Yrjön
kanssa pysähdyttiin Tammerkosken sillalla ja annettiin pikku
konsertti. Poliisi sitten saapui paikalle ja ehdotti että me
mentäisiin kotiin, vaikkei meitä mielestämme yhtään väsyttänyt
ja kuulijakuntakin oli niin kiitollista.
Lapsilauma,
serkukset vahvistettuina talon muilla keskenkasvuisilla, säntäili
pitkin mäenrinnettä. Kevät oli herättänyt sitruunaperhoset
lentelemään, Tatu hyppi niiden perään Mikan ja Juhan kanssa,
tytöt kiljuivat ettei niitä saa kiusata. Elli kävi välillä
hihkumassa ovenraossa, että pojat on tuhmia mutta ihanaa kun saa
olla kesälenkkareissa ulkona. Irma istui tytön kanssa terassin
portaalle ja esitteli maasta tunkevia violetteja ja keltaisia
nuppuja. Ellin mielestä valkoinen krookus oli kaunein, yhtä ihana
kuin mummi. Kukkaset unohtuivat, kun pojat huomasivat männyn oksasta
roikkuvan narun ja ryhtyivät riippaamaan. Elli syöksyi näyttämään
mallia, hänellä oli takana harjoitusvuosia enemmän kuin
pikkuveljellään, ja lahtelaisserkuille koko laji oli upouusi.
- Tulkaas
kahville, minä katoin parvekkeelle, vaikka siellä onkin vähän
ahdasta tälle sakille. Ollaan vappuretkellä omalla takapihalla
kaikessa rauhassa, Irma kutsui perhettä. Kaikki mahtuivat
jakkaroille pikku terassille, iltapäiväaurinko piti vilun poissa,
omien seurassa oli helppo olla äänessä tai hiljaa. Juho herkistyi
ehdottamaan, että Irma ja Veikko laulaisivat jotain vappuaamun
konsertista. Se oli sittenkin ollut mukavaa kuunneltavaa, ei tosin
niin sykähdyttävää kuin työväenmarssit. Irma arpoi parhaillaan
Leivosten ja Punapaulan välillä, kun nurkalta ilmestyi Elli, joka
huitoi kutsuvasti jollekin.
- Tulka
kaikki kattomaan, kun meiän perhe juo kahvia ulkona, Elli
houkutteli terassinkaiteen taa seitsemää kaveriaan.
- Se
siitä kaikesta rauhasta, Irma naurahti ja lähti hakemaan
sisältä lisää tippaleipiä. Ihan hyvä kun kelpasivat muksuille.
Kauhea vaiva niiden tekemisessä, eivätkä kuitenkaan maistuneet
oikein miltään, hän tuumi.
Kun
Juho palasi seniorisiipeen melkein hilpeällä tuulella, Kalle istui
isossa pöydässä kalpeana pää käsien varassa. Hänen poikansa
oli lähdössä, kasvoiltaan harmaana hänkin. Kalle oli kerrankin
hiljainen, kertoi viettäneensä iltapäivän pojan perheen kanssa.
- Nyt
sitten ei muuta kuin käsiä ristiin. Ei tätä voi uskoa todeksi.
Miten se Teemu on osunukkii siihi pahimpaa paikkaa, hän pyöritteli
päätään. Juho yritti kysyä mitä on käynyt, mutta Kalle
selitti sekavasti, että Teemu oli niin kilttikin ja sellaisen ei
pitäisi ja että sairaalassa sanottiin että on toivoa kuitenkin.
Juho istui hiljaa ja seurasi Kallen tuskaista nyyhkimistä. Kallen
kevätpusakka oli rinnuksista tummunut, kyynelistä märkä. Juho
kaivoi nenäliinan taskustaan, tarkisti että se oli puhdas ja
silitetty, ojensi Kallelle. Vähitellen Juho sai tolkkua
soperruksesta. Pojanpoika Teemu oli ollut Kouvolan asemalla
palaamassa linjurilla kotiinpäin, mutta ennen bussin lähtöä
asemalle oli ilmestynyt joku sekopäinen vapunjuhlija puukkoa
heilutellen. Kaverit olivat yrittäneet ottaa teräasetta pois, mutta
hörhö oli alkanut riehua ja osunut Teemun kaveria kaulavaltimoon ja
Teemua selkään. Kaveri oli lyyhistynyt siihen paikkaan, sekopää
paennut, Teemu viety ambulanssilla sairaalaan.
- Siellä
se makaa koomassa eikä tiietä kuinka tässä käy, Kalle
tyrskähti.
Juho
oli sanaton. Mitkä sanat edes auttaisivat maailman kamalimmassa
asiassa, kun jollekin rakkaalle käy pahasti. Kyllä se siitä, ei
kannata murehtia etukäteen? Vai että yhdellä tutulla oli sama
tilanne, ja siitäkin selvittiin? Juho nousi, puristi Kallea hetken
olkapäästä. Margit näytti tulevan sisälle, tämä varmasti
osaisi sanoa jotain rohkaisevaa. Juhon oli paras väistyä omaan
huoneeseen, etteivät tummat pilvet alkaisi taas velloa päässä.
Vapun
yhteiset ilot ja murheet olivat lähentäneet naapuruksia. He
viihtyvät yhteisessä olohuoneessa juttelemassa päivän uutisista, istuksivat
lämpiminä aamuina pihakeinussa ja katselivat perhepäivähoitajien
metrinmittaisten asiakkaiden touhuja hiekkalaatikolla. Iltaisin
terassilla oli välillä niin leppeää, että siinä pystyi
seuraamaan yhdessä, kuinka aurinko siirtyi puiden välejä pitkin,
kuin mustia ja vaaleita koskettimia soitellen alemmas vuoren taa.
Maailma muuttui mustavalkoisemmaksi, mutta männynrunkojen yläosat
ja kerrostalon pääty loistivat vielä oransseina.
Täksi
perjantaiksi oli luvattu aurinkoista iltaan asti. Toukokuun aamu oli
täynnä lintujen sirkutusta, puolisoita kosittiin ja reviireistä
taisteltiin niin sulokkain liverryksin, ettei ihmiskorva erottanut
siihen kätkeytyviä uhkauksia ja kiroilua lupauksista ja
houkutteluista. Antaa juippi vetää siitä, painu helkkariin minun
pönttöni alueelta, ja neiti siellä, tässä olisi tarjolla geenien
parhaimmistoa ja taattua perheen huoltajuutta kaupan päälle.
Seniorisiiven
miehet ottivat puutarhalaatikot työn alle. Veikko oli tuonut
työpaikaltaan yli jäänyttä lautaa ja vaneria. Juholla ja Alpolla
oli hyvässä tallessa työkalupakit – ei se ole mies eikä mikään,
jolla ei vasaraa ja nauloja ole käden ulottuvilla. Seurue ei
malttanut näin nättinä päivänä rakennella kerrostalon
askarteluhuoneessa. Tavarat kannettiin talojen väliselle
hiekkakentälle, ja kehikot tehtiin suoraan paikoilleen.
- Tuo
se on maailman toiveikkain ääni, Viivi sanoi kuunnellessaan
vasaroiden kalketta kevätaamussa. - Minulle tulee siitä aina
mieleen meidän omat rakennusprojektit silloin nuorina. Tehtiin mökki
ja laajennettiin isältä perittyä taloa, kun tuli lapsia. Vasaran
äänessä kuuluu uuden elämän syke, hän tunnelmoi. - Vai
mitä Torsti, ajattelin että tämäkin on sellaista uuden elämän
alkua niinkun meidän entisaikojen rakennushankkeet.
- Vai
ajattelit, pysy kaukana siitä hommasta. Ei ole sinun leipälaji,
Torsti vitsaili vilkaisten kavereita. Noloa ruveta miesporukan
kuullen tunteilemaan, vaikka oli Viivi oikeassakin. Mutta tämä oli
aivan asiallinen hanke, se suoritettiin vatupassia ja jiirisahaa
käytellen, haihattelut hoidettaisiin kahden kesken.
Kauan
ei tarvinnut huhkia, kun vasaran nakutus houkutteli paikalle miehisen
asiantuntijaraadin kahdesta kerrostalosta. Papparaisten askarointi
oli herättänyt pari kaveria kesken yölöysin jälkeisten unien. Ei
se mitään, tämä oli jännempää kuin nukkuminen. Lakki
takaraivolla, kädet housuntaskussa ja vatsa aamukahvista pinkeänä
oli kiinnostavaa seurata toisten työntekoa ja jaella hyviä neuvoja.
Alatalon Heikkilä ei malttanut olla puuttumatta sahauskulmiin. Se ei
tietenkään riemastuttanut varsinaisia tekijöitä. Kyllä osataan
viilata ja höylätä, ei tarvi nuorison tulla neuvomaan, ikämiehet
murisivat.
Heikkilä
ymmärsi vetäytyä silmää vinkaten muitten nuorempien luo muurin
päälle istuksimaan. Ei kannattanut suututtaa äijiä, kun oli hyvä
tilaisuus selvittää muina miehinä, millaista porukkaa vanhassa
poikamiesboksissa nykyisin asui. Ei ainakaan mitään laitostuneita.
Omin jaloin ja autoilla näkyivät käyvän asioillaan, ruokakasseja
kantoivat pihan poikki ilmeisesti omiin huusholleihinsa. Pääsisipä
katsomaan seniorisiipeä sisältä.
- Onks
vesikatto pitäny hyvin remontin jälkee? Saitte ihan uuen tiilikaton
päälle, Heikkilä aloitti neutraaleimmasta päästä.
- Hyvin
on pitäny eikä siinä vanhassakaa ollu muuta vikaa kun että alko
kasvamaa sammalta. Kyllä se vielä sateen piti, Sulo vastasi ja
kuiskasi Kallelle. - Äärettömän epämiellyttävä tapaus.
Vois pitää huolen omista asioistaa.
- Eihän
se millää pahal. On vaan utelias eikä kehtaa heti kysyä suoraa,
mitä porukkaa myä ollaa. Seuraavaksi se rupeaa kaartelemaa, että
kuka kukin on. Sehän kuusaalaisten pitää aina selvittää
ensi tilassa. Kalle oli alkanut toipua vappupäivän
järkytyksestään. Pojanpoika selvisi puukotuksesta hengissä,
vaikka leikkauksen jälkeen oli tullutkin hankaluuksia, ja
pahoinpitely jättäisi varmasti jonkin jäljen Teemun liikkumiseen.
Kaverin kuolema seuraisi pojan elämässä aina mukana. Mutta perhe
osasi iloita nyt pienistäkin edistysaskeleista. Kalle oli
koettelemuksen jälkeen pehmeämpi, ennen hän olisi osoittanut
kaikkitietäville maallikoille näiden paikan nopeasti ja isoon
ääneen.
Heikkilä
oli kaivellut mielikuvitustaan ja aloitti uuden jallituksen.
- Minun
setämies Vanhalan Eino asu tossa teiän talossa joitain vuosia
nuorena. Oli yhtiöllä maalarina, onko tuttu mies? Meinaan vaan että
ettekös olekii vanhoi tehtaalaisii kaikki nykyset asukkaat? Miä
olen paperikoneella niemessä, Eino oli rakennusosaston kirjoissa.
- Kyllä
minä Einon muistan, Alpo sanoi selkänsä oikaisten. - Juu
ei, osa ollaa oltu tehtaalla töissä, osa konttorilla. Ihan
tavallisii vuokra-asuntoi nää nyt on. Päästii muuttamaa omistamme
nykyaikasii oloihi, kun tuli tää hanke, hän viittasi pihaan
pyöräilevään hankevastaavaan Iirikseen.
Iiris
Manninen puuskutti paikalle, yläpihalle polkeminen oli melkein
urheilusuoritus.
- Oho,
täällähän syntyy hienoa jälkeä. Isännät on panneet tuulemaan.
Päivää päivää, hän nyökki nuorille vieraammille
kasvoille. Tätä hän oli odottanutkin. Missä työmaa, siellä
katsojat. Tehtiin sitten töitä kaivurilla, lakaistiin
lakaisukoneella tai käyteltiin uudenuutukaisia lasermittareita
huolestuttavasti oman tontin kulmilla, aina ilmestyi paikalle kuin
maasta polkaisten miehenpuolia neljän ja yhdeksänkymmenen ikävuoden
väliltä.
- Olette
varmaan naapuritalojen porukkaa. Kiinnostaisiko teitä tutustua
tarkemmin meidän taloon ja asukkaisiin ja tähän hankkeeseen? Olen
miettinyt, että joku kaunis kesäilta voisi järjestää kaikkien
kolmen talon asukkaille yhteistä ohjelmaa. Makkaranpaistoa ja
haitarinsoittoa, pihapelejä pienemmille. Aikuisetkin saisivat
tutustua toisiinsa. Teitä varmaan kiinnostaisi kuunnella näiden
talojen arkkitehtuuristakin, kun itse asutte täällä, Iiris
ehdotti.
- Mikäs
siinä, Heikkilä esitti välinpitämättömän kohteliasta.
Näin helpostiko tämä kävi, ihan ilman vikinöitä. Sedät eivät
näyttäneet ihastuneilta mutta eivät kehdanneet sanoa vastaankaan.
Keskittyivät vain entistä tarkemmin kehikkoprojektiinsa.
Laatikoista näytti tosiaan tulevan ihan kunnollisia, kyllä jäärät
vielä osasivat. - Mut
nyt täytyy lähtee kiitämää. Osulan kenkäpuolel myyää viimist
huutoo purkkareit, sen viimisempää ei tu. Moikunmoi.
Keittiöstä
levisi kahvin tuoksu, Iiris oli kiehauttanut talkooporukalle sumpit.
Irma oli taas leiponut, tällä kertaa lenttaa. Voisihan sitä
tietysti jotain terveellisempääkin tarjota, mutta asukkaat taisivat
olla perinteisen pullan ystäviä, Iiris mietti. Eikä täällä
ollut tarkoitus liikaa ohjailla ihmisten ruokatottumuksia, joskus
keskusteluissa vain hieman vinkata täyspäisille ja vireille
aikuisille, miten pysyisivät vielä täyspäisempinä ja vireämpinä.
Punoittavat
nikkarit ja talon naiset istuivat hetken päästä pullakahvien
ääressä. Alpo esitteli mustuvaa kynttään, Kalle kuittaili.
- Sen
miä ymmärrän, että tekevälle sattuu. Mutta että sullekin.
Muut hörähtelivät eikä Alpo hermostunut vaan kurkotti katsomaan,
kuka vieraan näköinen käytävällä harhaili. Mies tuli olohuoneen
oviaukkoon ja tervehti anteeksipyytävän näköisenä. Hän
esittäytyi Suurosen Mikoksi, selitti olevansa perheensä asialla. Ja
että isä oli ollut tehtaalla töissä ja nyt hän itsekin.
Talonväki muuttui suorastaan kysymysmerkiksi. Lopulta tuli
varsinainen asia.
- Niinnoin
läksin meiän perheen puolesta kyselemään, että olisko täällä
tilaa meiän äitille. Isä kuoli kaksi kuukautta sitten. Hän piti
huolta äitistä, kun äitillä muisti vähän kanittaa välillä. Ei
huomaa, että kerto just jonkun asian ja kertoo sen taas uuestaa.
Kyllä äiti pärjää kotihommat, mut kun hän lähtee välillä
kotoonta jonnee eikä myä saaha häntä mistää kiinni tuntikausii,
ja pelottaa ettei hän osaa takas. Äiti on omast mielestää ihan tarkka,
mut meistä ei. Ykskää hoitopaikka ei kuitenkaa ota niin
hyväkuntosta ihmistä, ja minä nyt kysyn että voisiko äitin
sijottaa tänne teille. Olis sentää ihmisiä ympärillä pitämässä
vähä silmällä.
Iiris
selvitti, että seniorisiipeen ei sijoitella ihmisiä, nämä olivat
tavallisia vuokra-asuntoja. Täällä kaikki osasivat huolehtia
itsestään. Viivi vilkaisi miestään vähän säikähtäneen
näköisenä, mutta Torsti ei ollut huomaavinaan. Iiris jatkoi, ettei
ketään asukkaista voi velvoittaa hoivaamaan muita, että talossa
kävi yhteisissä tiloissa siivooja ja joskus jonkun sairastuessa
kotisairaanhoitaja. Hankevastaavana hän oli paikalla pari kertaa
viikossa, lisäksi täällä pistäytyi vapaaehtoisia kokkeja ja
asukkaiden tuttuja ja omaisia auttelemassa. Niin ja ensi viikolla
tulisi hankkeeseen palkattu nuori tyttö tekemään raportointia.
Että ei valitettavasti.
Suurosen
Mikko näytti onnettomalta. Perhe oli miettinyt, mistä saataisiin
joku kotiin äidin seuraksi Jaalaan. Ei onnistunut. Lasten luo äidin
oli turha muuttaa, koska sielläkään ei ollut perhettä paikalla
jatkuvasti. Vielä äiti pärjäili, asukkaista kenenkään ei
tarvitsisi ottaa hänestä vastuuta. Mutta että olisi ikäistensä
seurassa. Lapset ja lapsenlapset kyllä kävisivät päivittäin
moikkaamassa.
- Ja
äiti on mukava ihmiin, osaa leipoa ja tekee tosi hyvää
kaalilaatikkoo, Mikko vetosi pilke silmäkulmassa. Mutta sitten
hän taas vakavoitui. - Myä ei yhtään ymmärretä, mitä pitäs
tehä. Ja myä voitas joskus autella teitä. Meillä on parit autot ja
kuskit, sanotte vaan mihin ajetaan.
Elsa
ja Margit vilkaisivat toisiinsa. Mikäs heillä teräväpäisillä
sinkuilla oli yksin ollessa, mutta jos muisti alkaisi pettää, niin
turvattomaksi menisi. Elsa avasi suunsa ensimmäisenä.
- Nyt
ollaa kyl asian ytimessä. Minusta kunnon kaalilaatikko on
miettimisen arvoin asia. Jos siihen siis pannaa rikotut ohrasuurimot
joukkoo. Ja ei vartuttas meiltä naapureilta, että pietää
jatkuvasti vahtia äitistänne? Ollaa saatu koko ikämme olla
passissa muitten takii, niin nyt on kiva olla huolettomampaan. Mutta
onhan tossa se hankkeesee varattu yksiö tyhjään. Ethän siä Iiris
ole sitä paljonkaa käyttäny.
Muutkin
alkoivat pohtia asian valoisaa puolta. Lisää vuokratuloja –
toinen televisio tupakattomaan nurkkaukseen. Kiitollisuudesta
halkeileva Suurosen perhe varmaan passailisi naapureitakin. Margit
mietti autokyytejä hautausmaalle, Juho rautakauppareissua
kulmarautoja ostamaan. Iiris kuunteli keskustelua hiljaa, hän ei
halunnut vaikuttaa päätökseen. Ihan tätä ei hankkeessa ollut
tarkoitus pilotoida, mutta ei kai sillä nyt niin väliä ollut.
Ihminen puurtaa läpi elämänsä, tekee työnsä, auttaa muita,
kestää lasten odotusajat ja synnytykset, tämä äiti vielä
sotavuodetkin. Sitten hän täyttää seitsemänkymmentä. Eräänä
aamuna hän ei muista, mihin panikaan avaimet ja löytää ne
myöhemmin jääkaapista. Toisena päivänä hän pysähtyy kesken
kauppareissun. Mitä pitikään ostaa? Viereltä kuolee rakas
kumppani, nyt hän ei ole se ensimmäinen enää kellekään. Apua
tarvittaisiin, mutta sitä hän ei saa, kun on käynyt muille
tarpeettomaksi. Jos Iiriksen kantaa kysyttäisiin taloyhtiön ja
hankkeen ohjausryhmän kokouksessa, hän puoltaisi rouva Suurosen
pääsyä seniorisiipeen.
Mikko
Suuroselle luvattiin, että harkitaan asiaa ja soitellaan. Mies
poistui hiukan ahdistuneen oloisena. Naapurukset olivat pitkään
hiljaa. Yllättävän lyhyessä ajassa heistä, toisilleen vain
ulkonäöltä tutuista, oli muodostunut näin selvä oma ryhmä.
Rivit tiivistettiin heti, kun joku ulkopuolelta teki
lähentymisyrityksiä, puhumattakaan siitä että joukkoon tarjottiin
kokonaan uutta jäsentä. Jos tämä olisi joku merkkihenkilö
yhtiöltä, asia olisi toinen. Konttoripäällikkö tai
paperikoneenhoitaja otettaisiin vastaan riemusta kiljuen. Mutta
huonomuistinen kotiäiti jostain Jaalan perukoilta? Maria alkoi
pohtia ääneen.
- Eiks
meil oikeastaa ole asiat niin hyvin, että voitas huolii joukkoo yks
tavalliin jaalalain emäntä. Jotkuthan saa naapureiksee ihan
vierasmaalaisii murjaanii, joittenka kans ei oo ees yhteist kieltä.
Ne saattaa sytyttää kokon keskelle olkkarin lattiaa ja laittaa
ruokaa siinä, olen kuullu. Tää rouvahan on siihen verrattuun aika
turvalliin vaihtoehto, jos halutaa tehä hyvä työ. Saatas vähä
sädekehää pään ympärille. Aattelin vaa omaa poikaa ja tyttöö, että niil
olis varmast kauhia huoli minust, jos ois sama tilanne.
Muut
näyttivät mietteliäiltä. Keskustelu käynnistyi pikku hiljaa.
Heistä oli muodostunut hyvä joukko, miten tunnelman nyt kävisi.
Mutta kannattiko jämähtää paikalleen, koko elämähän oli
muutosta. Yksi emäntäihminen ei arkirytmiä varmaan heilauttaisi,
jos ei tarvitsisi olla lapsenlikkana kaiken aikaa. Voisiko ottaa
viikkovuorot, pitää rouvan menemisiä vaivihkaa vähän silmällä
vuorotellen. Naapurukset alkoivat lämmetä ajatukselle. Näinhän
heistä voisi olla hyötyä apua tarvitsevalle, maksaisivat ikään
kuin velkaa siitä, että heille oli hankkeen myötä järjestetty
kaikenlaista hauskaa.
- Mutta
kuka lähtee mukaan, mennään ostamaan torin laidalta kasvitarhalta
siemeniä, kun kerran saatiin yrttilaatikot. Tulisitko Kalle autolla
perässä, että saataisiin tarpeeksi multaa viljelmille? Margit
ehdotti. Naisjoukko pyyhkäisi hakemaan kodeistaan villatakit,
tieltä kuului pitkään melko kiihkeä keskustelu siitä, kannattiko
laatikoihin kylvää myös krassia ja samettikukkaa. Päädyttiin
siihen, että näin myöhään ei ainakaan samettiruusuja kannattaisi
yrittää kasvattaa, ensi vuonna sitten. Krasseille voisi varata
jonkun laidan, ei liikaa, jotta jäisi tilaa hyödyllisille
syötäville.
- Ja
voihan krassin kukkiakin syödä, ainakin niillä voi koristella
kakun. Ja ne sointuu niin hyvin noihin muurin vieressä kasvaviin
happomarjapensaisiin, kun ne saa loppukesästä oranssinpunaiset
marjat, Viivi kuului selvittävän, kun Torsti seurasi terassilta
naisten menoa. Mitenkähän tuohon ryhmään mahtuisi uusi, vähän
erilainen ikätoveri.
Voit kuunnella luvun 4 Youtubessa täältä:
https://youtu.be/7vuc03RBDl8
Voit kuunnella luvun 4 Youtubessa täältä:
https://youtu.be/7vuc03RBDl8