maanantai 20. huhtikuuta 2020

4. luku

 
Toukokuu 1986
Juhlaa ja murhetta

Vappupäivän aamuna seniorisiiven asukkaat keittelivät aamukahvit omissa oloissaan. Radioista kuului käytäville vaimeana vappupakollinen Vaaleanpunaista shampanjaa, väliin soivat työväenlaulut. Vähitellen päästiin vauhtiin. Pyhävaatteet ylle, muutamat lähtivät vappulounaalle lastensa luo, olohuoneessa ensimmäiset olivat jo menossa vappuaamun tilaisuuksiin. Osallistuminen jakoi talonväen kahtia. Sulo, Kalle, Torsti ja Viivi olivat lähdössä katsomaan sosialidemokraattien vappumarssia ja kuulemaan demareiden puhujan vappujulistusta. 
   - Saas nähdä nyt mitä arvosteltavaa se keksii, kun ollaan itse hallitusvastuussa. No ainahan voi motkottaa Kokoomukselle, joka on pannut kapuloita rattaisiin oppositiosta käsin, Torsti naureskeli. 
   - Samaa punamultaa sieltä saarnataan kun viime vappuinakin. Verot köyhälistön verta juo, Sulo veisteli.  Ammattiliiton jäsenyys oli vanhoille tehtaalaisille itsestään selvä asia, puolueisiin ja poliitikkoihin he sen sijaan suhtautuivat ennakkoluuloisesti olivat nämä sitten oikeiston tai vasemmiston asialla. Suomalaisen paperimiehen ei ollut pitkään aikaan tarvinnut murehtia rahan riittämistä eikä terveyspalveluiden saamista. Mutta aina oli mukava mennä toisten joukkoon, siellä saattoi nähdä vanhoja työkavereitakin. Liikaa heihin ei törmännyt eläkkeellä ollessa. 
   Margit oli vetänyt ylleen tyylikkään kevätulsterin ja painanut päähänsä valkolakin. Se ei ollut enää aivan nimensä veroinen, mutta hiukan kellastunut sametti antoikin arvokkaamman vaikutelman. 
   - Mihinkäs sitä suunnataan? Oletkos sinäkin vappukulkuetta menossa katsomaan? Alpo ja Juho kysyivät. 
   - Ei, en ole. Meillä oli äidin kanssa perinne, että käytiin kuuntelemassa sekakuoron vappulaulut seuratalon pihalla. Lähtekää mukaan vaan, kevätlauluja ja Gaudeamus igituria ei ihan joka päivä niin hienon kuoron laulamana kuule, Margit houkutteli eilisen tähteytensä rohkaisemana. Alpo näytti kiinnostuneelta, vanha sähkömies ei tuntenut paineita puoleen eikä toiseen eri ryhmiin kuulumisesta. Juho sen sijaan rypisteli otsaansa. 
   - Sinnehän minä olen menossakin. Ei se nyt varsinaisesti minun ajatuksia vapusta vastaa, mutta kun Eeva ja lapset haluaa tietysti kuuntelemaan isän ja äitin kuoron esitystä ja mankuivat minut mukaan. Tulevat kohta autolla hakemaan tuosta terassin edestä. Ihan suotta, kyllä jalka jo alkaa olla kunnossa. Ei muuta kuin kovaa käyttöä vaan, Juho jupisi ja ilahtui, kun portaille kaartavalla Eevalla ei ollut ylioppilaslakkia päässään. 
   Margitillekin tarjottiin kyytiä, mutta hän sanoi nauttivansa vappuaamun kävelystä, nähtäisiin sitten perillä. Hän oli huomannut takapenkillä Tatun ja Ellin, eikä häntä kiinnostanut saada hyvässä lykyssä Tatun aamiaistakin vaalealle takilleen. Alpo päätti hypätä takapenkille – voihan sinne porvarien tilaisuuteen mennä, jos kerran Juhokin. 
   - Äiti kato, mitä punasia lippuja torilla on? 
   - Ne on työväenliikkeen lippuja, kommunisteilla on omat ja sosialidemokraateilla omansa, Juho selvitti Tatulle ennen kuin Eeva ehti saada suunsa auki. Jaha, nyt sitten saadaan  loppupäivä kuunnella, kun isoisä kuvailee lapsille vasemmiston arvomaailmaa. Nämähän eivät hellitä ennen kuin vieraat sanat selitetään. Saa nähdä, kuinka kauas menneisyyteen vaari tällä kertaa uskaltaa mennä, Eeva mietti. Voi kun hänet joskus saisi kertomaan kansalaissodasta, jokin siellä painaa edelleen. Lempi-mummon kuoleman jälkeen isoisästä oli tullut entistäkin jäyhempi, vain Elli ja Tatu saivat hänet vielä nauramaan. 
   - Mikäs on teidän vappumotto tänä vuonna? Verot valtion maksettaviksi vai kuprut pois konjakkipullon pohjista? Eeva vaihtoi puheenaihetta. 
   Seuratalon pihalle kerääntyneellä yleisöllä oli vappumottona kevät. Välikausiulsterit niskassa ja valkolakit päässä he toivottelivat toisilleen klara vappenia. Ylioppilaita oli yleisömeressä tiheämmässä kuin esiintyvässä kuorossa. Eeva ei pystynyt käyttämään omaa lakkiaan vieläkään. Hänen ylioppilaskeväänään opiskelija-aktivistit olivat edelleen teroittaneet, miten tärkeää sivistyneistön oli liittyä työväenliikkeeseen, eikä siellä vedetty rajoja sellaisilla ulkoisilla merkeillä kuin valkolakit. Eeva oli ihmetellyt, miksi ylipäätään piti puhua erikseen kouluja käyneistä ja työläisistä, olivathan nämäkin tutkintonsa suorittaneet. Hänen lapsuuskodissaan kävi vähän väliä vieraita, eikä kellekään tullut mieleen erotella vanhempien ystäviä koulupohjan perusteella. Isä oli suorittanut insinööritutkinnon, hänen lapsuuskavereistaan oli tullut maalareita, puuseppiä, sellunkeittäjiä ja veturinkuljettaja. Nämä olivat taitavampina tulleet apuun, kun isän auto oli temppuillut. Isä taas oli laatinut monille omakotitalon tai piharakennuksen piirustukset. Rakennustalkoissa oli tarvittu kaikkien panosta. Moni heistä oli liittynyt sekakuoroon, jossa ratkaisi lauluääni eikä asema tai poliittinen kanta. Eeva ja Esko-veli olivat usein mukana kuoron yhteisillä retkillä ja illanvietoissa. Siellä laulu raikui ja aikuiset hulluttelivat - äiti ja isä olivat vielä hauskempia kuin kotioloissa. Täällä perinteikkäiden kevätlaulujen laulajaisissa olisi hyvin voinut valkolakkia käyttää, mutta Eeva oli jo tottunut varomaan. Jos se päässä eksyisi tänään punalippujen katveeseen, saattaisi saada leuhkan maineen. Piti tiedostaa paikkansa. Eevankin kannatti muistaa, että kuului työläisiin sekä asemansa että tulojensa puolesta. Tosin ne työväen vappujuhlaan osallistuvat taisivat saada yhtiöltä sen verran kovaa liksaa, ettei sen perusteella olisi enää oikein mahtunut riistettyjen riveihin. 
   Vapputilaisuuksien jälkeen moni seniori lähti lapsilleen kyläilemään. Isovanhemmat olivat tervetullutta vappuseuraa, he kaivoivat kuvettaan salamana, kun lapsenlapset tarvitsivat isoimman vappupallon torin pallomyyjän nipusta. Kun pallot, viuhkat ja viipperät omistajineen oli tuotu kotiin, aikuiset saivat istua rauhassa sillilautastensa ja snapsiensa ääressä. Lapset ryntäilivät vappuvarusteineen pitkin pihanurmea hankkimassa housunpolviinsa kevään ensimmäiset vihreät tahrat. Tiukassa istuva lika ei nyt surettanut pyykkivastaavia, oli hauska istua kuuntelemassa, kun vanhat kertoivat entisaikojen muhkeista vappumarsseista ja työväentalon puhujasta, joka hihkaisi vähän väliä ”me vaatimme!” 
   Honkarinteen ylätalossa suurperhe kokoontui Irmalle ja Veikolle. He olivat saaneet koko pesueen koolle, myös Esko ja Marjatta poikineen olivat tulleet vappukylään Lahdesta. Lapset ravasivat maan tasalla olevan terassin ovesta sisään ja ulos, heitä ei Veikko-papan teekkarivapun muistelu jaksanut kiinnostaa. Yleisökato ei haitannut Veikkoa, oli kiva nähdä, kuinka Elli ja Tatu viihtyivät niin hyvin isompien serkkujensa Mikan ja Juhan seurassa. Esko oli ikiteekkarina kiinnostunut kuulemaan, miten isän nuoruudessa isänmaan toivot toilailivat. Veikko oli hiljainen mies mutta kertoi mielellään, jos joku huomasi kysyä. 
   - No minultahan yritettiin pölliä lakki yhtenä vappuna. Lähdettiin Yrjön kanssa hyväryhtisinä kämpiltä teknilliselle opistolle ja juhlittiin siellä asiaankuuluvasti muiden opiskelijoiden ja daamien seurassa siihen hetkeen, kun lakki piti painaa päähän. Minä kopaisin hyllyä, johon olin omani jättänyt, mutta hylly oli tyhjä. Minä näin punaista ja kaikkia muitakin värejä ja läksin raivoissani etsimään lakkiani toisten päistä. Ongelma oli tietysti se, että samanlaisia lakkeja oli paikalla kolmesataa. Mutta minäpäs tunnistin omani yhden kaverin päästä, jo siksikin että kaveri näytti niin syylliseltä. Minun käsittelyn jälkeen hän näytti lisäksi vähän epäsiistiltä. Ja lakittomalta. Ja oli siinä vaiheessa ilman tyttöystävää. Kotimatkalla me Yrjön kanssa pysähdyttiin Tammerkosken sillalla ja annettiin pikku konsertti. Poliisi sitten saapui paikalle ja ehdotti että me mentäisiin kotiin, vaikkei meitä mielestämme yhtään väsyttänyt ja kuulijakuntakin oli niin kiitollista.
   Lapsilauma, serkukset vahvistettuina talon muilla keskenkasvuisilla, säntäili pitkin mäenrinnettä. Kevät oli herättänyt sitruunaperhoset lentelemään, Tatu hyppi niiden perään Mikan ja Juhan kanssa, tytöt kiljuivat ettei niitä saa kiusata. Elli kävi välillä hihkumassa ovenraossa, että pojat on tuhmia mutta ihanaa kun saa olla kesälenkkareissa ulkona. Irma istui tytön kanssa terassin portaalle ja esitteli maasta tunkevia violetteja ja keltaisia nuppuja. Ellin mielestä valkoinen krookus oli kaunein, yhtä ihana kuin mummi. Kukkaset unohtuivat, kun pojat huomasivat männyn oksasta roikkuvan narun ja ryhtyivät riippaamaan. Elli syöksyi näyttämään mallia, hänellä oli takana harjoitusvuosia enemmän kuin pikkuveljellään, ja lahtelaisserkuille koko laji oli upouusi. 
   - Tulkaas kahville, minä katoin parvekkeelle, vaikka siellä onkin vähän ahdasta tälle sakille. Ollaan vappuretkellä omalla takapihalla kaikessa rauhassa, Irma kutsui perhettä. Kaikki mahtuivat jakkaroille pikku terassille, iltapäiväaurinko piti vilun poissa, omien seurassa oli helppo olla äänessä tai hiljaa. Juho herkistyi ehdottamaan, että Irma ja Veikko laulaisivat jotain vappuaamun konsertista. Se oli sittenkin ollut mukavaa kuunneltavaa, ei tosin niin sykähdyttävää kuin työväenmarssit. Irma arpoi parhaillaan Leivosten ja Punapaulan välillä, kun nurkalta ilmestyi Elli, joka huitoi kutsuvasti jollekin. 
   - Tulka kaikki kattomaan, kun meiän perhe juo kahvia ulkona, Elli houkutteli terassinkaiteen taa seitsemää kaveriaan. 
   - Se siitä kaikesta rauhasta, Irma naurahti ja lähti hakemaan sisältä lisää tippaleipiä. Ihan hyvä kun kelpasivat muksuille. Kauhea vaiva niiden tekemisessä, eivätkä kuitenkaan maistuneet oikein miltään, hän tuumi. 

Kun Juho palasi seniorisiipeen melkein hilpeällä tuulella, Kalle istui isossa pöydässä kalpeana pää käsien varassa. Hänen poikansa oli lähdössä, kasvoiltaan harmaana hänkin. Kalle oli kerrankin hiljainen, kertoi viettäneensä iltapäivän pojan perheen kanssa. 
   - Nyt sitten ei muuta kuin käsiä ristiin. Ei tätä voi uskoa todeksi. Miten se Teemu on osunukkii siihi pahimpaa paikkaa, hän pyöritteli päätään. Juho yritti kysyä mitä on käynyt, mutta Kalle selitti sekavasti, että Teemu oli niin kilttikin ja sellaisen ei pitäisi ja että sairaalassa sanottiin että on toivoa kuitenkin. Juho istui hiljaa ja seurasi Kallen tuskaista nyyhkimistä. Kallen kevätpusakka oli rinnuksista tummunut, kyynelistä märkä. Juho kaivoi nenäliinan taskustaan, tarkisti että se oli puhdas ja silitetty, ojensi Kallelle. Vähitellen Juho sai tolkkua soperruksesta. Pojanpoika Teemu oli ollut Kouvolan asemalla palaamassa linjurilla kotiinpäin, mutta ennen bussin lähtöä asemalle oli ilmestynyt joku sekopäinen vapunjuhlija puukkoa heilutellen. Kaverit olivat yrittäneet ottaa teräasetta pois, mutta hörhö oli alkanut riehua ja osunut Teemun kaveria kaulavaltimoon ja Teemua selkään. Kaveri oli lyyhistynyt siihen paikkaan, sekopää paennut, Teemu viety ambulanssilla sairaalaan. 
   - Siellä se makaa koomassa eikä tiietä kuinka tässä käy, Kalle tyrskähti. 
   Juho oli sanaton. Mitkä sanat edes auttaisivat maailman kamalimmassa asiassa, kun jollekin rakkaalle käy pahasti. Kyllä se siitä, ei kannata murehtia etukäteen? Vai että yhdellä tutulla oli sama tilanne, ja siitäkin selvittiin? Juho nousi, puristi Kallea hetken olkapäästä. Margit näytti tulevan sisälle, tämä varmasti osaisi sanoa jotain rohkaisevaa. Juhon oli paras väistyä omaan huoneeseen, etteivät tummat pilvet alkaisi taas velloa päässä. 

Vapun yhteiset ilot ja murheet olivat lähentäneet naapuruksia. He viihtyvät yhteisessä olohuoneessa juttelemassa päivän uutisista, istuksivat lämpiminä aamuina pihakeinussa ja katselivat perhepäivähoitajien metrinmittaisten asiakkaiden touhuja hiekkalaatikolla. Iltaisin terassilla oli välillä niin leppeää, että siinä pystyi seuraamaan yhdessä, kuinka aurinko siirtyi puiden välejä pitkin, kuin mustia ja vaaleita koskettimia soitellen alemmas vuoren taa. Maailma muuttui mustavalkoisemmaksi, mutta männynrunkojen yläosat ja kerrostalon pääty loistivat vielä oransseina. 
   Täksi perjantaiksi oli luvattu aurinkoista iltaan asti. Toukokuun aamu oli täynnä lintujen sirkutusta, puolisoita kosittiin ja reviireistä taisteltiin niin sulokkain liverryksin, ettei ihmiskorva erottanut siihen kätkeytyviä uhkauksia ja kiroilua lupauksista ja houkutteluista. Antaa juippi vetää siitä, painu helkkariin minun pönttöni alueelta, ja neiti siellä, tässä olisi tarjolla geenien parhaimmistoa ja taattua perheen huoltajuutta kaupan päälle. 
   Seniorisiiven miehet ottivat puutarhalaatikot työn alle. Veikko oli tuonut työpaikaltaan yli jäänyttä lautaa ja vaneria. Juholla ja Alpolla oli hyvässä tallessa työkalupakit – ei se ole mies eikä mikään, jolla ei vasaraa ja nauloja ole käden ulottuvilla. Seurue ei malttanut näin nättinä päivänä rakennella kerrostalon askarteluhuoneessa. Tavarat kannettiin talojen väliselle hiekkakentälle, ja kehikot tehtiin suoraan paikoilleen. 
   - Tuo se on maailman toiveikkain ääni, Viivi sanoi kuunnellessaan vasaroiden kalketta kevätaamussa. - Minulle tulee siitä aina mieleen meidän omat rakennusprojektit silloin nuorina. Tehtiin mökki ja laajennettiin isältä perittyä taloa, kun tuli lapsia. Vasaran äänessä kuuluu uuden elämän syke, hän tunnelmoi. - Vai mitä Torsti, ajattelin että tämäkin on sellaista uuden elämän alkua niinkun meidän entisaikojen rakennushankkeet. 
   - Vai ajattelit, pysy kaukana siitä hommasta. Ei ole sinun leipälaji, Torsti vitsaili vilkaisten kavereita. Noloa ruveta miesporukan kuullen tunteilemaan, vaikka oli Viivi oikeassakin. Mutta tämä oli aivan asiallinen hanke, se suoritettiin vatupassia ja jiirisahaa käytellen, haihattelut hoidettaisiin kahden kesken. 
   Kauan ei tarvinnut huhkia, kun vasaran nakutus houkutteli paikalle miehisen asiantuntijaraadin kahdesta kerrostalosta. Papparaisten askarointi oli herättänyt pari kaveria kesken yölöysin jälkeisten unien. Ei se mitään, tämä oli jännempää kuin nukkuminen. Lakki takaraivolla, kädet housuntaskussa ja vatsa aamukahvista pinkeänä oli kiinnostavaa seurata toisten työntekoa ja jaella hyviä neuvoja. Alatalon Heikkilä ei malttanut olla puuttumatta sahauskulmiin. Se ei tietenkään riemastuttanut varsinaisia tekijöitä. Kyllä osataan viilata ja höylätä, ei tarvi nuorison tulla neuvomaan, ikämiehet murisivat. 
   Heikkilä ymmärsi vetäytyä silmää vinkaten muitten nuorempien luo muurin päälle istuksimaan. Ei kannattanut suututtaa äijiä, kun oli hyvä tilaisuus selvittää muina miehinä, millaista porukkaa vanhassa poikamiesboksissa nykyisin asui. Ei ainakaan mitään laitostuneita. Omin jaloin ja autoilla näkyivät käyvän asioillaan, ruokakasseja kantoivat pihan poikki ilmeisesti omiin huusholleihinsa. Pääsisipä katsomaan seniorisiipeä sisältä. 
   - Onks vesikatto pitäny hyvin remontin jälkee? Saitte ihan uuen tiilikaton päälle, Heikkilä aloitti neutraaleimmasta päästä. 
   - Hyvin on pitäny eikä siinä vanhassakaa ollu muuta vikaa kun että alko kasvamaa sammalta. Kyllä se vielä sateen piti, Sulo vastasi ja kuiskasi Kallelle. - Äärettömän epämiellyttävä tapaus. Vois pitää huolen omista asioistaa.
   - Eihän se millää pahal. On vaan utelias eikä kehtaa heti kysyä suoraa, mitä porukkaa myä ollaa. Seuraavaksi se rupeaa kaartelemaa, että kuka kukin on. Sehän kuusaalaisten pitää aina selvittää ensi tilassa. Kalle oli alkanut toipua vappupäivän järkytyksestään. Pojanpoika selvisi puukotuksesta hengissä, vaikka leikkauksen jälkeen oli tullutkin hankaluuksia, ja pahoinpitely jättäisi varmasti jonkin jäljen Teemun liikkumiseen. Kaverin kuolema seuraisi pojan elämässä aina mukana. Mutta perhe osasi iloita nyt pienistäkin edistysaskeleista. Kalle oli koettelemuksen jälkeen pehmeämpi, ennen hän olisi osoittanut kaikkitietäville maallikoille näiden paikan nopeasti ja isoon ääneen. 
   Heikkilä oli kaivellut mielikuvitustaan ja aloitti uuden jallituksen. 
   - Minun setämies Vanhalan Eino asu tossa teiän talossa joitain vuosia nuorena. Oli yhtiöllä maalarina, onko tuttu mies? Meinaan vaan että ettekös olekii vanhoi tehtaalaisii kaikki nykyset asukkaat? Miä olen paperikoneella niemessä, Eino oli rakennusosaston kirjoissa. 
   - Kyllä minä Einon muistan, Alpo sanoi selkänsä oikaisten. - Juu ei, osa ollaa oltu tehtaalla töissä, osa konttorilla. Ihan tavallisii vuokra-asuntoi nää nyt on. Päästii muuttamaa omistamme nykyaikasii oloihi, kun tuli tää hanke, hän viittasi pihaan pyöräilevään hankevastaavaan Iirikseen. 
   Iiris Manninen puuskutti paikalle, yläpihalle polkeminen oli melkein urheilusuoritus. 
   - Oho, täällähän syntyy hienoa jälkeä. Isännät on panneet tuulemaan. Päivää päivää, hän nyökki nuorille vieraammille kasvoille. Tätä hän oli odottanutkin. Missä työmaa, siellä katsojat. Tehtiin sitten töitä kaivurilla, lakaistiin lakaisukoneella tai käyteltiin uudenuutukaisia lasermittareita huolestuttavasti oman tontin kulmilla, aina ilmestyi paikalle kuin maasta polkaisten miehenpuolia neljän ja yhdeksänkymmenen ikävuoden väliltä. 
   - Olette varmaan naapuritalojen porukkaa. Kiinnostaisiko teitä tutustua tarkemmin meidän taloon ja asukkaisiin ja tähän hankkeeseen? Olen miettinyt, että joku kaunis kesäilta voisi järjestää kaikkien kolmen talon asukkaille yhteistä ohjelmaa. Makkaranpaistoa ja haitarinsoittoa, pihapelejä pienemmille. Aikuisetkin saisivat tutustua toisiinsa. Teitä varmaan kiinnostaisi kuunnella näiden talojen arkkitehtuuristakin, kun itse asutte täällä, Iiris ehdotti. 
   - Mikäs siinä, Heikkilä esitti välinpitämättömän kohteliasta. Näin helpostiko tämä kävi, ihan ilman vikinöitä. Sedät eivät näyttäneet ihastuneilta mutta eivät kehdanneet sanoa vastaankaan. Keskittyivät vain entistä tarkemmin kehikkoprojektiinsa. Laatikoista näytti tosiaan tulevan ihan kunnollisia, kyllä jäärät vielä osasivat. - Mut nyt täytyy lähtee kiitämää. Osulan kenkäpuolel myyää viimist huutoo purkkareit, sen viimisempää ei tu. Moikunmoi. 
   Keittiöstä levisi kahvin tuoksu, Iiris oli kiehauttanut talkooporukalle sumpit. Irma oli taas leiponut, tällä kertaa lenttaa. Voisihan sitä tietysti jotain terveellisempääkin tarjota, mutta asukkaat taisivat olla perinteisen pullan ystäviä, Iiris mietti. Eikä täällä ollut tarkoitus liikaa ohjailla ihmisten ruokatottumuksia, joskus keskusteluissa vain hieman vinkata täyspäisille ja vireille aikuisille, miten pysyisivät vielä täyspäisempinä ja vireämpinä.
   Punoittavat nikkarit ja talon naiset istuivat hetken päästä pullakahvien ääressä. Alpo esitteli mustuvaa kynttään, Kalle kuittaili. 
   - Sen miä ymmärrän, että tekevälle sattuu. Mutta että sullekin. Muut hörähtelivät eikä Alpo hermostunut vaan kurkotti katsomaan, kuka vieraan näköinen käytävällä harhaili. Mies tuli olohuoneen oviaukkoon ja tervehti anteeksipyytävän näköisenä. Hän esittäytyi Suurosen Mikoksi, selitti olevansa perheensä asialla. Ja että isä oli ollut tehtaalla töissä ja nyt hän itsekin. Talonväki muuttui suorastaan kysymysmerkiksi. Lopulta tuli varsinainen asia. 
   - Niinnoin läksin meiän perheen puolesta kyselemään, että olisko täällä tilaa meiän äitille. Isä kuoli kaksi kuukautta sitten. Hän piti huolta äitistä, kun äitillä muisti vähän kanittaa välillä. Ei huomaa, että kerto just jonkun asian ja kertoo sen taas uuestaa. Kyllä äiti pärjää kotihommat, mut kun hän lähtee välillä kotoonta jonnee eikä myä saaha häntä mistää kiinni tuntikausii, ja pelottaa ettei hän osaa takas. Äiti on omast mielestää ihan tarkka, mut meistä ei. Ykskää hoitopaikka ei kuitenkaa ota niin hyväkuntosta ihmistä, ja minä nyt kysyn että voisiko äitin sijottaa tänne teille. Olis sentää ihmisiä ympärillä pitämässä vähä silmällä. 
   Iiris selvitti, että seniorisiipeen ei sijoitella ihmisiä, nämä olivat tavallisia vuokra-asuntoja. Täällä kaikki osasivat huolehtia itsestään. Viivi vilkaisi miestään vähän säikähtäneen näköisenä, mutta Torsti ei ollut huomaavinaan. Iiris jatkoi, ettei ketään asukkaista voi velvoittaa hoivaamaan muita, että talossa kävi yhteisissä tiloissa siivooja ja joskus jonkun sairastuessa kotisairaanhoitaja. Hankevastaavana hän oli paikalla pari kertaa viikossa, lisäksi täällä pistäytyi vapaaehtoisia kokkeja ja asukkaiden tuttuja ja omaisia auttelemassa. Niin ja ensi viikolla tulisi hankkeeseen palkattu nuori tyttö tekemään raportointia. Että ei valitettavasti.  
   Suurosen Mikko näytti onnettomalta. Perhe oli miettinyt, mistä saataisiin joku kotiin äidin seuraksi Jaalaan. Ei onnistunut. Lasten luo äidin oli turha muuttaa, koska sielläkään ei ollut perhettä paikalla jatkuvasti. Vielä äiti pärjäili, asukkaista kenenkään ei tarvitsisi ottaa hänestä vastuuta. Mutta että olisi ikäistensä seurassa. Lapset ja lapsenlapset kyllä kävisivät päivittäin moikkaamassa. 
   - Ja äiti on mukava ihmiin, osaa leipoa ja tekee tosi hyvää kaalilaatikkoo, Mikko vetosi pilke silmäkulmassa. Mutta sitten hän taas vakavoitui. - Myä ei yhtään ymmärretä, mitä pitäs tehä. Ja myä voitas joskus autella teitä. Meillä on parit autot ja kuskit, sanotte vaan mihin ajetaan. 
   Elsa ja Margit vilkaisivat toisiinsa. Mikäs heillä teräväpäisillä sinkuilla oli yksin ollessa, mutta jos muisti alkaisi pettää, niin turvattomaksi menisi. Elsa avasi suunsa ensimmäisenä. 
   - Nyt ollaa kyl asian ytimessä. Minusta kunnon kaalilaatikko on miettimisen arvoin asia. Jos siihen siis pannaa rikotut ohrasuurimot joukkoo. Ja ei vartuttas meiltä naapureilta, että pietää jatkuvasti vahtia äitistänne? Ollaa saatu koko ikämme olla passissa muitten takii, niin nyt on kiva olla huolettomampaan. Mutta onhan tossa se hankkeesee varattu yksiö tyhjään. Ethän siä Iiris ole sitä paljonkaa käyttäny. 
   Muutkin alkoivat pohtia asian valoisaa puolta. Lisää vuokratuloja – toinen televisio tupakattomaan nurkkaukseen. Kiitollisuudesta halkeileva Suurosen perhe varmaan passailisi naapureitakin. Margit mietti autokyytejä hautausmaalle, Juho rautakauppareissua kulmarautoja ostamaan. Iiris kuunteli keskustelua hiljaa, hän ei halunnut vaikuttaa päätökseen. Ihan tätä ei hankkeessa ollut tarkoitus pilotoida, mutta ei kai sillä nyt niin väliä ollut. Ihminen puurtaa läpi elämänsä, tekee työnsä, auttaa muita, kestää lasten odotusajat ja synnytykset, tämä äiti vielä sotavuodetkin. Sitten hän täyttää seitsemänkymmentä. Eräänä aamuna hän ei muista, mihin panikaan avaimet ja löytää ne myöhemmin jääkaapista. Toisena päivänä hän pysähtyy kesken kauppareissun. Mitä pitikään ostaa? Viereltä kuolee rakas kumppani, nyt hän ei ole se ensimmäinen enää kellekään. Apua tarvittaisiin, mutta sitä hän ei saa, kun on käynyt muille tarpeettomaksi. Jos Iiriksen kantaa kysyttäisiin taloyhtiön ja hankkeen ohjausryhmän kokouksessa, hän puoltaisi rouva Suurosen pääsyä seniorisiipeen. 
   Mikko Suuroselle luvattiin, että harkitaan asiaa ja soitellaan. Mies poistui hiukan ahdistuneen oloisena. Naapurukset olivat pitkään hiljaa. Yllättävän lyhyessä ajassa heistä, toisilleen vain ulkonäöltä tutuista, oli muodostunut näin selvä oma ryhmä. Rivit tiivistettiin heti, kun joku ulkopuolelta teki lähentymisyrityksiä, puhumattakaan siitä että joukkoon tarjottiin kokonaan uutta jäsentä. Jos tämä olisi joku merkkihenkilö yhtiöltä, asia olisi toinen. Konttoripäällikkö tai paperikoneenhoitaja otettaisiin vastaan riemusta kiljuen. Mutta huonomuistinen kotiäiti jostain Jaalan perukoilta? Maria alkoi pohtia ääneen. 
   - Eiks meil oikeastaa ole asiat niin hyvin, että voitas huolii joukkoo yks tavalliin jaalalain emäntä. Jotkuthan saa naapureiksee ihan vierasmaalaisii murjaanii, joittenka kans ei oo ees yhteist kieltä. Ne saattaa sytyttää kokon keskelle olkkarin lattiaa ja laittaa ruokaa siinä, olen kuullu. Tää rouvahan on siihen verrattuun aika turvalliin vaihtoehto, jos halutaa tehä hyvä työ. Saatas vähä sädekehää pään ympärille. Aattelin vaa omaa poikaa ja tyttöö, että niil olis varmast kauhia huoli minust, jos ois sama tilanne. 
   Muut näyttivät mietteliäiltä. Keskustelu käynnistyi pikku hiljaa. Heistä oli muodostunut hyvä joukko, miten tunnelman nyt kävisi. Mutta kannattiko jämähtää paikalleen, koko elämähän oli muutosta. Yksi emäntäihminen ei arkirytmiä varmaan heilauttaisi, jos ei tarvitsisi olla lapsenlikkana kaiken aikaa. Voisiko ottaa viikkovuorot, pitää rouvan menemisiä vaivihkaa vähän silmällä vuorotellen. Naapurukset alkoivat lämmetä ajatukselle. Näinhän heistä voisi olla hyötyä apua tarvitsevalle, maksaisivat ikään kuin velkaa siitä, että heille oli hankkeen myötä järjestetty kaikenlaista hauskaa. 
   - Mutta kuka lähtee mukaan, mennään ostamaan torin laidalta kasvitarhalta siemeniä, kun kerran saatiin yrttilaatikot. Tulisitko Kalle autolla perässä, että saataisiin tarpeeksi multaa viljelmille? Margit ehdotti. Naisjoukko pyyhkäisi hakemaan kodeistaan villatakit, tieltä kuului pitkään melko kiihkeä keskustelu siitä, kannattiko laatikoihin kylvää myös krassia ja samettikukkaa. Päädyttiin siihen, että näin myöhään ei ainakaan samettiruusuja kannattaisi yrittää kasvattaa, ensi vuonna sitten. Krasseille voisi varata jonkun laidan, ei liikaa, jotta jäisi tilaa hyödyllisille syötäville. 
   - Ja voihan krassin kukkiakin syödä, ainakin niillä voi koristella kakun. Ja ne sointuu niin hyvin noihin muurin vieressä kasvaviin happomarjapensaisiin, kun ne saa loppukesästä oranssinpunaiset marjat, Viivi kuului selvittävän, kun Torsti seurasi terassilta naisten menoa. Mitenkähän tuohon ryhmään mahtuisi uusi, vähän erilainen ikätoveri.

Voit kuunnella luvun 4 Youtubessa täältä:
https://youtu.be/7vuc03RBDl8