Toukokuu 1986
Hiippailija ja paperitarinoita
Irma
istui Tatun ja Ellin kanssa parvekkeella ja luki heille Anni Swanin
satua. Hän oli hakenut lapset päiväkodista, sillä Eevalla menisi
töissä alkuiltaan asti. Elli kuunteli hartaana tarinaa kurjista ja
paimentytöstä.
- Ihan
kun meillä! Iskä ja Johanna vei meidät metsäretkelle ja me
kuultiin kurkien ääniä ja nähtiin kun niitä lensi yli aineskin
viisikymmentä, Elli innostui. Tatusta satu oli ihan nynny. Hän
oli jo saanut haluamansa, Kunnaksen Suurta urheilukirjaa oli tutkittu
yhdessä ihan niin kauan kun hän halusi. Mutta kurkia ja
paimentyttöjä, ei kiitos.
- Liian
vähän toimintajaksoja, poika kuittasi ja paineli pian
nelivuotiaan tarmolla pitkin rinnettä puumiekkansa kanssa. Tsädää,
miekka huiski varpuja poikki, silmut vain lentelivät, kun hirviöt
tappoivat lohikäärmeitä. Irma jatkoi lukemista ja ihmetteli sadun
loputtua, minne Tatu oli liuennut. Heinikko ei enää huojahdellut
pojan edetessä, vaalea kikkarapää ei paistanut rinteestä kivien
lomasta. Nyt piti kyllä lähteä etsimään, ettei poika vaan
eksyisi kauemmas vuoren päälle. Vanhempien varoittelut namusedistä
eivät tainneet mennä ihan toivotulla tavalla perille. Tatun silmiin
oli noussut turhankin kiinnostunut katse, kun selvisi että namu
tarkoittaa karkkia. Lopputulos oli ehkä jopa päinvastainen kuin oli
tarkoitettu.
Irma
rauhoitteli itseään, useinhan pikkusälli oli lähtenyt hetkeksi
omille teilleen mutta palannut itsekseen melkein saman tien. Ei
sillä, etteikö hän olisi irtiottonsa aikana ehtinyt tehdä jotain
merkittävää, esimerkiksi uida isossa kuralätäkössä tai testata
mahtuuko ryömimään remonttimiesten jäähtymässä olevaan
pikipannuun. Kokeiltu oli kaikkea, mitä pihan isommat pojat keksivät
ehdottaa. Palkinnoksi oli aina tarjolla karkkia. Samassa nurkan takaa
ilmestyi joukko seniorisiiven väkeä tarmokkaat ilmeet naamoille
viritettyinä.
- Nyt
myä se hiippailija napataa. Iltaa iltaa, he toivottavat Irman
huomatessaan. - Mennää kattomaa kuka tuol mäel oikein
tiirailee ihmisten koteihi. Elsa näki sen taas tänää, kiikarit
oli mukana tälläkin kertaa. Nyt saa riittää. Äijä kuulemma
paiskautu maihin, oli ilmeisesti huomannu Elsan ikkunas. Ei niist
tiiä, saattavat suunnitella ryöstöi ja urkkivat etukätee, mihkä
kannattaa murtautua. Elleivät sit ole ihan niitä pedo… mitä ne
nyt onkaa, Kalle selvitti.
Irman
sydän löi tyhjää, kahdestakin syystä. Hän oli jättänyt
lapsenlapsensa vartioimatta, ja nyt joku hirviö oli jo saattanut
houkutella hyväuskoisen pojan uhrikseen. Ja sitten tämä
rytmiryhmä, tai paremminkin rytmihäiriöryhmä! Seuraavaksi
saadaankin sitten juosta sairaalalle hälyttämään paarinkantajat
apuun. Onneksi isä-Juho ei ollut lähtenyt mukaan konsultoimaan,
jalka ei vielä ottanut riittävästi alle. Irma nappasi Elliä
kädestä, he lähtivät rivakasti vuorenrinnettä ylös ohi
pappojen.
- Tatuu,
Tatuu, Elli ja Irma huutelivat, ja ensimmäisenä kiipeävä
ketterin vaari näytti kärttyisältä. Oltaisiin hiljaa,
yllätettäisiin rosmo. Mutta mummi ei pystynyt olemaan hiljaa, hän
huuteli poikaa nyt jo nyyhkien.
Mies
ja Tatu makasivat varvikossa hiirenhiljaa, mutta mitäs hyötyä
siitä enää oli. Mies muljautti silmiään, Tatu matki häntä,
sitten kumpikin nousi maasta.
- Mummi,
Elli, täällä on kerjääjän pesä!
- Kehrääjän,
mies oikaisi. - Mutta nyt pitää lähteä takaisin alas, lintu
pelästyy tämmöstä seuruetta. Täällä on tosiaan taas kehrääjän
pesä, sillä taitaa olla peräti kolme munaa. Viime vuonna huomasin
samanlaisen, voi olla sama yksilökin. Olen tarkkaillut sitä tässä
muutaman viikon, ja nyt haudonta on meneillään. Tosi harvinaista
näin lähellä asutusta, ja kun täällä vielä lapsetkin leikkii
ihan tuntumassa. Mutta mentäiskö tosiaan kauemmas häiritsemästä
lintua. Milläs asioilla muuten olette liikkeellä tähän aikaan
illasta? Vieraan näköinen lintumies jutteli rauhallisesti
eikä lainkaan tajunnut, että oli itse saanut toisten verenpaineen
kiehumaan.
Irma
oli niin helpottunut, että hänen jalkansa alkoivat täristä eikä
alaspäin menosta tahtonut tulla mitään. Lintumies oli sen verran
kohtelias, että tarjosi kättään hankalissa kohdissa. Irma ei
kehdannut kertoa retkeilystä muuta kuin että lapsenlapsi oli
hukassa ja oli porukalla häntä lähdetty etsimään. Hän
esittäytyi, ja mies sanoi olevansa ihan peruslintuharrastaja,
Issakaisen Matti. Kertoi huomanneensa, että tuttuun poikamiesboksiin
oli remontin jälkeen muuttanut uudenlaisia asukkaita.
- Ollaankohan
siellä kiinnostuneita linnuista? Minulla on jonkin verran dioja
niistä, tulee vietettyä aika paljon aikaa metsissä ja teerisoilla,
kesällä tietysti veneen kanssa järvillä.
Irma
uskoi, että seniorisiiven asukkaat ovat oikein mielissään, kun
kuulevat että mäellä liikuskelee lintumies, joka voisi ilahduttaa
heitäkin kivoilla kuvilla. Mutta tällaisia sydämentykytyksiä minä
en tilaa yhtään lisää, hän jatkoi mielessään ja mietti, millä
Tatun saisi ymmärtämään rajansa. Hän ihmetteli, koska elämä
alkaisi tasaantua. Kun lapset olivat pieniä, Irma oli välillä
odottanut aikaa, kun näillä olisi jo oma elämä. Hän sitten
vierestä leppoisasti seurailisi jo oman osuutensa tehneenä,
keskittyisi harrastuksiinsa ja viettäisi Veikon kanssa laatuaikaa
kaksin. Työpäivän jälkeen voisi heittäytyä torkuille, illalla
käydä elokuvissa ja konserteissa, tavata ystäviä aikuisten kesken
kaikessa rauhassa.
Sitten
lapset olivat muuttaneet kotoa, ja Irma oli huomannut ikävöivänsä
heitä ja olevansa huolissaan heidän pärjäämisestän. Seuraavaksi
saatiin iloita lapsenlapsista, mutta Irma olikin ottanut lisää
huolenaiheita heidän mukanaan. Pienillä ei näyttänyt olevan
mitään hätää, Irma kehittelikin huolet omassa päässään.
Pukiko Esko pojille tarpeeksi lämmintä ylle, kun menivät
pakkasilla jääkiekkoa pelaamaan? Vaatiko Eeva lapsiltaan liikaa,
kun näitä raahattiin pienestä pitäen pappisperheelle sopiviin
tilaisuuksiin käyttäytymään sievästi vastoin tahtoaan? Omat
vanhemmat alkoivat mennä huonoon kuntoon, miten he selviäisivät
talossaan korkealla mäellä ilman vesijohtoa ja viemäriä? Äiti
kuoli, huoli isästä yltyi. Sitten Eeva ja Sakari erosivat. Irma
singahteli kaikkien ympärillä ja yritti olla hyödyksi. Usein hän
olikin, monelta katastrofilta vältyttiin hänen ansiostaan. Mutta
kovin kiitollisilta autettavat eivät kyllä vaikuttaneet. Yhä
useammin Irma oli miettinyt perheenjäseniään pitkälle aamuyöhön
ja potenut huonoa omaatuntoa siitä, että kaipasi omaa rauhaa
samalla kun rakasti läheisiään niin että sattui.
Toimitus
kerääntyi unisen oloisena aamupalaveriin. Eeva katseli työkavereita
vaivihkaa, tiesi että toimitussihteeri odotti jokaiselta ideoita.
Tänään lähetyksiä ajettaisiin omasta toimituksesta peräti
kaksi. Toki muut alueen toimitukset tekisivät niihin juttuja, ei
sentään voinut olettaa, että he kuusi ehtisivät täyttää yli
puoli tuntia lähetysaikaa yksin.
- Raaskisitko
millään luopua lehdestä ja paljastaa meille muillekin skuuppisi?
Sehän sinulla varmaan on mielessä just nyt, komentovuorossa
oleva Reetta näpäytti Laurin kädessä olevaa lehteä.
- Mitä?
Ei kun yritän selvittää onko täällä mitään Henri Toivosen
hautajaisista, niistä tulee varmaan kansainvälisesti iso tapaus.
- No
sehän on tietty yksi tutkintalinja, mutta otettaisiinko jotain vähän
Korsikaa ja Espoota lähempää. Ajattelin että voisit tehdä juttua
Kymenlaakson maakuntaruuista, niistä on tulossa kirja. Kuunteles
kuinka kiehtovaa: hapanvelli, limppisoppa, punsa. Martoilta varmaan
saat tietää täältä omilta kulmilta jonkun näpsäkän emännän,
joka opettaa sulle miten röpörieska syntyy. Tai jos itselläsi on
jotain kiireellisempää uutisoitavaa niin siitä vaan.
Lauri
huokaisi näyttävästi mutta tiesi, ettei pullikointi auta. Liian
nöyrä hän ei silti aikonut olla.
- Hei
kattokaas, täällä on kuva siitä Ala-Kapeesta. Vanha kuva mutta
tässä muija tuijottaa kieli pitkällä meidän kansanedustajaa,
huhhuh. Kuvasta ei kyllä näy, onko hän nimensä veroinen, tämä
on rajattu vyötärön kohdalta. Kyllähän tulevan
opetusministerinkin pitää olla muodollisesti pätevä, Lauri
hekotti. Reetta leikkasi Laurin hihittelyn lyhyeen.
- Sinullekaan
ei muutama esto olisi pahitteeksi. Nyt jos lähdet jutuntekoon, niin
ehditään saada se puolenpäivän lähetykseen. Ja säästyt
puhuttelulta. Onko Eeva sinulla mitä mielessä?
- Voisin
soittaa Verlaan ja kysyä, onko heillä jotain uutta tälle kesälle.
Jos saisin ääniauton, niin voitaisiin tehdä suorana päivään.
Sieltä kyllä lentää kuso, tiedän paikankin mihin antenniauto
pitää jättää.
Eeva
meni työpöytänsä ääreen soittamaan ensin Museovirastoon.
Odottaessaan hän kuuli, kuinka Salla yritti taas vedättää Siljaa.
Salla oli kärähtänyt parikin kertaa keksityistä faktoista
omissa jutuissaan, mutta hän ei tuntunut pienistä piittaavan. Jos
viisi irtisanottua oli hänen mielestään liian vähän
uutiskynnyksen ylittämiseen, hän muutti luvun viideksitoista. Kun
asianosaiset soittivat kiukkuisina, Salla onnistui luikahtamaan
tilanteista ikään kuin vika olisi jonkun muun.
- Moi
Silja. Haluaisitko vaihtaa juttuaihetta minun kanssa? En oikein tiedä
tarpeeksi näistä koulupiirijutuista, sinä hallitset ne paremmin.
Voisin ottaa sinulta sen kauppakamarissa vierailevan taloustutkijan,
olen seurannut aika lailla näitä pörssikuvioita ja
talouspolitiikkaa.
- Ei
tartte, kiitos vaan. Pärjään kyllä sen tutkijan kanssa, ollaan
itse asiassa opiskelukavereitakin, Salla vastasi tyynesti.
- Harmi.
Oletko muuten huomannut, että tuo oranssi tekee sinut kauhea kalpean
näköiseksi? Tietysti se sointuu noihin silmälasinsankoihin, mutta
eikö nuokin ala jo olla aika last season?
Eevan
päivästä tuli hieno. Museoksi avattu vanha pahvitehdas oli hänen
lempipaikkansa, mutta sinne oli hankala päästä muuten kuin
työkeikoilla. Päivä oli lämmin, museolla paikat kesäkunnossa,
muutama turisti kierteli patruunan pytingin ympärillä. Rakennus
kyllä kaipaisi kasvojenkohotusta, mutta omistajayhtiö teki asiat
omassa tahdissaan, sitä eivät tavallisen paperinkuluttajan
mielipiteet hetkauttaneet. Paitsi sitten, kun ne alkoivat näkyä
paperiostoissa.
Pihalla
tepasteli myös tuttu vanha pariskunta, jolla oli Verlassa kesämökki.
He tulivat tervehtimään ja innostuivat kertomaan tutustumisestaan.
Rouva, silloinen neiti, oli ollut Verlan pahvitehtaan sairaanhoitaja,
herra puolestaan uraansa aloitteleva vesivoimainsinööri, joka oli
saapunut kylään kesätöihin. Nuorten asunnot olivat
vastarannoilla, käytössä oli vene, joten inssinplanttu souteli
muutamana iltana neidin luo iltateelle.
- Tällä
oli tarjolla teetä, sen kanssa leipää mutta ei voita. Niin minä
sitten ajattelin, että tuostahan minä saan kivan ja halvan vaimon,
herra hekotteli. Vaimo läpsäisi hellästi miestään käsivarteen,
muka toruen. Eevan tuli haikea olo. He eivät koskaan Sakarin kanssa
kertoisi omaa tarinaansa nuorille. Ja mikä heidän tarinansa olisi
edes ollut? Kiihkeitä keskusteluja oikeudenmukaisuudesta ja
arvoista, kävelyitä Helsingin merenrannoilla säässä kuin säässä,
pohdintoja siviilipalveluksesta ja isänmaallisuudesta, opinnot,
steariinin peittämät viinipullon kyljet muistuttamassa aamulla,
mitä kaikkea kynttilänvalossa oli harrastettu. Ei niistä mitään
muita kiinnostavaa kertomusta olisi saanut, vaikka omat tunteet
silloin niin huumaantuneet olivatkin.
Eeva
katseli vanhoja hiomakoneita ja kuunteli oppaan kertomuksia siitä,
missä vaarassa pöllien syöttäjän sormet siinä hommassa olivat.
Alakerroksessa hän ihmetteli jälleen, millaiset voimat tehtaan
naisilla oli ollut, he kun olivat nostelleet vetisiä pahviarkkeja
kymmenenkin päällekkäin käsivoimin. Eeva ei uskonut, että
häneltä nousisi paria levyä enempää kerralla hankalassa
asennossa pöydältä toiselle. Mutta nämä naiset jaksoivat tehdä
työtä koko päivän. Opas jatkoi yksityistä kiertokäyntiä
kuivaamoon ja kertoi, miten naiset siellä ripustelivat pahviarkkeja
kuivumaan seitsemänkymmenen asteen lämmössä. Taukoja piti pitää
tiheästi, onneksi vieressä oli ranta ja viileä vesi. Tehtaan
miehet sattuivat jotenkin aina pitämään tupakkataukoaan rannassa
naisten uimahetken aikaan.
Näinhän
se menee, näinhän se on, Eeva mietti ja muisti toimituksen äijien
hekottelut aamupalaverissa. Mitähän pitäisi tapahtua, että kaikki
miehet oppisivat käyttäytymään asiallisesti? Aika pian hän
huomasi tekopyhyytensä. Hän oli eilen lukenut äidin luona lehteä,
ja silmät olivat osuneet miesten kalsarimainokseen. Äitikin oli
huomannut kuvan, ja he olivat vertailleet miesmannekiinien
pyykkilautoja tutkijan huolellisuudella kunnes paikalle ilmestynyt
Tatu oli kysynyt, mikä on pyykkilauta. Irma oli nopeasti työntänyt
lehden sivuun ja luvannut seuraavalla pesutupavuorollaan esitellä
Tatulle sellaisen.
Kotiinpäin
polkiessaan Eeva mietti vielä päivän oivallustaan. Avioerohan oli
näköjään vapauttanut hänet vertailemaan miehiä uudella tavalla.
Tietysti hän arvioi heitä persooninakin, mutta aika usein tuli
vilkaistua, onko leveät hartiat tai kapea peppu. Nyt yksin eläessään
Eeva oli huomannut olevansa biologiaa itsekin. Kun kosketus oli
lasten pehmoisten käsivarsien ihanaa puristusta kaulassa, tahmeiden
käsien taputtelua poskilla, sisarusten nahistelua paikasta hänen
sylissään, jotain jäi vielä puuttumaan. Oliko liikaa pyydetty,
että hänkin saisi välillä olla jonkun sylissä.
Kun
Eeva pääsi pihaan, Tatu ja Elli juoksivat vastaan ja huusivat
yhteen ääneen uutistaan niin ettei siitä saanut mitään selvää.
- Nyt
tokeennutaan! Yksi kerrallaan. Elli, Eeva määräsi nauraen.
Hänelle kuvailtiin sekava tapahtumaketju kehrääjästä ja
lintumiehestä, joka olikin kiltti eikä namurosvo. Eeva vei pyörän
kellariin ja kaarsi lasten kanssa takapihalle kuulemaan selkokielisen
version. Irma kertoi kaiken, hän oli vieläkin vähän kalpea,
vaikka Veikko oli hakenut hänelle tilkan viskiä kaapista.
- Se
on sitten sillä selvä. Tatu opettelee nyt pysymään
näköetäisyydellä aikuisista, yksin ei lähdetä seikkailemaan.
Siinä sinulle miettimistä, nuori mies, Eeva päätti ja tiesi
jo, että Tatun nyökkäys ei tarkoittaisi lupausta silloin, kun
rinteessä vaanivat sudet uhkaisivat leiriä ja vuoren laella
ratsastavat ritarit kutsuisivat kylän rohkeinta miestä apuun. Mutta
Tatu lupasi kilvoitella.
Vuorenrinne
hohkasi vähän kylmää, vaikka oltiin toukokuussa. Isojen kivien
väleihin oli jäänyt lunta, sammalet olivat vielä kylmiä ja
kosteita. Mutta parempaa leikkipaikkaa sai hakea. Rinteessä kasvoi
mustikkaa, kissankäpälää ja heiniä, vuoren päällä
kangasmaitikkaa, valkovuokkoja, sianpuolukkaa. Aivan laella oli laaja
tasainen kallio, jolla mahtui pelaamaan pelejä ja käymään hurjia
taisteluita. Polkuja risteili kerrostaloilta leikkipaikoille, levein
vei sairaalalle. Vuoren vastakkaisella laidalla oli jyrkät kalliot, sinne
lapsia oli kielletty menemästä. Joku pikkupoika oli
viisikymmenluvulla kuollutkin pudottuaan korkealta kielekkeeltä.
Honkarinteen kivirykelmät näyttivät siltä kuin jättiläinen
olisi äsken leikkinyt kuulapeliä ja lähtenyt kesken kaiken
syömään. Eevaa nauratti muisto lapsuudesta. Alakerran asukas oli
ostanut kerrostaloryhmän ensimmäisen television, ja rinteessä
istuva saattoi nähdä kuvan. Talon lapset olivat rakentaneet lumesta
sohvan perheen olohuoneen kohdalle ja tuijottaneet televisioruudun
toisistaan loittonevia joutsenia. Hauskaa riitti, kunnes asukas oli
huomannut kuokkavieraat ja vetänyt verhot eteen. Äiti oli huudellut
Eevan ja Eskon sisälle, rapsinut varpuluudalla lumet vaatteista
parvekkeenoven edessä. Eeva muisti miten oli aina taivuttanut silmiä rypistäen päätään taaksepäin, ettei luuta ripsaisisi naamaa. Sisällä oli odottanut kaakao ja voileipä. Kun Eevan omille
lapsille tapahtui jotain jännää, aivan muut ihmiset kuin hän
saivat olla mukana, selvitellä asiaa, lohdutella ja nauraa yhdessä.
Eeva kuuli vain tarinan seikkailusta, joka oli
tapahtunut muille. Hänen lastensa elämä elettiin sillä aikaa kun
hän oli poissa.
Tupakkahuoneen
ilmaa olisi voinut leikata viidakkoveitsellä. Talon miehet ovat
ahtautuneet sinne, vaikka kaikki eivät edes polttaneet. Vanha
työkaveri Toikkalan Usko Voikkaan puolelta oli tullut morjestamaan,
eikä kukaan halunnut menettää sanaakaan hänen tarinoistaan.
Aluksi oltiin yhtä mieltä siitä, että poliisit eivät nykypäivänä
ymmärtäneet ihmiselämää. Nykyään he olivat aina väärässä
paikassa, niin kuin nekin vappuvuorossa olleet, jotka eivät estäneet
sitä raivopäätä riehumasta puukon kanssa. Toista oli ennen, Usko
antoi esimerkin.
- Meiän
liiterissä koottiin eri puolilta pitäjää hamstrattua tavaraa
herroille. Puhelinkeskuksen hoitaja kuuli, kun soitettiin
vastaanottajalle, että nyt tulee Jaalasta pakettia. Hän ilmotti
heti nimismiehelle, että tulenarkaa lastia tulossa, panka poliisit
reitin varrelle. Mutta nimismies pyhkäskin meille varottamaan, että
menkä toista reittiä, hänen pitää laittaa miehiä vartioon.
Itte se oli sit ensimmäisenä vastaanottamas hamstrattui
tavaroita Kirjakaupanmäellä, kun ehittii Kuusaan puolelle.
Joku
huokaisi, että ennen töissä ehdittiin turinoidakin, tänä päivänä
ei varmaan. Sulo huomautti, että kyllä tuntui ehtivän, ainakin
nykypaperikoneilla.
- Miehet
istuu tuijottamassa ruutuja viimesen päälle ergonomisissa tuoleissa
äänieristetyissä valvomoissa joissa ilmankosteuskin on säädetty
Paperiliiton määräämään lukemaan. Jos paperi kulkee hyvin, niin
kuin yleensä kulkee, ei muuta kun pannarit paistoon. Jos siis joku
malttaa jättää Jallun kädestään, Sulo tiesi. Vieraan aikana
hänkin pyrki puhumaan tavallista muodollisemmin. - Kiire tulee
vasta, jos raidalla syntyy ryppyä. Eikä sillonkaan paperimiehet
juokse vaan meikäläiset, viilarit. Korjausmiehet on tehtaan
tärkeimmät miehet. Jos ei meitä olis, niin paperimiehet seisois
tumput suorina ihmettelemässä, kun paperia menee hukkaan ja raha
valuu kankkulan kaivoon. Viilari on se joka osaa tehä oikeat asiat
kriittisillä hetkillä, Sulo provosoi.
- Koko
peekoo seiskaa ei tarvittais, jos ei olisi selluntekijöitä. Kyllä
sellumies on ykkönen, Torsti härnäsi.
- Ehkä
osin noin. Se vaan ihmetyttää, että ammattikoulun metallilinja,
missä miä opiskelin, oli vaativin ja pisin, mutta työelämässä
yhen vuoden opinnot käyny paperilinjalain vetää kovinta palkkaa
samalla työmaalla. Ei se voi olla oikein, Sulo ihmetteli.
- Suhdanteet
saattaa vaihtua. Nythän paperikoneen hoitaja on kukkulan kuningas,
nehän voi panna työtaistelulla koko maan seis. Joku päivä sellu
saattaa olla maailmalla paljon kiinnostavampi tuote. Paperikoneet
vanhenee, saa nähä kuinka kauan tota seiskaakaan enää ajetaan.
Sitä paitsi nykykoneet ei niin usein tilttailekaan, ei niitten
vikoja varten kohta kannata pitää omia viilareita palkkalistoilla,
Torsti ennusti.
- Ehkä
sietää vähän ulkoistaakin, kun miettii takavuosia. Meilläkin oli
korjauspajalla sataviisikymmentä miestä hommissa, eikä tekemistä
riittäny kaikille muullon kun korjausten ja huoltojen aikaan,
Toikkala liioitteli. - Ei nykymaailmassa kannata pitää yhtää
ukkoo varttumassa että olisko töitä ja kuluttamassa aikaa
satavitosten teossa. Joskus vois työntekijäkii miettiä,
kannattaako sellaista laitosta pitää pystyssäkää.
Tupakkahuoneen
raati ei uskonut, että sitä ihmettä koskaan nähtäisiin, että
tehdas lakkautetaan. Ei ainakaan näillä kulmilla, missä
paperinteko oli synnyttänyt koko paikkakunnan ja oli edelleen
kannattavaa.
- Työntekijäpuoli
on testannu omaa merkitystää monet kerrat, varsinkin Voikkaalla.
Jos ei asiat ole rullannu, ei kun persettä penkkii. Ei siitä mitää
hankaluuksii ole seurannu, Kalle muistutti. Hän halusi vaihtaa
keveämpiin aiheisiin ja houkutteli Toikkalan kertomaan korjauspajan
koiruuksista. Miestä ei tarvinnut kahta kertaa pyytää.
- Meillähän
älyytettii kavereita joskus kiusaamisen rajoillekin. Soitettii
jollekin kotii keskellä yötä, että nyt kiireesti työmaalle,
kriisitilanne. Ja kun toinen polki paikalle, siel ei ollu ketään.
Jotkut hankkiutu ihan itte hölmöilemää. Yksi humanteri ehdotti,
että jos keräätte oikein ison rahapotin pulloo, hän sukeltaa
kuparinlöijausaltaasee hakemaa sen. Kerättii, ja Viljo sukels.
Keskellä talvee, vaatteet päällä, likasee vetee. Myä oltiikii
pantu pullo väärää päähä. Viljo joutu sukeltamaa kaks
kertaa ja yritti riitauttaa jutun. Tyyty kuitenkii ja paineli märis
vaatteis pakkasessa kotiisa.
Kymintehtaalaiset
eivät halunneet jäädä toiseksi. Ruvettiin muistelemaan piippuun
kiivenneitä sankareita. Henrikssonin Totti tykkäsi valokuvata
tehdasta ja koko miljöötä, eikä hänelle enää riittänyt
tavallinen näkökulma maan tasalta. Mies kiipesi piipun päälle,
johan näköalat laajenivat. Suorituksen arvoa lisäsi se, että
Totti oli kiipeillessään jo kuusikymppinen. Esimies ripitti
hänet varman alastulon jälkeen perinpohjaisesti. Joku muisti
Laineen Ollin, joka oli lyönyt vetoa, että hänkin uskaltaa kivetä
piipun päälle. Olli voitti vedon mutta sai yhtiöltä kaksi viikkoa
pakollista palkatonta vapaata. Porukka hörähteli, samantapaisia
höntsäilyjä muistui mieleen jokaisen työmailta. Niitä oli aina
tehnyt joku muu niin paljon kuin luppohetkien minuutit sallivat, itse
oli pysytty järkevästi sivussa.
Sulo
innostui kertomaan läheltä piti -tilanteesta, joka poikkesi
edellisistä tarinoista siinä, että kukaan ei tarkoituksella
hölmöillyt. Pääkonttorin tornin yläosassa oli valtava
vesisäiliö, joka oli alkanut vuotaa venttiilin kohdalta juuri
viikonlopun alla. Mutta vielä kahdeksan aikaan perjantai-iltana
siivooja oli käynyt tarkistamassa konttorin ylimmän kerroksen
paikat ja kuullut lorinaa. Ääni oli johdattanut hänet erään
johtajan huoneen ovelle, ja eikös oven alta tihkunut vettä.
- Siivooja
soitti mulle kotiin että mitäs nyt tehää. Miä ampasin paikalle
ja totesin, että kiilaluistiventtiili oli jäätyny ja haljennu.
Käytii siellä kaverin kanssa tutkimassa, uitii veessä kun sinne ei
mahtunu muuten kun maaten. No meillähän ei ollu enää sellasii
venttiilii, ruvettii soittelemaa lähiympäristön tehtaille, onko
niillä. Myllykoskelta löyty, se haettii taksilla Kuusaalle, ja
säiliö saatii taas ehjäksi. Mut koko yö siinä meni. Ellei se
siivooja menny sinne vielä tarkistukselle perjantai-iltaan, niin
johtajalla olis ollu maanantaina työhuoneena uima-allas, Sulo
puisteli päätään. Miehet eivät naureskelultaan huomanneet
tulijaa ovenraossa. Usko hoksasi tytön ensimmäisenä.
- Jaahas,
mistäs lintukirjasta sitä ollaan kotosin? Arvaan että ei ainakaan
mikään eurooppalain laji.
Muut
tuijottivat vaikka yrittävät peitellä hämmästystään. Tyttöä
huvitti. Vaaleanpunaisen ja oranssin kirjava tukka sojotti kohti
kattoa, nenärengas kimalteli savuisessa ilmassa, nahkapusakasta
löytyi lisää metallia. Housut olivat yhtä arkiset,
unikkokuvioiset.
- Minä
olen Blombergin Anni. Olen hankkeessa työllistettynä, raportoin
edistymisestä ja tuloksista ja silleen. Kuuntelin salaa jo tuolla
keittiön puolella teidän juttuja. Aikamoista, pakko sanoo tässä
saman tien.
Anni
kiersi kättelemässä koko ukkolauman ja aiheutti lisää hämminkiä.
Hihansuusta pilkisti tatuointi, ja olikos kielessä joku
metallipallo? Usko sai ensimmäisenä suunsa auki.
- Vai
ollaan sitä Rapalan koemaistajia. Eikös tollain pallo tee häijyy
syödes?
- Siihen
tottuu. Purkkaa ei kannata lävistyksen kanssa syödä, se voi
tarttua pahasti. Ja suun hygieniasta pitää huolehtia tarkasti.
Niinkun nyt jokainen meistä muutenkin tekee, Anni lisäsi ja sai
jotkut kiemurtelemaan syyllisen näköisinä. Hän kertoi olevansa
vasta tutustumassa taloon. Kun hän aloittasi, killuttimet
riisuttaisiin. Pääkallosormus oli jo jätetty kotiin. Anni jousti,
koska tarvitsi tämän työn harjoittelupaikakseen
lähihoitajaopintojensa takia.
- Mietin
että saisikohan teidän tarinoita tallentaa, jos varsinaisilta
töiltä jää aikaa. Ei kai entisaikojen tehdasoloista ole liikaa
tietoa olemassa. Tutkijat voisi kiinnostua ja minä saisin lisää
opintosuorituksia. Minua on vanhojen ihmisten tarinat kiinnostaneet
pikkulikasta asti, istuin usein mummon luona kuuntelemassa juttuja
hänen piikavuosista.
Papat
katselivat toisiaan, miksikäs ei. Saisi kertoilla työvuosista
oikein urakalla, muistella kavereiden kanssa. Ja että joku ihan
tutkisi tarinoita. Vaikka eivät he kyllä mitään vanhoja olleet,
siinä likka oli haksahtanut.
- Mut
tehtiiks niillä tehtailla ihan töitäkin, vai lusmuilitteko te
vaan? Ainakin kuulostaa siltä, että olette kyllä aika hyvin
ehtineet hommailla kaikkea muuta kun paperintekoa, Anni erehtyi
sanomaan. Ei hyvä. Miehet suorastaan tuohtuivat. Rupesi tulemaan
tietoa omien koneiden tuotantoennätyksistä ja sijoituksesta
Euroopan paperitehtaiden kärjessä, rankoista yölöyseistä,
valtavasta vastuusta, vaarallisista työoloista ja suunnattomasta
ammattitaidosta, jonka yhtiön oma ammattikoulu oli pohjustanut, ja
jota moni oli sitten jatkanut pyrkimällä vielä teknillisiin
opistoihin, joku opiskellut jopa diplomi-insinööriksi asti. Anni
sai maistaa ensimmäistä kertaa yhtiöläistä ylpeyttä. Itse
voitiin nauraa omille jekuille, muilta odotettiin kunnioitusta,
varsinkin tuollaisilta variksenpelätiksi pukeutuneilta, joilla ei
takuulla lusa kädessä pysyisi.
- Mikä?
Lusa? Anni ihmetteli.
- No
justiisa joo. Tu sit kyselemää lisää kun olet selvittäny
ittelles perusasiat, ukot naureskelivat. Sen verran
hyväntahtoisesti kuitenkin, että ilmeisesti haastatteluja aiottiin
antaa.
Voit kuunnella luvun täältä:
https://youtu.be/CTBPuDyETPQ
Voit kuunnella luvun täältä:
https://youtu.be/CTBPuDyETPQ