5. luku

 

Toukokuu 1986

Hiippailija ja paperitarinoita

Irma istui Tatun ja Ellin kanssa parvekkeella ja luki heille Anni Swanin satua. Hän oli hakenut lapset päiväkodista, sillä Eevalla menisi töissä alkuiltaan asti. Elli kuunteli hartaana tarinaa kurjista ja paimentytöstä.

   - Ihan kun meillä! Iskä ja Johanna vei meidät metsäretkelle ja me kuultiin kurkien ääniä ja nähtiin kun niitä lensi yli aineskin viisikymmentä, Elli innostui. Tatusta satu oli ihan nynny. Hän oli jo saanut haluamansa, Kunnaksen Suurta urheilukirjaa oli tutkittu yhdessä ihan niin kauan kun hän halusi. Mutta kurkia ja paimentyttöjä, ei kiitos. 

   - Liian vähän toimintajaksoja, poika kuittasi ja paineli pian nelivuotiaan tarmolla pitkin rinnettä puumiekkansa kanssa. Tsädää, miekka huiski varpuja poikki, silmut vain lentelivät, kun hirviöt tappoivat lohikäärmeitä. Irma jatkoi lukemista ja ihmetteli sadun loputtua, minne Tatu oli liuennut. Heinikko ei enää huojahdellut pojan edetessä, vaalea kikkarapää ei paistanut rinteestä kivien lomasta. Nyt piti kyllä lähteä etsimään, ettei poika vaan eksyisi kauemmas vuoren päälle. Vanhempien varoittelut namusedistä eivät tainneet mennä ihan toivotulla tavalla perille. Tatun silmiin oli noussut turhankin kiinnostunut katse, kun selvisi että namu tarkoittaa karkkia. Lopputulos oli ehkä jopa päinvastainen kuin oli tarkoitettu. 

   Irma rauhoitteli itseään, useinhan pikkusälli oli lähtenyt hetkeksi omille teilleen mutta palannut itsekseen melkein saman tien. Ei sillä, etteikö hän olisi irtiottonsa aikana ehtinyt tehdä jotain merkittävää, esimerkiksi uida isossa kuralätäkössä tai testata mahtuuko ryömimään remonttimiesten jäähtymässä olevaan pikipannuun. Kokeiltu oli kaikkea, mitä pihan isommat pojat keksivät ehdottaa. Palkinnoksi oli aina tarjolla karkkia. Samassa nurkan takaa ilmestyi joukko seniorisiiven väkeä tarmokkaat ilmeet naamoille viritettyinä. 

   - Nyt myä se hiippailija napataa. Iltaa iltaa, he toivottavat Irman huomatessaan. - Mennää kattomaa kuka tuol mäel oikein tiirailee ihmisten koteihi. Elsa näki sen taas tänää, kiikarit oli mukana tälläkin kertaa. Nyt saa riittää. Äijä kuulemma paiskautu maihin, oli ilmeisesti huomannu Elsan ikkunas. Ei niist tiiä, saattavat suunnitella ryöstöi ja urkkivat etukätee, mihkä kannattaa murtautua. Elleivät sit ole ihan niitä pedo… mitä ne nyt onkaa, Kalle selvitti. 

   Irman sydän löi tyhjää, kahdestakin syystä. Hän oli jättänyt lapsenlapsensa vartioimatta, ja nyt joku hirviö oli jo saattanut houkutella hyväuskoisen pojan uhrikseen. Ja sitten tämä rytmiryhmä, tai paremminkin rytmihäiriöryhmä! Seuraavaksi saadaankin sitten juosta sairaalalle hälyttämään paarinkantajat apuun. Onneksi isä-Juho ei ollut lähtenyt mukaan konsultoimaan, jalka ei vielä ottanut riittävästi alle. Irma nappasi Elliä kädestä, he lähtivät rivakasti vuorenrinnettä ylös ohi pappojen. 

   - Tatuu, Tatuu, Elli ja Irma huutelivat, ja ensimmäisenä kiipeävä ketterin vaari näytti kärttyisältä. Oltaisiin hiljaa, yllätettäisiin rosmo. Mutta mummi ei pystynyt olemaan hiljaa, hän huuteli poikaa nyt jo nyyhkien. 

   Mies ja Tatu makasivat varvikossa hiirenhiljaa, mutta mitäs hyötyä siitä enää oli. Mies muljautti silmiään, Tatu matki häntä, sitten kumpikin nousi maasta. 

   - Mummi, Elli, täällä on kerjääjän pesä! 

   - Kehrääjän, mies oikaisi. - Mutta nyt pitää lähteä takaisin alas, lintu pelästyy tämmöstä seuruetta. Täällä on tosiaan taas kehrääjän pesä, sillä taitaa olla peräti kolme munaa. Viime vuonna huomasin samanlaisen, voi olla sama yksilökin. Olen tarkkaillut sitä tässä muutaman viikon, ja nyt haudonta on meneillään. Tosi harvinaista näin lähellä asutusta, ja kun täällä vielä lapsetkin leikkii ihan tuntumassa. Mutta mentäiskö tosiaan kauemmas häiritsemästä lintua. Milläs asioilla muuten olette liikkeellä tähän aikaan illasta? Vieraan näköinen lintumies jutteli rauhallisesti eikä lainkaan tajunnut, että oli itse saanut toisten verenpaineen kiehumaan. 

   Irma oli niin helpottunut, että hänen jalkansa alkoivat täristä eikä alaspäin menosta tahtonut tulla mitään. Lintumies oli sen verran kohtelias, että tarjosi kättään hankalissa kohdissa. Irma ei kehdannut kertoa retkeilystä muuta kuin että lapsenlapsi oli hukassa ja oli porukalla häntä lähdetty etsimään. Hän esittäytyi, ja mies sanoi olevansa ihan peruslintuharrastaja, Issakaisen Matti. Kertoi huomanneensa, että tuttuun poikamiesboksiin oli remontin jälkeen muuttanut uudenlaisia asukkaita. 

   - Ollaankohan siellä kiinnostuneita linnuista? Minulla on jonkin verran dioja niistä, tulee vietettyä aika paljon aikaa metsissä ja teerisoilla, kesällä tietysti veneen kanssa järvillä. 

   Irma uskoi, että seniorisiiven asukkaat ovat oikein mielissään, kun kuulevat että mäellä liikuskelee lintumies, joka voisi ilahduttaa heitäkin kivoilla kuvilla. Mutta tällaisia sydämentykytyksiä minä en tilaa yhtään lisää, hän jatkoi mielessään ja mietti, millä Tatun saisi ymmärtämään rajansa. Hän ihmetteli, koska elämä alkaisi tasaantua. Kun lapset olivat pieniä, Irma oli välillä odottanut aikaa, kun näillä olisi jo oma elämä. Hän sitten vierestä leppoisasti seurailisi jo oman osuutensa tehneenä, keskittyisi harrastuksiinsa ja viettäisi Veikon kanssa laatuaikaa kaksin. Työpäivän jälkeen voisi heittäytyä torkuille, illalla käydä elokuvissa ja konserteissa, tavata ystäviä aikuisten kesken kaikessa rauhassa. 

   Sitten lapset olivat muuttaneet kotoa, ja Irma oli huomannut ikävöivänsä heitä ja olevansa huolissaan heidän pärjäämisestän. Seuraavaksi saatiin iloita lapsenlapsista, mutta Irma olikin ottanut lisää huolenaiheita heidän mukanaan. Pienillä ei näyttänyt olevan mitään hätää, Irma kehittelikin huolet omassa päässään. Pukiko Esko pojille tarpeeksi lämmintä ylle, kun menivät pakkasilla jääkiekkoa pelaamaan? Vaatiko Eeva lapsiltaan liikaa, kun näitä raahattiin pienestä pitäen pappisperheelle sopiviin tilaisuuksiin käyttäytymään sievästi vastoin tahtoaan? Omat vanhemmat alkoivat mennä huonoon kuntoon, miten he selviäisivät talossaan korkealla mäellä ilman vesijohtoa ja viemäriä? Äiti kuoli, huoli isästä yltyi. Sitten Eeva ja Sakari erosivat. Irma singahteli kaikkien ympärillä ja yritti olla hyödyksi. Usein hän olikin, monelta katastrofilta vältyttiin hänen ansiostaan. Mutta kovin kiitollisilta autettavat eivät kyllä vaikuttaneet. Yhä useammin Irma oli miettinyt perheenjäseniään pitkälle aamuyöhön ja potenut huonoa omaatuntoa siitä, että kaipasi omaa rauhaa samalla kun rakasti läheisiään niin että sattui. 

Toimitus kerääntyi unisen oloisena aamupalaveriin. Eeva katseli työkavereita vaivihkaa, tiesi että toimitussihteeri odotti jokaiselta ideoita. Tänään lähetyksiä ajettaisiin omasta toimituksesta peräti kaksi. Toki muut alueen toimitukset tekisivät niihin juttuja, ei sentään voinut olettaa, että he kuusi ehtisivät täyttää yli puoli tuntia lähetysaikaa yksin.

   - Raaskisitko millään luopua lehdestä ja paljastaa meille muillekin skuuppisi? Sehän sinulla varmaan on mielessä just nyt, komentovuorossa oleva Reetta näpäytti Laurin kädessä olevaa lehteä. 

   - Mitä? Ei kun yritän selvittää onko täällä mitään Henri Toivosen hautajaisista, niistä tulee varmaan kansainvälisesti iso tapaus. 

   - No sehän on tietty yksi tutkintalinja, mutta otettaisiinko jotain vähän Korsikaa ja Espoota lähempää. Ajattelin että voisit tehdä juttua Kymenlaakson maakuntaruuista, niistä on tulossa kirja. Kuunteles kuinka kiehtovaa: hapanvelli, limppisoppa, punsa. Martoilta varmaan saat tietää täältä omilta kulmilta jonkun näpsäkän emännän, joka opettaa sulle miten röpörieska syntyy. Tai jos itselläsi on jotain kiireellisempää uutisoitavaa niin siitä vaan. 

   Lauri huokaisi näyttävästi mutta tiesi, ettei pullikointi auta. Liian nöyrä hän ei silti aikonut olla. 

   - Hei kattokaas, täällä on kuva siitä Ala-Kapeesta. Vanha kuva mutta tässä muija tuijottaa kieli pitkällä meidän kansanedustajaa, huhhuh. Kuvasta ei kyllä näy, onko hän nimensä veroinen, tämä on rajattu vyötärön kohdalta. Kyllähän tulevan opetusministerinkin pitää olla muodollisesti pätevä, Lauri hekotti. Reetta leikkasi Laurin hihittelyn lyhyeen. 

   - Sinullekaan ei muutama esto olisi pahitteeksi. Nyt jos lähdet jutuntekoon, niin ehditään saada se puolenpäivän lähetykseen. Ja säästyt puhuttelulta. Onko Eeva sinulla mitä mielessä? 

   - Voisin soittaa Verlaan ja kysyä, onko heillä jotain uutta tälle kesälle. Jos saisin ääniauton, niin voitaisiin tehdä suorana päivään. Sieltä kyllä lentää kuso, tiedän paikankin mihin antenniauto pitää jättää. 

   Eeva meni työpöytänsä ääreen soittamaan ensin Museovirastoon. Odottaessaan hän kuuli, kuinka Salla yritti taas vedättää Siljaa. Salla oli kärähtänyt parikin kertaa keksityistä faktoista omissa jutuissaan, mutta hän ei tuntunut pienistä piittaavan. Jos viisi irtisanottua oli hänen mielestään liian vähän uutiskynnyksen ylittämiseen, hän muutti luvun viideksitoista. Kun asianosaiset soittivat kiukkuisina, Salla onnistui luikahtamaan tilanteista ikään kuin vika olisi jonkun muun. 

   - Moi Silja. Haluaisitko vaihtaa juttuaihetta minun kanssa? En oikein tiedä tarpeeksi näistä koulupiirijutuista, sinä hallitset ne paremmin. Voisin ottaa sinulta sen kauppakamarissa vierailevan taloustutkijan, olen seurannut aika lailla näitä pörssikuvioita ja talouspolitiikkaa. 

   - Ei tartte, kiitos vaan. Pärjään kyllä sen tutkijan kanssa, ollaan itse asiassa opiskelukavereitakin, Salla vastasi tyynesti. 

   - Harmi. Oletko muuten huomannut, että tuo oranssi tekee sinut kauhea kalpean näköiseksi? Tietysti se sointuu noihin silmälasinsankoihin, mutta eikö nuokin ala jo olla aika last season? 

   Eevan päivästä tuli hieno. Museoksi avattu vanha pahvitehdas oli hänen lempipaikkansa, mutta sinne oli hankala päästä muuten kuin työkeikoilla. Päivä oli lämmin, museolla paikat kesäkunnossa, muutama turisti kierteli patruunan pytingin ympärillä. Rakennus kyllä kaipaisi kasvojenkohotusta, mutta omistajayhtiö teki asiat omassa tahdissaan, sitä eivät tavallisen paperinkuluttajan mielipiteet hetkauttaneet. Paitsi sitten, kun ne alkoivat näkyä paperiostoissa. 

   Pihalla tepasteli myös tuttu vanha pariskunta, jolla oli Verlassa kesämökki. He tulivat tervehtimään ja innostuivat kertomaan tutustumisestaan. Rouva, silloinen neiti, oli ollut Verlan pahvitehtaan sairaanhoitaja, herra puolestaan uraansa aloitteleva vesivoimainsinööri, joka oli saapunut kylään kesätöihin. Nuorten asunnot olivat vastarannoilla, käytössä oli vene, joten inssinplanttu souteli muutamana iltana neidin luo iltateelle. 

   - Tällä oli tarjolla teetä, sen kanssa leipää mutta ei voita. Niin minä sitten ajattelin, että tuostahan minä saan kivan ja halvan vaimon, herra hekotteli. Vaimo läpsäisi hellästi miestään käsivarteen, muka toruen. Eevan tuli haikea olo. He eivät koskaan Sakarin kanssa kertoisi omaa tarinaansa nuorille. Ja mikä heidän tarinansa olisi edes ollut? Kiihkeitä keskusteluja oikeudenmukaisuudesta ja arvoista, kävelyitä Helsingin merenrannoilla säässä kuin säässä, pohdintoja siviilipalveluksesta ja isänmaallisuudesta, opinnot, steariinin peittämät viinipullon kyljet muistuttamassa aamulla, mitä kaikkea kynttilänvalossa oli harrastettu. Ei niistä mitään muita kiinnostavaa kertomusta olisi saanut, vaikka omat tunteet silloin niin huumaantuneet olivatkin. 

   Eeva katseli vanhoja hiomakoneita ja kuunteli oppaan kertomuksia siitä, missä vaarassa pöllien syöttäjän sormet siinä hommassa olivat. Alakerroksessa hän ihmetteli jälleen, millaiset voimat tehtaan naisilla oli ollut, he kun olivat nostelleet vetisiä pahviarkkeja kymmenenkin päällekkäin käsivoimin. Eeva ei uskonut, että häneltä nousisi paria levyä enempää kerralla hankalassa asennossa pöydältä toiselle. Mutta nämä naiset jaksoivat tehdä työtä koko päivän. Opas jatkoi yksityistä kiertokäyntiä kuivaamoon ja kertoi, miten naiset siellä ripustelivat pahviarkkeja kuivumaan seitsemänkymmenen asteen lämmössä. Taukoja piti pitää tiheästi, onneksi vieressä oli ranta ja viileä vesi. Tehtaan miehet sattuivat jotenkin aina pitämään tupakkataukoaan rannassa naisten uimahetken aikaan. 

   Näinhän se menee, näinhän se on, Eeva mietti ja muisti toimituksen äijien hekottelut aamupalaverissa. Mitähän pitäisi tapahtua, että kaikki miehet oppisivat käyttäytymään asiallisesti? Aika pian hän huomasi tekopyhyytensä. Hän oli eilen lukenut äidin luona lehteä, ja silmät olivat osuneet miesten kalsarimainokseen. Äitikin oli huomannut kuvan, ja he olivat vertailleet miesmannekiinien pyykkilautoja tutkijan huolellisuudella kunnes paikalle ilmestynyt Tatu oli kysynyt, mikä on pyykkilauta. Irma oli nopeasti työntänyt lehden sivuun ja luvannut seuraavalla pesutupavuorollaan esitellä Tatulle sellaisen. 

   Kotiinpäin polkiessaan Eeva mietti vielä päivän oivallustaan. Avioerohan oli näköjään vapauttanut hänet vertailemaan miehiä uudella tavalla. Tietysti hän arvioi heitä persooninakin, mutta aika usein tuli vilkaistua, onko leveät hartiat tai kapea peppu. Nyt yksin eläessään Eeva oli huomannut olevansa biologiaa itsekin. Kun kosketus oli lasten pehmoisten käsivarsien ihanaa puristusta kaulassa, tahmeiden käsien taputtelua poskilla, sisarusten nahistelua paikasta hänen sylissään, jotain jäi vielä puuttumaan. Oliko liikaa pyydetty, että hänkin saisi välillä olla jonkun sylissä. 

   Kun Eeva pääsi pihaan, Tatu ja Elli juoksivat vastaan ja huusivat yhteen ääneen uutistaan niin ettei siitä saanut mitään selvää. 

   - Nyt tokeennutaan! Yksi kerrallaan. Elli, Eeva määräsi nauraen. Hänelle kuvailtiin sekava tapahtumaketju kehrääjästä ja lintumiehestä, joka olikin kiltti eikä namurosvo. Eeva vei pyörän kellariin ja kaarsi lasten kanssa takapihalle kuulemaan selkokielisen version.  Irma kertoi kaiken, hän oli vieläkin vähän kalpea, vaikka Veikko oli hakenut hänelle tilkan viskiä kaapista. 

   - Se on sitten sillä selvä. Tatu opettelee nyt pysymään näköetäisyydellä aikuisista, yksin ei lähdetä seikkailemaan. Siinä sinulle miettimistä, nuori mies, Eeva päätti ja tiesi jo, että Tatun nyökkäys ei tarkoittaisi lupausta silloin, kun rinteessä vaanivat sudet uhkaisivat leiriä ja vuoren laella ratsastavat ritarit kutsuisivat kylän rohkeinta miestä apuun. Mutta Tatu lupasi kilvoitella. 

   Vuorenrinne hohkasi vähän kylmää, vaikka oltiin toukokuussa. Isojen kivien väleihin oli jäänyt lunta, sammalet olivat vielä kylmiä ja kosteita. Mutta parempaa leikkipaikkaa sai hakea. Rinteessä kasvoi mustikkaa, kissankäpälää ja heiniä, vuoren päällä kangasmaitikkaa, valkovuokkoja, sianpuolukkaa. Aivan laella oli laaja tasainen kallio, jolla mahtui pelaamaan pelejä ja käymään hurjia taisteluita. Polkuja risteili kerrostaloilta leikkipaikoille, levein vei sairaalalle. Vuoren vastakkaisella laidalla oli jyrkät kalliot, sinne lapsia oli kielletty menemästä. Joku pikkupoika oli viisikymmenluvulla kuollutkin pudottuaan korkealta kielekkeeltä. 

   Honkarinteen kivirykelmät näyttivät siltä kuin jättiläinen olisi äsken leikkinyt kuulapeliä ja lähtenyt kesken kaiken syömään. Eevaa nauratti muisto lapsuudesta. Alakerran asukas oli ostanut kerrostaloryhmän ensimmäisen television, ja rinteessä istuva saattoi nähdä kuvan. Talon lapset olivat rakentaneet lumesta sohvan perheen olohuoneen kohdalle ja tuijottaneet televisioruudun toisistaan loittonevia joutsenia. Hauskaa riitti, kunnes asukas oli huomannut kuokkavieraat ja vetänyt verhot eteen. Äiti oli huudellut Eevan ja Eskon sisälle, rapsinut varpuluudalla lumet vaatteista parvekkeenoven edessä. Eeva muisti miten oli aina taivuttanut silmiä rypistäen päätään taaksepäin, ettei luuta ripsaisisi naamaa. Sisällä oli odottanut kaakao ja voileipä. Kun Eevan omille lapsille tapahtui jotain jännää, aivan muut ihmiset kuin hän saivat olla mukana, selvitellä asiaa, lohdutella ja nauraa yhdessä. Eeva kuuli vain tarinan seikkailusta, joka oli tapahtunut muille. Hänen lastensa elämä elettiin sillä aikaa kun hän oli poissa.

Tupakkahuoneen ilmaa olisi voinut leikata viidakkoveitsellä. Talon miehet ovat ahtautuneet sinne, vaikka kaikki eivät edes polttaneet. Vanha työkaveri Toikkalan Usko Voikkaan puolelta oli tullut morjestamaan, eikä kukaan halunnut menettää sanaakaan hänen tarinoistaan. Aluksi oltiin yhtä mieltä siitä, että poliisit eivät nykypäivänä ymmärtäneet ihmiselämää. Nykyään he olivat aina väärässä paikassa, niin kuin nekin vappuvuorossa olleet, jotka eivät estäneet sitä raivopäätä riehumasta puukon kanssa. Toista oli ennen, Usko antoi esimerkin. 

   - Meiän liiterissä koottiin eri puolilta pitäjää hamstrattua tavaraa herroille. Puhelinkeskuksen hoitaja kuuli, kun soitettiin vastaanottajalle, että nyt tulee Jaalasta pakettia. Hän ilmotti heti nimismiehelle, että tulenarkaa lastia tulossa, panka poliisit reitin varrelle. Mutta nimismies pyhkäskin meille varottamaan, että menkä toista reittiä, hänen pitää laittaa miehiä vartioon. Itte se oli sit ensimmäisenä vastaanottamas hamstrattui tavaroita Kirjakaupanmäellä, kun ehittii Kuusaan puolelle. 

   Joku huokaisi, että ennen töissä ehdittiin turinoidakin, tänä päivänä ei varmaan. Sulo huomautti, että kyllä tuntui ehtivän, ainakin nykypaperikoneilla.

   -  Miehet istuu tuijottamassa ruutuja viimesen päälle ergonomisissa tuoleissa äänieristetyissä valvomoissa joissa ilmankosteuskin on säädetty Paperiliiton määräämään lukemaan. Jos paperi kulkee hyvin, niin kuin yleensä kulkee, ei muuta kun pannarit paistoon. Jos siis joku malttaa jättää Jallun kädestään, Sulo tiesi. Vieraan aikana hänkin pyrki puhumaan tavallista muodollisemmin. - Kiire tulee vasta, jos raidalla syntyy ryppyä. Eikä sillonkaan paperimiehet juokse vaan meikäläiset, viilarit. Korjausmiehet on tehtaan tärkeimmät miehet. Jos ei meitä olis, niin paperimiehet seisois tumput suorina ihmettelemässä, kun paperia menee hukkaan ja raha valuu kankkulan kaivoon. Viilari on se joka osaa tehä oikeat asiat kriittisillä hetkillä, Sulo provosoi. 

   - Koko peekoo seiskaa ei tarvittais, jos ei olisi selluntekijöitä. Kyllä sellumies on ykkönen, Torsti härnäsi. 

   - Ehkä osin noin. Se vaan ihmetyttää, että ammattikoulun metallilinja, missä miä opiskelin, oli vaativin ja pisin, mutta työelämässä yhen vuoden opinnot käyny paperilinjalain vetää kovinta palkkaa samalla työmaalla. Ei se voi olla oikein, Sulo ihmetteli. 

   - Suhdanteet saattaa vaihtua. Nythän paperikoneen hoitaja on kukkulan kuningas, nehän voi panna työtaistelulla koko maan seis. Joku päivä sellu saattaa olla maailmalla paljon kiinnostavampi tuote. Paperikoneet vanhenee, saa nähä kuinka kauan tota seiskaakaan enää ajetaan. Sitä paitsi nykykoneet ei niin usein tilttailekaan, ei niitten vikoja varten kohta kannata pitää omia viilareita palkkalistoilla, Torsti ennusti. 

   - Ehkä sietää vähän ulkoistaakin, kun miettii takavuosia. Meilläkin oli korjauspajalla sataviisikymmentä miestä hommissa, eikä tekemistä riittäny kaikille muullon kun korjausten ja huoltojen aikaan, Toikkala liioitteli. - Ei nykymaailmassa kannata pitää yhtää ukkoo varttumassa että olisko töitä ja kuluttamassa aikaa satavitosten teossa. Joskus vois työntekijäkii miettiä, kannattaako sellaista laitosta pitää pystyssäkää. 

   Tupakkahuoneen raati ei uskonut, että sitä ihmettä koskaan nähtäisiin, että tehdas lakkautetaan. Ei ainakaan näillä kulmilla, missä paperinteko oli synnyttänyt koko paikkakunnan ja oli edelleen kannattavaa. 

   - Työntekijäpuoli on testannu omaa merkitystää monet kerrat, varsinkin Voikkaalla. Jos ei asiat ole rullannu, ei kun persettä penkkii. Ei siitä mitää hankaluuksii ole seurannu, Kalle muistutti. Hän halusi vaihtaa keveämpiin aiheisiin ja houkutteli Toikkalan kertomaan korjauspajan koiruuksista. Miestä ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. 

   - Meillähän älyytettii kavereita joskus kiusaamisen rajoillekin. Soitettii jollekin kotii keskellä yötä, että nyt kiireesti työmaalle, kriisitilanne. Ja kun toinen polki paikalle, siel ei ollu ketään. Jotkut hankkiutu ihan itte hölmöilemää. Yksi humanteri ehdotti, että jos keräätte oikein ison rahapotin pulloo, hän sukeltaa kuparinlöijausaltaasee hakemaa sen. Kerättii, ja Viljo sukels. Keskellä talvee, vaatteet päällä, likasee vetee. Myä oltiikii pantu pullo väärää päähä. Viljo joutu sukeltamaa kaks kertaa ja yritti riitauttaa jutun. Tyyty kuitenkii ja paineli märis vaatteis pakkasessa kotiisa. 

   Kymintehtaalaiset eivät halunneet jäädä toiseksi. Ruvettiin muistelemaan piippuun kiivenneitä sankareita. Henrikssonin Totti tykkäsi valokuvata tehdasta ja koko miljöötä, eikä hänelle enää riittänyt tavallinen näkökulma maan tasalta. Mies kiipesi piipun päälle, johan näköalat laajenivat. Suorituksen arvoa lisäsi se, että Totti oli  kiipeillessään jo kuusikymppinen. Esimies ripitti hänet varman alastulon jälkeen perinpohjaisesti. Joku muisti Laineen Ollin, joka oli lyönyt vetoa, että hänkin uskaltaa kivetä piipun päälle. Olli voitti vedon mutta sai yhtiöltä kaksi viikkoa pakollista palkatonta vapaata. Porukka hörähteli, samantapaisia höntsäilyjä muistui mieleen jokaisen työmailta. Niitä oli aina tehnyt joku muu niin paljon kuin luppohetkien minuutit sallivat, itse oli pysytty järkevästi sivussa. 

   Sulo innostui kertomaan läheltä piti -tilanteesta, joka poikkesi edellisistä tarinoista siinä, että kukaan ei tarkoituksella hölmöillyt. Pääkonttorin tornin yläosassa oli valtava vesisäiliö, joka oli alkanut vuotaa venttiilin kohdalta juuri viikonlopun alla. Mutta vielä kahdeksan aikaan perjantai-iltana siivooja oli käynyt tarkistamassa konttorin ylimmän kerroksen paikat ja kuullut lorinaa. Ääni oli johdattanut hänet erään johtajan huoneen ovelle, ja eikös oven alta tihkunut vettä. 

   - Siivooja soitti mulle kotiin että mitäs nyt tehää. Miä ampasin paikalle ja totesin, että kiilaluistiventtiili oli jäätyny ja haljennu. Käytii siellä kaverin kanssa tutkimassa, uitii veessä kun sinne ei mahtunu muuten kun maaten. No meillähän ei ollu enää sellasii venttiilii, ruvettii soittelemaa lähiympäristön tehtaille, onko niillä. Myllykoskelta löyty, se haettii taksilla Kuusaalle, ja säiliö saatii taas ehjäksi. Mut koko yö siinä meni. Ellei se siivooja menny sinne vielä tarkistukselle perjantai-iltaan, niin johtajalla olis ollu maanantaina työhuoneena uima-allas, Sulo puisteli päätään. Miehet eivät naureskelultaan huomanneet tulijaa ovenraossa. Usko hoksasi tytön ensimmäisenä. 

   - Jaahas, mistäs lintukirjasta sitä ollaan kotosin? Arvaan että ei ainakaan mikään eurooppalain laji. 

   Muut tuijottivat vaikka yrittävät peitellä hämmästystään. Tyttöä huvitti. Vaaleanpunaisen ja oranssin kirjava tukka sojotti kohti kattoa, nenärengas kimalteli savuisessa ilmassa, nahkapusakasta löytyi lisää metallia. Housut olivat yhtä arkiset, unikkokuvioiset. 

   - Minä olen Blombergin Anni. Olen hankkeessa työllistettynä, raportoin edistymisestä ja tuloksista ja silleen. Kuuntelin salaa jo tuolla keittiön puolella teidän juttuja. Aikamoista, pakko sanoo tässä saman tien. 

   Anni kiersi kättelemässä koko ukkolauman ja aiheutti lisää hämminkiä. Hihansuusta pilkisti tatuointi, ja olikos kielessä joku metallipallo? Usko sai ensimmäisenä suunsa auki. 

   - Vai ollaan sitä Rapalan koemaistajia. Eikös tollain pallo tee häijyy syödes? 

   - Siihen tottuu. Purkkaa ei kannata lävistyksen kanssa syödä, se voi tarttua pahasti. Ja suun hygieniasta pitää huolehtia tarkasti. Niinkun nyt jokainen meistä muutenkin tekee, Anni lisäsi ja sai jotkut kiemurtelemaan syyllisen näköisinä. Hän kertoi olevansa vasta tutustumassa taloon. Kun hän aloittasi, killuttimet riisuttaisiin. Pääkallosormus oli jo jätetty kotiin. Anni jousti, koska tarvitsi tämän työn harjoittelupaikakseen lähihoitajaopintojensa takia. 

   - Mietin että saisikohan teidän tarinoita tallentaa, jos varsinaisilta töiltä jää aikaa. Ei kai entisaikojen tehdasoloista ole liikaa tietoa olemassa. Tutkijat voisi kiinnostua ja minä saisin lisää opintosuorituksia. Minua on vanhojen ihmisten tarinat kiinnostaneet pikkulikasta asti, istuin usein mummon luona kuuntelemassa juttuja hänen piikavuosista. 

   Papat katselivat toisiaan, miksikäs ei. Saisi kertoilla työvuosista oikein urakalla, muistella kavereiden kanssa. Ja että joku ihan tutkisi tarinoita. Vaikka eivät he kyllä mitään vanhoja olleet, siinä likka oli haksahtanut. 

   - Mut tehtiiks niillä tehtailla ihan töitäkin, vai lusmuilitteko te vaan? Ainakin kuulostaa siltä, että olette kyllä aika hyvin ehtineet hommailla kaikkea muuta kun paperintekoa, Anni erehtyi sanomaan. Ei hyvä. Miehet suorastaan tuohtuivat. Rupesi tulemaan tietoa omien koneiden tuotantoennätyksistä ja sijoituksesta Euroopan paperitehtaiden kärjessä, rankoista yölöyseistä, valtavasta vastuusta, vaarallisista työoloista ja suunnattomasta ammattitaidosta, jonka yhtiön oma ammattikoulu oli pohjustanut, ja jota moni oli sitten jatkanut pyrkimällä vielä teknillisiin opistoihin, joku opiskellut jopa diplomi-insinööriksi asti. Anni sai maistaa ensimmäistä kertaa yhtiöläistä ylpeyttä. Itse voitiin nauraa omille jekuille, muilta odotettiin kunnioitusta, varsinkin tuollaisilta variksenpelätiksi pukeutuneilta, joilla ei takuulla lusa kädessä pysyisi. 

   - Mikä? Lusa? Anni ihmetteli. 

   - No justiisa joo. Tu sit kyselemää lisää kun olet selvittäny ittelles perusasiat, ukot naureskelivat. Sen verran hyväntahtoisesti kuitenkin, että ilmeisesti haastatteluja aiottiin antaa.

Voit kuunnella luvun täältä:
https://youtu.be/CTBPuDyETPQ