Kesäkuu 1986
Edunvalvontaa ja päättäjäisiä
Mikko
Suuronen istui taas seniorisiiven olohuoneessa. Hän varoi
tunkeutumasta kovin tuttavallisesti asukkaiden aamupalapöytään.
Näillä näytti olevan jonkinlainen palaverikin menossa. Hankkeen
vetäjänainen Iiris kyseli puuron syöjiltä haluja
muistelutilaisuuksiin. Uusi tyttö Anni nauhoittaisi tarinoita
jokaisen elämästä. Siitä saataisiin sisältöä hankkeeseenkin.
Asukkaat eivät olisi vain kohteita vaan elämänkokemustaan jakavia
aktiivisia kansalaisia.
Mikko
odotti rauhassa, että pöytäseurue sai asiat sovittua ja siirtyi
epävirallisempiin asioihin. Sitten hän rohkeni mennä kysymään
neuvoa, kiitteli ensin asukkaiden päätöksestä huolia heidän äiti
naapuriksi. Äiti oli valmis muuttamaan seniorisiipeen, ja
talon omistajankin kanssa asia oli selvä. Mutta pitäisiköhän hänet
panna holhouksenalaiseksi, kun välillä tuntui ettei hän enää
muistanut maksaa laskuja ajallaan. Ja jos ei pystynyt raha-asioitaan
hoitamaan, niin eikös ne pitäisi sitten siirtää osaavammille?
- Osaisiko
joku teistä neuvoa, onko teillä kellään ollut tuttuja samassa
tilanteessa?
Kalle
avasi suunsa ennen kuin kukaan muu ehti.
- Taitaa
olla nimitys nykyää edunvalvonta. Siihe älä rupia. Tai jos
elämänne on liian helppoa, niin sitten. Miniä otti sen riesan
äitisä kanssa. Sitä pahaa mieltä on riittäny näihin päiviin.
Ens maistraatissa virkailija kohteli miniää niin kun rikosta
suunnittelevaa huijaria, oletti heti alkuu, että nyt yritetää
mummon rahat viedä. Sitten oli se mahoton omaisuuden arviointi. Joka
taulun ja parsinneulan arvon arvuuttelet, isävainaan auton hinnan
vuosimallia Elvis. Selvität tulot ja menot ja lääkkeet ja tuet.
Sitähän miniä tekee muutenkii, mut eri asia nyt kun selvit sitä
viranomaisille. Joka ostoksesta säilytät kuitit. Alkuvuodesta saat
aina tehä selvityksen päämiehen taloudesta. Mikäs sen mukavampaa
joulunvieton jälkeen kun istua läträämässä päiväkauet
laskujen kanssa. Ja jos ees kiiteltäs, mutta kun koko ajan epäillää,
että porukka jahtaa mummon omaisuutta, Kalle puhisi.
Elsa
malttoi tuskin odottaa että saisi jatkaa aiheesta.
- Min
sukulaismies jäi leskeks, ja ne teki perunkirjotusta. Paikalla oli
se 89-vuotias leskimies ja sen poika, kaks muuta lasta ei ehtiny
mukaan. Niin eikös tää lakimies täräytä sille pojalle, että
isänne pitäs saaha ulkopuolisee edunvalvontaa. Ei selittäny syytä,
ei kattonu siihe isää päinkää, ihan kun sit ei olis koko
huonees. Poika sano että ei ole mitää aihetta sellasee. Leskimies
ei suostunu kättelemää sit lakimiestä kun se läks, niin vihain
se oli. Sano että häntä ei ole sodan jälkee loukattu näin
verisesti koskaa. Ja yhtä loukkaantunu oli se poikakii, kun häntä
ruvettii epäilemää isän rahoihi puuttumisest vaikka hän oli
vuosii tarjonnu vanhemmillee asunnonkii. Miten voi koulutettu ihmiin
käyttäytyy noin röyhkeäst?
Viivi
puuttui puheeseen. Entinen naapuriperhe oli ruvennut isoisän
edunvalvojiksi, ja se oli mullistanut tutut kuviot. Isoisällä oli
ollut tapana tuoda viikonlopun alkaessa lapsenlapsille kaksikymmentä
markkaa käteen kullekin. Hän oli ollut vähän ylpeäkin
anteliaisuudestaan ja ilahtunut aina poikien kauniista kiitoksesta.
Samalla oli ollut helppo jäädä pojan perheen ruokapöytään
kertoilemaan omista ja tuttujen viimeaikaisista lääkärissäkäynneistä.
Isoisällä oli mistä jakaa, nuorella perheellä raha oli tiukassa.
Hän oli mielellään vienyt koko porukan ravintolaan lounaalle
välillä ja opetellut hampurilaisten syömistä nuorten
seurassa. Siitä oli tullut loppu, kun isoisä antoi raha-asiansa
edunvalvojaksi nimetyn poikansa hoitoon. Ei viikkorahoja, ei
ravintolareissuja, ei mahdollisuutta olla antelias. Näin maistraatti määräsi.
Iiris
Manninen oli hämillään, ei uskaltanut asemansa puolesta ottaa
kantaa, vaikka asukkaat katselivat häntä odottavan näköisinä.
- Viranomaisten
täytyy noudattaa lakia niin maistraatissa kuin
edunvalvontatoimistossakin, Iiris yritti lieventää keljua
tunnelmaa. Mutta hän oli nähnyt liian monta samanlaista tapausta
ollakseen vakuuttava. Hän muisti asiakkaansa, joka oli hakenut
äitinsä edunvalvojaksi, kun äiti oli alkanut kertoilla, että
hänellä on poikaystävä, jonka kanssa aikoi ostaa Ferrarin ja
muuttaa sillä Espanjaan. Tytär kertoi maistraatille hakemuksen syyksi, että
hän epäili jonkun käyttävän äitiä hyväksi. Pari vuotta myöhemmin
hän kysyi edunvalvontatoimistosta, voiko äidin tililtä ottaa
siskontytön ylioppilaslahjaksi saman summan, minkä muutkin
lapsenlapset olivat saaneet, koska äiti halusi nuorimmalle
samanlaisen lahjan kuin muillekin. Ei käynyt, koska maistraatti
olikin kirjannut asian niin, että tyttäriä epäiltiin äidin hyväksikäytöstä.
Mikko
Suuronen kuunteli tarinoita silmät pyöreinä. Hän ihmetteli, miksi
viranomaiset suhtautuivat asiakkaiden rahoihin kuin ne kuuluisivat
nyt yhteiskunnalle. Tai heille itselleen, niin ärhäköitä jotkut
olivat. Vaikka äiti oli joskus muistamaton, hän tiesi tarkkaan,
millä halusi ilahduttaa lastensa perhettä. Hänhän näki, miten
paljon nuoret tekivät hänen hyväkseen. Jos ei aina muista, mikä
viikonpäivä on, se ei tarkoita etteikö muistaisi miten mukavaa on
tarjota Ruotsin-risteily, kun itse saa olla mukana.
- No
olipas hyvä kun kysyin. Täytyy varmaan sitten siskon ja äitin
kanssa mennä pankkiin ja sopia, että meillä kaikilla on
käyttöoikeus äitin tiliin. Voiaa sit hoitaa laskut hänen
puolesta. Ja päästää vähän kyyläämää toisiammekii
pankkikirjan kautta, ettei kukaa vaa hairahu ottamaa sieltä
jätskirahaa ittellee, Mikko virnisti. Hän sopi
muuttopäivästä, toukokuun viimeisenä viikonloppuna äidin tavarat
tuotaisiin huoneeseen. Mikko siskoineen aikoi käydä siivoamassa
huoneen ennen muuttoa.
Irman
mielestä kevätjuhlapäivässä oli aina erityistä väreilyä. Sen
huomasi heti aamusta. Radiossa onniteltiin ylioppilaita, aurinko
paistoi tavallista säteilevämmin. Jotain oli saavutettu, eräs
matka kuljettu yhdessä, oli ilon ja eronkyynelten hetki. Nuoret
eivät olleet ajatelleet, että lapsuusvuodet loppuisivat joskus,
mutta äkkiä he olivatkin uuden ja tuntemattoman kynnyksellä.
Onneksi he eivät itse ymmärtäneet hetken suuruutta, päivä olisi
voinut kääntyä haikeaksi, Irma ajatteli nähdessään saman talon
tuoreen ylioppilaan kahauttavan pyörällä kohti kampaamoa helmat
hulmuten.
Varjolan
perhe oli valjastettu juhlavalmisteluihin, vaikkei kukaan heistä
viettänytkään omia kevätjuhlia tänään. Irma ja Eeva menisivät
kattamaan kahvipöytää seniorisiipeen, jonka yhteinen olohuone oli
luvattu Kallen tyttärentyttären lakkiaispaikaksi. Veikko-pappa
päivystäisi Ellin ja Tatun aamutoimissa. Heille oli annettu lupa
tulla notkumaan seniorisiipeen keittiön puolelle, jos saapuisivat
kammattuina, pestyinä ja juhlatamineissa ja osaisivat olla nätisti.
Veikko oli luvannut olla nätisti, jos saisi kakkua.
Seniorisiiven
alakerrassa oli aamuseitsemältä täysi tohina. Talon asukkaita ei
näkynyt missään, he tiesivät juhlista ja pysyivät poissa
jaloista. Kallen lapset olivat palkanneet paikalle tutun tädin, joka
oli vuosien varrella rakentanut eräätkin kalaasit ja piti nyt
itseään jonkinlaisena virallisena pitoemäntänä. Irman tuoma
pullakranssi oli heti väärässä paikassa.
- Voi
voi, eihän tämä nyt vielä pöytään mahdu, kun tähän katetaan
ensin keittolautaset. Minä olen tehnyt lohisoppaa, päätin että
tarjoillaan ensin sitä koululta saapuville. Sitten vasta kahvia ja
makeita. Viekää se nyt vaikka tuohon yksiöön, joka näyttää
olevan tyhjillään, valtiatar komensi ja alkoi järjestää
astioita pöytään.
Irma
ja Eeva pakenivat metsään etsimään kukkia pöydille. He tiesivät
katveisen paikan, josta löytyisi vielä valkovuokkoja. Mäeltä he
näkivät miten lapsiperheistä lähdettiin pikku hiljaa kohti
kouluja. Pienimmät tytöt olivat kuin perhosia rimpsumekoissaan,
isommilla oli silkille hohtavat pusakat, vaaleat farkut ja
niskakiharat. Pojat näyttivät vierailta siisteissä
pikeepaidoissaan hiukset jakauksella. Kohta kaikuisi suvivirsi.
Laulaessaan lapset vilkuilisivat kavereitaan, jotka olivat kuin
toiselta planeetalta pudonneita verrattuna eilisiin versioihinsa.
Mutta virren tunnelma olisi sama kuin heidän äideillään ja
isillään, mummeillaan ja vaareillaan kautta vuosikymmenten. Jo
joutui armas aika. Nyt alkoi kesä, se olisi loputon, syksy oli
jossain kaukana lämpimien järvivesien ja mansikkamaiden tuolla
puolen.
Veikko
näytti kiipeävän Ellin ja Tatun kanssa mäen toista laitaa. Irma
ja Eeva luikkivat matalina karkuun. Irma nautti hiljaisesta aamusta
tyttären kanssa heräilevässä metsässä. Hän katseli kotitaloa
ja pihapiiriä, joiden arvon hän vasta nyt alkoi kunnolla tajuta.
Paikkakunnalla oli esitelmöinyt tunnettu arkkitehti, joka oli
kehunut seudun kaikkea rakennuskantaa ja nostanut erikseen esiin
Honkarinteen. Se oli kuulemma hienoa sodanjälkeistä pehmeää
funkista. Kun Irma oli muuttanut Veikon kanssa Honkarinteen taloon,
se oli tuntunut saman tien oikealta. Hänen oli ollut helppo
hengittää selkeässä huoneistossa, jossa valo huolehti puolet
sisustamisesta. Oman asunnon lisäksi he olivat saaneet lasten
teinivuosina hankittua naapurihuoneiston itselleen ja rakentaneet
asuntojen väliin saunankin, sellainen villitys oli
seitsemänkymmenluvulla levinnyt myös Honkarinteeseen. Kolmioon ei
olisi sovulla lukiota käyvien pojan ja tytön kanssa mahduttu,
uudessa asunnossa näillä oli tilaa lukea, murjottaa ja soittaa
lempibiisejään ja ilmestyä sitten äidin lihapatojen ääreen
vanhalle puolelle, kun nälkä yllätti. Kun Eeva ja Esko olivat
muuttaneet kotoa, Irma ja Veikko olivat vuokranneet toisen asunnon
opiskelijoille. Nyt se oli jälleen Eevan kotina.
Valkovuokkoja
löytyi neljän kimpun verran, tänään ei säälitty kasvustoja.
Irma ja Eeva palasivat juhlavalmistelujen keskelle, ja pitokerberos
äkkäsi kukat.
- Onpas
vaatimatonta, minulla oli mielessä jotain näyttävämpää. No,
täytyy tyytyä nyt kun ei muutakaan ehditä. Sitten hän kaahasi hakemaan autoltaan keittokattiloita. Hetken päästä
liedellä napsui jo kuumeneva levy, sillä viiden litran
kattilallinen kalasoppaa. Irma uskalsi kurkistaa kannen alle ja tunsi
samassa oudon tuoksun. Pitoemäntä syöksähti paikalle hämmentämään
keitostaan ja huomasi saman minkä Irma. Keitto oli alkanut käydä.
Irma ja Eeva seurasivat kiinnostuneina, miten nopeasti ihminen voi
vaihtaa väriä ja ulkomuotoa. Punainen, valkoinen, hikoileva,
epätoivoinen, itkuinen, ryhdistäytyvä. Irma taputteli nikottelevaa
kokkia selkään ja vakuutti, että vielä ehditään laittaa nättejä
voileipiä. Eeva kiikutti pilaantuneita keittoja kattiloissa ulos ja
availi ikkunoita, tuuletti pois hapanta hajua. Kerberos kuivasi
silmänsä, kiskaisi essun edestään ja ampaisi lähimpään Osulaan
ostoksille. Varjolan naiset asettelivat tyynesti kahviastioita
pöytään nyt kun kukaan ei ollut kieltämässä. Käytös olisi
näyttänyt tyylikkäältä, ellei kummankin naamalla olisi loistanut
iloista vilpittömin, vahingonilo.
Puolenpäivän
jälkeen lakkiaisvieraat alkoivat valua juhlapaikalle etunenässä
onnellinen ylioppilas ruusukimppuineen ja neonvärisine
pitsisetteineen. Pitsisetin perässä seurasi tappituntumassa tuoreen
ylioppilaan äiti nykien tytön tyllihamosta alemmas. Aivan suotta,
niin sorjia sääriä oli ilo katsella noinkin suuressa määrin.
Kalle-vaari näytti samaan aikaan sekä hämilliseltä että
ylpeältä. Hän isännöi nyt suvun ensimmäisen älykön juhlia ja
hyysäili joukkoa peremmälle tarjoomusten ääreen. Sairaalasta
kotiutunut pojanpoika ei vielä jaksanut osallistua juhliin mutta oli
lähettänyt sankarille isot halaukset.
- Ei
sanaakaan keitosta. Sen piti olla yllätys, ei nämä asiakkaani
tienneet siitä mitään etukäteen, katastrofilta välttynyt
pitoemäntä suhahti Irmalle ja Eevalle, kun nämä kaatelivat kahvia
ja tarjoilivat vastatehtyjä voileipiä.
- Yllätys
se tosiaan olisi ollutkin, Eeva kuiskasi Irmalle, jolle tuli
samassa kiire tupakkahuoneen puolelle.
Vieraat
seurustelivat keskenään samoilla vuorosanoilla, joilla
ylioppilasjuhlia on vietetty kautta ihmiskunnan historian. Hyvää
kakkua, ei liian makeaa. Näytäpäs tyttö nyt todistusta. Mihinkäs
aiot lähteä lukemaan? Missäs raflassa meinaatte illalla bilettää?
Kalle-vaari haki jo haitarinsa esiin, ja toisen isoisän vierellä
pidettiin erityisen ahkerasti seuraa. Suku arvasi mitä oli tulossa,
ellei kukaan pitäisi varaansa. Ei auttanut. Kolmannen
kahvikupillisen aikana Aulis-pappa kilisti lusikkaa kahvikupin
reunaan ja nousi käytävään johtavat pari porrasaskelmaa seurueen
yläpuolelle.
- Niin
hyvät ystävät ja kylänmiehet, Aulis aloitti, ja kaikki
hänet tuntevat vilkaisivat toisiinsa ja sitten katonrajaan. Tästä
ei selvittäisi vähällä. Aulis piti itseään sekä hyvänä
puhujana että hauskana seuramiehenä eikä lopettanut yleensä ennen
kuin ensimmäiset pyörtyivät. - Minä muistan, kuinka tämä
Mia tuotiin laitokselta kotiin ja me kaikki olimme niin ylpeitä
suvun uudesta pienokaisesta. Olit ihan äitisi näköinen, tarkoitan
siis äitiäsi silloin kun hän syntyi, se oli heti sodan jälkeen.
Olin palvellut rintamalla koko jatkosodan ajan, osallistuin
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntaan Karjalan kannaksella
kesäkuussa neljäkymmentaneljä, ja... Pihalta alkoi kuulua moottorin jyrinää, yleisö kääntyi varovasti katsomaan ikkunoista.
Mäkeä jytisti ylös pakettiauto. Uuden asukkaan muuttokuorma.
Puheenpitäjä ei aluksi antanut asian häiritä sotamuistojen
kertailuaan. Sitten terassin pariovet tempaistiin auki, ja oviaukossa
seisoi kaksi hölmistyneen näköistä vierasta miestä rukkaset
käsissään.
- Ai
anteeksi, ei huomattu että täällä oli juhlat. Meidän pitäis
vaan tuoda noi Suurosen rouvan tavarat sisään, ja tämä osoite oli
neuvottu. Voidaan kyllä mennä jotain toista kautta, jos täällä
on jossain eri sisäänkäynti.
Suomalaisissa
ylioppilasjuhlissa nähdään harvoin niin ripeitä otteita kuin nyt
nähtiin. Pikkutakit lensivät tuolinselkämyksille, paidanhihoja
käärittiin ylös, puhuja siirrettiin varmuuden vuoksi kohteliaasti
reitiltä syrjään. Pian kaikki miehet olivat ulkona auton luona.
Osa nosti huonekaluja lavalta, osa keskittyi jakamaan hyviä neuvoja,
osa tarvittiin tupakoimaan terassille sopivan tunnelman
saavuttamiseksi. Kalle Ruth huomasi tilaisuutensa tulleen. Kun tuolit
ja sohva keikkuivat salin halki kohti määränpäätään, Kalle
alkoi soittaa haitarillaan: yksi pieni elefantti marssii näin...
Tatu tunsi melodian, alkoi laulaa, ja kun viimeistä huonekalua
kannettiin uuden asukkaan ovesta sisään, koko juhlaväki marssi
ympyrää ja hoilotti elefanttilaulua kurkku suorana.
Eeva
kurkkasi avoimesta yksiönovesta sisään ja näki muuttomiehet
kalusteiden keskellä. He röhnöttivät sohvalla ja söivät
kranssista taittamiaan paloja. Tatu istui jakkaralla, hän oli
kiikuttanut pöytään kannullisen kotikaljaa, onnistunut olemaan
läikyttämättä. Samassa Eevan taakse ilmestyi Margit, jolle
selvisi hetkessä, mitä on tekeillä.
- Kun
olette saaneet pullapalanne syötyä, panette huonekalut
paikoilleen. Miehet yrittivät selittää olevansa vain firman
muuttomiehiä. Se ei Margitia häirinnyt. - Olette ihan keitä
vaan, mutta mihinkään ei lähdetä ennen kuin on tavarat
paikoillaan. Minäpäs mietin. Sohva tähän näin, tuolit ja
pikkupöytä sen eteen. Sänky tuonne peränurkkaan ja piironki sen
ja keittiön väliin seinää vasten. Matto noiden tuolien ja pöydän
alle. Astialaatikot nostatte keittiötasolle, me mietimme sitten
mihin lautaset ja kupit laitetaan.
Eeva
ei ollut ennen nähnyt Margitia näin määrätietoisena. Nyt puhui
konttorin esimies, auktoriteettia piisasi. Ilmeisesti miehetkään
eivät olleet aikaisemmin tavanneet vastaavanlaista ilmestystä. He
yrittivät juputtaa jotain lisämaksusta, mutta Margit keskeytti.
- Sovitaan
etten minä kuullut tuota. Olette täällä näköjään kiskoneet
ison osan juhlien kranssia sisuksiinne, kotikaljaakin on mennyt. Ja
nyt hihat heilumaan. Myöhemmin illalla Mikko Suuronen ilmestyi
paikalle eikä tahtonut uskoa silmiään. Äidin koti oli kalustettu
melkein valmiiksi, verhot ja taulut enää puuttuivat. Mikko oli
ollut muuton aikana raivaamassa äidin taloa Jaalassa, sisko oli
sillä välin vienyt äidin kotiinsa saunomaan. Tänne valmiiseen
yksiöön tuttujen tavaroiden keskelle äiti voisi varmasti kotiutua,
kun jo tullessa olisi näin nättiä. Mikon lähdettyä Eeva kiikutti
vielä sohvapöydälle valkovuokkokimpun.
Kesäkuun
alun säät vaihtelivat vinhasti. Välillä aurinko paistoi
lempeästi, välillä sadetta riitti useamman päivän peräkkäin.
Kasvilavoihin oli kylvetty siemenet, persiljaa, tilliä, salaattia.
Sormet mullassa oli käyty perusteelliset keskustelut siitä, pitikö
persilja kylvää tiheästi vai jo valmiiksi harvaan, kannattiko
salaatti panna samaan laatikkoon. Koulukunnat ottivat toisistaan
mittaa korottamatta kuitenkaan ääntään. Iiris oli seuraillut
vierestä, miten sivistyneen kuuloisesti ihminen osaa kyseenalaistaa
toisen kaikenlaisen ymmärtämyksen puutarhanpidosta, kuinka ovelasti
tämä pystyi antamaan takaisin niin, että piikki upposi vasta
hetken päästä jolloin siihen oli noloa palata. Joku oli
kiikuttanut yhden laatikon nurkkaan rosmariinin, toinen pisteli
valkosipulin kynsiä riviin persiljoiden taa. Kaikilla tuppasi
olemaan oma näkemys siitä, mitä piti kasvattaa rinnakkain, millä
vältettäisiin etanat ja kuinka tiheästi versojen annettaisiin
kasvaa. Ei mitään suuria välienselvittelyjä, sen verran pöhinää
vain, että posket punehtuivat ja veri kiersi vilkkaammin, kun ei oma
mielipide heti mennytkään läpi. Ilmeisesti kaikki varoivat
vaarantamasta lupaavasti alkanutta hyvää naapuruutta, Iiris totesi
tyytyväisenä.
Siitä
puutarhurirouvat olivat iloisia, että alatalon Heikkilä oli
keksinyt korotuttaa kasvilavat metrin verran maasta, joten ei tarvinnut
kumartua jäykillä säärillä rikkaruohoja kitkiessä.
Seniorisiiven miehet eivät olleet yhtä ihastuneita nuoren miehen
keksintöön. Keltanokka oli jyrännyt elämänkokemuksen.
Kasvattakoot naiset sitten kasvinsa itse, saivat varmaan
kasteluvedenkin kannettua ilman isäntien apua, herroilla oli kyllä
mukavaa ihan keskenäänkin. Talon eteen oli tuotu pari penkkiä,
joilta pääsi tarkkailemaan kerrostalon asukkaiden touhuja. Yksi
alatalon nuorista pariskunnista ei aina osannut olla ihmisiksi,
parvekkeen ovesta raikaavasta mielipiteenvaihdosta riitti purtavaa
raadille. Ylätalon B-rapun toisen kerroksen emäntä tuli usein
juttelemaan päivälöysistä palatessaan. Muuten mukava ihminen
mutta jäi turhan kauaksi aikaa vispaamaan samaa asiaa. A-rapun teini
se vasta maanvaiva oli, ei papparaisille mutta vanhemmilleen. Oli
saanut mopot ja mahdottoman komeat jääkiekkovarusteet, mutta ei
viitsinyt koiraa ulkoiluttaa kuin pari kertaa viikossa. Ettei vaan
olisi käynyt yhteisessä kellarissa syömässä naapurin hillojakin,
siellä oli Hietasen komeron ovesta rikottu lukko, ja purkki oli
vajaa. Mutta pihan pieniä oli kivointa seurailla. Hiekkalaatikko oli
kansoitettu usein aamusta alkaen, lapsilla oli paljon ihmeteltävää
aikuisten maailmassa.
- Miks
noilla neidoilla on tollaset välkkyvät vaatteet? nelivuotias
Ville kysyi, kun romaninaiset tulivat myymään pitsiliinojaan.
- Kun
tulee uutiset, niin miks niillä tädeillä on aina koru kaulassa?
- Miks
kesällä ei vois olla atlenttikalenteri kun joulunakin on?
Vaareilla riitti vastattavaa.
Anni
oli aloittanut asukkaiden haastattelut. Nämä muistelivat
työelämäänsä, myös varsinaisia töitään mutta mieluiten
sattumuksia ja erikoisia persoonia, joita tehtaalla kyllä riitti.
Neuvoja haastattelun tekoon Anni oli kysynyt kotiseutuyhdistykseltä
ja museolta, parhaat vinkit oli saatu Suomalaisen kirjallisuuden
seurasta ja valtakunnallisista arkistoista. Anni oli ihan liikuttunut
hartaudesta, jolla häntä toteltiin haastattelutilanteessa. Kun
nauhoitettiin monen henkilön keskustelua, kaikki muistivat melkein
aina olla puhumatta päällekkäin ja sanoa nimensä aina kun
aloittivat puheenvuoron. Moni varoi aluksi puhumasta murretta mutta
rentoutui, kun Anni hehkutti Kuusaan murteen hienoutta. Nyt Anni
kuunteli epäuskoisen näköisenä Marian muistellessa siivoustöitään
korjauspajoilla ja sylkykuppien tyhjentämistä.
- Vieläkii
yököttää, kun miettii. Mut kun sylkykupit otettii pois, niin
niithän tuli ikävä. Tupakkaa poltettii joka puolel verstasta, ja
sit äijät syleskeli pitkin lattioit, Maria kertoi. Miehet kyllä arvostivat
siivoojia mutta tekivät näille välillä jäynää. Ikkunanpesijän
vesiämpäriin oli pantu rautapaino, ja kaverit seurailivat
vaivihkaa, miten homma sitten sujui. Korjauspajan nosto-oven kohdalla
oli tuuletin, joka puhalsi lämmintä ilmaa ylöspäin. Miehet
tarkkailivat, milloin asiatytöt tulivat hameissaan. He panivat
tuulettimen pyörimään aina sopivalla hetkellä.
- Miäkii
sain kokee sen, Elsa nauroi ja sanoi nähneensä myöhemmin
elokuvassa Marilyn Monroen samassa tilanteessa. - Se oli sellast
hyväntahtoist jekutust, ei siit kannattanu loukkaantuu. Opittii sen
verran ronskeiksi sit ittekii, ettei jääty miehille toiseks.
Annista
oli kiva kuulla, miten mielenkiintoisena siivoojat pitivät työtään.
Joka päivä oli ollut erilainen. Paloasemalla siivotessa ei koskaan
tiennyt, ehtikö saada ämpärin ja harjan paloauton katolta ennen
kuin se ampaisi hälytystehtävään. Korjauspajalla piti oppia, että
tehdyn työn jälki ei kauan kestä.
- Meiän
aikaan vessat ja lavuaarit pestii joka päivä, ja hetken päästä
ne oli taas likaset. Nykyää niitä kuulemma pestää tosi harvoin,
Maria pyöritteli päätään. - Myä oltii ylpeitä
siivooja-tittelistä, arvostettii ittekin sitä kun saatii puhasta
aikaan.
Siivous
toi mieleen kotiasiat ja lapsuuden. Melkein kaikkien vanhemmatkin
olivat olleet yhtiöllä töissä. Jos perheen äiti oli päässyt
sinne hommiin, alle kouluikäiset lapset saivat välillä pärjäillä
miten parhaiten tahtoivat. Reippaimmat laittelivat vanhemmilleen
ruuan valmiiksi ruokatunniksi.
- Miä
olin viisvuotias, kun äiti pääsi klapikuurille töihin. Äiti
pisti aamulla puut hellaa ja sytykkeet joukkoo, perunat kattilaa
hellalle. Sano että sytytä tulet yheltätoista ja kato ettei vesi
kiehu loppuu ennen kun potaatit on kypsät. Miä sit kävin
kesken ulkoleikkien panemas tulet hellaa. Naapurin täti katto aina
vähä min perää, ettei minul ollu mitään hätää", Sulo
kertoi.
Kaikkien
lapsuusmuistoissa kimalteli joki. Jokainen oli jossain vaiheessa
asunut sen lähellä tai hankkiutunut kesäaikaan sen rannoille
leikkimään, uimaan ja temppuilemaan hengenvaarallisesti.
Talvisaikaan meno oli vähintään yhtä vauhdikasta. Joki oli
jäässä, eikä vastarannan kauppoihin tarvinnut lähteä
kiertämään siltojen kautta. Kevätpuolella jää alkoi tietysti
sulaa.
- Miä
olin neljän vanha ja naapurin Aplis jotain toisel kymmenel, kun
lähettii potkukelkal joen yli. Kuusaanniemen pojil oli hieno
jääpallorata omas rannassaa, sitä piti päästä näkemää.
Kelkan jalakset ylsi railojen yli, että vesi vaan loisku kun
kiidettii jäätä pitkin. Aplis vannotti että äitille ei sit
kerrota, Torsti nauroi.
Maria
muisti niemeläisten jääpelipaikan hyvin. Entisaikojen talvina joki
oli jäässä pitkän matkaa rannasta, ja pojat kolasivat siihen
luistinradan.
- Ne
pani sellasen säännön, että joelle päin ei saanu lyyä kiekkoo
tai palloo, ettei se menny virtaa. Kapeammast paikast joki oli
kokonaa jäässä, ja myä kulettii Kyminpuolen kauppoihi niemestä
siit yli. Kesäaikaan piti tietystee kävellä lauttalle asti tehtaan
alapuolelle. Mut kyl yhtee aikaa pääs tehasalueellakii kulkemaa
ihan vapaast kuka vaa. Myäkii vietii iskälle eväit töihi monet
kerrat ja jäätii sit leikkimää purukasoihi ja varastoihi siskojen
kans.
Alpo
ihmetteli, mikseivät tytöt käyttäneet kätevää suoraa reittiä
kesälläkin. Tukkisuma ulottui monet kerrat koko joen poikki ja oli
niin paksu, että pikkupojat juoksivat sen kuivin jaloin edestakaisin
helposti. Pienempiä vannotettiin vain, että kotona ei saa kertoa
retkistä mitään.
Luvun voi myös kuunnella täältä kuvia katsellen:
https://youtu.be/vpkf0pkG8-c
Luvun voi myös kuunnella täältä kuvia katsellen:
https://youtu.be/vpkf0pkG8-c