sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

6. luku




Kesäkuu 1986
Edunvalvontaa ja päättäjäisiä

Mikko Suuronen istui taas seniorisiiven olohuoneessa. Hän varoi tunkeutumasta kovin tuttavallisesti asukkaiden aamupalapöytään. Näillä näytti olevan jonkinlainen palaverikin menossa. Hankkeen vetäjänainen Iiris kyseli puuron syöjiltä haluja muistelutilaisuuksiin. Uusi tyttö Anni nauhoittaisi tarinoita jokaisen elämästä. Siitä saataisiin sisältöä hankkeeseenkin. Asukkaat eivät olisi vain kohteita vaan elämänkokemustaan jakavia aktiivisia kansalaisia. 
   Mikko odotti rauhassa, että pöytäseurue sai asiat sovittua ja siirtyi epävirallisempiin asioihin. Sitten hän rohkeni mennä kysymään neuvoa, kiitteli ensin asukkaiden päätöksestä huolia heidän äiti naapuriksi. Äiti oli valmis muuttamaan seniorisiipeen, ja talon omistajankin kanssa asia oli selvä. Mutta pitäisiköhän hänet panna holhouksenalaiseksi, kun välillä tuntui ettei hän enää muistanut maksaa laskuja ajallaan. Ja jos ei pystynyt raha-asioitaan hoitamaan, niin eikös ne pitäisi sitten siirtää osaavammille? 
   - Osaisiko joku teistä neuvoa, onko teillä kellään ollut tuttuja samassa tilanteessa? 
   Kalle avasi suunsa ennen kuin kukaan muu ehti. 
   - Taitaa olla nimitys nykyää edunvalvonta. Siihe älä rupia. Tai jos elämänne on liian helppoa, niin sitten. Miniä otti sen riesan äitisä kanssa. Sitä pahaa mieltä on riittäny näihin päiviin. Ens maistraatissa virkailija kohteli miniää niin kun rikosta suunnittelevaa huijaria, oletti heti alkuu, että nyt yritetää mummon rahat viedä. Sitten oli se mahoton omaisuuden arviointi. Joka taulun ja parsinneulan arvon arvuuttelet, isävainaan auton hinnan vuosimallia Elvis. Selvität tulot ja menot ja lääkkeet ja tuet. Sitähän miniä tekee muutenkii, mut eri asia nyt kun selvit sitä viranomaisille. Joka ostoksesta säilytät kuitit. Alkuvuodesta saat aina tehä selvityksen päämiehen taloudesta. Mikäs sen mukavampaa joulunvieton jälkeen kun istua läträämässä päiväkauet laskujen kanssa. Ja jos ees kiiteltäs, mutta kun koko ajan epäillää, että porukka jahtaa mummon omaisuutta, Kalle puhisi. 
   Elsa malttoi tuskin odottaa että saisi jatkaa aiheesta. 
   - Min sukulaismies jäi leskeks, ja ne teki perunkirjotusta. Paikalla oli se 89-vuotias leskimies ja sen poika, kaks muuta lasta ei ehtiny mukaan. Niin eikös tää lakimies täräytä sille pojalle, että isänne pitäs saaha ulkopuolisee edunvalvontaa. Ei selittäny syytä, ei kattonu siihe isää päinkää, ihan kun sit ei olis koko huonees. Poika sano että ei ole mitää aihetta sellasee. Leskimies ei suostunu kättelemää sit lakimiestä kun se läks, niin vihain se oli. Sano että häntä ei ole sodan jälkee loukattu näin verisesti koskaa. Ja yhtä loukkaantunu oli se poikakii, kun häntä ruvettii epäilemää isän rahoihi puuttumisest vaikka hän oli vuosii tarjonnu vanhemmillee asunnonkii. Miten voi koulutettu ihmiin käyttäytyy noin röyhkeäst? 
   Viivi puuttui puheeseen. Entinen naapuriperhe oli ruvennut isoisän edunvalvojiksi, ja se oli mullistanut tutut kuviot. Isoisällä oli ollut tapana tuoda viikonlopun alkaessa lapsenlapsille kaksikymmentä markkaa käteen kullekin. Hän oli ollut vähän ylpeäkin anteliaisuudestaan ja ilahtunut aina poikien kauniista kiitoksesta. Samalla oli ollut helppo jäädä pojan perheen ruokapöytään kertoilemaan omista ja tuttujen viimeaikaisista lääkärissäkäynneistä. Isoisällä oli mistä jakaa, nuorella perheellä raha oli tiukassa. Hän oli mielellään vienyt koko porukan ravintolaan lounaalle välillä ja opetellut  hampurilaisten syömistä nuorten seurassa. Siitä oli tullut loppu, kun isoisä antoi raha-asiansa edunvalvojaksi nimetyn poikansa hoitoon. Ei viikkorahoja, ei ravintolareissuja, ei mahdollisuutta olla antelias. Näin maistraatti määräsi. 
   Iiris Manninen oli hämillään, ei uskaltanut asemansa puolesta ottaa kantaa, vaikka asukkaat katselivat häntä odottavan näköisinä. 
   - Viranomaisten täytyy noudattaa lakia niin maistraatissa kuin edunvalvontatoimistossakin, Iiris yritti lieventää keljua tunnelmaa. Mutta hän oli nähnyt liian monta samanlaista tapausta ollakseen vakuuttava. Hän muisti asiakkaansa, joka oli hakenut äitinsä edunvalvojaksi, kun äiti oli alkanut kertoilla, että hänellä on poikaystävä, jonka kanssa aikoi ostaa Ferrarin ja muuttaa sillä Espanjaan. Tytär kertoi maistraatille hakemuksen syyksi, että hän epäili jonkun käyttävän äitiä hyväksi. Pari vuotta myöhemmin hän kysyi edunvalvontatoimistosta, voiko äidin tililtä ottaa siskontytön ylioppilaslahjaksi saman summan, minkä muutkin lapsenlapset olivat saaneet, koska äiti halusi nuorimmalle samanlaisen lahjan kuin muillekin. Ei käynyt, koska maistraatti olikin  kirjannut asian niin, että tyttäriä epäiltiin äidin hyväksikäytöstä. 
   Mikko Suuronen kuunteli tarinoita silmät pyöreinä. Hän ihmetteli, miksi viranomaiset suhtautuivat asiakkaiden rahoihin kuin ne kuuluisivat nyt yhteiskunnalle. Tai heille itselleen, niin ärhäköitä jotkut olivat. Vaikka äiti oli joskus muistamaton, hän tiesi tarkkaan, millä halusi ilahduttaa lastensa perhettä. Hänhän näki, miten paljon nuoret tekivät hänen hyväkseen. Jos ei aina muista, mikä viikonpäivä on, se ei tarkoita etteikö muistaisi miten mukavaa on tarjota Ruotsin-risteily, kun itse saa olla mukana. 
   - No olipas hyvä kun kysyin. Täytyy varmaan sitten siskon ja äitin kanssa mennä pankkiin ja sopia, että meillä kaikilla on käyttöoikeus äitin tiliin. Voiaa sit hoitaa laskut hänen puolesta. Ja päästää vähän kyyläämää toisiammekii pankkikirjan kautta, ettei kukaa vaa hairahu ottamaa sieltä jätskirahaa ittellee, Mikko virnisti. Hän sopi muuttopäivästä, toukokuun viimeisenä viikonloppuna äidin tavarat tuotaisiin huoneeseen. Mikko siskoineen aikoi käydä siivoamassa huoneen ennen muuttoa.
 
Irman mielestä kevätjuhlapäivässä oli aina erityistä väreilyä. Sen huomasi heti aamusta. Radiossa onniteltiin ylioppilaita, aurinko paistoi tavallista säteilevämmin. Jotain oli saavutettu, eräs matka kuljettu yhdessä, oli ilon ja eronkyynelten hetki. Nuoret eivät olleet ajatelleet, että lapsuusvuodet loppuisivat joskus, mutta äkkiä he olivatkin uuden ja tuntemattoman kynnyksellä. Onneksi he eivät itse ymmärtäneet hetken suuruutta, päivä olisi voinut kääntyä haikeaksi, Irma ajatteli nähdessään saman talon tuoreen ylioppilaan kahauttavan pyörällä kohti kampaamoa helmat hulmuten.
  Varjolan perhe oli valjastettu juhlavalmisteluihin, vaikkei kukaan heistä viettänytkään omia kevätjuhlia tänään. Irma ja Eeva menisivät kattamaan kahvipöytää seniorisiipeen, jonka yhteinen olohuone oli luvattu Kallen tyttärentyttären lakkiaispaikaksi. Veikko-pappa päivystäisi Ellin ja Tatun aamutoimissa. Heille oli annettu lupa tulla notkumaan seniorisiipeen keittiön puolelle, jos saapuisivat kammattuina, pestyinä ja juhlatamineissa ja osaisivat olla nätisti. Veikko oli luvannut olla nätisti, jos saisi kakkua. 
   Seniorisiiven alakerrassa oli aamuseitsemältä täysi tohina. Talon asukkaita ei näkynyt missään, he tiesivät juhlista ja pysyivät poissa jaloista. Kallen lapset olivat palkanneet paikalle tutun tädin, joka oli vuosien varrella rakentanut eräätkin kalaasit ja piti nyt itseään jonkinlaisena virallisena pitoemäntänä. Irman tuoma pullakranssi oli heti väärässä paikassa. 
   - Voi voi, eihän tämä nyt vielä pöytään mahdu, kun tähän katetaan ensin keittolautaset. Minä olen tehnyt lohisoppaa, päätin että tarjoillaan ensin sitä koululta saapuville. Sitten vasta kahvia ja makeita. Viekää se nyt vaikka tuohon yksiöön, joka näyttää olevan tyhjillään, valtiatar komensi ja alkoi järjestää astioita pöytään. 
   Irma ja Eeva pakenivat metsään etsimään kukkia pöydille. He tiesivät katveisen paikan, josta löytyisi vielä valkovuokkoja. Mäeltä he näkivät miten lapsiperheistä lähdettiin pikku hiljaa kohti kouluja. Pienimmät tytöt olivat kuin perhosia rimpsumekoissaan, isommilla oli silkille hohtavat pusakat, vaaleat farkut ja niskakiharat. Pojat näyttivät vierailta siisteissä pikeepaidoissaan hiukset jakauksella. Kohta kaikuisi suvivirsi. Laulaessaan lapset vilkuilisivat kavereitaan, jotka olivat kuin toiselta planeetalta pudonneita verrattuna eilisiin versioihinsa. Mutta virren tunnelma olisi sama kuin heidän äideillään ja isillään, mummeillaan ja vaareillaan kautta vuosikymmenten. Jo joutui armas aika. Nyt alkoi kesä, se olisi loputon, syksy oli jossain kaukana lämpimien järvivesien ja mansikkamaiden tuolla puolen. 
   Veikko näytti kiipeävän Ellin ja Tatun kanssa mäen toista laitaa. Irma ja Eeva luikkivat matalina karkuun. Irma nautti hiljaisesta aamusta tyttären kanssa heräilevässä metsässä. Hän katseli kotitaloa ja pihapiiriä, joiden arvon hän vasta nyt alkoi kunnolla tajuta. Paikkakunnalla oli esitelmöinyt tunnettu arkkitehti, joka oli kehunut seudun kaikkea rakennuskantaa ja nostanut erikseen esiin Honkarinteen. Se oli kuulemma hienoa sodanjälkeistä pehmeää funkista. Kun Irma oli muuttanut Veikon kanssa Honkarinteen taloon, se oli tuntunut saman tien oikealta. Hänen oli ollut helppo hengittää selkeässä huoneistossa, jossa valo huolehti puolet sisustamisesta. Oman asunnon lisäksi he olivat saaneet lasten teinivuosina hankittua naapurihuoneiston itselleen ja rakentaneet asuntojen väliin saunankin, sellainen villitys oli seitsemänkymmenluvulla levinnyt myös Honkarinteeseen. Kolmioon ei olisi sovulla lukiota käyvien pojan ja tytön kanssa mahduttu, uudessa asunnossa näillä oli tilaa lukea, murjottaa ja soittaa lempibiisejään ja ilmestyä sitten äidin lihapatojen ääreen vanhalle puolelle, kun nälkä yllätti. Kun Eeva ja Esko olivat muuttaneet kotoa, Irma ja Veikko olivat vuokranneet toisen asunnon opiskelijoille. Nyt se oli jälleen Eevan kotina. 
   Valkovuokkoja löytyi neljän kimpun verran, tänään ei säälitty kasvustoja. Irma ja Eeva palasivat juhlavalmistelujen keskelle, ja pitokerberos äkkäsi kukat. 
   - Onpas vaatimatonta, minulla oli mielessä jotain näyttävämpää. No, täytyy tyytyä nyt kun ei muutakaan ehditä. Sitten hän kaahasi hakemaan autoltaan keittokattiloita. Hetken päästä liedellä napsui jo kuumeneva levy, sillä viiden litran kattilallinen kalasoppaa. Irma uskalsi kurkistaa kannen alle ja tunsi samassa oudon tuoksun. Pitoemäntä syöksähti paikalle hämmentämään keitostaan ja huomasi saman minkä Irma. Keitto oli alkanut käydä. Irma ja Eeva seurasivat kiinnostuneina, miten nopeasti ihminen voi vaihtaa väriä ja ulkomuotoa. Punainen, valkoinen, hikoileva, epätoivoinen, itkuinen, ryhdistäytyvä. Irma taputteli nikottelevaa kokkia selkään ja vakuutti, että vielä ehditään laittaa nättejä voileipiä. Eeva kiikutti pilaantuneita keittoja kattiloissa ulos ja availi ikkunoita, tuuletti pois hapanta hajua. Kerberos kuivasi silmänsä, kiskaisi essun edestään ja ampaisi lähimpään Osulaan ostoksille. Varjolan naiset asettelivat tyynesti kahviastioita pöytään nyt kun kukaan ei ollut kieltämässä. Käytös olisi näyttänyt tyylikkäältä, ellei kummankin naamalla olisi loistanut iloista vilpittömin, vahingonilo. 
   Puolenpäivän jälkeen lakkiaisvieraat alkoivat valua juhlapaikalle etunenässä onnellinen ylioppilas ruusukimppuineen ja neonvärisine pitsisetteineen. Pitsisetin perässä seurasi tappituntumassa tuoreen ylioppilaan äiti nykien tytön tyllihamosta alemmas. Aivan suotta, niin sorjia sääriä oli ilo katsella noinkin suuressa määrin. Kalle-vaari näytti samaan aikaan sekä hämilliseltä että ylpeältä. Hän isännöi nyt suvun ensimmäisen älykön juhlia ja hyysäili joukkoa peremmälle tarjoomusten ääreen. Sairaalasta kotiutunut pojanpoika ei vielä jaksanut osallistua juhliin mutta oli lähettänyt sankarille isot halaukset. 
   - Ei sanaakaan keitosta. Sen piti olla yllätys, ei nämä asiakkaani tienneet siitä mitään etukäteen, katastrofilta välttynyt pitoemäntä suhahti Irmalle ja Eevalle, kun nämä kaatelivat kahvia ja tarjoilivat vastatehtyjä voileipiä. 
   - Yllätys se tosiaan olisi ollutkin, Eeva kuiskasi Irmalle, jolle tuli samassa kiire tupakkahuoneen puolelle. 
   Vieraat seurustelivat keskenään samoilla vuorosanoilla, joilla ylioppilasjuhlia on vietetty kautta ihmiskunnan historian. Hyvää kakkua, ei liian makeaa. Näytäpäs tyttö nyt todistusta. Mihinkäs aiot lähteä lukemaan? Missäs raflassa meinaatte illalla bilettää? Kalle-vaari haki jo haitarinsa esiin, ja toisen isoisän vierellä pidettiin erityisen ahkerasti seuraa. Suku arvasi mitä oli tulossa, ellei kukaan pitäisi varaansa. Ei auttanut. Kolmannen kahvikupillisen aikana Aulis-pappa kilisti lusikkaa kahvikupin reunaan ja nousi käytävään johtavat pari porrasaskelmaa seurueen yläpuolelle. 
   - Niin hyvät ystävät ja kylänmiehet, Aulis aloitti, ja kaikki hänet tuntevat vilkaisivat toisiinsa ja sitten katonrajaan. Tästä ei selvittäisi vähällä. Aulis piti itseään sekä hyvänä puhujana että hauskana seuramiehenä eikä lopettanut yleensä ennen kuin ensimmäiset pyörtyivät. - Minä muistan, kuinka tämä Mia tuotiin laitokselta kotiin ja me kaikki olimme niin ylpeitä suvun uudesta pienokaisesta. Olit ihan äitisi näköinen, tarkoitan siis äitiäsi silloin kun hän syntyi, se oli heti sodan jälkeen. Olin palvellut rintamalla koko jatkosodan ajan, osallistuin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntaan Karjalan kannaksella kesäkuussa neljäkymmentaneljä, ja... Pihalta alkoi kuulua moottorin jyrinää, yleisö kääntyi varovasti katsomaan ikkunoista. Mäkeä jytisti ylös pakettiauto. Uuden asukkaan muuttokuorma. Puheenpitäjä ei aluksi antanut asian häiritä sotamuistojen kertailuaan. Sitten terassin pariovet tempaistiin auki, ja oviaukossa seisoi kaksi hölmistyneen näköistä vierasta miestä rukkaset käsissään. 
   - Ai anteeksi, ei huomattu että täällä oli juhlat. Meidän pitäis vaan tuoda noi Suurosen rouvan tavarat sisään, ja tämä osoite oli neuvottu. Voidaan kyllä mennä jotain toista kautta, jos täällä on jossain eri sisäänkäynti.
   Suomalaisissa ylioppilasjuhlissa nähdään harvoin niin ripeitä otteita kuin nyt nähtiin. Pikkutakit lensivät tuolinselkämyksille, paidanhihoja käärittiin ylös, puhuja siirrettiin varmuuden vuoksi kohteliaasti reitiltä syrjään. Pian kaikki miehet olivat ulkona auton luona. Osa nosti huonekaluja lavalta, osa keskittyi jakamaan hyviä neuvoja, osa tarvittiin tupakoimaan terassille sopivan tunnelman saavuttamiseksi. Kalle Ruth huomasi tilaisuutensa tulleen. Kun tuolit ja sohva keikkuivat salin halki kohti määränpäätään, Kalle alkoi soittaa haitarillaan: yksi pieni elefantti marssii näin... Tatu tunsi melodian, alkoi laulaa, ja kun viimeistä huonekalua kannettiin uuden asukkaan ovesta sisään, koko juhlaväki marssi ympyrää ja hoilotti elefanttilaulua kurkku suorana. 
   Eeva kurkkasi avoimesta yksiönovesta sisään ja näki muuttomiehet kalusteiden keskellä. He röhnöttivät sohvalla ja söivät kranssista taittamiaan paloja. Tatu istui jakkaralla, hän oli kiikuttanut pöytään kannullisen kotikaljaa, onnistunut olemaan läikyttämättä. Samassa Eevan taakse ilmestyi Margit, jolle selvisi hetkessä, mitä on tekeillä. 
   - Kun olette saaneet pullapalanne syötyä, panette huonekalut paikoilleen. Miehet yrittivät selittää olevansa vain firman muuttomiehiä. Se ei Margitia häirinnyt. - Olette ihan keitä vaan, mutta mihinkään ei lähdetä ennen kuin on tavarat paikoillaan. Minäpäs mietin. Sohva tähän näin, tuolit ja pikkupöytä sen eteen. Sänky tuonne peränurkkaan ja piironki sen ja keittiön väliin seinää vasten. Matto noiden tuolien ja pöydän alle. Astialaatikot nostatte keittiötasolle, me mietimme sitten mihin lautaset ja kupit laitetaan. 
   Eeva ei ollut ennen nähnyt Margitia näin määrätietoisena. Nyt puhui konttorin esimies, auktoriteettia piisasi. Ilmeisesti miehetkään eivät olleet aikaisemmin tavanneet vastaavanlaista ilmestystä. He yrittivät juputtaa jotain lisämaksusta, mutta Margit keskeytti. 
   - Sovitaan etten minä kuullut tuota. Olette täällä näköjään kiskoneet ison osan juhlien kranssia sisuksiinne, kotikaljaakin on mennyt. Ja nyt hihat heilumaan. Myöhemmin illalla Mikko Suuronen ilmestyi paikalle eikä tahtonut uskoa silmiään. Äidin koti oli kalustettu melkein valmiiksi, verhot ja taulut enää puuttuivat. Mikko oli ollut muuton aikana raivaamassa äidin taloa Jaalassa, sisko oli sillä välin vienyt äidin kotiinsa saunomaan. Tänne valmiiseen yksiöön tuttujen tavaroiden keskelle äiti voisi varmasti kotiutua, kun jo tullessa olisi näin nättiä. Mikon lähdettyä Eeva kiikutti vielä sohvapöydälle valkovuokkokimpun.

Kesäkuun alun säät vaihtelivat vinhasti. Välillä aurinko paistoi lempeästi, välillä sadetta riitti useamman päivän peräkkäin. Kasvilavoihin oli kylvetty siemenet, persiljaa, tilliä, salaattia. Sormet mullassa oli käyty perusteelliset keskustelut siitä, pitikö persilja kylvää tiheästi vai jo valmiiksi harvaan, kannattiko salaatti panna samaan laatikkoon. Koulukunnat ottivat toisistaan mittaa korottamatta kuitenkaan ääntään. Iiris oli seuraillut vierestä, miten sivistyneen kuuloisesti ihminen osaa kyseenalaistaa toisen kaikenlaisen ymmärtämyksen puutarhanpidosta, kuinka ovelasti tämä pystyi antamaan takaisin niin, että piikki upposi vasta hetken päästä jolloin siihen oli noloa palata. Joku oli kiikuttanut yhden laatikon nurkkaan rosmariinin, toinen pisteli valkosipulin kynsiä riviin persiljoiden taa. Kaikilla tuppasi olemaan oma näkemys siitä, mitä piti kasvattaa rinnakkain, millä vältettäisiin etanat ja kuinka tiheästi versojen annettaisiin kasvaa. Ei mitään suuria välienselvittelyjä, sen verran pöhinää vain, että posket punehtuivat ja veri kiersi vilkkaammin, kun ei oma mielipide heti mennytkään läpi. Ilmeisesti kaikki varoivat vaarantamasta lupaavasti alkanutta hyvää naapuruutta, Iiris totesi tyytyväisenä. 
   Siitä puutarhurirouvat olivat iloisia, että alatalon Heikkilä oli keksinyt korotuttaa kasvilavat metrin verran maasta, joten ei tarvinnut kumartua jäykillä säärillä rikkaruohoja kitkiessä.  Seniorisiiven miehet eivät olleet yhtä ihastuneita nuoren miehen keksintöön. Keltanokka oli jyrännyt elämänkokemuksen. Kasvattakoot naiset sitten kasvinsa itse, saivat varmaan kasteluvedenkin kannettua ilman isäntien apua, herroilla oli kyllä mukavaa ihan keskenäänkin. Talon eteen oli tuotu pari penkkiä, joilta pääsi tarkkailemaan kerrostalon asukkaiden touhuja. Yksi alatalon nuorista pariskunnista ei aina osannut olla ihmisiksi, parvekkeen ovesta raikaavasta mielipiteenvaihdosta riitti purtavaa raadille. Ylätalon B-rapun toisen kerroksen emäntä tuli usein juttelemaan päivälöysistä palatessaan. Muuten mukava ihminen mutta jäi turhan kauaksi aikaa vispaamaan samaa asiaa. A-rapun teini se vasta maanvaiva oli, ei papparaisille mutta vanhemmilleen. Oli saanut mopot ja mahdottoman komeat jääkiekkovarusteet, mutta ei viitsinyt koiraa ulkoiluttaa kuin pari kertaa viikossa. Ettei vaan olisi käynyt yhteisessä kellarissa syömässä naapurin hillojakin, siellä oli Hietasen komeron ovesta rikottu lukko, ja purkki oli vajaa. Mutta pihan pieniä oli kivointa seurailla. Hiekkalaatikko oli kansoitettu usein aamusta alkaen, lapsilla oli paljon ihmeteltävää aikuisten maailmassa. 
   - Miks noilla neidoilla on tollaset välkkyvät vaatteet? nelivuotias Ville kysyi, kun romaninaiset tulivat myymään pitsiliinojaan. 
   - Kun tulee uutiset, niin miks niillä tädeillä on aina koru kaulassa? 
   - Miks kesällä ei vois olla atlenttikalenteri kun joulunakin on? Vaareilla riitti vastattavaa. 
   Anni oli aloittanut asukkaiden haastattelut. Nämä muistelivat työelämäänsä, myös varsinaisia töitään mutta mieluiten sattumuksia ja erikoisia persoonia, joita tehtaalla kyllä riitti. Neuvoja haastattelun tekoon Anni oli kysynyt kotiseutuyhdistykseltä ja museolta, parhaat vinkit oli saatu Suomalaisen kirjallisuuden seurasta ja valtakunnallisista arkistoista. Anni oli ihan liikuttunut hartaudesta, jolla häntä toteltiin haastattelutilanteessa. Kun nauhoitettiin monen henkilön keskustelua, kaikki muistivat melkein aina olla puhumatta päällekkäin ja sanoa nimensä aina kun aloittivat puheenvuoron. Moni varoi aluksi puhumasta murretta mutta rentoutui, kun Anni hehkutti Kuusaan murteen hienoutta. Nyt Anni kuunteli epäuskoisen näköisenä Marian muistellessa siivoustöitään korjauspajoilla ja sylkykuppien tyhjentämistä. 
   - Vieläkii yököttää, kun miettii. Mut kun sylkykupit otettii pois, niin niithän tuli ikävä. Tupakkaa poltettii joka puolel verstasta, ja sit äijät syleskeli pitkin lattioit, Maria kertoi. Miehet kyllä arvostivat siivoojia mutta tekivät näille välillä jäynää. Ikkunanpesijän vesiämpäriin oli pantu rautapaino, ja kaverit seurailivat vaivihkaa, miten homma sitten sujui. Korjauspajan nosto-oven kohdalla oli tuuletin, joka puhalsi lämmintä ilmaa ylöspäin. Miehet tarkkailivat, milloin asiatytöt tulivat hameissaan. He panivat tuulettimen pyörimään aina sopivalla hetkellä. 
   - Miäkii sain kokee sen, Elsa nauroi ja sanoi nähneensä myöhemmin elokuvassa Marilyn Monroen samassa tilanteessa. - Se oli sellast hyväntahtoist jekutust, ei siit kannattanu loukkaantuu. Opittii sen verran ronskeiksi sit ittekii, ettei jääty miehille toiseks. 
   Annista oli kiva kuulla, miten mielenkiintoisena siivoojat pitivät työtään. Joka päivä oli ollut erilainen. Paloasemalla siivotessa ei koskaan tiennyt, ehtikö saada ämpärin ja harjan paloauton katolta ennen kuin se ampaisi hälytystehtävään. Korjauspajalla piti oppia, että tehdyn työn jälki ei kauan kestä. 
   - Meiän aikaan vessat ja lavuaarit pestii joka päivä, ja hetken päästä ne oli taas likaset. Nykyää niitä kuulemma pestää tosi harvoin, Maria pyöritteli päätään. - Myä oltii ylpeitä siivooja-tittelistä, arvostettii ittekin sitä kun saatii puhasta aikaan. 
   Siivous toi mieleen kotiasiat ja lapsuuden. Melkein kaikkien vanhemmatkin olivat olleet yhtiöllä töissä. Jos perheen äiti oli päässyt sinne hommiin, alle kouluikäiset lapset saivat välillä pärjäillä miten parhaiten tahtoivat. Reippaimmat laittelivat vanhemmilleen ruuan valmiiksi ruokatunniksi. 
   - Miä olin viisvuotias, kun äiti pääsi klapikuurille töihin. Äiti pisti aamulla puut hellaa ja sytykkeet joukkoo, perunat kattilaa hellalle. Sano että sytytä tulet yheltätoista ja kato ettei vesi kiehu loppuu ennen kun potaatit on kypsät. Miä sit kävin kesken ulkoleikkien panemas tulet hellaa. Naapurin täti katto aina vähä min perää, ettei minul ollu mitään hätää", Sulo kertoi. 
   Kaikkien lapsuusmuistoissa kimalteli joki. Jokainen oli jossain vaiheessa asunut sen lähellä tai hankkiutunut kesäaikaan sen rannoille leikkimään, uimaan ja temppuilemaan hengenvaarallisesti. Talvisaikaan meno oli vähintään yhtä vauhdikasta. Joki oli jäässä, eikä vastarannan  kauppoihin tarvinnut lähteä kiertämään siltojen kautta. Kevätpuolella jää alkoi tietysti sulaa. 
   - Miä olin neljän vanha ja naapurin Aplis jotain toisel kymmenel, kun lähettii potkukelkal joen yli. Kuusaanniemen pojil oli hieno jääpallorata omas rannassaa, sitä piti päästä näkemää. Kelkan jalakset ylsi railojen yli, että vesi vaan loisku kun kiidettii jäätä pitkin. Aplis vannotti että äitille ei sit kerrota, Torsti nauroi. 
   Maria muisti niemeläisten jääpelipaikan hyvin. Entisaikojen talvina joki oli jäässä pitkän matkaa rannasta, ja pojat kolasivat siihen luistinradan. 
   - Ne pani sellasen säännön, että joelle päin ei saanu lyyä kiekkoo tai palloo, ettei se menny virtaa. Kapeammast paikast joki oli kokonaa jäässä, ja myä kulettii Kyminpuolen kauppoihi niemestä siit yli. Kesäaikaan piti tietystee kävellä lauttalle asti tehtaan alapuolelle. Mut kyl yhtee aikaa pääs tehasalueellakii kulkemaa ihan vapaast kuka vaa. Myäkii vietii iskälle eväit töihi monet kerrat ja jäätii sit leikkimää purukasoihi ja varastoihi siskojen kans. 
   Alpo ihmetteli, mikseivät tytöt käyttäneet kätevää suoraa reittiä kesälläkin. Tukkisuma ulottui monet kerrat koko joen poikki ja oli niin paksu, että pikkupojat juoksivat sen kuivin jaloin edestakaisin helposti. Pienempiä vannotettiin vain, että kotona ei saa kertoa retkistä mitään.

Luvun voi myös kuunnella täältä kuvia katsellen:
https://youtu.be/vpkf0pkG8-c