Heinäkuu
1986
Vesileikkejä
-
Minkähän takia minun lakanat haisee palaneelle, vaikka ne on
puhtaina kaapissa, Aili ihmetteli tiistain yhteisessä
aamukahvipöydässä. Hän ei huomannut, kun Kalle pyöritti
etusormeaan ohimollaan mutta lopetti nähdessään Marian julman
mulkaisun. - Min pitäs varata pyykkitupa, mut joteskii hölmöö
pyörittää isos konees parii lakanaa ja muutamaa pyyhettä. Oisko
mitä vitsii pestä vähä isomman porukan pyykit kerralla, saatas
kone täytee? Maria pohti.
Ensimmäisenä
innostui Margit. Äidin hemmottelemana hän ei ollut tottunut
puljaamaan isoja vaatekappaleita puhtaiksi eikä suoraan sanoen edes
osaisi käyttää alatalon pyykkituvan melkein teollisuustasoisia
laitteita. Hän oli viime aikoina vienyt pyykkinsä pesulaan. Sulo
ilmoitti saman tien, että pestävää riittää hänelläkin, Elsa
samoin. Kalle ja Alpo sinkkumiehinä liittyivät pyykkituparyhmään,
mutta kaksi pariskuntaa sanoivat jättävänsä tällä kertaa
väliin. Paikalle ehtinyt Irma lupasi kerätä Juhon lakanoita
joukkoon ja tulla opastamaan koneiden ja mankelin käytössä.
-
Siinhän on hyvä tilaisuus vaihtaa omat risat lakanasa epähuomiossa
muitten parempii, Kalle hekotteli. Margit otti asian tosissaan.
-
Ei minun lakanat ainakaan voi erehdyksessä muille joutua. Ne on
nimikoitu. Siis aluslakanat. Ei tietenkään ne Marimekon
pussilakanat.
Torstaina
oli helteistä jo aamusta. Pyykkiryhmä kokoontui nyssäköineen
aulaan, yhdessä marssittiin alatalon kellarikerrokseen.
Pyykkituvassa tuoksui puhtaus. Lattia ja seinät olivat imaisseet
pesuaineiden huurut niin syvälle sisuksiinsa, että kaikuvissa
tiloissa vallitsi suorastaan ärhäkkä hygienian ilmapiiri. Tämä
oli toista kuin omien pesukoneennysien äärellä, täällä sitä
tosiaan saatiin jotain aikaan. Elsa ja Maria parkaisivat nähdessään
miesten pyykkilastit. Kalle ja Alpo olivat sullomassa koneeseen
lakanoiden joukkoon kalsareitaan ja verkkareitaan.
-
Ei hyvää päivää teitin kanssanne! Eihän nyt liinavaatteit pestä
yhes pikkupyykin kanssa. Lakanathan pestää kuueskympis, noi
vaatteet neljäskympis, Maria popotti. Elsa halusi nostaa asteet
yhdeksäänkymppiin, mutta Maria vakuutti, ettei kukaan enää pessyt
niin kuumalla vedellä, nykyisillä pesuaineilla sentään.
Irmakin
uskoi, että noin siivojen ihmisten pyykistä tulee puhdasta
vähemmällä kuumentamisella. Hän oli tuonut mukanaan Ellin ja
Tatun. Nyt pyykkilauta tulisi tutuksi. Lapsilla oli yllään
hellevaatteet, ei haitannut, vaikka läträtessä roiskui. He
mahtuivat isoon altaaseen istumaan ja ottivat kaiken irti
perinnetyökalusta. Irma keksi, että hehän voisivat pestä setien
paitoja siinä loiskutellessaan. Mielessään hän toivoi, että vesi
ja saippua veisivät Juhon paidoista sen vanhan ihmisen hajun, joka
liian usein löyhähti tämän kauluksen alta nykyään. Hän oli
ystävättäriensä kanssa ihmetellyt, mikä sai jotkut ikäihmiset
tuoksahtelemaan pinttyneeltä. He olivat päättäneet vahtia nenä
pitkänä, etteivät omat miehet ikinä alkaisi hajahtaa vanhalta.
Puhumattakaan heistä itsestään.
Koneiden
käydessä Kalle ja Alpo istuksivat pihakeinussa. Pyykkituvan
avoimesta ikkunasta tulvahteli höyryä, vaikka ulkonakin oli lämmin.
Pesukoneet pitivät sen verran ääntä, että sisällä jutellessa
piti kailottaa. Naurunremakat katkaisivat välillä keskustelun, Sulo
kuului panevan parastaan tarinaniskijänä nyt kun Kalle ei ollut
paikalla. Pihalla oli hiljaisempaa, keskikesän linnut eivät
ehtineet laulella, vain tervapääskyjen parvi kiiti kirkuen pihan
yllä.
-
Noi on kun teinii, jotka on saanu ekat mopot. Yhtä päätöntä
menoo, kun porukassa viiletetää, Alpo kommentoi lintuja. Puutalojen
pihoissa pärisi muutama ruohonleikkuri, perhepäivähoitaja opetti
lapsilleen nuoruutensa villitystä sukkanauhatvistiä. Alakerran
taistelevat Liukkoset istuivat kerrankin sovussa parvekkeellaan
siivoamassa silakoita ja syöttivät kissalle perkeitä. Kaikesta
ympärillä kuhisevasta tuli niin hyvä mieli, että Alpo keksi
ehdottaa kalasopan keittämistä koko porukalle. Kalle kopaisi
takataskuaan: lompakko on mukana, menoksi.
-
Risman syvänteest saa tähä aikaa kesäst aina jotaa laitettavaa.
Miä haen auton.
-
Eikä mitä, pakastekala kelpaa ihan hyvin. Otetaa tost Osulast
seitii ja kesäsipulii ja makaroonii ja tehää seljankaa. Ketsuppii
mul jo onkii, mut onks sul laakerinlehtii vai ostetaako niitäkii? Ja
smetanaa ehottomast.
Kun
kalakeittokokit viimeistelivät kattausta, Sulo oli työntämässä
lingottua pyykkiä kärryillä ylämäkeen kohti pyykkitelineitä.
Kuivaushuone ei kelvannut kesäpyykkäreille, kun kerrankin saisi
lakanoihinsa ulkona kuivatun tuoksun. Aili haisteli pyykkejään
ihastuneena jo ripustusvaiheessa. Kalasoppa yllätti iloisesti
telineiltä palaavat. Kuivumista odotellessaan pyykkärit voisivat
valua pöytään, kohta olisi tarjolla ruokaa kaikille.
-
No jopas, onkii vähän hutera olo, kun edellisest ateriast on kohta
jo kaks tuntii, Sulo virnuili ja oli ensimmäisenä työntymässä
pöytään.
-
Kyllä olis Muuristen ja Salmeloitten kannattanu jättää Retretit
ja mökkireissusa välii. Jäivät paitti näin hyvää soppaa, Elsa
suitsutti ylistystä kokeille. - Miä pistän astiat koneesee, jos
tyä haette pyykit, ja sit lähtää mankelii.
Lakanat
olivat jo liiankin kuivat, kun niitä ehdittiin haalimaan naruilta.
Suihkupulloja tarvittiin, mikä sopi erinomaisesti Tatulle ja
Ellille. Onneksi mummi oli arvannut ja varannut molemmille omat
pullot. Kerran kastuneet ja kuivuneet vaatteet olivat hetken päästä
taas märät.
Päästiin
päivän jännittävimpään paikkaan. Iso mankeli kohosi Tatun
silmien edessä kuin jylisevä tulivuori. Tädit ja sedät rullasivat
lakanat tukeille, tukit pantiin pyörimään kamalaan puristukseen.
Pelottava jytinä täytti huoneen, kun hirviö liikkui itsekseen
alustallaan. Se oli juuri putoamaisillaan paikoiltaan toisessa
päässä, kun se yhtäkkiä vaihtoikin suuntaa. Vähitellen Tatu
alkoi uskoa, että mankeli osaisi aina kääntyä ajoissa. Hän hiipi
lähemmäs sillä aikaa kun mummi ja muut aikuiset hoitelivat uutta
mankeloitavaa tukeille. Hän halusi nähdä, mistä kone tiesi ettei
voisi jatkaa pitemmälle, ja hivuttautui seinän viertä mankelin
päätyyn. Tällä kertaa mankeli torkahti. Tatu ehti tajuta vain
ronksahtavan äänen, tätien kiljumisen ja ukkosen kaltaisen
tärähdyksen. Sen jälkeen kaikki oli pelkkää sekasortoa. Irma oli
huomannut liian myöhään, missä poika oli. Nyt tämä makasi
lattialla pudonneen painon takana, ja Irma tunsi jalkojensa pettävän.
Melskeen keskellä Sulo ja Kalle työntyivät pojan luo ja istahtivat
sydänalaansa pidellen lattialle hänen viereensä. Tatu oli
naamaltaan maidonvalkea, silmät seisoivat päässä. Mankelin kansi
oli tipahtanut hänen viereensä niin että tossunkärki oli jäänyt
sen kulman alle.
Kun
Tatun kunto oli varmistettu ja pyörtymäisillään olevat elvytetty,
kokeiltiin saataisiinko mankelin kansi omin voimin paikalleen. Ei
onnistunut, piti nöyrtyä soittamaan talkkarifirmaan. Irmalle
kipaistiin konjakkiryyppy, hän ei tahtonut toipua säikähdyksestään.
Tuskastuttavan ajan päästä paikalle ilmestyi rennosti elehtivä
näppylänaamainen kaveri, joka keskittyi enemmän purkkansa
jauhamiseen ja vyöllään riippuvan avainnipun helistelyyn kuin
suureen mankelikysymykseen. Hän ei osoittanut mitään harmaiden
ohimoiden kunnioitusta vaan paneutui kaikkien kolmen ilmeensä
repertuaarilla näyttämään, mitä mieltä oli noin vanhojen
laitteidenkäsittelytaidoista. Kalle valpastui.
-
Kuules juippi, oletkos ees ikinä mankelii nähnykkää, Kalle
aloitti mutta ihmemies keskeytti.
-
Kaikki aikanaan, setä, mut pannaas tää laitos nyt hollilleen.
Ikämiesten ei auttanut muuta kuin totella neuvoja, ja purkamisen ja
kokoamisen jälkeen kansi oli jälleen paikoillaan.
-
Päivänjatkoo, huoltomies heilautti kättään lähtiessään
jenkkisarjoista tutuin elkein paikalta. - Ai nii, kelles lasku sit
laitetaan?
Loppuja
lakanoita mankeloidessaan porukka haikaili entisaikojen oikeiden
talonmiesten perään. Eivät hekään aina mitään kilttejä
olleet, lapsia kohtaan usein enemmänkin rähjääviä. Mutta he
olivat tavallisesti lähistöllä, ja pientä motkotusta kesti
paremmin kuin pitkää odottelua ja sen päälle tulevaa laskua.
Lopulta
puhdasta ja sileää pyykkiä oli niin paljon ja kaikki sekaisin,
että se piti kärrätä yhteiselle ruokapöydälle lajitteluun.
Jokainen sai takaisin omansa, Kalle sitä pahoittelikin.
-
Pilotti onnistu, puhast tuli, lakanan taitokset on kun veittenterät.
Taian käyä oikein kunnol suihkus ja vaihtaa petivaatteet heti.
Tänää ne ihan tuoksuukii ulolle, Elsa hehkutti.
-
Eikä mitä, lähtää uimahallii saunomaa koko sakki. Eiks siäl ole
se ulkoallaskii käytös tänä kesään? Kalle ehdotti ja lupasi
kuskailla. Aili soitti tyttärelleen, joka liittyi seuraan toiseksi
kuskiksi omien lastensa kanssa.
Yöllä
oli satanut. Maasta kohosi keveää höyryä sitä mukaa kun aurinko
pääsi lämmittämään nurmea mäntyjen lomasta. Kasvit ojentelivat
lehtiään, venyivät pituutta saatuaan vihdoin janonsa sammutettua.
Niittyleinikit ja puna-apilat pilkuttivat syvänvihreää pensaikkoa
kerrostalon ja mestarikerhon välissä. Eeva istui kahvimuki kädessä
parvekkeella. Ilo läikähti mielessä, kun hän katseli lapsuutensa
maisemaa ja ihmetteli että saa jälleen olla täällä, kotona.
Pensaikossa hän oli leikkinyt kukkakauppaa pihan tyttöjen kanssa,
pojat keskittyivät silloin lähinnä härnäämään. Nykyään
samassa kukkakaupassa touhusivat hänen omat lapsensa. Elli solmi
ystäviensä kanssa kimppuja, Tatu kelpuutettiin välillä
juoksupojaksi. Nyt kaksikko veteli vielä sikeitä, loman aikana
pikku perheen aikataulu oli hypähtänyt kellossa pari tuntia
eteenpäin.
Eeva
katseli rinnettä, jossa he olivat eilen istuneet viltillä mehumukit
kourassa. Tatu oli syöttänyt piparinmurusia muurahaisille, Elli
ihmetellyt mihin tarvitaan kahdenvärisiä kissankäpäliä. Niitä
kasvoi rinteen puolivälissä kuin kauhtuneena paksuna päiväpeittona,
sai oikein varoa etteivät pienet tassujäljitelmät rusentuneet
retkeilijöiden alle. Kolmikon eväidensyöntiä oli tullut
ihmettelemään myös alatalon musta kissa. Se oli istunut kivellä
ja tarkkaillut tilannetta kuin joutuisi raportoimaan näkemästään
ylemmälle taholle. Lapset olivat houkutelleet sitä lähemmäs,
mutta kissa oli vain loikannut heidän eväittensä yli ja jatkanut
matkaa kohti Irman ja Veikon parveketta.
Eilen
oli vielä ollut rutikuivaa, hienoa että sade oli yöllä kastellut
maan perusteellisesti. Nyt ilma tuoksui kesälle ja kasvulle. Eeva
pystyi ainakin ajoittain ajattelemaan ahdistumatta lastensa elämää
yhden aikuisen perheessä. Elli oli kuullut esikoulussa heihin
sopivan määritelmän. Vajaa perhe. Häntä ei näyttänyt
haittaavan ilmauksen viittaus johonkin puuttuvaan. Pääasia, että
heillekin oli oma virallinen lokero, eivät olleet mitä tahansa
kummajaisia. Eevan niskoissa kävi parvekkeella pieni vilunväre. Hän
muisti, että äiti ja isä olivat lähdössä omalle
lomareissulleen.
-
Sinähän aikaisin olet herännyt. Isä ja äiti ilmestyivät nurkan
takaa, raahasivat kasseja autolleen.
-
Joo. Lapset nukkuu vielä, kun valvottiin illalla pitkään, Eeva
kuiski. Hän ei halunnut luopua omasta hetkestään ihan vielä.
-
Pärjäättekö nyt varmasti? Irma kysyi ja kanteli autoon viime
hetken leipomuksia. Veikon kotitaloon Suomenniemelle kelpasivat Irman
tuliaiset, siellä syöjiä riitti. - Me ollaan pari yötä maalla
Varjolassa ja jatketaan matkaa Länsi-Suomeen sitten kun on vähän
auteltu talon töissä, Irma selitti kolmatta kertaa Eevalle. Hän
oli vielä huolissaan tyttärensä jaksamisesta pienten kanssa,
vaikka kaikki näytti menevän ihan hyvin. Hän oli pauhannut
Eevalle, että saisi se Sakari osallistua enemmän lastensa elämään.
Kyllä papillakin täytyy olla sen verran vapaita sopiviin aikoihin,
että lapset saisivat hänestä osansa.
-
Pärjätään tietenkin. Meiltähän tämä käy, Eeva yritti
lepuuttaa äitiään. - Jos tarvitaan apua, niin onhan
seniorisiivessä tuttuja tuvan täydeltä. Hyvää matkaa, ajakaa
varovasti, terveisiä Suomenniemelle ja soitelkaa jostain kohtaa
reissultanne, että miten menee.
Eeva
katseli mäkeä alas rullaavan kuplavolkkarin perään ja tajusi,
että seniorisiivessä oli tosiaan koolla sellainen ryhmä, jolta sai
niin neuvoja kuin seuraa, joskus apuakin. Juho-vaaria voisi käydä
moikkaamassa päivittäin, tosin hän näytti viihtyvän Pirttimäellä
niin paljon kuin Esko vain viitsi häntä sinne hakea.
Iltapäivällä
Eeva oli menossa isoisänsä luo lapset kannoillaan, mutta kaikki
talon asukkaat istuivatkin alakerrassa muistelemassa. Anni nauhoitti
puheita ja pisti väliin omia kysymyksiään. Kun muistot alkoivat
ryöpsähdellä, ne teki mieli sanoa heti eikä odottaa, että
naapuri lakkaisi jaarittelemasta. Kaikki olivat kuitenkin luvanneet,
että Anni saisi komentaa, jotta lopputuloksesta ottaisi selvän
jälkeenpäin. Eeva istahti Elli sylissään kuuntelemaan, kun Alpo
kertoi hyppyrimäistä. Tatu hivuttautui lähemmäs saadakseen
selvää. Hän neppaili pikkuautollaan pöydän ympärillä, yritti
jopa leikkiä ihan hiljaa.
-
Täshän oli iltamäenlaskuikii täs ampumaradan hyppyrmäes. Reilut
parikymment vuotta sitte siin Miilumäen takaan oli viel oikia
talviurheilukeskus. Siel oli hyppyrmäki, laskettelurinne,
hiihtolatui pellol, ampumarata. Ja hiihtomaja missä sai lämmitellä
ja ostaa vaikka kuumaa mehuu.
-
Nii ja väkee oli isois tapahtumis kun meren mutaa. Kalle ei
malttanut odottaa, että Alpo kertoisi loppuun. - Kaikki Etelä-Suomen
huiput käy siel kilpailemas, se oli neljänkymmenenviien metrin mäki
ja siin piettii jopa kansallisii kilpailui. Miä muistan kuinka ne
mittas hyppyi pitkil kepeil. Ne lyötii molemmin puolin aina siihe
kohtaa, mihkä hyppääjän jalka oli mittaajien mielest osunu. Vai
oliks se sittenkii suksen kannan kohtaa?
-
Eihän se voinu mihkää suksen kantaa olla, kun kaikil oli
eripituset sukset, Sulo puuttui puheeseen. - Ja mäki tampattii oman
seuran voimin sileäks aina ennen kisaa ja joskus hyppyjen
välilläkii. Siin oli oman hiihtoseuran miehet hommissa. Kuuluttaja
kuulutti Armisen Vikan hypyt aina, että nyt hyppää Ville Arminen,
sen jälkeen mäkeä korjataan. Ville kaatus joka kerta, Sulo
nauratti toisia.
-
Tamppaamisee ei aina riittäny seuran väkee. Talkoot tarkotti joskus
yhen miehen talkoita. Useinhan kilpailijat joutu itte tamppaamaa mäen
ennen kun alettii hyppäämää. Saattohan se vähä syyä
suoritusta, Kalle hekotteli. Hänkin oli kokeillut nuorena miehenä
hyppäämistä ja ollut myöhemmin tiiviisti yleisön joukossa.
-
Iltamäenlaskuis oli hienoo, kun lamput sammutettii ja ne hyppäs
soihtujen valos. Erikoisuuteen oli niinsanottu miehekäs ilotulitus.
Roihutkii sammutettii ja kilpailija hyppäs ilotulitusraketin valos.
Paitsi kun Joppe ei uskaltanukkaa ampuu rakettii väkijoukon keskel
ja kilpailija hyppäs ihan pimiäs. Väkee oli niin pirustee
kattomas. Sihi aikaa hyppäämiin oli muotii, mäkiäkii oli
maakunnas joka kulmal ja pikkupoikii riitti leiskauttelemaa niistä
satoi.
-
Mut oli sit se murheelliinkii tapaus. Vastamäki oli sen verran
keskeneräin, että hyppääjät määrättii jarruttamaa tiettyy
pisteesee mennes. Yks lahtelaispoika ei uskonu vaan hyppäs liian
pitkälle ja paiskautu liian lujaa vastamäkee. Se ressukka kuoli
siihe. Sen jälkee vastamäkee parannettii ja sihi tehtii aita joka
esti syöksymästä yli.
Eeva
kuunteli ihaillen, miten miesten puhetyyli vaihteli tarinan sisällön
mukaan. Huippukohdissa puheeseen tuli vauhtia, surullisessa
tapahtumassa kieltä osaamatonkin olisi ymmärtänyt aiheen
vakavuuden. Miten näitä hienoja kertojia löytyi aina ihan muualta
kuin varsinaisten puhetyöläisten keskeltä, Eeva mietti kierrellen
Ellin vaaleita kiharoita sormensa ympärille. Minä olen väärässä
ammatissa, noita pöydässä istuvia ihmiset jaksaisivat kuunnella
eri lailla kuin hänen radiomaneerejaan, hän murehti.
-
Miä muistan sen hiihtomajan ison salin ja ne munkit. Kun hiihettii
Lappakoskelle, käytii aina vähintää lämmittelemäs siin majal.
Ja jos oli saanu kotoont rahaa mukaa, niin ostettii mehut ja munkit,
Maria kertoi. Margit puolestaan oli ollut monet kerrat
kolmikymmenluvulla keittämässä rokkaa suojeluskuntalaisille, jotka
harjoittelivat pellolla ja ampumaradalla. Hän oli kuulunut jo
pikkulottiin, ja tehtävät olivat tulleet vaativammiksi sitä mukaa
kuin ikää karttui.
-
Hiihtomajal oli jonkinlain välinevarastokii. Vanhemmat konkarit anto
omii suksiaa nuoremmille lainaks ja neuvo niille niksii. Punavuoren
rintees oli omatekoin hyppyrmäki, josta laskettii tavallisil suksil.
Niit oli tietyst ihan joka rintees täälpäin. Meil kun näit mäkii
riittää, Väinö muistutti.
Tatu
höristi korviaan. Hyvä idea. Voisikohan Honkarinteen vieruun
rakentaa ensi talvena hyppyrimäen. Hän kyllä ihan varmana hyppäisi
siitä mäkiennätyksen.
Torsti
huomautti, että ennenhän lapset tekivät urheilupaikat itse. Usein
he löysivät valmiina jonkin aukean, jolla ei juuri silloin ollut
lautataapeleita tai purukasoja. Kerran tosin alueen omistaja joutui
häätämään pojat pelaamasta.
-
Multasen Veka alko rakentaa taloaan meidän pelikentälle. Se sano
että ettikä pojat jo uusi kenttä ittellenne, minä rakentaisin nyt
taloni tähän. Mut vielä myä tontin toisel laidal potkittiin
palloo, kun Veka jo lapioi toises laidas kuoppaa rakennukselleen.
Siirryttiin sit peltosaroille pelaamaan. Mut siin oli se huono puoli,
että pallo aina kastu kun se meni sarkojen väliin ojiin.
Väinö
muisteli haikena poikaporukan ensimmäistä jalkapalloa. Sen oli
lahjoittanut naapurustossa asuva kapiainen. Palloa kursittiin kasaan
pitkin pelikautta, se tuppasi kovassa kulutuksessa repeilemään. Kun
pallo muuten vaan tyhjeni pelin tiimellyksessä, sitä piti pumpata.
Joukkueet saivat hengähtää, sillä pumppaaminen ei käynyt käden
käänteessä. Ensin avattiin langat, lisättiin ilmaa ja ommeltiin
lopuksi venttiili naskalin avulla takaisin piiloon.
-
Silti se sattu, jos pallo tuli venttiili eellä päähän, Väinö
hekotteli.
-
Mistäs tyä saitte pesäpallomailat ja räpylät? Väinö tiedusteli
kavereilta. - Meille tehtiin satulaseppäverstaalla kumpiakin.
Jääkiekkoonhan kaivettiin itte paksui pajunjuurii mailoiksi, mut
pesäpalloon sai Tallinmontun verstaalta ostaa mailoi. Eihän niitten
tekemiin ihan luvallist ollu, mut ei sitä kukaan estänykään.
Eräänlaisii satavitosii nekii. Räpylöis oli ensin pesät narusta
ja vasta paljon myöhemmin tehtii kokonaan nahkasii räpylöitä.
Anni
katseli kuvia entisaikojen joukkueista. Kalle oli kipaissut hakemassa
vanhan kuusaalaisen urheiluseuran lehden. Täällähän oli liikuttu
oikein urakalla. Jalkapallon ja pesäpallon lisäksi oli uitu,
hypätty uimahyppyjä, pelattu lentopalloa ja koripalloa. Sisäpelejä
oli harrastettu seuratalolla. Kalle kuului lentopallon pelaajiin.
-
Seuratalon lattia oli kyllä aika heikko esitys. Siitä sai tikkui.
Kun koululiikunnassa pelattii paljasjaloin, niin tunnin lopuks
kaivettii jaloista tikut. Ja selästä, jos oli tehty tiikereitä,
Kalle leveili. Anni halusi tietää, oliko kulmakuntien omatoimisilla
jalkapallojoukkueilla maalivahditkin.
-
Sanotaa suoraa, että joukkueen huonoin pantii aina maalille, Alpo
sanoi.
-
No siähän sait sit olla veskariin jatkuval syötöl, Sulo
kuittaili.
Eeva,
Elli ja Tatu makasivat Sompasen rannalla ja kuuntelivat vedessä
polskivien kiljahduksia. Elli oli innoissaan, hän oli jaksanut ajaa
uudella pyörällään tänne asti, iso tyttö. Tatu oli joutunut
istumaan äidin tarakassa, voi vauvaa. Kolmikko katseli siniselle
taivaalle, jota halkoivat lentokoneiden vanat.
-
Kato äiti lentsikka putoaa!
-
Ei se putoa, näyttää vaan siltä, kun se menee meistä suoraan
poispäin.
-
Onko se suihkuhävittäjä? Jarkko sano, että ne hävittää
suihkuja. Voiko toi hävittää meidän suihkun?
-
Ei se ole hävittäjä, eikä hävittäjät hävitä suihkuja. Mutta
pitäisikö mennä uimaan? Eeva kysyi nopeasti ettei olisi tarvinnut
alkaa selittää, mikä hävittäjä on. Hänen ilmasotatiedoissaan
oli aukkoja.
Lapset
olisivat jaksaneet temppuilla matalassa rantavedessä lopun päivää,
mutta Eeva houkutteli heidät syömään eväitä. Maalle
kahlatessaan Tatu huomasi tutut hahmot. Sakari ja Johanna olivat
etsimässä sopivaa paikkaa rannasta. Lapset juoksivat innosta
vinkuen isänsä luo, Johanna hivuttautui kantamuksineen niin etäälle
kuin kehtasi.
-
Äiti täällä on iskä! Tatu mylvi. Tu moikkaamaan äitiä, meillä
on appelsiinimehua ja sulaneita suklaapipareita.
Eeva
irvisti, hänestä oli kiusallista olla lähellä Sakaria ja
Johannaa. Mutta Tatu vain yltyi. Hän halusi esitellä isälleen
rantapallon ja houkutteli tätä veteen kanssaan. Sakari ei kehdannut
olla menemättä, moikkaukset Eevalle olivat vaisut. Samassa Elli
hihkaisi. Hän oli huomannut rannalla Matin. Eeva vilkaisi samaan
suuntaan, siellä se naikkosten taluttelija loikoili kahden naisen
vieressä. Jaaha, tuossakohan on nyt se varsinainen tyttöystävä,
Eeva mietti.
Elli
ja Tatu pinkoivat Matin luo ja houkuttelivat häntäkin veteen. Sehän
sopi Matille. Sakari ei oikein tiennyt, pitäisikö hänenkin liittyä
seuraan ja kahlaili varovasti perässä, vilkuili samalla Johannan
suuntaan. Eevaa huvitti. Sakari oli kuin kalkkilaivan kapteeni, siro
kaunis mies, kirjatoukkatyyppiä. Märän pallon lentäessä päin
hän kääntyi sivuttain ja nosti kätensä suojakseen. Matti oli
riskin oloinen, heitteli välillä lapsia ilmaan ja kastoi sitten
veteen niin että nämä kiljahtelivat ihanasta kauhuntunteesta.
Jonkun pikkutytön pallo kiiri tuulen mukana ulapalle, ja Mattihan
sen sieltä haki. Onpas epäedullinen asetelma Sakarin kannalta, Eeva
ajatteli huvittuneena. Mutta mitäs se hänelle kuului oikeastaan, ja
lapset palvoivat isäänsä, jota harvoin näkivät nykyään.
Matti
jätti lapset isänsä seuraan ja kahlasi rantaan Eevan viltille.
-
Teillähän lujaa meni. Pojat on aina poikia, jopa sinun iässä,
Eeva kiusasi naureskellen.
-
Mikäs ikä se kaksikymmentäkuusi muka on. Meinaan olla samanlainen
viisikymppisenäkin, Matti heitti. Vai niin nuori, neljä vuotta
minua nuorempi, Eeva mietti.
-
Oletkos tullut tyttöystäväsi kanssa vai onko noi molemmat
likkakavereitasi?
-
Äää. Sisko ja sen ystävä. Ne tarjosi kyydin, niin lähdettiin
porukalla. Enemmän minua kiinnostaisi käydä katsomassa, onko
vesilinnuilla niemen takana paljonkin poikasia. Mutta kivat lapset
sulla, oletkos pitkäänkin ollut niiden isästä erossa, en
tiennytkään. Mikä sun miehesi on ammatiltaan?
-
Pappi. Ja ex-mies huom. Hän löysi sielunkumppaninsa aivan yllättäen
yhdestä kirkon työryhmästä. Se istuu tuolla viltillä
metsäreunassa. Mitähän nuori tyttöystävä tykkäsi, kun sinä
selvisit uimapukukierroksesta jatkoon selkeällä piste-erolla, Eeva
nauroi. Matti mulkaisi takaisin kyllästyneen näköisenä ja kysyi,
huvittaisiko Eevaa lähteä lasten kanssa lintuja kiikaroimaan. Eeva
ei suoraan sanoen huvittanut, mutta hän lähti ihan vain
näyttääkseen Sakarille, ettei tässä yhden vaivaisen papin
varassa oltu. Elli ja Tatu olivat enemmän kuin innokkaita näkemään
linnunpoikia, aivan turhan innokkaita harrastuksen vaatimiin avuihin
nähden. He lupasivat kuitenkin olla hiljaa, jos lintuja näkyisi.
Oli
siellä lintuja. Heinäsorsalla oli toistakymmentä poikasta, lasten
pettymykseksi jo lähes aikuisen linnun kokoisia. Eeva voihkaisi
mielessään, kun Matti alkoi miettiä ääneen, onko jollekin emolle
sattunut pahasti ja joku toinen saanut senkin poikaset
huollettavikseen. Hitsit noita lapsettomia, tätä aihetta
jauhettaisiin kotona pitkään, Eeva arvasi. Matti sai tietämättään
mokansa anteeksi, kun Eeva huomasi hänen ojentavan kiikareitaan
Ellille ja osoittavan ääneti kohti komean näköistä kolmikkoa.
-
Kuikkapari ja poikanen. Ollaan hiljaa niin ne ei lähde kauemmas. Ne
kun sukeltaa, niin ne voi ilmestyä pintaan vaikka sadan metrin
päässä. Tosin ei ne varmaan tuon poikasen kanssa pitkään
suklaile, Matti kuului kuiskaavan lapsille. Nämä kykkivät tärkeän
näköisinä, kun joku aikuinen otti heidät noin vakavasti. Eeva
ymmärsi näkevänsä nyt lastensa tarhaminän, päiväkodissa he
osasivat kuulemma olla hyvinkin tarkkaavaisia ja tenttasivat tätejä
kaikesta mahdollisesta joskus tiukastikin. Kotona sitten heitettiin
vapaalle, ja äidin oli vaikea uskoa kauniita sanoja nyrkeillä
muksauttelevista ja itkuun parahtelevista kullanmuruistaan.
Matin
porukka tarjosi lapsille ja Ellin pyörälle kyydin takaisin,
lupasivat odottaa pihakeinussa, että Eeva ehtii polkea kotiin.
Viimeistä mäkeä laskiessaan Eeva haaveili haaleasta suihkusta ja
kaakaosta. Ja kun Elli ja Tatu olisivat nukahtaneet iltasatunsa ja
kysymystulvansa jälkeen, Eeva heittäytyisi sohvalle Kahden keikan
nauhoituksen ääreen. Matulassa ei nyt niin hirveästi silmänruokaa
ollut, mutta saksan kieli oli ratevaa kuunneltavaa.
-
Äiti Matti lupasi tulla meille iltapalalle!
-
Aha. Okei. Mut ei sun tarvi, onhan sulla muutakin menoa varmaan. Ja
kiitos lasten kyytsäämisestä, Eeva yritti.
-
Ei minulla mitään ohjelmaa ole, ehdin ihan hyvin. Katsotaan yhdessä
lintukirjasta vielä kuikkia ja sorsia.
Apua,
minkälaisen friikin lapset nyt raahaa meille. Jos se ei ymmärrä
lähteä ajoissa pois. Ja mitä se meillä luuhaa, onhan sillä oma
tyttöystävä, Eevan päässä tikitti. Vierailu sujui kuitenkin
mukavasti, lapset oikein paneutuivat esittämään parhaat puolensa.
Lintukirjan jutuista tuli asiaankuuluvat kommentit, pöydässä ei
tapeltu, iltapesulle kilvan kiidettiin. Matti huomasi vierailun
tulleen päätökseen, kun lastenhuoneesta kiljuttiin äitiä
lukemaan.
-
Kiitos iltapalasta. Öitä, mukulat. Ai niin, että kun tuossa
seniorisiiven vinttikerroksessa on päätyikkuna, niin onkohan sen
takana joku asunto, jonka voisi vuokrata? Ajattelin että saatat
tietää, kun teidän perheestä joku asuu siellä kuulemma.
Velipoika kertoi.
Eeva
ehti sekunnissa miettiä, mitä kaikkea muuta velipoika oli kertonut
Eevan asioista, ja tunsi punan nousevan korviinsa saakka. Ilmekään
ei kuitenkaan värähtänyt kun hän lupasi ottaa asiasta selvää ja
toivotti hyvät yöt ja kauniit unet. Matin mentyä Eeva mietti, että
kumma epeli. Luuhaa vieraiden naisten hoteissa, taluttelee
humaltuneet lankeamasta ja lainailee toisten lapsia. Ja nyt sitten
toisi nuorikkonsa jonkun vanhusten asuttaman talon vintille. Mutta
vaarattomaltahan tuo vaikutti, ei namusetätyyppiä eikä sen puoleen
mikään donjuankaan. Ulkoilmahenkilö, se täytyi tunnustaa.
-
Ja nyt se ulkoilmahenkilö unohti lintukirjansa tänne!
