tiistai 12. toukokuuta 2020

10. luku



Heinäkuu 1986

Vesileikkejä



- Minkähän takia minun lakanat haisee palaneelle, vaikka ne on puhtaina kaapissa, Aili ihmetteli tiistain yhteisessä aamukahvipöydässä. Hän ei huomannut, kun Kalle pyöritti etusormeaan ohimollaan mutta lopetti nähdessään Marian julman mulkaisun. - Min pitäs varata pyykkitupa, mut joteskii hölmöö pyörittää isos konees parii lakanaa ja muutamaa pyyhettä. Oisko mitä vitsii pestä vähä isomman porukan pyykit kerralla, saatas kone täytee? Maria pohti. 

   Ensimmäisenä innostui Margit. Äidin hemmottelemana hän ei ollut tottunut puljaamaan isoja vaatekappaleita puhtaiksi eikä suoraan sanoen edes osaisi käyttää alatalon pyykkituvan melkein teollisuustasoisia laitteita. Hän oli viime aikoina vienyt pyykkinsä pesulaan. Sulo ilmoitti saman tien, että pestävää riittää hänelläkin, Elsa samoin. Kalle ja Alpo sinkkumiehinä liittyivät pyykkituparyhmään, mutta kaksi pariskuntaa sanoivat jättävänsä tällä kertaa väliin. Paikalle ehtinyt Irma lupasi kerätä Juhon lakanoita joukkoon ja tulla opastamaan koneiden ja mankelin käytössä. 

   - Siinhän on hyvä tilaisuus vaihtaa omat risat lakanasa epähuomiossa muitten parempii, Kalle hekotteli. Margit otti asian tosissaan. 

   - Ei minun lakanat ainakaan voi erehdyksessä muille joutua. Ne on nimikoitu. Siis aluslakanat. Ei tietenkään ne Marimekon pussilakanat. 

   Torstaina oli helteistä jo aamusta. Pyykkiryhmä kokoontui nyssäköineen aulaan, yhdessä marssittiin alatalon kellarikerrokseen. Pyykkituvassa tuoksui puhtaus. Lattia ja seinät olivat imaisseet pesuaineiden huurut niin syvälle sisuksiinsa, että kaikuvissa tiloissa vallitsi suorastaan ärhäkkä hygienian ilmapiiri. Tämä oli toista kuin omien pesukoneennysien äärellä, täällä sitä tosiaan saatiin jotain aikaan. Elsa ja Maria parkaisivat nähdessään miesten pyykkilastit. Kalle ja Alpo olivat sullomassa koneeseen lakanoiden joukkoon kalsareitaan ja verkkareitaan. 

   - Ei hyvää päivää teitin kanssanne! Eihän nyt liinavaatteit pestä yhes pikkupyykin kanssa. Lakanathan pestää kuueskympis, noi vaatteet neljäskympis, Maria popotti. Elsa halusi nostaa asteet yhdeksäänkymppiin, mutta Maria vakuutti, ettei kukaan enää pessyt niin kuumalla vedellä, nykyisillä pesuaineilla sentään. 

   Irmakin uskoi, että noin siivojen ihmisten pyykistä tulee puhdasta vähemmällä kuumentamisella. Hän oli tuonut mukanaan Ellin ja Tatun. Nyt pyykkilauta tulisi tutuksi. Lapsilla oli yllään hellevaatteet, ei haitannut, vaikka läträtessä roiskui. He mahtuivat isoon altaaseen istumaan ja ottivat kaiken irti perinnetyökalusta. Irma keksi, että hehän voisivat pestä setien paitoja siinä loiskutellessaan. Mielessään hän toivoi, että vesi ja saippua veisivät Juhon paidoista sen vanhan ihmisen hajun, joka liian usein löyhähti tämän kauluksen alta nykyään. Hän oli ystävättäriensä kanssa ihmetellyt, mikä sai jotkut ikäihmiset tuoksahtelemaan pinttyneeltä. He olivat päättäneet vahtia nenä pitkänä, etteivät omat miehet ikinä alkaisi hajahtaa vanhalta. Puhumattakaan heistä itsestään. 

   Koneiden käydessä Kalle ja Alpo istuksivat pihakeinussa. Pyykkituvan avoimesta ikkunasta tulvahteli höyryä, vaikka ulkonakin oli lämmin. Pesukoneet pitivät sen verran ääntä, että sisällä jutellessa piti kailottaa. Naurunremakat katkaisivat välillä keskustelun, Sulo kuului panevan parastaan tarinaniskijänä nyt kun Kalle ei ollut paikalla. Pihalla oli hiljaisempaa, keskikesän linnut eivät ehtineet laulella, vain tervapääskyjen parvi kiiti kirkuen pihan yllä. 

   - Noi on kun teinii, jotka on saanu ekat mopot. Yhtä päätöntä menoo, kun porukassa viiletetää, Alpo kommentoi lintuja. Puutalojen pihoissa pärisi muutama ruohonleikkuri, perhepäivähoitaja opetti lapsilleen nuoruutensa villitystä sukkanauhatvistiä. Alakerran taistelevat Liukkoset istuivat kerrankin sovussa parvekkeellaan siivoamassa silakoita ja syöttivät kissalle perkeitä. Kaikesta ympärillä kuhisevasta tuli niin hyvä mieli, että Alpo keksi ehdottaa kalasopan keittämistä koko porukalle. Kalle kopaisi takataskuaan: lompakko on mukana, menoksi. 

   - Risman syvänteest saa tähä aikaa kesäst aina jotaa laitettavaa. Miä haen auton. 

   - Eikä mitä, pakastekala kelpaa ihan hyvin. Otetaa tost Osulast seitii ja kesäsipulii ja makaroonii ja tehää seljankaa. Ketsuppii mul jo onkii, mut onks sul laakerinlehtii vai ostetaako niitäkii? Ja smetanaa ehottomast. 

   Kun kalakeittokokit viimeistelivät kattausta, Sulo oli työntämässä lingottua pyykkiä kärryillä ylämäkeen kohti pyykkitelineitä. Kuivaushuone ei kelvannut kesäpyykkäreille, kun kerrankin saisi lakanoihinsa ulkona kuivatun tuoksun. Aili haisteli pyykkejään ihastuneena jo ripustusvaiheessa. Kalasoppa yllätti iloisesti telineiltä palaavat. Kuivumista odotellessaan pyykkärit voisivat valua pöytään, kohta olisi tarjolla ruokaa kaikille. 

   - No jopas, onkii vähän hutera olo, kun edellisest ateriast on kohta jo kaks tuntii, Sulo virnuili ja oli ensimmäisenä työntymässä pöytään. 

   - Kyllä olis Muuristen ja Salmeloitten kannattanu jättää Retretit ja mökkireissusa välii. Jäivät paitti näin hyvää soppaa, Elsa suitsutti ylistystä kokeille. - Miä pistän astiat koneesee, jos tyä haette pyykit, ja sit lähtää mankelii. 

   Lakanat olivat jo liiankin kuivat, kun niitä ehdittiin haalimaan naruilta. Suihkupulloja tarvittiin, mikä sopi erinomaisesti Tatulle ja Ellille. Onneksi mummi oli arvannut ja varannut molemmille omat pullot. Kerran kastuneet ja kuivuneet vaatteet olivat hetken päästä taas märät. 

   Päästiin päivän jännittävimpään paikkaan. Iso mankeli kohosi Tatun silmien edessä kuin jylisevä tulivuori. Tädit ja sedät rullasivat lakanat tukeille, tukit pantiin pyörimään kamalaan puristukseen. Pelottava jytinä täytti huoneen, kun hirviö liikkui itsekseen alustallaan. Se oli juuri putoamaisillaan paikoiltaan toisessa päässä, kun se yhtäkkiä vaihtoikin suuntaa. Vähitellen Tatu alkoi uskoa, että mankeli osaisi aina kääntyä ajoissa. Hän hiipi lähemmäs sillä aikaa kun mummi ja muut aikuiset hoitelivat uutta mankeloitavaa tukeille. Hän halusi nähdä, mistä kone tiesi ettei voisi jatkaa pitemmälle, ja hivuttautui seinän viertä mankelin päätyyn. Tällä kertaa mankeli torkahti. Tatu ehti tajuta vain ronksahtavan äänen, tätien kiljumisen ja ukkosen kaltaisen tärähdyksen. Sen jälkeen kaikki oli pelkkää sekasortoa. Irma oli huomannut liian myöhään, missä poika oli. Nyt tämä makasi lattialla pudonneen painon takana, ja Irma tunsi jalkojensa pettävän. Melskeen keskellä Sulo ja Kalle työntyivät pojan luo ja istahtivat sydänalaansa pidellen lattialle hänen viereensä. Tatu oli naamaltaan maidonvalkea, silmät seisoivat päässä. Mankelin kansi oli tipahtanut hänen viereensä niin että tossunkärki oli jäänyt sen kulman alle. 

   Kun Tatun kunto oli varmistettu ja pyörtymäisillään olevat elvytetty, kokeiltiin saataisiinko mankelin kansi omin voimin paikalleen. Ei onnistunut, piti nöyrtyä soittamaan talkkarifirmaan. Irmalle kipaistiin konjakkiryyppy, hän ei tahtonut toipua säikähdyksestään. Tuskastuttavan ajan päästä paikalle ilmestyi rennosti elehtivä näppylänaamainen kaveri, joka keskittyi enemmän purkkansa jauhamiseen ja vyöllään riippuvan avainnipun helistelyyn kuin suureen mankelikysymykseen. Hän ei osoittanut mitään harmaiden ohimoiden kunnioitusta vaan paneutui kaikkien kolmen ilmeensä repertuaarilla näyttämään, mitä mieltä oli noin vanhojen laitteidenkäsittelytaidoista. Kalle valpastui. 

   - Kuules juippi, oletkos ees ikinä mankelii nähnykkää, Kalle aloitti mutta ihmemies keskeytti. 

   - Kaikki aikanaan, setä, mut pannaas tää laitos nyt hollilleen. Ikämiesten ei auttanut muuta kuin totella neuvoja, ja purkamisen ja kokoamisen jälkeen kansi oli jälleen paikoillaan. 

   - Päivänjatkoo, huoltomies heilautti kättään lähtiessään jenkkisarjoista tutuin elkein paikalta. - Ai nii, kelles lasku sit laitetaan? 

   Loppuja lakanoita mankeloidessaan porukka haikaili entisaikojen oikeiden talonmiesten perään. Eivät hekään aina mitään kilttejä olleet, lapsia kohtaan usein enemmänkin rähjääviä. Mutta he olivat tavallisesti lähistöllä, ja pientä motkotusta kesti paremmin kuin pitkää odottelua ja sen päälle tulevaa laskua. 

   Lopulta puhdasta ja sileää pyykkiä oli niin paljon ja kaikki sekaisin, että se piti kärrätä yhteiselle ruokapöydälle lajitteluun. Jokainen sai takaisin omansa, Kalle sitä pahoittelikin. 

   - Pilotti onnistu, puhast tuli, lakanan taitokset on kun veittenterät. Taian käyä oikein kunnol suihkus ja vaihtaa petivaatteet heti. Tänää ne ihan tuoksuukii ulolle, Elsa hehkutti. 

   - Eikä mitä, lähtää uimahallii saunomaa koko sakki. Eiks siäl ole se ulkoallaskii käytös tänä kesään? Kalle ehdotti ja lupasi kuskailla. Aili soitti tyttärelleen, joka liittyi seuraan toiseksi kuskiksi omien lastensa kanssa. 



Yöllä oli satanut. Maasta kohosi keveää höyryä sitä mukaa kun aurinko pääsi lämmittämään nurmea mäntyjen lomasta. Kasvit ojentelivat lehtiään, venyivät pituutta saatuaan vihdoin janonsa sammutettua. Niittyleinikit ja puna-apilat pilkuttivat syvänvihreää pensaikkoa kerrostalon ja mestarikerhon välissä. Eeva istui kahvimuki kädessä parvekkeella. Ilo läikähti mielessä, kun hän katseli lapsuutensa maisemaa ja ihmetteli että saa jälleen olla täällä, kotona. Pensaikossa hän oli leikkinyt kukkakauppaa pihan tyttöjen kanssa, pojat keskittyivät silloin lähinnä härnäämään. Nykyään samassa kukkakaupassa touhusivat hänen omat lapsensa. Elli solmi ystäviensä kanssa kimppuja, Tatu kelpuutettiin välillä juoksupojaksi. Nyt kaksikko veteli vielä sikeitä, loman aikana pikku perheen aikataulu oli hypähtänyt kellossa pari tuntia eteenpäin.

   Eeva katseli rinnettä, jossa he olivat eilen istuneet viltillä mehumukit kourassa. Tatu oli syöttänyt piparinmurusia muurahaisille, Elli ihmetellyt mihin tarvitaan kahdenvärisiä kissankäpäliä. Niitä kasvoi rinteen puolivälissä kuin kauhtuneena paksuna päiväpeittona, sai oikein varoa etteivät pienet tassujäljitelmät rusentuneet retkeilijöiden alle. Kolmikon eväidensyöntiä oli tullut ihmettelemään myös alatalon musta kissa. Se oli istunut kivellä ja tarkkaillut tilannetta kuin joutuisi raportoimaan näkemästään ylemmälle taholle. Lapset olivat houkutelleet sitä lähemmäs, mutta kissa oli vain loikannut heidän eväittensä yli ja jatkanut matkaa kohti Irman ja Veikon parveketta. 

   Eilen oli vielä ollut rutikuivaa, hienoa että sade oli yöllä kastellut maan perusteellisesti. Nyt ilma tuoksui kesälle ja kasvulle. Eeva pystyi ainakin ajoittain ajattelemaan ahdistumatta lastensa elämää yhden aikuisen perheessä. Elli oli kuullut esikoulussa heihin sopivan määritelmän. Vajaa perhe. Häntä ei näyttänyt haittaavan ilmauksen viittaus johonkin puuttuvaan. Pääasia, että heillekin oli oma virallinen lokero, eivät olleet mitä tahansa kummajaisia. Eevan niskoissa kävi parvekkeella pieni vilunväre. Hän muisti, että äiti ja isä olivat lähdössä omalle lomareissulleen. 

   - Sinähän aikaisin olet herännyt. Isä ja äiti ilmestyivät nurkan takaa, raahasivat kasseja autolleen. 

   - Joo. Lapset nukkuu vielä, kun valvottiin illalla pitkään, Eeva kuiski. Hän ei halunnut luopua omasta hetkestään ihan vielä. 

   - Pärjäättekö nyt varmasti? Irma kysyi ja kanteli autoon viime hetken leipomuksia. Veikon kotitaloon Suomenniemelle kelpasivat Irman tuliaiset, siellä syöjiä riitti. - Me ollaan pari yötä maalla Varjolassa ja jatketaan matkaa Länsi-Suomeen sitten kun on vähän auteltu talon töissä, Irma selitti kolmatta kertaa Eevalle. Hän oli vielä huolissaan tyttärensä jaksamisesta pienten kanssa, vaikka kaikki näytti menevän ihan hyvin. Hän oli pauhannut Eevalle, että saisi se Sakari osallistua enemmän lastensa elämään. Kyllä papillakin täytyy olla sen verran vapaita sopiviin aikoihin, että lapset saisivat hänestä osansa. 

   - Pärjätään tietenkin. Meiltähän tämä käy, Eeva yritti lepuuttaa äitiään. - Jos tarvitaan apua, niin onhan seniorisiivessä tuttuja tuvan täydeltä. Hyvää matkaa, ajakaa varovasti, terveisiä Suomenniemelle ja soitelkaa jostain kohtaa reissultanne, että miten menee. 

   Eeva katseli mäkeä alas rullaavan kuplavolkkarin perään ja tajusi, että seniorisiivessä oli tosiaan koolla sellainen ryhmä, jolta sai niin neuvoja kuin seuraa, joskus apuakin. Juho-vaaria voisi käydä moikkaamassa päivittäin, tosin hän näytti viihtyvän Pirttimäellä niin paljon kuin Esko vain viitsi häntä sinne hakea. 

   Iltapäivällä Eeva oli menossa isoisänsä luo lapset kannoillaan, mutta kaikki talon asukkaat istuivatkin alakerrassa muistelemassa. Anni nauhoitti puheita ja pisti väliin omia kysymyksiään. Kun muistot alkoivat ryöpsähdellä, ne teki mieli sanoa heti eikä odottaa, että naapuri lakkaisi jaarittelemasta. Kaikki olivat kuitenkin luvanneet, että Anni saisi komentaa, jotta lopputuloksesta ottaisi selvän jälkeenpäin. Eeva istahti Elli sylissään kuuntelemaan, kun Alpo kertoi hyppyrimäistä. Tatu hivuttautui lähemmäs saadakseen selvää. Hän neppaili pikkuautollaan pöydän ympärillä, yritti jopa leikkiä ihan hiljaa. 

   - Täshän oli iltamäenlaskuikii täs ampumaradan hyppyrmäes. Reilut parikymment vuotta sitte siin Miilumäen takaan oli viel oikia talviurheilukeskus. Siel oli hyppyrmäki, laskettelurinne, hiihtolatui pellol, ampumarata. Ja hiihtomaja missä sai lämmitellä ja ostaa vaikka kuumaa mehuu. 

   - Nii ja väkee oli isois tapahtumis kun meren mutaa. Kalle ei malttanut odottaa, että Alpo kertoisi loppuun. - Kaikki Etelä-Suomen huiput käy siel kilpailemas, se oli neljänkymmenenviien metrin mäki ja siin piettii jopa kansallisii kilpailui. Miä muistan kuinka ne mittas hyppyi pitkil kepeil. Ne lyötii molemmin puolin aina siihe kohtaa, mihkä hyppääjän jalka oli mittaajien mielest osunu. Vai oliks se sittenkii suksen kannan kohtaa? 

   - Eihän se voinu mihkää suksen kantaa olla, kun kaikil oli eripituset sukset, Sulo puuttui puheeseen. - Ja mäki tampattii oman seuran voimin sileäks aina ennen kisaa ja joskus hyppyjen välilläkii. Siin oli oman hiihtoseuran miehet hommissa. Kuuluttaja kuulutti Armisen Vikan hypyt aina, että nyt hyppää Ville Arminen, sen jälkeen mäkeä korjataan. Ville kaatus joka kerta, Sulo nauratti toisia. 

   - Tamppaamisee ei aina riittäny seuran väkee. Talkoot tarkotti joskus yhen miehen talkoita. Useinhan kilpailijat joutu itte tamppaamaa mäen ennen kun alettii hyppäämää. Saattohan se vähä syyä suoritusta, Kalle hekotteli. Hänkin oli kokeillut nuorena miehenä hyppäämistä ja ollut myöhemmin tiiviisti yleisön joukossa. 

   - Iltamäenlaskuis oli hienoo, kun lamput sammutettii ja ne hyppäs soihtujen valos. Erikoisuuteen oli niinsanottu miehekäs ilotulitus. Roihutkii sammutettii ja kilpailija hyppäs ilotulitusraketin valos. Paitsi kun Joppe ei uskaltanukkaa ampuu rakettii väkijoukon keskel ja kilpailija hyppäs ihan pimiäs. Väkee oli niin pirustee kattomas. Sihi aikaa hyppäämiin oli muotii, mäkiäkii oli maakunnas joka kulmal ja pikkupoikii riitti leiskauttelemaa niistä satoi. 

   - Mut oli sit se murheelliinkii tapaus. Vastamäki oli sen verran keskeneräin, että hyppääjät määrättii jarruttamaa tiettyy pisteesee mennes. Yks lahtelaispoika ei uskonu vaan hyppäs liian pitkälle ja paiskautu liian lujaa vastamäkee. Se ressukka kuoli siihe. Sen jälkee vastamäkee parannettii ja sihi tehtii aita joka esti syöksymästä yli. 

   Eeva kuunteli ihaillen, miten miesten puhetyyli vaihteli tarinan sisällön mukaan. Huippukohdissa puheeseen tuli vauhtia, surullisessa tapahtumassa kieltä osaamatonkin olisi ymmärtänyt aiheen vakavuuden. Miten näitä hienoja kertojia löytyi aina ihan muualta kuin varsinaisten puhetyöläisten keskeltä, Eeva mietti kierrellen Ellin vaaleita kiharoita sormensa ympärille. Minä olen väärässä ammatissa, noita pöydässä istuvia ihmiset jaksaisivat kuunnella eri lailla kuin hänen radiomaneerejaan, hän murehti. 

   - Miä muistan sen hiihtomajan ison salin ja ne munkit. Kun hiihettii Lappakoskelle, käytii aina vähintää lämmittelemäs siin majal. Ja jos oli saanu kotoont rahaa mukaa, niin ostettii mehut ja munkit, Maria kertoi. Margit puolestaan oli ollut monet kerrat kolmikymmenluvulla keittämässä rokkaa suojeluskuntalaisille, jotka harjoittelivat pellolla ja ampumaradalla. Hän oli kuulunut jo pikkulottiin, ja tehtävät olivat tulleet vaativammiksi sitä mukaa kuin ikää karttui. 

   - Hiihtomajal oli jonkinlain välinevarastokii. Vanhemmat konkarit anto omii suksiaa nuoremmille lainaks ja neuvo niille niksii. Punavuoren rintees oli omatekoin hyppyrmäki, josta laskettii tavallisil suksil. Niit oli tietyst ihan joka rintees täälpäin. Meil kun näit mäkii riittää, Väinö muistutti. 

   Tatu höristi korviaan. Hyvä idea. Voisikohan Honkarinteen vieruun rakentaa ensi talvena hyppyrimäen. Hän kyllä ihan varmana hyppäisi siitä mäkiennätyksen. 

   Torsti huomautti, että ennenhän lapset tekivät urheilupaikat itse. Usein he löysivät valmiina jonkin aukean, jolla ei juuri silloin ollut lautataapeleita tai purukasoja. Kerran tosin alueen omistaja joutui häätämään pojat pelaamasta. 

   - Multasen Veka alko rakentaa taloaan meidän pelikentälle. Se sano että ettikä pojat jo uusi kenttä ittellenne, minä rakentaisin nyt taloni tähän. Mut vielä myä tontin toisel laidal potkittiin palloo, kun Veka jo lapioi toises laidas kuoppaa rakennukselleen. Siirryttiin sit peltosaroille pelaamaan. Mut siin oli se huono puoli, että pallo aina kastu kun se meni sarkojen väliin ojiin. 

   Väinö muisteli haikena poikaporukan ensimmäistä jalkapalloa. Sen oli lahjoittanut naapurustossa asuva kapiainen. Palloa kursittiin kasaan pitkin pelikautta, se tuppasi kovassa kulutuksessa repeilemään. Kun pallo muuten vaan tyhjeni pelin tiimellyksessä, sitä piti pumpata. Joukkueet saivat hengähtää, sillä pumppaaminen ei käynyt käden käänteessä. Ensin avattiin langat, lisättiin ilmaa ja ommeltiin lopuksi venttiili naskalin avulla takaisin piiloon. 

   - Silti se sattu, jos pallo tuli venttiili eellä päähän, Väinö hekotteli. 

   - Mistäs tyä saitte pesäpallomailat ja räpylät? Väinö tiedusteli kavereilta. - Meille tehtiin satulaseppäverstaalla kumpiakin. Jääkiekkoonhan kaivettiin itte paksui pajunjuurii mailoiksi, mut pesäpalloon sai Tallinmontun verstaalta ostaa mailoi. Eihän niitten tekemiin ihan luvallist ollu, mut ei sitä kukaan estänykään. Eräänlaisii satavitosii nekii. Räpylöis oli ensin pesät narusta ja vasta paljon myöhemmin tehtii kokonaan nahkasii räpylöitä. 

   Anni katseli kuvia entisaikojen joukkueista. Kalle oli kipaissut hakemassa vanhan kuusaalaisen urheiluseuran lehden. Täällähän oli liikuttu oikein urakalla. Jalkapallon ja pesäpallon lisäksi oli uitu, hypätty uimahyppyjä, pelattu lentopalloa ja koripalloa. Sisäpelejä oli harrastettu seuratalolla. Kalle kuului lentopallon pelaajiin. 

   - Seuratalon lattia oli kyllä aika heikko esitys. Siitä sai tikkui. Kun koululiikunnassa pelattii paljasjaloin, niin tunnin lopuks kaivettii jaloista tikut. Ja selästä, jos oli tehty tiikereitä, Kalle leveili. Anni halusi tietää, oliko kulmakuntien omatoimisilla jalkapallojoukkueilla maalivahditkin. 

   - Sanotaa suoraa, että joukkueen huonoin pantii aina maalille, Alpo sanoi. 

   - No siähän sait sit olla veskariin jatkuval syötöl, Sulo kuittaili. 



Eeva, Elli ja Tatu makasivat Sompasen rannalla ja kuuntelivat vedessä polskivien kiljahduksia. Elli oli innoissaan, hän oli jaksanut ajaa uudella pyörällään tänne asti, iso tyttö. Tatu oli joutunut istumaan äidin tarakassa, voi vauvaa. Kolmikko katseli siniselle taivaalle, jota halkoivat lentokoneiden vanat. 

   - Kato äiti lentsikka putoaa! 

   - Ei se putoa, näyttää vaan siltä, kun se menee meistä suoraan poispäin. 

   - Onko se suihkuhävittäjä? Jarkko sano, että ne hävittää suihkuja. Voiko toi hävittää meidän suihkun? 

   - Ei se ole hävittäjä, eikä hävittäjät hävitä suihkuja. Mutta pitäisikö mennä uimaan? Eeva kysyi nopeasti ettei olisi tarvinnut alkaa selittää, mikä hävittäjä on. Hänen ilmasotatiedoissaan oli aukkoja. 

   Lapset olisivat jaksaneet temppuilla matalassa rantavedessä lopun päivää, mutta Eeva houkutteli heidät syömään eväitä. Maalle kahlatessaan Tatu huomasi tutut hahmot. Sakari ja Johanna olivat etsimässä sopivaa paikkaa rannasta. Lapset juoksivat innosta vinkuen isänsä luo, Johanna hivuttautui kantamuksineen niin etäälle kuin kehtasi.

   - Äiti täällä on iskä! Tatu mylvi. Tu moikkaamaan äitiä, meillä on appelsiinimehua ja sulaneita suklaapipareita. 

   Eeva irvisti, hänestä oli kiusallista olla lähellä Sakaria ja Johannaa. Mutta Tatu vain yltyi. Hän halusi esitellä isälleen rantapallon ja houkutteli tätä veteen kanssaan. Sakari ei kehdannut olla menemättä, moikkaukset Eevalle olivat vaisut. Samassa Elli hihkaisi. Hän oli huomannut rannalla Matin. Eeva vilkaisi samaan suuntaan, siellä se naikkosten taluttelija loikoili kahden naisen vieressä. Jaaha, tuossakohan on nyt se varsinainen tyttöystävä, Eeva mietti. 

   Elli ja Tatu pinkoivat Matin luo ja houkuttelivat häntäkin veteen. Sehän sopi Matille. Sakari ei oikein tiennyt, pitäisikö hänenkin liittyä seuraan ja kahlaili varovasti perässä, vilkuili samalla Johannan suuntaan. Eevaa huvitti. Sakari oli kuin kalkkilaivan kapteeni, siro kaunis mies, kirjatoukkatyyppiä. Märän pallon lentäessä päin hän kääntyi sivuttain ja nosti kätensä suojakseen. Matti oli riskin oloinen, heitteli välillä lapsia ilmaan ja kastoi sitten veteen niin että nämä kiljahtelivat ihanasta kauhuntunteesta. Jonkun pikkutytön pallo kiiri tuulen mukana ulapalle, ja Mattihan sen sieltä haki. Onpas epäedullinen asetelma Sakarin kannalta, Eeva ajatteli huvittuneena. Mutta mitäs se hänelle kuului oikeastaan, ja lapset palvoivat isäänsä, jota harvoin näkivät nykyään. 

   Matti jätti lapset isänsä seuraan ja kahlasi rantaan Eevan viltille. 

   - Teillähän lujaa meni. Pojat on aina poikia, jopa sinun iässä, Eeva kiusasi naureskellen. 

   - Mikäs ikä se kaksikymmentäkuusi muka on. Meinaan olla samanlainen viisikymppisenäkin, Matti heitti. Vai niin nuori, neljä vuotta minua nuorempi, Eeva mietti. 

   - Oletkos tullut tyttöystäväsi kanssa vai onko noi molemmat likkakavereitasi? 

   - Äää. Sisko ja sen ystävä. Ne tarjosi kyydin, niin lähdettiin porukalla. Enemmän minua kiinnostaisi käydä katsomassa, onko vesilinnuilla niemen takana paljonkin poikasia. Mutta kivat lapset sulla, oletkos pitkäänkin ollut niiden isästä erossa, en tiennytkään. Mikä sun miehesi on ammatiltaan? 

   - Pappi. Ja ex-mies huom. Hän löysi sielunkumppaninsa aivan yllättäen yhdestä kirkon työryhmästä. Se istuu tuolla viltillä metsäreunassa. Mitähän nuori tyttöystävä tykkäsi, kun sinä selvisit uimapukukierroksesta jatkoon selkeällä piste-erolla, Eeva nauroi. Matti mulkaisi takaisin kyllästyneen näköisenä ja kysyi, huvittaisiko Eevaa lähteä lasten kanssa lintuja kiikaroimaan. Eeva ei suoraan sanoen huvittanut, mutta hän lähti ihan vain näyttääkseen Sakarille, ettei tässä yhden vaivaisen papin varassa oltu. Elli ja Tatu olivat enemmän kuin innokkaita näkemään linnunpoikia, aivan turhan innokkaita harrastuksen vaatimiin avuihin nähden. He lupasivat kuitenkin olla hiljaa, jos lintuja näkyisi. 

   Oli siellä lintuja. Heinäsorsalla oli toistakymmentä poikasta, lasten pettymykseksi jo lähes aikuisen linnun kokoisia. Eeva voihkaisi mielessään, kun Matti alkoi miettiä ääneen, onko jollekin emolle sattunut pahasti ja joku toinen saanut senkin poikaset huollettavikseen. Hitsit noita lapsettomia, tätä aihetta jauhettaisiin kotona pitkään, Eeva arvasi. Matti sai tietämättään mokansa anteeksi, kun Eeva huomasi hänen ojentavan kiikareitaan Ellille ja osoittavan ääneti kohti komean näköistä kolmikkoa. 

   - Kuikkapari ja poikanen. Ollaan hiljaa niin ne ei lähde kauemmas. Ne kun sukeltaa, niin ne voi ilmestyä pintaan vaikka sadan metrin päässä. Tosin ei ne varmaan tuon poikasen kanssa pitkään suklaile, Matti kuului kuiskaavan lapsille. Nämä kykkivät tärkeän näköisinä, kun joku aikuinen otti heidät noin vakavasti. Eeva ymmärsi näkevänsä nyt lastensa tarhaminän, päiväkodissa he osasivat kuulemma olla hyvinkin tarkkaavaisia ja tenttasivat tätejä kaikesta mahdollisesta joskus tiukastikin. Kotona sitten heitettiin vapaalle, ja äidin oli vaikea uskoa kauniita sanoja nyrkeillä muksauttelevista ja itkuun parahtelevista kullanmuruistaan. 

   Matin porukka tarjosi lapsille ja Ellin pyörälle kyydin takaisin, lupasivat odottaa pihakeinussa, että Eeva ehtii polkea kotiin. Viimeistä mäkeä laskiessaan Eeva haaveili haaleasta suihkusta ja kaakaosta. Ja kun Elli ja Tatu olisivat nukahtaneet iltasatunsa ja kysymystulvansa jälkeen, Eeva heittäytyisi sohvalle Kahden keikan nauhoituksen ääreen. Matulassa ei nyt niin hirveästi silmänruokaa ollut, mutta saksan kieli oli ratevaa kuunneltavaa. 

   - Äiti Matti lupasi tulla meille iltapalalle! 

   - Aha. Okei. Mut ei sun tarvi, onhan sulla muutakin menoa varmaan. Ja kiitos lasten kyytsäämisestä, Eeva yritti. 

   -  Ei minulla mitään ohjelmaa ole, ehdin ihan hyvin. Katsotaan yhdessä lintukirjasta vielä kuikkia ja sorsia. 

   Apua, minkälaisen friikin lapset nyt raahaa meille. Jos se ei ymmärrä lähteä ajoissa pois. Ja mitä se meillä luuhaa, onhan sillä oma tyttöystävä, Eevan päässä tikitti. Vierailu sujui kuitenkin mukavasti, lapset oikein paneutuivat esittämään parhaat puolensa. Lintukirjan jutuista tuli asiaankuuluvat kommentit, pöydässä ei tapeltu, iltapesulle kilvan kiidettiin. Matti huomasi vierailun tulleen päätökseen, kun lastenhuoneesta kiljuttiin äitiä lukemaan. 

   - Kiitos iltapalasta. Öitä, mukulat. Ai niin, että kun tuossa seniorisiiven vinttikerroksessa on päätyikkuna, niin onkohan sen takana joku asunto, jonka voisi vuokrata? Ajattelin että saatat tietää, kun teidän perheestä joku asuu siellä kuulemma. Velipoika kertoi. 

   Eeva ehti sekunnissa miettiä, mitä kaikkea muuta velipoika oli kertonut Eevan asioista, ja tunsi punan nousevan korviinsa saakka. Ilmekään ei kuitenkaan värähtänyt kun hän lupasi ottaa asiasta selvää ja toivotti hyvät yöt ja kauniit unet. Matin mentyä Eeva mietti, että kumma epeli. Luuhaa vieraiden naisten hoteissa, taluttelee humaltuneet lankeamasta ja lainailee toisten lapsia. Ja nyt sitten toisi nuorikkonsa jonkun vanhusten asuttaman talon vintille. Mutta vaarattomaltahan tuo vaikutti, ei namusetätyyppiä eikä sen puoleen mikään donjuankaan. Ulkoilmahenkilö, se täytyi tunnustaa. 

   - Ja nyt se ulkoilmahenkilö unohti lintukirjansa tänne!



Voit myös kuunnella luvun, täältä: 
https://youtu.be/MgJq4oFZUsQ