keskiviikko 20. toukokuuta 2020

12. luku


Heinäkuu 1986
Rapuja ja runoja

Loman jälkeiset aamut pitäisi lakkauttaa, Eeva mietti kellon soidessa kuudelta. Työ. Tuttu sana, mitenkäs sitä tehtiinkään. Hän ei ollut seurannut uutisia pariin viikkoon kuin toisella korvalla. Toisaalta heinäkuussa kaikki oli muutenkin kiinni, koko yhteiskunta rannoilla ja rannekellot viskattu puhelinpöydän laatikkoon. Ei varmaan mitään maatakääntävää ollut tapahtunut Eevan huomaamatta. Miksi sitten koko kroppa kihelmöi epämukavaa jännitystä? Hänestä ei ollut varteenotettavaksi toimittajaksi, kun huolestutti joka päivä, ymmärtäisikö kaiken oikein, pysyisikö kärryillä, osaisiko hoitaa työnsä vaikka ympärillä kaikki muut esittivät olevansa suorastaan ylipäteviä näihin hommiin. Koskahan niille paljastuu, että olen huijari, Eeva mietti. Mutta nyt ylös, aamutoimiin ja esittämään aikuista naista, jolla on tilanne hallinnassa oli sitten kyse perheestä tai työelämästä. Sakari tulisi tunnin päästä hakemaan lapsia, Eeva livahtaisi samaan aikaan töihin. 
   Aluetoimituksessa oli erilaista säpinää ilmassa kuin alkuvuodesta. Hidastempoinen heinäkuu oli tehnyt tilaa suunnittelulle, ja sitä tässä tarvittiinkin. Paikallisradiot olivat käynnistymässä lähitulevaisuudessa myös täällä, kilpailu oli jotain ihan uutta vanhalle kunnon Ylelle. Kisailu lehtien kanssa siitä, milloin kukin ehtisi julkaisemaan, oli lastenleikkiä siihen verrattuna, mitä oli tulossa. Lehteähän pystyi lukemaan samalla kun kuunteli radiota, mutta radiosta ei pystynyt kuuntelemaan kuin yhtä kanavaa kerralla. 
   Aamukokouksessa Eeva ihmetteli itsekseen Laurin upouutta asennetta. Tämä oli lomalta palattuaan kuin kunnianhimoa kihisevä yritysjohtaja. Mies oli tavallinen rivitoimittaja mutta oli ottanut itselleen mission kenenkään pyytämättä. Tai mistä sitäkään tiesi. Ehkä Pasilan isot pojat olivat valjastaneet toimituksiin hengennostattajia. Nimittäin nyt vaadittaisiin draivia. 
   - Mitä? Kale kysyi muka vilpittömän tietämättömänä. Lauri ei huomannut sävyä. 
   - Draivia. Potkua. Ei voida jäädä tuleen makaamaan. Lähetysajat moninkertaistuu, se vaatii jokaiselta uutta panostusta sekä laadun että määrän suhteen. Ensi alkuun pyritään siihen, että määrä korvaa laadun. Mitä enemmän tarjotaan, sen tyytyväisemmäksi kuuntelija saadaan. Syksyn mittaan selvenee, miten me reagoidaan uuteen tilanteeseen. Joka tapauksessa tämä vaatii kaikilta uusien valmiuksien haltuunottoa, uudenlaista vääntöä ja haasteisiin vastaamista. Me ei kuulkaa vuoden päästä enää tunneta itseämme samoiksi iikoiksi, jos halutaan pysyä tässä toimituksessa töissä. Meillä on tässä sellanen parin kolmen vuoden etsikkoaika, ja sinä aikana joka jäbä ja muija kaivaa itsestään ihan eri osaamiset. Juontajat nyt ihan ensimmäiseksi, eikä ne olekaan mitään ryppyotsaisia kuuluttajatyyppejä meidän ajankohtaislähetysten tapaan, vaan persoonaa peliin, kroppaa likoon. 
   - Asia selvä. Mutta vajaan kolmen tunnin päästä meillä olis tämmönen vanhanajan puolenpäivän lähetys vielä hoidettavana. Kukas lähtee kohtaamaan ravustuskauden alkamisen haasteen. Oisko Eevalla uudenlaista osaamista hoitaa se? Tee oikein pitkä niin määrä muuttuu laaduksi, Kale vinoili nyt jo aika suoraan. 
   Eeva huokaisi ilosta. Ravustamaan! Ensimmäinen työpäivä ja pääsee oikeaan ympäristöön, järvelle pyydyksiä kokemaan. Nyt vain äkkiä metsästämään ravustajia, jotka huolisivat hänet veneeseensä ja taivuttelemaan äänitarkkailijoita, kuka kolmesta jaksaisi innostua ääniautokeikalle. Päästäisiin suoraan lähetykseen heti ravustuskauden alkuminuuteilla. Keskipäivän Peili alta pois, ja mertojen loiskauttelua veteen heti tunnarin häivyttyä. On tässä ammatissa hyvätkin puolensa, Eeva mietti. Hän unohti kokonaan seniorisiiven murheet päästessään kivan aiheen kimppuun. Väistykää tieltäni, vaistoni heräävät, hän muisteli Fedja-sedän Mustin komentoa. 
   Tyyni kesäpäivä, järvi sileä kuin peili, kesän kypsyys ympärillä. Ja tästä vielä maksetaan, Eeva hykerteli istuessaan kahden ravustajakonkarin kanssa veneessä. Toimittajana sitä tosiaan näkee maailmaa arvaamattomista vinkkeleistä, vaikka haapion tuhdolta. Eeva listasi päässään keikkojaan. Hän oli päässyt helikopterin kyytiin, ajanut yöaikaan privaattiveturissa, hypännyt laskuvarjojääkärien harjoitushyppytornista, jututtanut yhdeksänkymppistä isäntää, jonka olemus oli virkeämpi kuin useiden Eevan ikäisten. 
   - Odottakaas vähän, nyt ne siirtää meille, Salla juontaa jo, Eeva kuiskasi. Hän halusi ensimmäisen merran upottamisen loiskeet mukaan lähetykseen. Äänitarkkailija Jarski oli kevään mittaan opettanut hänelle radionomaisuuden luomista, sitä miten äänimaailma loihtii vaikutelmia kuulijan silmien eteen ja tuo lisää sisältöä. Ainahan voi soittaa lähetyksestä puhelimella vaikkapa ravustuslupia myöntävälle viranomaiselle, tosi jännää. Mutta kun ollaan paikan päällä, vastaanottimesta kuuluu linnunlaulua ja veden liplatusta, haastateltavien äänet tulevat ulkoakustiikassa vähän eri etäisyyksiltä, kuuntelijalle tulee tunne, että hänkin on ravustamassa. Eeva oli alkanut kuunnella Jarskin neuvoja vakavalla mielellä ja ihmetellyt samalla, eivätkö tarkkailijat kyllästyneet, kun heidän taitojaan kysyttiin niin vähän lähetysten tekemisessä. Sitten kun joku toimittajista tupsahti tekniikan ovelle kysymään, kuka lähtisi keikalle, äijät vilkuilivat toisiaan: kuka nyt jaksaa tätäkään kertaa. Vai sittenkin: kuka kehtaa rynnätä ensimmäisenä? 
   Mertojen upottua ravustajakaksikko kertoili hyviä reseptejä iltaa varten - kukaanhan ei pelkkiä rapuja syömällä tulisi kylläiseksi. Tietysti annettiin keitto-ohjeetkin, mutta erityisesti vertailtiin paahtoleipiä ja salaatteja. Eeva kysyi juomalauluista, mutta silloin Salla kuului ottavan lähetyksen studioon, veti veneilijöiden kanavan kiinni kuin seinään. Myöhemmin toimituksessa Eeva ihmetteli, tuliko kahdeksan minuuttia jo täyteen, hänen kellonsa mukaan aikaa oli jäljellä vielä pari minuuttia. Eikö herrojen rallattelu olisi ollut yllättävä veto jutun loppuun? 
   - No ei tullut minuutit täyteen, mutta se teidän hoilottaminen tuntui niin lapselliselta idealta, että otin mieluummin muutaman sähkeen, Salla kuittasi ja lähti kipittämään faksille. Älä menetä hermojasi vaikket pääsekään aina kivoille keikoille, Eeva kuittasi Sallalle mutta vain mielessään. Ääneen ei kannattanut sanoa mitään. Kyllä kuuntelijat kaupassa ja kotipihassa kertoisivat, oliko juttu onnistunut vai ei. He olivat hyvinkin perillä siitä, mitä oman alueen radiosta tuli. Tosin palaute tuli usein myös tyyliin ‘kuulin äänesi radiosta mutten nyt muista mistä te puhuitte’. 
   Voi vitsit, jäi kertomatta se seniorisiiven myyntiasia, Eeva harmitteli ohimennen kotiin polkiessaan ja alkoi sitten miettiä, mitä tekisi alkuillasta. Sakari toisi lapset varmaan vasta vähän ennen nukkumaanmenoaikaa. Mutta hän näki jo kaukaa, että parvekkeenovi oli auki. Kotiovella Tatu syöksähti syliin ja toimitti tohkeissaan, että Elli on itkenyt koko päivän, ainakin satatuhatta litraa. Sohvalla istui Sakari sylissään tyttärensä, jonka punareunaiset silmät ja läikikkäät posket vahvistivat pikkuveljen väitteet. Lasten tavaroita ja vaatteita lojui olohuoneessa pitkin poikin, keittiön pöytä oli raivaamatta, keittimessä paahtui vielä sentti myrkylliseltä tuoksahtavaa kahvia. Eeva meni ottamaan Ellin syliinsä ja katsoi Sakaria tytön pään yli. Ala selittää. 
   - Elli kuuli kuinka sinä annoit sen rapumiehen kertoa keskellä päivää, miten ravut keitetään. Elävältä. Viimeinen sana tuli Sakarilta kuiskaten, ikään kuin se nyt enää olisi salaisuus. 
   - Ai jaa. Ja sinä annoit lasten kuunnella ravustusjuttua etkä mitenkään arvannut että siellä kerrottaisiin tollasta. Elli, minustakin on julmaa heittää ne ravut elävinä veteen, mutta ne kuolee ihan saman tien, ei ne tunne mitään, Eeva jutteli tytölleen mutta mulkoili Sakaria: näin! 
   - Ja ajattelit sitten, että paha mieli lähtee, kun te tulette tänne ja panette paikat hyrskyn myrskyn? Etkö sinä pysty tarjoamaan lapsillesi omassa kodissasi mitään kivaa tekemistä? Ei kyllä sovittu, että viettäisit omat hoitopäiväsi minun huushollissa, Eeva yritti puhua lempeästi. Turha kuormittaa lapsia lisää sättimällä avutonta isää. 
   Sakari istui neuvottomana sohvalla ja seurasi miten Eeva otti lapset mukaansa ja selitti, että nyt lähdettiin katsomaan enon porukkaa Pirttimäelle. Valoisana kesäiltana ehtisi hyvin polkea edestakaisin ja leikkiä vähän serkkujenkin kanssa. 
   - Sillä aikaa isä panee paikat kuntoon täällä. Ja muistaa lähtiessään sulkea parvekkeenoven. 
   Pyöräretki sai Ellin silmät kirkastumaan, hän oli isoa tyttöä polkiessaan topakkana lastenpyörällään äidin edellä. Tatua ihmetyttivät tupakoitsijat, mies ja nainen polttelivat pihakeinussaan. 
   - Äiti miä sanoin tänään seniilisiiven sedille, ettei kannattaisi polttaa. Siitä tulee huulisyöpä. Tatun kuuluva ilmoitus tarakalta sai Eeva  kiihdyttämään vauhtia, hän ei kehdannut katsoa, oliko pariskunta kuullut terveysintoilijan puheet. Eeva oli joskus yrittänyt toppuutella lastensa suorasukaista kommentointia kuiskaamalla, että puhutaan tästä kotona. Seurauksena oli klassikko: Elli kysyi kirkkaalla äänellä linja-autossa, puhuttaisiinko edessä istuvan sedän korvista sitten kotona. 
   Pirttimäen porukka istuskeli pihakeinussa, keskellä tyytyväisenä paistatteli Juho. Tämä oli taas haettu saunomaan, ja Eskon perhe oli varautunut kuuntelemaan kylpömisen jälkeen noin sadannen kerran tarinaa hirsitalon rakentamisesta korkean mäen harjalle. 
   - Miä meinasin, että tehlää siit ihlan oma, kun Lempii kyllästytti kuunnella notkon isos talos seinänaapureitten torailuu. Hieno talohan se oli, otin sihi mallii työväentalosta. Sellain kattokii, ettei muilla täälläpäin olekaa. Mut sen katon alla asu liika monta sakkii, aina tul sanomiist kaivoveestä tai marjapensaist. Tääl mäel ei tullu kukaa hääräämää meilän pihaa, sai Irma kavereinee rauhas kumuta kaik pensaat läpi ja poimii vaikka raakoina, Juho myhäili katsellen, kuinka serkukset pinkoivat marjapuskiin etsimään syötävää. Mustaviinimarjat alkoivat osoittaa kypsymisen merkkejä, täällä korkealla ne olivat saaneet paljon lämpöä ja vettä. Hyvä homma, lääkemehua tarvittiin aina. Mutta Marjatan teeintoilua Juho ei käsittänyt. Että nyt riivitään pensaista lehdet ja haudutellaan niistä jotain yrttijuomaa. Juholla oli tarpeeksi muistoja pula-ajasta, jolloin kahvin korvikkeeksi kaivettiin pihasta voikukanjuuretkin paahdettavaksi. Nykymaailmassa kaupasta sai ehtaa tavaraa kohtuuhintaan, miksi piti ehdoin tahdoin ryhtyä temppuilemaan. Mutta hyvän miniänhän tytär oli Marjatasta saanut. Ja joka suvussa pitäisi olla  lääkintävoimistelija samoin kuin pakettiauton omistaja ja sähkömies. Kestäisipä kesää pitkään, lyhyetkin käynnit Pirttimäellä olivat isoja hetkiä vanhan miehen elämässä. Juho alkoi jo uskoa itsekin, ettei pärjäisi täällä yksin. Mutta näin käymäseltään, kun Esko ja Marjatta tekivät kaiken valmiiksi, oli hieno tunnelmoida itse rakennetun hirsitalon pihassa, komean maiseman yllä. 
   - Ollaan välillä haaveiltu Marjatan kanssa, että täällähän voisi olla talvellakin, jos talo liitettäisiin vesi- ja viemäriverkkoon. Sehän tulee tohon alapuolella olevalle naapuritontille asti. Voisi rakentaa konttorin paikalle sisävessan ja suihkun, Esko pohti muka välinpitämättömänä  ääneen. Juholle ei kannattanut tyrkyttää asioita, isoisän piti saada itse keksiä ideat. - Toisaalta  kallistahan se on. Ei mutta kyllä nyt täytyy saada saunaoluet, ei kahvi vie janoa, se puskee saman tien pinnasta läpi. Esko jätti asian hautumaan mutta näki, että isoisä oli sähköistynyt. 

Senioritalon kohtalo kuohutti asukkaiden mieliä viikonlopun jälkeenkin. He olivat pohtineet tulevaisuuttaan lastensa kanssa. Yhdellä jos toisella oli mustat renkaat silmien alla, kesäöitä oli valvottu kaikkea muuta kuin valoisissa tunnelmissa. Enää ei tuntunut niin toivottomalta kuin myyntiuutisen tullessa, mutta eivät asiat olleet pelkällä juttelulla selvinneetkään. Kesä alkoi monen mielestä olla parhaimmillaan, mutta epävarmuus pilasi ilon marjoista, reheviksi ehtineistä puutarhoista ja lämpimistä illoista pihakeinussa, kun valot alkoivat syttyä kerrostalojen ikkunoihin ja sisältä kuului perheiden arkista iltamekastusta.
   - Kop kop, saapkos tulla sisään? Tääl olis tää ratio, Sulo koputteli aamulla Margitin oveen. Tämä oli lopettelemassa aamukahviaan ja pyyhkäisi ovelle mennessään huonekasviaan - tunkkaisuus pois yön jäljiltä. Hän osasi jo varautua siihen, että mies pompsahtaisi yllättäviin aikoihin vierailulle. 
   - Voi kiitos, tule sisään. Tuliko se ihan kuntoonkin? 
   - Juu, ei siin ollu muuta kun avasin ja putsasin ja kiristin, litra öljyy perää. Nyt taas taajuusnappulaa saa pyöritettyä. Ei muuta kun kovaa käyttöö, Sulo vähätteli. 
   - Milläs minä tämän korvaan, juothan nyt ensin ainakin kahvia? Olisi mustikkapiirakkaakin. 
   - No mikä ettei. Mikäs tääl haisee niin mukavalle, sitruunalle vissii? 
   - Se on tuo tuoksupielikki, taisin osua siihen äsken ja silloin se aina innostuu. Tämmösiähän käytetään tupakkahuoneissakin tuomassa raikkautta. 
   - No ilmankos tuntu tutulta, meil oli vissii kotonakii tollain. Minun vaimovainaa Kaisa kasvatteli kukkia sisällä ja ulkona. Aina kun käytii kyläs, Kaisa kurkki, pystyiskö isäntäväen ruukuista nappaamaa salaa pistokkaita. Ne kuulemma lähtee paremmin kasvamaa, kun pihistää. 
   No niin, tässä sitä taas oltiin, Margit synkkeni mutta yritti pitää ilmeensä kurissa. Nuorempana hän oli joskus eksynyt konttorin huvitilaisuuksiin ja saanut kuunnella loppuillasta miesten vaikerointia, kuinka vaimot eivät ymmärrä heitä. Nyt vanhana sai sitten näköjään kuunnella Leelian lepotuolina, miten ihmeellisiä ne vaimot oikeastaan olivat olleet. Kuolema korjasi virheet. Mutta kunnostettu radio piti Margitin kohteliaana kuuntelijana. 
   - Ei meillä mitenkää häävi liitto ollu. Kaisa oli tasain luonne, aina äkäin. Mutta ei meiän aikaan ihmiset eronnu. Lapset oli siinä ja niitten etee tehtii töitä ja koitettii tulla toimee keskenämme. Ei myä sellasii mietitty mitä nykyää, parisuhteita, Sulo yllätti. - Mutta nythän minä keksinkin palkan tosta ration laittamisesta. Lähes makutuomariksi, min pitäs ostaa joku pusakka kun illat rupiaa viilenemää. Sutisen ikkunas oli sellasii silkinhohtosii mut urheilullisii mitä kaikil nyt näyttää olevan. Tu sanomaa, sopiiko sellain meikäläiselle ikämiehellekii. 
   Margit huomasi ilahtuvansa ehdotuksesta. Olisipa kiva kulkea vaihteeksi jonkun miehenpuolen seurassa kaupoilla. Hän vilkaisi joskus kuvajaistaan näyteikkunassa, kun oli yksin kävelyllä keskustassa. Lasista katsoi takaisin yksinäisen näköinen nainen, ei se rattoisasti äidin kanssa käsikynkkää kuljeskellut konttorin neiti. Naisen ääriviivat hapertuivat kuin hän olisi häviämässä ympäristöönsä. Silloin hän oikaisi ryhtiään vielä paremmaksi, rakenteli kasvoilleen ystävällisen etäisen hymyn ja varoi katsomasta vastaantulevia pariskuntia kovin tarkkaan. Vaimojen kulahtaneet poplarit ja miesten persauksesta lököttävät farkut eivät lohduttaneet sievässä kevätulsterissa yksin liikkuvaa Margitia. Noilla oli toisensa. Edes samanlaisiin tuulipukuihin sonnustautunut pariskunta ei herättänyt tarpeeksi huvittuneisuutta, että orpo olo olisi hävinnyt. Margit ehdotti ostosreissua iltapäiväksi. Nyt kannattaisi käydä katsomassa mikä pulina terassilta kantautui. 
   Terassilla oli pienimuotoinen tungos. Tuolit ja leveä kivikaide olivat käytössä ja kaikki tuntuivat puhuvan yhteen ääneen. Vesisäiliö, Nenä-Kallen hevonen, halot, piharakennuksessa joulua odottava sika. Jokaisella oli oma muistonsa kodin tarpeista. Tarina oli käynnistynyt aamusauhuilla, kun Kalle ja Väinö pohtivat pahaa käännettä asumistilanteessa. Ei ennenvanhaan yhtiö vaan ajanut pois asukkaita, se järjesti hyvät oltavat kaikille, miehet kultailivat entisaikoja. Anni oli aulassa kirjoittamassa raporttiaan ja tajusi, että ulkona meni hyvää tavaraa harakoille. Hän hyökkäsi ovelle. 
   - Hei ei sanaakaan enää. Tuohan on kovaa kamaa minun perinteenkeruuseen. Ettekö tulisi pöydän ääreen sisälle ja aloittaisi alusta, minä haen nauhurin. 
    Miehet siirtyivät sisään muka väkisin mutta selvästi mielissään. Näin tärkeitä heidän muistonsa olivat. Mutta näköjään piti emäntien päästä sanomaan sanansa näihinkin asioihin, vaikka miehet tiesivät lämmitysjutut paremmin. Sieltä niitä jo valui käytävän täydeltä Margit etunenässä. Nauhurin pyöriessä keskustelu oli aina aluksi vähän kankeaa, mutta onneksi joku muisti taas jotain väärin, ja juttu lähti liikkeelle kaverin puheiden oikomisesta. 
   - Myä asuttii min lapsuudes Kuusaanniemes, siellä kaikki talot oli yhtiön omistuksessa ja oltii vuokralla. Meittii oli kaheksan henkee perhees, huoneita oli keittiön lisäks yksi. Velipoika tuli sotaväes ollessaa jouluaattoiltana Kouvolan kasarmilta kotii, tosta joen poikki se oikas jäätä myöten. Mut se läks yöks takas Kouvolaa kun huomas, että siel oli sentää valmis punkka mihkä pääs maate toisin kun kotoon, kun oli lattia täys patjoi, Maria kertoi. 
   - Tuliks teille halot hakattuina vai metrin mittasina pyöreinä, Kalle kyseli juttukumppaneilta. - Sehän men silviisii, että mitä isompi herra sitä pitemmälle palvelut pelas. Tuoltahan niit halkolaanilta kaarisillan vierestä kuskattii polttopuiksi yhtiön työntekijöille. 
   - Meille tuotiin puut halottuina, 40 mottia kipattiin pihaan. Jos olisin ollut isompi herra, ne olis pinottukin valmiiksi liiteriin. Nyt piti itte. Mutta kun ei meillä kulunu kaksistaan siihen aikaan kaikki puut, niin saatiin huoltokonttorista rahana se mitä ei ehitty käyttää, Torsti naureskeli. 
   - Muistatteko ne vesisäiliöt, joihin yhtiön hevoskärryillä tuotiin vettä? Siit sai ottaa sellaset joilla ei ollu omaa kaivoo pihas. Kun Nenä-Kalle ajo hevosellaa meiän raitil, myä lapset hypättii laidoille kyytii ja ajettii isolle tielle asti. Ei Kalle estelly. Nyt sellasest otettais varmaan puhutteluu niin kuski kun kakaratkii, Sulo arveli. 
   - Ja viel hevoinkii. Ennenhän lapset sai tehä kaikkee mahollista, eikä me kerrottu vanhemmille. Miäkii joskus... Väinö aloitti. 
   - Oli varmaan erilaista ennen, mutta missäs vaiheessa taloihin alkoi tulla vesi ja viemärit ja sisävessat? Anni ohjaili keskustelua takaisin aiheeseen. Eipä olisi töyhtöpäästä alkukesästä uskonut, millainen muistomaakari hänestä kehittyisi. Asukkaat eivät enää ihmetelleet edes hiusten värin vaihtumista. Joku saattoi korkeintaan huomauttaa, että taiteilijalla on näköjään menossa vihreä kausi. 
   - Naukiossa oli yksi yhteinen kaivo hautausmaan puoleisella laidalla, ja saunan lähellä asuvat haki vetesä saunan nurkalta. Pesut hoiettii yhtiön saunas. Viiskytluvun puolella alettii sit vetää vesijohtoi ja viemärii taloihi. Tulihan siin vähän lisää ahtautta, kun vessa vei ruokakonttorin paikan eteises. Eikä sihi aikaa viel ollu jääkaappii, vastahan niit kuuskytluvun puolel rupes ilmestymää ihmisten keittiöihi. Mut oli pihois usein hyvät maakellarit, Alpo tiesi. 
   - Hyvät ja hyvät, meiän maakellari oli ainakii talvella jäässä ja kesällä lämmin. Ei niit aina ollu rakennettu oikein. Talvel perunat paleltu, kesäl maito happani, Elsa muisti. 
   Alpo kertoi asentaneensa kuusikymmenluvun alussa kokonaisen kesän uudenlaisia pistorasioita taloihin, kun yksi yhtiöläinen oli hoidellut vapaa-aikoinaan ja vähän yhtiönkin ajalla kodinkonefirman myyntitykin asioita ja saanut kaupattua kymmenille työkavereilleen pienoisliesiä ja jääkaappeja. 
   - Ne oli sellasia viidenkymmenen litran vastuskaappeja, jotka tarvitti uudenlaiset pistorasiat. Aamusin ei kun johtonippu selkää ja pistorasioita pussii ja kiertämää talosta taloon. Heinosen takaan kun olin yhes talos niin jo tuli naapuri seuraavasta kysymää, että enkö miä jouda heille ollenkaa, että mikä siinä oikein kestää. Ruokatunnillekin piti luikkia pyörän päällä matalaan, ettei väki huomaa sireenipuskiesa takaa, että nyt se on vapaa. 
   Aino päivitteli, miten kivoja tarinoita porukalla oli näistäkin asioista. Seuraavaksi voitaisiin jatkaa vaikka pihojen laittamisesta. 
   - Kyllähän tämä meiltä ammattilaisilta käy, mutta panepas tähän äkkinäinen, Kalle leveili. Alpo muisti vielä yhden jutun ja varmisti, että nauhuri pyörii edelleen. 
   - Meiän hommiin kuulu siis yhtiön omistamien kotien sähkötyöt. Minut kutsuttii yks aamu asentamaa pistorasia yhtee taloo tuol Pajamäes. Muistattekos sen Hennerin, sehän elää viäl. No sen emäntä näytti paikan ja lähti haravoimaa, miä kiipesin tuolille. Se olis ollu hyvin yksinkertain asia: jakorasian kansi auki, johto sinne ja pistorasia paikallee. Mutta kun sain työn tehtyä, en päässykään alas. Niillä oli oikein vihaisuudestaa kuuluisa pystykorva, joka alko murista joka kerta kun yritin laskea jalkaa alas. Tunnin päästä rouva tuli kattomaa mikä maksaa ja näki tilanteen. Hän pyyteli kovasti anteeksi, kun oli unohtanut koiran sisälle. Jälkeenpäin nauratti, sillon ei. 
   Keskustelu kääntyi nykypäivään ja mukavuuksiin. Että oli helppoa naksauttaa ovensuusta valot lamppuun ja vääntää hellan nappulasta kahvivesi kiehumaan. Puhumattakaan kahvinkeittimistä, herranen aika, melkein liian helppoa. Mutta oliko jotain tunnelmasta menetetty, kun kaiken sai sormia napsauttamalla? Nythän oli tullut muotiin muuttaa mukavuuksien keskeltä Helsingistä maalle etsimään juuri sellaista elämää, josta seniorisiiven asukkaat olivat pinnistelleet parempiin oloihin. Toisaalta ennen ei tarvinnut niin miettiä elämän tarkoitusta eikä ahdistua maapallon kohtalosta, kun siihen ei ollut aikaa. Vettä kaivosta, puita liiteristä, pyykkisoikon ääreen iltapuhteiksi. Sohvalla telkkarin ääressä laiskistui, lihaskunto menetettiin, kun hissi vei ylös alas ja nyt vielä kaukosäätimillä saatiin töllöstä kanavatkin vaihtumaan. Jos halusi pysyä vetreänä, piti lähteä erikseen jumppaan tai lenkille. 
   - Ei muuten olis pahitteeksi meillekään. Meinaan lenkkeily. Ennen käytii isännän kans yhtiön laatikoilla laittamas nimet kirjoihi ja saatii osallistuu kauen lopus arvontoihi lenkkeilijöitten kesken. Minullakii on pari pellavapyyhettä niilt ajoilt. Ja kerran päästii Vuolenkoskelle viikonlopuks yhtiön laskuu. Mitäs jos ruvettas porukal heittää lenkkii vaikka täältä Kyminpuolelle toisen sillan kautta ja takas toista siltaa. Ja sauna päälle, Elsa ideoi. 
   - Jaa-a. Raikas ehdotus. Täytyy panna harkintaan, ei näin äkkiseltää uskalla viel lupautuu. Menee viel ylikuntoo jos liikaa innostuu, Sulo empi. 
   - Minulla on ihan hyvä kunto edelleen, tuli nuorena pelattua sen verran puulaakilentopalloo ja hiihdettyy, Väinö jatkoi.
   Anni oli jo sammuttanut nauhurin. Hän puisteli päätään miesten kommenteille, haki jumppakassinsa ja suuntasi kaverinsa luo. Tämä oli ostanut Jane Fondan uuden aerobick-videon, sen avulla löysi kropastaan uusia lihasryhmiä ja sai ne samaan hintaan kipeiksi. 
   - Kiitti taas. Venytelkää edes! Anni moikkasi lähtiessään. 

Juho palasi Pirttimäeltä puhtaana poikana ja yllättyi, kun Elsa odotti häntä aulassa paperipinkka käsissään ja viittoi seurustelunurkkaukseen posket punaisina. Muita ei ollut paikalla, televisiohuoneessa joku kuului kommentoivan uutistenlukijarouvan muhkeita olkatoppauksia. Elsa työnsi paperinippuaan Juholle.
   - Katotko vähän näitä minun runoja. Oli puhetta, että pihatapahtumassa meil olis omaa ohjelmaa. Meinasin vaan että oisko näistä minun sepustuksista jotain esitettävää. Sinul kun on kokemusta sen vaimos esityksistä niin osaat sanoo, Elsa lopetti hengästyneenä. 
    Juho oli estelevinään, hänkö muka joku arvostelija, mutta oli oikeastaan mielissään kun pyydettiin lausuntoa. Jospa hän lukisi runot omassa huoneessaan ja tulisi sitten Elsalle kylään. Sopi, Elsa keittäisi tsajut. Mutta ei viitsittäisi puhua muille, runot olivat varmasti ihan kauheeta roskaa. Juho hymähti, tilanne oli tuttu vuosikymmenten varrelta. 
   - Miä ilmestyn, anna puol tuntii aikaa niin ehin vilkasta. 
   Elsa seisoi taas ikkunassa, tällä kertaa jännittämässä. Noloa, jos Juho sanoo ettei teksteistä ole mihinkään. Vielä nolompaa, jos ei se raaski sanoa että älä lue näitä, ja hän menee häpäisemään itsensä ja koko porukan. Hän muisti millä kiireellä oli kotona piilottanut runovihkonsa aina, kun Eino oli tullut kotiin. Aviomies oli maalarina tehnyt rakennuksilla pitkää päivää, Elsa oli usein istunut pimenevässä keittiössä vihkonsa kanssa. Tytär oli jo nukkumassa, perunat ja läskisoosi kylmenivät hellalla, mies viipyi. Ryypiskelyn jälkeen Einolle ei ateria maittanut, silli ja musta leipä oli ainoa mikä kelpasi oven täydeltä rymistelevälle työn sankarille. Kamala sentään, mitähän Juho sanoisi runon yritelmistä. Elsa piti vanhan miehen jäyhästä olemuksesta, vaikka siinä jotain synkkää pohjalla olikin. Juho ei puhunut paljon mutta tarkoitti sitten joka sanan. Eino oli ollut vallaton veijari, ei hän pahoilla teillä koskaan ollut, jos juopottelua ei lasketa. Mutta se tyhjänpäiväinen hölötys oli joskus käynyt vaimon hermoon. 
   Elsa napsautti vesikattilan tulelle ennen kuin kävi avaamassa Juholle oven. Tämän painavat askeleet erottuivat selvästi seinänaapuri Margitin sirosta kävelystä. Juho katseli ensin Elsan ikkunasta näkyvää rinnemaisemaa ennen kuin istuutui pienen ruokapöydän ääreen. 
   - Sinul on täs ilta-aurinko valaistuksena. Hyvinhän se paistaa tuolta vuoren takaakin varmaan, nyt kyl näkyy enää puitten latvoissa punasta. 
   Elsa ei olisi malttanut alkulämmittelyjä mutta esitti ehtoisaa emäntää, jutteli kalustamisesta ja siitä miten ihanaa kun oli vain vähän asioita ja tavaraa huollettavana. Kun liptonit likosivat mukeissa, Elsa ei enää kestänyt. 
   - Anna nyt tuomio. Onko ne ihan kauheita? 
   - Eei miten niin, hyviihän nää korvapuustit on, Juho kiusasi ensin mutta Elsan naaman nähdessään otti totisen ilmeen. 
   - Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin minä olen kirvesmies enkä riitikko. Mut mitä olen työväentalol vuoskymmenet esityksii kuunnellu, niin nää sinunkii runot menee täyest kun väärä raha. Hyvä ettei toinen itkuun ratkennut, hänen runonsa olivat siis jotain väärennöksiä. Juho kiirehti paikkaamaan sanomisiaan, uuden ihmisen kanssa ei näköjään voinut käyttää samaa rentoa kieltä kuin oman Lempin. - Minusta niissä on iteaa ja minä ymmärsin mitä sanottiin. Ja on niissä tunnetta ja. Senkus esität, puollan. 
   Sitten vatkattiin runonippua ja mietittiin, mitä valitaan. Yksi totisempi ja yksi kepeämpi. Kevyt kertoi pikkutytöstä, joka luuli auringonkukkaa auringoksi. Totisen valitsi Juho. 

   Ole minun lähelläni

   mitään pyytämättä

   niinkuin eletty muisto

   josta on jäljellä vain lämpö

   Sieluni on väsynyt

   pitkästä vaelluksesta

   kipeänä tuhansista

   itkuista ja pettymyksistä

   Anna minun vain nojata

   olkaasi vasten

   ja antaa uupumukseni

   virrata

   kätesi lämpimään

   kosketukseen
   (Runo: Eila Nieminen)



   - Tälläviisii kun osais ihmiset olla keskenää. Utelematta, vaan hyväksyisivät. Hienosti olet sen osannut sanoa, Juho kehui. 
   Elsa tuijotti suu auki vihaisena. Eikö toinen ymmärtänyt, että Elsa oli yrittänyt olla ironinen. Hän oli kuvitellut, mitä Eino ajatteli mielessään, kun ei koskaan viitsinyt kertoilla sisimpiä tuntojaan, ei kertonut menneisyydestään, ei jakanut muistojaan. Se oli rasittanut Elsaa aina raivoon asti. Mikä oikeus kumppanilla oli vetäytyä henkisestä läheisyydestä ja odottaa saavansa vain huilia tutuimman ihmisensä vieressä antamatta itsestään mitään? Ja nyt tämä uusi tuttava yrittää samaa. 
   - Nyt et oo tosissas. Ensinnäkii tää runojalka ontuu pahasti, siin on toistoo, se on keskeneräin. Mutta varsinain ideahan minul oli näyttää kuinka ärsyttävää on, kun toinen heittäytyy palveltavaksi ja heittelee jotain kaunopuheisii fraasei, joiden perusteel muka olis lupa vaieta asioista, vaikka ne rankat asiat just rassaakin sit yhessäoloo, kun niit ei käsitellä. Sellain oli meiän Einokii, että ei nyt jaksa jauhaa menneitä, anna min olla vaa. Elsa hämmästyi omaa vuodatustaan, hän ei ollut tätä ennen edes tajunnut oman liittonsa kuviota näin selvästi. Mutta runoonsahan hän oli sen selvästi purkanut. Ja kun kerran oli vauhtiin päässyt, niin antaapa Juhonkin kuulla, mitä hän miesten mykkyydestä ajatteli. 
   - Taiat olla itte vähän samanlain äijänkuvatus, vaikka varmaan viksumpi kun meiän Eikka. Mikähän se sinuukin oikein painaa, kun säikyt välillä jotain tilanteita niin että pitää oikein karata paikalta. Onkos se sinust miehekästä? Voitas tehä vaihtarit. Sait lukea min tekeleitä ja kurkistaa min sielun syvyyksii, nyt saisit näyttää omat luurankos. Elsa yritti puhua vähän nätimmällä äänellä kuin äsken Einosta paasatessaan ja heittää huumoria mukaan. 
   Juhoa kiukutti, epämiehekkääksikös tässä nyt ruvettiin mollaamaan. Mutta Elsa tillitti tiukasti silmiin ja näytti vaativan vastausta. Jos sille jotain nyt pyörittelisi. 
   - No ne veljessodan asiathan minuu aina vaan painaa, aika ajoin. Olin punasten puolella ja näkyväs asemassakii siellä vaikken yhtään innostunu siit aseitten kalistelusta. Siinä joutu sit tekemää asioita, joista ei voi olla ylpeä. Ne painaa, ei se vankileirillä olo korvannu min mielessä yhtään niitä min rikoksii. Että riittääks tää? Ja toisille ei tarvitte puhua näistä min asioista yhtää mitää, Juho kuittasi keskustelun päättyneeksi. 
   Elsa kaatoi lisää teetä mukeihin ja jatkoi sovittelevammin. Tämä riitti hyvin alkajaisiksi. Se oli enemmän kuin Elsa olisi odottanutkaan. Nyt piti vain päättää, mikä toinen runo otetaan, jos tämän voi käsittää näin väärin. 
   - Ei kun lausut justiisa ton. Eikös hyvä runo ole sellain, jonka jokahiin voi tulkita omal tavallaa. Että se jää ikään kun vaivaamaa mieltä, Juho eritteli. 
   - Näin me teemme, huonekalut me myymme ja rahoilla me ostamme viinaa, Elsa vastasi, huomasi Juhon hämmästyneen ilmeen ja selitti, että se nyt vaan oli heidän perheessään sellainen sanonta asian päätteeksi. Kyllä piti tarkkana olla uusien tuttavuuksien kanssa, ettei tullut väärinkäsityksiä. Mutta olipa jännää vielä tämänikäisenä tutustua lähemmin uuteen ihmiseen.

Luvun voi kuunnellakin kuvien kera, täältä:
https://youtu.be/AtS-mB6Gxks