lauantai 23. toukokuuta 2020

13. luku

Heinäkuu 1986 
Vastaisku

Kesäiltaan luikersi viehkeä klarinetin luritus. Se sai pihaan kerääntyneiden naapureiden katseet kääntymään seniorisiiven terassin leveää portaikkoa kohti. Väkeä oli ilmaantunut paikalle jo kolmisenkymmentä aikuista, ja lapset päälle - heistä oli mahdotonta pitää lukua, koska he porhalsivat pitkin nurmikkoa ja metsänrinnettä innoissaan siitä, että kerrankin aikuiset olivat isolla joukolla samaan aikaan ulkona. Lisää porukkaa ujuttautui sitä mukaa kun perhe oli saatu ruokittua ja itselle siistit kamppeet päälle työpäivän jälkeen. Kahden kerrostalon asukkaita oli alusta lähtien kiinnostanut entisen poikamiesboksin muuntuminen ikäihmisten asunnoiksi. Joku hankekin niillä kuului olevan. Tässä pääsi tapaamaan myös naapureitaan, joiden kanssa ei oikeastaan ollut puheltu paljon mitään, ja näkemään seniorisiiven asukkaat joukolla. Illan isäntänä toimi Kalle. 
   - Hyvät ihmiset. Hiljaisuus. Kuvaus. Kamerat. Nostakaa Tarzan puuhun! Tervetuloa omaan pihaanne. Myä on jo otettu se haltuun, päivystetään yleensä aamusta iltaan keinussa ja penkeillä, merkitään pieneen mustaan vihkoon teiän tulemiset ja menemiset, olka varuillanne. Teillä ei ole aikaa lorvailuun ja itsenne toteuttamiseen, joten voitte kaikessa rauhassa olla kateellisia meille. Jotta kateus ei kävisi ylivoimaiseksi, myä vapautetaan teidät ainakii uteliaisuudesta, että minkälaista sakkii on pesiytyny teiän pihapiirin laidalle. Enstää vähän ohjelmaa, sit tarjoiluu, ja sit voiaa esitellä meiän huushollii ja lopuks ottaa muutama kisa vanhat vastaan nuoret tai mitenkä tyä nyt haluatte joukkueet muodostaa. Miä olen Ruthin Kalle, tää täs on Salmin Alpo ja sen klarinetti. Tää toinen on Pakkalan Sulo ja sekii soittaa kurttuu. Ihan vaan tiedoks, että kaikki kolme ollaa nyttemmin sinkkui. 
   Yleisö hörähteli, tämähän alkoi hyvin. Kesäillan valssi taittui haitarien ja klarinetin voimin sutjakkaasti. Seuraavaksi Kalle esitteli seniorisiiven nykyiset sinkkunaiset ja pariskunnat. Hän lainasi Tatun seniilisiipi-nimitystä ja kirvoitti lisää naurua. Kolmi-nelikymppiset pariskunnat alkoivat pikku hiljaa huomata, että pihapiirin uudet asukkaat olivat ryppyjensä alla pirteämmän näköisiä kuin moni vuorotöiden ja lastenhoidon uuvuttama vasta keski-iän kynnyksellä vaappuva. 
   - Lopettaka heti se mitä olette tekemässä ja kuunnelka taas hetki. Kohta myä puotetaa uutispommi mut nyt lisätää jännitystä ja pannaa teiät varttumaa hetki. Se onkii mukavaa ootteluu, kuullaa nimittäin meiän oman talon runottaren lausuntaa. Hyvä yleisö: Elsa Mäki, yhtiön asiatytöstä arkkisalin urakkakuningattareksi ja kaikessa hiljaisuudessa vielä runoilijaksi. Nyt sekin sitten paljastuu, Kalle pauhasi ja tässä vaiheessa häntä jo hutkittiin hosalla niskaan. Elsa purki jännitystään. Hyvin lausunta kuitenkin meni, ja runot saivat kohteliaat aplodit. 
   - Esitys oli enemmän vaikuttava kun vakuuttava, Kalle kiusoitteli ja jatkoi vakavampana lupaamallaan skuupilla. Hän kertoi taloa vavisuttaneen tiedon, että mukavan alun jälkeen monen piti nyt miettiä lähtöä muualle, koska koti oltiin myymässä alta. Osa yleisöstä huokaisi turhautuneena, muutama näytti kuulleen asiasta jo huhuja. - Vahvistakaas itteänne ottamalla haltuun kuppi kahvia ja pala lenttaa, jonka meiän talon ehtoisat emännät on leiponeet viime hetkillä. Siksi siitä unohtuikin sokeri ja voi, mut nauttika niitä sit kotona samalla kun mietitte meiän kohtaloo. Kun kahvihammas on rauhottunu, voitte ruveta kaivamaa kuvettanne, jos tekee mieli mustikkaa. Ollaa kerätty seittemänkymmentä litraa kolmen päivän aikana ja niitä saa ostaa kuka kerkiää. Omasta mäestä on poimittu, marjat on perattu ja maitopurkit pesty ennen kun mustikat on niihin pakattu. Rahoilla myä ostetaa sit joka poimijalle pullo kossuu… Kallea hutkittiin jo päivän Kouvolan Sanomilla, ja kerrostalojen asukkaat siirtyivät hekotellen aulaan katetun kahvipöydän ääreen. 
   Eeva oli pyörinyt joukossa lastensa kanssa nauhuri olalla ja mietti nyt, ketä jututtaisi ensimmäisenä. Hän pyysi alatalon Heikkilältä kommenttia siitä, millä mielin eläkeläisten tulo pihapiiriin oli otettu vastaan. 
   - Sanotaan näin, että ei pahaa sanaa vaikka arvioisi miltä kantilta. Eihän tän rauhallisempii naapureita voi toivoakaan. Enstää tietysti pelättii että minkälaista ryhmää tänne asettuu ja tuoko ne mukanaa jatkuvaa hoivapuolen liikennettä. Mut näähän onkin ihan omilla jaloillaa ja jopa autoillaa liikkuvaa sakkia ja piristys pihapiiriin, Heikkilä vakuutti. Joku toinen lisäsi, että vanhempien henkilöiden näkeminen omassa ympäristössä toi turvallisuutta, ja lapsista oli kiva jutella heidän kanssaan, kun omat isovanhemmat asuivat kaukana. Seniorisiiven asukkaat kuvailivat huoltaan uudesta tilanteesta ja pettymystään, jos kaikki kiva nyt tyssäisi tähän. Paikalle tulleet kahden lehden toimittajat kirjoittivat kynä sauhuten vieressä, kun Eeva jututti asukkaita. 
   - Meillehän uhkaa käydä niinkun Green Peacen laivalle, sille reinpouvorrille minkä ranskalaiset äskettäin upotti, kun ne luonnonsuojelijat yritti mennä estämään ydinkokeita. Me varoitamme rakennuksen omistajaa, että tässäkin asiassa syyllinen vedetään tilille, kuten uutisista on kuultu siitä Tyynenmeren tapauksestakin, Kalle päätti juhlallisesti hiukan ontuvan  vertauksensa. Samassa hän vilkaisi ovelle ja näki kuinka pihatapahtumaan kutsuttu isännöitsijä yritti livahtaa paikalta. Kalle pinkoi perään, nappasi kahvia hörppivän Juhon mukaansa ja hoputti “joutuun nyt, vallankumous viivästyy”. Juho seurasi hitaammin tajuamatta mistä oli kysymys, mutta Elsa ja Margit pyydystivät isännöitsijän ja taloyhtiön puheenjohtajan tentattaviksi portaiden alapäässä. Eeva hölkkäsi perään nauhuri tanassa. Naiset tivasivat selitystä yllättävälle talon myyntipäätökselle Kallen ja Juhon tuijottaessa tuiman näköisinä. Heidän taakseen ilmestyi Heikkilä naapureineen tyypillisessä suomalaismiehen uhoamisasennossa kädet taskussa, vartalo etukumarassa ja kylki kohti puhuteltavaa. 
   - Ollaa kuultu, että seniorisiipee kaupataa ihan klopaaleilla markkinoilla, sithän sen voi ostaa vaikka joku kiinalain tai vaikka mikä seikki ja pistää hotellin tai ilotalon pystyyn. Tää näyttää kiinnostavan nyt meiän ammattiosastoa sen verran, että lakkoase on yksi vaihtoehto. Pääluottamusmies on jo neuvotellu liiton lakimiehen kanssa siitä asiasta, Heikkilä murahteli. Isännöitsijä ja puheenjohtaja olivat vaivautuneen näköisiä, selittivät ettei heillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa, omistajat olivat ihan muita henkilöitä, mutta terveisiä toimitettaisiin perille. Rauhoittavaksi tarkoitetut hymyt näyttivät enemmänkin irvistyksiltä, käsille ei tahtonut löytyä paikkaa. 
   - Jos myyntiin on pakko mennä, niin sellaset terveiset, että sopuhintaan ja näille asukkaille ittelle, kuka haluaa ostaa, Heikkilä julisti huomatessaan naapuruston ihailevat katseet. - Ehkä oliskin parasta päästä eroon noin epäluotettavasta omistajasta, mutta kun kaikilla ei ole mahollisuutta siihen omistamisen ihanuuteen. Paperiliitto on mahtiliitto, ja pääluottamusmiehet voi pistää helposti vaikka koko Suomen seis, jos asia on tärkeä, Heikkilä päätti ja laski miehet menemään. Eeva taputti mielessään, koko tilanne oli nauhalla. Tarkemmin ajateltuaan hän huomasi, että lehti ehtisi saada jutun jo huomisaamuksi. Ei se mitään, ihmisääni on aina puhuttelevampi kuin samat sanat tekstinä, hän mietti. Ja kuka lakkaisi kuuntelemasta radion alueohjelmaa siksi, että paikallislehdet ovat kertoneet samasta asiasta hiukan ennen. 
   Kahvittelun jälkeen Alpo ja Kalle vetivät opastuskierrokset alakerran ja yläkerran käytävillä, Juho ja Margit jopa avasivat huoneittensa ovet. Uteliaita riitti, taivasteltiin miten kivaan kuntoon yksiöt ja kaksiot oli remontoitu, kuinka mukavalta saunaosasto näytti ja miten söpö vanha sormipaneelilla päällystetty puhelinkoppi oli. Ja että hissikin oli mahdutettu portaikon kupeeseen keittiön nurkasta kolmannen kerroksen vinttitiloihin asti. Täällä näytti arkkitehdilla olleen sama väljyyden tavoittelu mielessä kuin naapurikerrostaloissakin. Kaksion ja kolmion olohuone oli niissä yli kolmenkymmenen neliön suuruinen, makuuhuoneet samoin. Senioreittenkaan kodeissa ei tullut ahtaan opiskelijakämpän vaikutelmaa, sohvanurkkaus lipastoineen televisioineen mahtui hyvin yksiöihinkin, vaikka keittiö ja alkovi veivät tilaa. 
   Kerrostalojen asukkaat viihtyivät pitkään. Vaikutti kuin he eivät tätä ennen olisi tehneet mitään yhdessä. Nyt jossain nurkassa sovittiin nuoren perheen ja teinitytön kesken lastenvahtikeikoista, toisessa lukiolainen lupasi antaa matematiikan opetusta pientä korvausta vastaan kahdeksasluokkalaiselle. Kalle huomasi, että yhdellä ja toisella oli ideoita ja mylväisi joukon yhteen. 
   - Toiveiden tori alkaa. Jos kellä on mitä tarpeita - julkasukelpoisia - niin nyt on hyvä hetki tuua niitä esille. Joku osaa näköjää matikkaa, toinen lasten paimentamista. Löytyykö muuta? Hetken hiljaisuuden jälkeen ideoita alkoi tihkua. Yksi tarjosi halpaan hintaan räsymattojaan, kun oli ostanut olohuoneeseen hienon rahkamaton. Toinen kyseli, tarvitsiko joku kolmipyöräistä, heidän nuorimpansa halusi jo kunnon lastenpyörän. Kolmas tarjoutui kuskaamaan naapureita Prismaan kun kävi itse kerran viikossa autollaan hakemassa koko viikon ostokset. Neljäs tarvitsi kyytejä ja lupasi maksuksi leikata kuskin hiukset, käherrys samaan hintaan. 
   Kalle oli juuri ilmoittanut, että harmaan talouden kausi oli alkanut hyvin lupaavasti, kun ovesta asteli päättäväisenä musta kissa. Irma kyseli, tietääkö kukaan sen omistajaa, ja joku osoitti alatalon alinta parveketta. Viivi ja Torsti kävivät ulkona kurkistamassa parvekkeelle päin ja näkivät jonkun istumassa pyörätuolissa. Nainen oli ilmeisesti seurannut pihatapahtumaa olohuoneestaan ja kelannut parvekkeelleen, kun suuri osa porukasta oli mennyt sisälle seniorisiipeen. Suuren yhteenkuuluvuudentuneen vallassa illanviettäjät marssivat hänen luokseen kysymään, haluaisiko naapuri tulla mukaan. Mikä ettei, mutta kun hän ei päässyt. Mies oli iltalöysissä, portaita ei pyörätuolilla päässyt. Tarmokkaat seniorit ja vielä reippaammat työikäiset kipaisivat perheen ovelle, kantoivat rouvan ulos ja kiidättivät samaa tietä seniorisiipeen sisälle, jossa kissa jo latki kermaa kupista lasten keskellä. Saatuaan astian tyhjäksi kissa marssi häntä pystyssä emäntänsä Liisan pyörätuolin ohi ja hyppäsi itsevarmana Irman syliin. Jäänmurtaja. Eihän ole helpompaa tapaa keskustelun avaamiseen kuin eläimet ja lapset, jos säässä ei ole mitään mainittavaa. Pikku hiljaa pyörätuoli unohtui ja naapurit vaihtoivat vammaisille varatun hoidollisen äänensävynsä normaaliin puheeseen. Liisa itse auttoi, hän alkoi kertoilla juttuja omista röntyilyistään ja nauroi ensimmäisenä toilailuilleen aloittelevana pyörätuolikuskina. Muutkin uskalsivat jo hihitellä puuronkeitossa pitkin keittiönlattiaa levinneille kauraryyneille ja kissajahdille, kun Liisa oli yrittänyt pelastaa sisään eksyneen oravanpoikasen kollin suusta. Lopulta joku äkkäsi kysyä, tarvitsiko Liisa ulkoiluseuraa - seniorisiiven herrathan istuksivat usein toimettomina pihakeinussa. Nyt he voisivat porukalla nostaa hänet pihalle, ja joku voisi lähteä heittämään lenkin kylillä hänen kanssaan. Liisalle kelpasi esitys erinomaisesti. Miehen työpäivän aikana ei tarvitsisi virua yksin sisällä, ja itse osaisi valita kirjastosta mieleisemmät kirjat kuin ne miehen arvailemat. Ei kuulemma ollut pitkäaikaista avuntarvetta, murtunut lonkka paranisi aikanaan. Se oli tykännyt huonoa, kun Liisa oli sanojensa mukaan horjahtanut parvekkeelta reilun parin metrin pudotuksen suoraan pesutuvan edessä olevalle kiveykselle. Sulo vilkaisi Kallea. Liisahan oli kauniimpi osapuoli taistelevista metsoista, joiksi pihapenkillä päivystävät eläkeläiset olivat alkaneet pariskuntaa kutsua. Eihän nuori ihminen nyt itsekseen tipahda parvekkeelta, jossa on tukevat tarpeeksi korkeat kaiteet. Sivusta seurannut Heikkilä huomasi vanhempien miesten katseet, punastui ja siirtyi liukkaasti ulos tupakalle. Hän ei ollut tarjoutunut auttamaan, kun joku keksi ehdottaa neidonpelastusoperaatiota. Hän ja Liisa eivät olleet edes moikanneet toisiaan, pikemminkin vältelleet. 
   Eeva seurasi ovensuussa, miten mustikat tekivät kauppansa ja äänten sorina yltyi. Sama ilmiö kuin tarhassa. Kun väkeä on paikalla kymmenenkin, ei mene kauaa ennen kuin jokainen jo huutaa, jotta saisi äänensä kuuluviin. Tänä iltana oltiin jo tungoksen puolella, ja melutaso nousi kattoon kahvin voimalla ilman vahvistimia. Eeva siirtyi ulos lepuuttamaan korviaan, nojaili porraskaiteeseen ja ilahtui huomatessaan muiston lapsuudesta. Kahta pienaa oli taivutettu. Eeva oli pikkutyttönä työntänyt päänsä metallipinnojen välistä ja kurkistanut alas pyörävajan luiskaan. Mutta hänpä ei saanutkaan päätään pois ennen kuin töistä palaava Kallosen setä oli taivuttanut rautatankoja niin paljon, että lettipää oli mahtunut välistä. Eeva muisti hätäännyksensä ja helpotuksen, kun joku aikuinen oli tullut avuksi. Silloin hävetti, nyt hän kadehti sitä miten luonnollista lapsen oli ottaa apua vastaan isommilta. Saisipa olla vielä kakara ja hölmöillä, Eeva huokaisi ja huomasi samassa millaisella aitiopaikalla hän seisoi. 
   Matti oli tullut mukaan illanviettoon veljensä perheen kanssa. Eeva näki tämän painelevan hankevastaava Iiriksen ja Annin luo juttelemaan. Iiris lähti pian kaatamaan kahvia, Annilla ja Matilla näytti sen sijaan olevan kovastikin asiaa toisilleen. Eeva jatkoi työtään, haastatteli lapsiakin. Kun hän vilkaisi uudelleen Matin suuntaan, tämä oli häipymässä Annin kanssa kohti rauhallisempia nurkkia. Sillä lailla, Eeva huomasi vähän tuohtuvansa. Varsinainen naistennaurattaja. Mutta mitäs se hänelle kuului. Jokainen sai valita mieleisensä seuran, Eevalla ei oikeastaan olisi aikaakaan millekään uudelle ihmissuhteelle. Hänellähän oli lapset, äiti ja isä, isoisä, kolme hyvää ystävää joskin kaukana. Hän tajusi pian miten säälittävältä luettelo kalskahti jopa parhaiten omissa oloissaan viihtyvän ihmisen listaksi. Kohta loppuisi sopimus Ylessäkin, eikä työkavereitakaan enää näkisi päivän mittaan. Ehkä uudet ihmiset voisivat olla terveellinenkin ajatus. 
   Ilta pimeni, pidot jatkuivat. Terassin takana oleva hiekkakenttä tarjosi hyvän alustan mölkylle, joskin pelivälineiden numerot piti välillä tarkistaa tupakansytyttimen valossa. Vanhat muistelivat, miten heidän nuoruusvuosiensa kena poikkesi mölkystä, lapset olivat tärkeinä kun saivat käydä nostamassa kaadetut palikat pystyyn. Ylätalon Laaksosen setä keksi, että lapsille pitäisi laittaa seinään koripallon kori, se päätettiin hoitaa porukalla. Seniorit kyselivät, oliko heittämiseen yläikärajaa. Heille kuitattiin, että ei jos oli esittää terveystodistus ennen osallistumista. Papat vastasivat, että nuorten isäntien sopi sitten tulla pelaamaan alkometrin kautta. Kuittailu alkoi kuulostaa jo hyvin kuusaalaiselta. Tänään se oli merkki illan onnistumisesta: oli lähennytty, tutustuttu, voitaisiin jatkaa. 
   Vieraiden mentyä seniorit istuivat pöydän ääreen kertomaan vaikutelmiaan. Kalle totesi, että se on sillä selvä: taloa ei ainakaan ulkomaan pelleille myydä, jos kerran liitto jyrähtää. Elsa oli mielissään, kun rullatuolirouva pääsi mukaan, jos kerran hän joutuu kaiket päivät tiirailemaan yksin verhojensa raosta toisten mukavaa yhdessä touhuilua. 
   - Siinä olis meikäläisen mielenterveys nollassa. Ja hyvä kun saatii nuoretkin vähän auttelemaan toisiaan läksyjutuissa. Eikhän nämä ole tosiaan olleet missään tekemisissä toistesa kanssa, siltä ihan vaikutti, Terttu ihmetteli. 
   - Kuule sen jälkee kun Dallasii ja Dynastiaa on alettu näyttää televisios niin ihmiset tuijottaa mieluummin sit Collinsii kun omaa naapuriaan. Jotenkin näyttävämpää katottavaa ruudussa kun se harmaa sellunkeiton hajuin isäntä joka tulee vastaan rappukäytäväs, Väinö virnisteli. 
   - Miäpä luulen, että alatalon riitasa pariskunta vähän varoo korottamasta ääntää nyt kun emäntä on viettäny iltaa yhessä naapureittesa kanssa. Vaikka hyvät äänieristyksethän näissä taloissa on verrattuna noihin kuuskytluvun elementtitaloihin, Alpo tuumi. - Ja sellain olo kyllä jäi, että tän talon tilanne ei ole ihan niin toivoton kun ensi kuulemalta vaikutti. Mut nyt suuta kuivaa siihen malliin, että tää poika taitaa lähtä Porttii. Lähteeks kuka mukaa? Kalle ja Sulo innostuivat, Marian teki mieli mutta hän ei kehdannut ainoana naisena ilmoittautua. Muut jäivät suorimaan illanvieton jälkiä keittiöstä. Ehkä tämä kaikki saisi vielä jatkuakin. 
   Elsa ei saanut heti unta. Hän kävi läpi omaa lausuntaansa, muisti virheitä, haki uusia painotuksia, joita voisi kokeilla seuraavalla kerralla. Jostain syystä häntä ei nolottanut esilläolonsa. Monikymmenpäisen yleisön edessä ei tänä iltana ollut seissyt arkkisalin tyttö, ei perheenemäntä,  vaan se hänen sisällään aina odottanut tulisielu, jolla oli palava halu nähdä elämä sanoiksi muotoiltuna ja saada muutkin ymmärtämään, mitä näkymättömiä virtoja ihmisten sisällä ja välillä liikkui. Näkemään, miten monikerroksinen ja ihmeellinen maailma oli. Kaikella oli järjestyksensä, kaikilla tehtävänsä. Töissä Elsa oli välillä viallisia arkkeja poistaessaan lajitellut tavaraa kuin runon sanoja. Tämä jatkoon, tuo pulpperiin. Valmis nivaska oli kuin monisäkeinen runo. Siinä ei saanut olla rypyn ryppyä, rynkky rikkoi rytmin niin arkkiriisissä kuin runossakin. Jos ajatusten esittämisestä muille tuli näin mahtava olo, hän ei enää aikonut ujostella. Mitä siitä, jos joku hymähtelisi, tässä iässä viimeistään piti tietää kuka oli ja unohtaa, mitä muut sanoisivat. Eivätkä muut edes sanoisi mitään, koska kaikki muut tuijottivat vain omaa napaansa. 
   Margitin oli helppo hengittää. Hän tiesi nyt tehneensä oikean ratkaisun muuttaessaan seniorisiipeen. Hän riisui varovasti kesäisen leningin ja veti ylleen vaaleankeltaisen oloasunsa. Sen verran voi antaa mukavuudelle periksi, merkkiverkkareissa oli ihana vetäytyä sohvannurkkaan kippuraan lueskelemaan Kaari Utrion kokoamaa naiskauneuden tarinaa. Kasvot yökuntoon itselläkin, sitten voisi rauhassa keskittyä kirjaan. Ensin Margit kuitenkin avasi ikkunan ja kuuli terassilta vielä illanvirkkujen hiljaista juttelua. Täällä oli charmikasta herraseuraa tarjolla enemmänkin, ja mikä parasta myös kivoja naisia, kun tässä paremmin tutustuttiin. Mitenkähän Muuriset ja Salmelat jaksoivat olla kylki kyljessä aamusta iltaan ja illasta aamuun, kestää toisen aamuäreyden ja yön krohinat. Vai olivatko he aina hyvällä tuulella, kivaa seuraa ja tykkäsivät tehdä kaiken yhdessä, Margit mietti levittäessään yövoidetta otsalle ja poskiin, ryppyrasvaa hyvin nypittyjen kulmakarvojen ja silmien alle. Jotkuthan eivät pärjänneet, ellei kumppani ollut koko ajan vähintään kuuloetäisyydellä. Täällä ei ainakaan kauaa tarvinnut huhuilla, kun jo löysi puolisonsa jostain päin taloa. Ahdistikohan se yhtään isosta omakotitalosta muuttaneita - Margit ainakin tarvitsi oman tilan ja omaa aikaa joka päivä. Jos hän täällä halusi olla yksin, mikään ei estänyt. Tietoteoksen taustalla saattoi kuunnella rauhallista musiikkia nyt kun radiokin oli korjattu. 
   Viivi ja Torsti olivat menossa nukkumaan kodissaan käytävän toisella puolen. Viivin piti vielä lukea hetki, muuten ei uni tulisi. Torstia harmitti ettei ollut kehdannut lähteä kavereiden kanssa kaljalle. Mutta ei hän Portissa jatkuvasti voinut rampata, kun oli juoninut heille tämän asunnon, jossa muiden läsnäolo piti Viivin tissuttelun kurissa. Hyvä ratkaisu tämä oli, ei hän olisi jaksanut enää yksin vahdata vaimon juomista, jota tämä yritti pitää salassa muilta. Hengitys tuoksahti alkoholille, silmät kiilsivät, Viivi ei itse tajunnut kärähtäneensä kymmenet kerrat pyhien lupaustensa jälkeen. Täällä hän oli löytänyt muuta tekemistä kuin makeiden lasillisten nappailun saippuasarjojen äärellä iltapäivisin. Kunpa taloasiat nyt selviäisivät. Hyvin he Viivin kanssa tähän kaksioon mahtuivat aamupuurot keittelemään ja katselemaan Karpoa kylki kyljessä vaikka sängystä käsin, kun vaimo oli osannut niin tyylikkäästi sijoitella huonekalut, että kaikki toimi. Valkoista seinää ja vaaleaa puuta oli sisustus, mutta onneksi Viivi oli kelpuuttanut muuttokuormaan Torstin muhkean nahkanojatuolin, vaikka se kuulemma liian tumma tänne olikin. Siinä oli niin hyvä torkahtaa kesken lehdenluvun päiväruuan jälkeen. Torsti kääntyi pois Viivin lukuvalosta mutta hivuttautui lähemmäs vaimon lämpöä. Miten Sulo ja Kalle ja Alpo ja Juho pärjäsivät, kun heillä ei ollut omaa kultaa enää vieressä, hän mietti ennen kuin nukahti. 

Aamukokouksessa kehiteltiin keskipäivän radiolähetykseen mätäkuun ideoita, kun Salla hyökkäsi lehti kädessä pöytään. 
   - Mitä ihmettä sä Eeva olet touhunnut siellä Honkarinteessä eilen? Tehnyt jotain hömppää kun vanhukset bailaa, ja lehti on repäissyt paikalta skuupin. Paperiyhtiön vanhustentalo on menossa epäilyttävään ulkomaalaisomistukseen, vanhukset pellolle, ammattijärjestö väläyttelee lakkoasetta! Salla vaahtosi voitonriemuisena. Häntä ei selvästikään harmittanut uutistappio, kun sai tirvaista ärsyttävää kollegaa journalismin nyrkkeilyhanskoin. 
   - Ei se talo ole vanhustentalo, ihan tavallinen osakehuoneistojen kiinteistö vaan, jonka yhtiö omistaa. Ei kyllä mahda mitään, jos lehti ehti ensin, kun meillä ei ole iltalähetyksiä. Siinä se niiden toimittaja tapitti vieressä, kun jututin asukkaita ja sai ilmaiseksi haastattelun kysymättä itse mitään. Minulla on matskua, sen ehtii tehdä hyvin puolenpäivän lähetykseen, jos sitä kaivataan. Ei kai asia nyt yhdestä lehtijutusta tyhjentynyt. Eeva yritti säilyttää rauhallisuutensa, vaikka toisen riehuminen sai hänet helposti provosoitumaan. Mutta tätä naista ei kannattanut suututtaa, mikä lie oireyhtymä ajoi häntä kilpailemaan, kadehtimaan ja hikeentymään arvaamattomasti. 
   Toimitussihteerinä vuorotteleva Lauri päätti, että talojuttuun palattaisiin, kun lakkopuheista saataisiin varmuus ja omistajalta lisää tietoa talonmyyntiaikeista. Eeva ehtisi varmaan käydä sitä ennen ääniautokeikalla Myllykoskella. Puolenpäivän lähetyksen aluksi kerrottaisiin valeuutinen, että siellä on linja-auto suistunut jokeen. Sitten seurattaisiin suorassa lähetyksessä, ilmestyykö paikalle väkeä, joka ei ollut tajunnut mätäkuu-huijausta. Vajaan tunnin kuluttua Eeva oli jo joen rannalla mattolaiturin penkillä istumassa. Aake otti kusoja Sippolaan ja tuli hetken päästä kahden jätskin kanssa laiturille. 
   - Hyvin lentää. Pitääkin, mastohan melkein näkyy tähän. Suklaata vai mansikkaa? Ylen kaksikon ilmaantuminen paikalle ihmetytti kolmea pesijätärtä niin, että Eevan piti esittää tulleensa tekemään juttua mattojen pesusta. Se avasi pandoran lippaan. Rouvat olivat pahoittaneet mielensä kuultuaan, että mattolaituri aiottiin purkaa ja pesupaikka siirtää kuivalle maalle töyräälle. He eivät voineet kuvitella, miten jaksaisivat rahjata sinne kaiken pesuveden ja huuhteluveden vielä lisäksi, miten kurjaa olisi menettää ihana jokimaisema ja virran juoksun seuraaminen. Kaikkein keljuinta oli, että pientä ihmistä syyllistettiin joen likaamisesta, vaikka ne varsinaiset likaajat kyllä olivat ihan muualla. Ja sitten osoitettiin Myllykosken ja Inkeroisten tehtaanpiippuja. 
   Aake sai lopulta puheenvuoron ja koetti selittää, että altaiden äärellä olisi ehkä helpompi pestä seisten, vesi tulisi hanasta, ja kai joka tippa mäntysuopaa haittaisi joen puhdistumista siinä missä KY-vitoset ja dioksiinitkin. Pyykkärit huojentuivat hiukan, jupinaa olisi ollut kiva vielä vähän jatkaa, mutta saastuttajan mainetta he eivät kärähtäneille harteilleen kyllä ottaneet. 
   Eeva ja Aake kävivät välillä ääniautossa kuuntelemassa lähetyksen alun. Linja-auton suistuminen jokeen kuulosti ihan aidolta uutiselta. Ensimmäinen utelias ilmestyi paikalle viiden minuutin kuluttua, seuraava pian hänen jälkeensä. Rannassa leviteltiin käsiä ja huidottiin alajuoksulle päin. Vartin kuluttua porukkaa oli toistakymmentä, joukossa myös paikallislehden paparazzi pitkän putken kanssa. Eevalla riitti haastateltavia. Siinähän tuli samalla mainosta omalle toimitukselle, joka näytti saavan joukot liikkeelle. Toimittajalle ihmeteltiin vääriä koordinaatteja, joita radiossa oli annettu. Alettiin jo hiukan hermostuakin, joten Eevan oli pakko toivottaa ensin hyvää mätäkuun alkua ja ryhtyä sitten pilke silmäkulmassa kyselemään kuuntelutottumuksista ja mätäkuun vaivoihin uskomisesta. 
   Iltapäivä kului toimituksen hekotellessa keppostaan. Tyhmää nauraa omille asiakkaille, mutta hyvällähän he vain. Jokainen tiesi, että kuuntelijoiden pyydystäminen oli tärkeää ja olisi kohta vielä tärkeämpää. Ihan turha piipittää laadusta, pian laskettaisiin kuuntelijalukuja raakaa matematiikkaa noudattaen tiukemmissa olosuhteissa. Toisaalta tämänpäiväinen mahtui vallan mainiosti hyvän journalismin raameihin. Oli paikallisuutta, oli huumoria, leikkionnettomuus ja kansanperinnettä. Eikä ketään pilkattu vakavassa mielessä. Laajeniko siinä maailmankuva Ylen periaatteiden mukaisesti, sen sai jokainen päättää mielessään. Kaiken keskellä Eeva sai koottua edellisillan seniorisiiven materiaaleista ja tuoreista puheluista uutisjutun illansuun lähetykseen. Mitään ei ollut vielä päätetty talon myynnistä, omistaja ilmoitti. 
   Töiden jälkeen Eevan oli pakko päästä itsekin mattopyykille lastensa kanssa. Irma lähti mukaan, hänkään ei ollut testannut vielä Tähteen tuliterää pesupaikkaa. Muurisen pariskunta huomasi lähdön ja päätti tulla perässä autollaan. Heinäkuun lopun aurinko lämmitti, kun retkue pyöräili muutaman pikkumaton ja eväitten kanssa kohti joenrantaa. Kuudesta pesualtaasta kolme oli vapaina, päivän mittaan pestyjä räsymattoja kuivui telineillä ja levitti puhtauden autuasta tuoksua mesiangervon makeamman aromin sekaan. Irma laski yhden altaan täyteen vettä ja nosti Tatun ja Ellin sinne polskimaan. Hän istui penkille kaivamaan eväitä, parissa matossa ei kauaa menisi. 
   Muuristen auto kaarsi paikalle, eikä mennyt kauan, kun alkoi tulla juttua joella leikkimisestä. Tatu kuunteli pyyhkeen sisään käärittynä, Elli vieressä huulet sinisinä uimapuku vettä valuen, kun Viivi-täti ja Torsti-setä kuvailivat lapsuutensa huoletonta menoa. Lapset pinkoivat kuulemma monta kertaa päivässä lähimpään rantaan laumoina - moni polki kaukaakin sitten kun pyöriä alkoi saada muillekin kuin aikuisille. Ei heitä yleensä vahdittu, aikuisilla oli kiireellisempää tekemistä, eikä kaikki maailmassa ollut vielä muuttunut hengenvaaralliseksi. Puomille keskelle jokea uitiin kilpaa, tukkien päällä hypittiin. Virta oli paikoin niin kovaa, että kun ui täysillä ylävirtaan, pysyi paikallaan. Viivi muisti, kuinka oli pelastanut pikkuveljensä joesta, kun poika oli pudonnut laiturilta. 
   - Se pulahti virtaan yläpuolelta, ja kun se tuli laiturin alapuolelle, miä sain pullistuneesta puserosta kiinni hartioitten kohalta. Äitille ei taaskaan puhuttu mitään, kuivateltiin vaan veikan vaatteet rantalepikon päällä. 
   Tatu kuunteli silmät tapillaan. Tässähän sai hyviä vinkkejä, jos joskus pääsisi livahtamaan ilman lapsenvahtia joenrantaan. Juho-vaarikin oli kertonut, miten joki jäätyi talvella ja siellä voi kelkkailla. Eeva ja Irma huomasivat kiinnostuneen ilmeen pikkumiehen silmissä ja kiirehtivät varoittelemaan. Muurisetkin tajusivat, ettei nykylapsille saanut kertoilla noin repäiseviä tarinoita. Niillehän pantiin konttauskypärät päähän puolivuotiaina ja vaihdettiin ne vähitellen pyöräily- ja motskarikypäriin pään kasvaessa. Mahdettiinko niitä riisua moneen vuoteen yöksikään, eläkeläiset naureskelivat. Autossa lapsukaiset istutettiin kaukaloihin ja korokkeille turvavöihin, ihme että veneessä riittivät pelastusliivit. Torsti ehdotti, että mentäisiin rantaan katsomaan kuinka petollinen joki oli. Irma ja Eeva pitivät näppinsä kurissa törmällä, vaikka kummankin teki mieli tarrata lasten käsivarteen. Torsti heitteli veteen pajunoksia, noin kovaa virta niitäkin vei. Tatu ja Elli viskoivat perään pienempää tikkua ja alkoivat uskoa, ettei jokeen kannattanut mennä ainakaan yksin. Mutta kun aikuiset katsoivat hetken muualle, Tatu kierähti veteen, naiset kirkaisivat mutteivät ehtineet auttamaan ennen kuin poika nousi jo itse seisomaan polvia myöten mutaisena. 
   - Miä mulasin! Tatu kailotti ihastuneena. 
   Kahvinjuojat tietävät, että kahvi maistuu parhaalta ulkona, varsinkin joen äärellä, vaikka sen tuoksuun sekoittuisi vedestä selluloosan lemahdus. Raha siinä vain haisee, kuusaalaisilla oli tapana lohduttautua myös silloin kun sulfaattiselluloosatehdas pöläytti taivaalle kunnon satsin metyylimerkaptaanin aromia altaistaan. Lapset rakastivat rinkeleitä ja joivat mehujaan hartaan näköisinä. Elli ratkesi herkistelemään. 
   - Äiti arvaa mitä. Kun miä haistan mäntysuovan ja kahvin, niin miä tunnen niinkun etuoikeuksii.

Luvun voi kuunnellakin kuvien kera täältä:
 https://youtu.be/2qaZCHxms6A