maanantai 25. toukokuuta 2020

14. luku


Elo-syyskuu 1986
Muistoja ja muistia

Arki alkoi muistuttaa normaalielämää, jota seniorisiivessä oli vietetty ennen ikäviä uutisia talon myynnistä. Kaksi kertaa viikossa yhteiset aamukahvit hankevastaavan kanssa. Annin tekemiä perinteenkeruuhaastatteluja. Sinkkujen ja pariskuntien omaa arkea kotona ja välillä yhteisissä tiloissa. Marjareissuja, ostoksilla käyntiä, kesäflunssia ja paarmanpuremia. Alpon ikkunasta kiertyi joskus klarinettisävelten juoksutus loppukesän iltaan. Totta puhuen kiertyi se käytävälle ja naapurihuoneisiinkin muttei häirinnyt ketään, pihalle valuvat soinnut kuulostivat kuitenkin ulkona hienommilta. Joskus Kalle kuuli luritukset ja liittyi haitarinsa kanssa musisoimaan, ja kappaleiden lopuksi pihalta saattoi kuulua taputuksia. 
   - Tyä olette tosiaa korkeatasosen musiikin tarpees, Kalle huikkasi yleisölle. 
   Tänään pihaan ja asuntoihin luikerteli klarinettisoolon sijaan kaalintuoksu. Se jakaa eliölajit kahteen ryhmään: vihaajiin ja tykkääjiin. Ensimmäiseen kuuluu lähinnä ihmissuvun edustajia, jälkimmäisen muodostavat kärpäset. Aili oli päättänyt lunastaa lupaukset kaaliruoan laitosta. Hän huhki viiden litran kattilan äärellä huivi päässä essu edessä. Ailin mielestä ei ollut vielä kaalilaatikon aika, kesäkaalista sai kätevämmin pataruokaa kattilassa hauduttamalla. Joukkoon kesäsipulia, sikajauhelihaa ja rikottuja ohrasuurimoita.Taas saatiin todeta kaalin ihmeellinen olemus: hajuna lähinnä sellutehtaan päästöä muistuttava, makuna ihana. Vielä loraus siirappia, ja muhennosta oli tarjolla kaikille. Ajat ja paikat alkoivat Aililta välillä lipsua, lapsenlapsia hän kutsui näiden isien ja äitien nimillä, mutta kerran perheenemäntä, aina perheenemäntä. Kaaliruuan hän osasi laittaa moitteettomasti. 
   Väkeä tuli keittiöön lautasten kalinan houkuttelemina. Margit ja Alpo astuivat käytävältä aulaan yhtä aikaa ja näkivät saman. Siististi katettu ruokapöytä, jonka takana valtavissa ikkunoissa ehkä sata raatokärpästä pörisemässä. Margitin silmät levisivät, Alpo näki mitä tämä aikoi sanoa ja nosti sormen huulilleen. 
   - Mitäs jos vähän kiipeilisin pölynimurin kanssa keräilemäs ylimääräset vieraat ikkunoista. Margithan vois sillä aikaa käyä ostamassa Sulon kanssa oviin muoviliuskaverhot ja tuua samalla Saloselta mustaa leipää ton kaaliherkun seuraksi. Tästä onkii aikaa kun olen viimeksi kaalimössöö saanu. Aili ei huomannut järjestelyissä mitään itseensä liittyvää ja touhusi tärkeänä keitoksensa kanssa. Kun mäeltä valui mustikanpoimijaryhmä, sille oli jo tarjolla siisti näkymä ja ruoka, joka nosti haikean hymyn kasvoille. 
   - Että miä sain viäl tänkii täs elämäs kokea, Kalle liioitteli ja otti toisen ison annoksen. Yllätystarjoilusta ja mausta herkistyneet aistit alkoivat tuottaa muistoja lapsuuden herkuista. Mannapuuro mustikkasopan keskellä, silakkalaatikko rapeine läskikuorrutuksineen. Elsa kuvaili piranaa, ruisjauhoista ja puolukasta paistettua survosta, Kalle kuunteli naamaansa kipristellen. Hyhhyh kun hyvää. Siitä syntyi varsinainen haloo. 
   - Ei ikinä saa sanoa ruuasta että hyi. Tai että ruoka on pahaa. Meil tuli tukkapöllyy jos uskalsi valittaa, Terttu pauhasi. - Mutta syötiikös teillä punsaa? Moni tunnisti kuvauksesta aladobin, jollekin se oli tytinää. Terttu vilkaisi varoittavasti Kallea. Tällekään ruualle ei saanut ilveillä nimestä huolimatta. 
   - Mut ei se silti hyvää ollu kun äiti paisto joskus etellispäivän kaurapuuroo paistinpannul. Siit niinkun irtos säikeitä, ihan kun hiuksii. Eikä se maku ollu hyvä. Vai saaks niinkään sanoo? Väinö tiedusteli vaimoltaan. Margit näki, miten kauniisti mies osasi elämänkumppaniaan katsoa. Täkäläisille se ei ollut helppoa, moni puhui puolisostaan kuin jatkuvasti tuhahdellen. Ei kutsuttu vaimoksi tai aviomieheksi, sanottiin pelkästään “meiän”. Margit vilkaisi Alpoa. Olisiko heidän suhteensa pysynyt noin lämpimänä, jos heistä olisi tullut pari? Alpo näytti kalpealta, hiusrajaan oli kohonnut hikihelmiä. Margit kysyi hänen vointiaan. Kuulemma ihan hyvä, ei tässä mitään, pientä vatsavaivaa vaan ollut viime aikoina. Sitten mies kiitti kauniisti Ailia ja lähti asuntoonsa. 
   - Aiotteko vielä jatkaa ruokajuttuja? Tuleeko kohta pettutarinaa? Anni huuteli televisiohuoneesta, jossa kirjoitti puhtaaksi edellisen yhteisaamupalan ideoita. Hänelle vastattiin arvokkaasti, että pöydän ympärillä istui vain 1900-luvulla syntyneitä, jotka olivat korkeintaan kuulleet tarinoita männynnilan syömisestä joskus esivanhempiensa aikoina. Anni voisi pitää magnetofoninsa kaapissa tällä kertaa, hänelle kerrottaisiin kyllä kun puheeksi tulisivat asiat, joita nykynuorenkin aivoilla ehkä ymmärtäisi. Anni kuului hekottelevan vastaukselle. 
   Eeva pistäytyi kotimatkalla ala-aulassa lastensa kanssa, hän etsi isoisäänsä. Kuka sitä nyt kotonaan viitsi olla, jos kerran tarjolla oli kaalimuhennosta, seniorit valistivat. Jälkiruualle Juho oli lähtenyt Pirttimäelle, kun sieltä oli noudettu perhettä lettukesteille. Eevallekin oli jätetty kuulemma lappu postiluukusta, että tulisi lasten kanssa perästä pyörillä, jos joukko jaksaisi työ- ja tarhapäivän jälkeen polkea. Joukkohan jaksoi, kun letuista oli kyse. 
   Eskon perhe pitkitti kesänviettoa asumalla edelleen Pirttimäellä, vaikka Eskon loma oli jo loppunut. Täältä oli kuitenkin kohtuullinen ajomatka Lahteen töihin, ja Marjatta avaisi fysioterapeutin vastaanottonsa vasta kun poikien koulu alkaisi elokuun puolivälissä. Perheellä oli suunnitelma, vaikka Juho-vaari ei vielä ollut tarttunutkaan vieheeseen. Irma ja Veikko paistoivat muurinpohjalettuja ja antoivat pojan ja miniän edetä omaan tahtiinsa. Perhe oli saanut päähänsä muuttaa kokonaan Kuusaalle. Täällä olisi yhtiöllä töitä Eskolle, ja Marjatta voisi hoitaa ihmisiä missä vaan. Ei Lahdessa mitään vikaa ollut, mutta veri veti tutuille paikoille, hiljaisempaan ympäristöön. Molemmat olisivat lähempänä vanhempiaan, Marjatan äiti ja isä asuivat Rastaanmäellä Kyminpuolella ja tarvitsivat jo apua omakotitalonsa pihalla ja pikkuremonteissa. Mika ja Juha saisivat kyllä uusia kavereita, vaikka poikien olisi varmaan vaikeampaa luopua ystävistään kuin äidin ja isän. Eivät he ihan riemusta kiljuneet kuultuaan ehdotuksen muuttamisesta. Kesiä oli kiva viettää mummolan vaiheilla, mutta että kokonaan tänne, se oli eri asia. Talvi kuitenkin harkittaisiin vielä, käytäisiin viikonloppuisin katsomassa, miten niin korkealla paikalla pystyisi elämään, jos tulisi lunta ja pakkasta. Ja se vesi ja viemäri pitäisi saada.
   Lapset saivat lettuja lautaselle ja vetäytyivät saunankuistille ahmimaan Kunnaksen uusi vampyyrikirja mukanaan. Aikuisilla oli kiinnostavat keskustelut keskenään, joten lettupinoa oli helppo käydä verottamassa. Tatussa näkyi jo alustavia sokerihumalan oireita, mutta nyt ei kukaan ehtinyt estelemään. Täysi vatsa vaati kuitenkin kohta toimintaa. Tatu muisti Mikan hienon rullalaudan muttei sääntöä, että piti kysyä omistajan lupa jos halusi lainata. 
   - Voi minun päiviäni, että minä saisin vielä käpehtiä näillä kulmilla, Juho-vaari kuului ihmettelevän, kun Tatu hiippaili muina miehinä aikuisten ohi. Lauta löytyi tutusta paikasta, sireenit estivät näkyvyyden pihasta tielle, ja poika sai kaikessa rauhassa ottaa kunnon vauhdin ennen kuin hyppäsi istumaan laudalle ja syöksähti mäkeä alas. Elli näki vilauksen alas kiitävästä veljestään, kiljaisi, sitten huudettiin ja rynnättiin Tatun perään alamäkeen. Aikuiset liukastelivat hiekkatiellä kuin kuulalaakereilla ja yrittivät karjua varoituksia nuoren skeittaajan perään. Ihan turhaan, Tatu kiiti reipasta vauhtia tietä alas. Sitä pitkin ei juuri nyt noussut muita ylöspäin. Vauhtihirmu päätyi entisen kahvilan kivijalassa kasvavaan terttuseljaan, jota aikuiset saivat sanoa paskamarjapensaaksi mutta lapset eivät. Irma piteli sydänalaansa, kun Esko kaivoi siskonpoikaa puskista. Paita oli rikki, lauta samoin, molemmat polvet muroilla. Mika päästi itkuisen ärjäisyn, kun huomasi mitä laudalle oli tapahtunut.
   Kun vahingot ja vammat oli selvitetty, Irma-mummi elvytelty ja laskettelija kannettu mäen päälle haavojen puhdistukseen, kaikki olivat liian voipuneita edes läksyttämään Tatua. Eeva vain hiljaa huokaili, että ei noin, ja miksi sinä, ja koska ajattelit ruveta harkitsemaan ennen kuin. Ja että Mikan rullalauta pitää nyt korvata, ja se tarkoittaa että rahat otetaan Tatun lippaasta. Eikä ne edes riitä vaan seuraa jätskikieltoa varmaan jouluun asti. Juho-vaari huomasi synkkien pilvien kasaantuvan Eskon perheen suunnitelman ylle. Mäellä siis olisi vaarallista pikkupoikien asua. Hän tarjoutui nopeasti maksamaan Mikalle uuden laudan, jos kaikki lupaisivat, että enää ei ryllitä mäkeä alas ilman aikuisten vahtimista.
   Eeva polki mietteliäänä kotiinpäin yksin. Elli pyörineen ja Tatu laastareineen oli lastattu Veikko-papan autoon. Miten Eeva selviäisi ilman lasten isää, kun aina sattui ja tapahtui, etupäässä sattui heti kun hän selkänsä käänsi. Oliko Tatulla jokin kirjainyhdistelmä, kun hän hankkiutui niin helposti hankaluuksiin? Miten lasta leimaisi, jos hänet veisi turhaan tutkimuksiin kaikkien ronkittavaksi ja analysoitavaksi? Siinä selviteltäisiin varmaan kotiolot perin pohjin, avioero ja isän uusi suhde. Todettaisiin, että Eeva oli huono äiti. Miksi näin isot asiat piti ratkaista yksin, ei hän tätä kurjuutta ollut perheeseensä tilannut. Entä jos opettelisi antamaan anteeksi, ottaisi Sakarin takaisin. Lasten vuoksi. Eihän romanttinen rakkaus ollut ennen maailmassakaan tärkein syy avioliittoon. Rakkaus tuli liiton myötä siellä missä tavattiin tuleva puoliso vasta alttarilla. Kyllä kaveripohjalta voisi lapset kasvattaa. Sakarihan oli vaikuttanut ajoittain innokkaalta palaamaan perheensä luo.
   Elli ja Tatu oli pesty ja peitelty sänkyyn, kun Eeva ehti kotiin. Äiti näki jo naamasta, että Eevaa painoi huoli, mutta nähtävästi tytär oli päättänyt olla kuormittamatta äitiään lisää. 
   - Istutaanko hetki ja juodaan kuppi teetä? Sen kunniaksi, että minulla oli niin mahtavat lapsenlapset. Tatussa on selvästi aineksia elokuva-alalle, siellä tarvitaan stuntmaneja. Elli voisi kirjoittaa elokuviin käsikirjoitukset. Tai ei sittenkään, liian kiltti keksimään yhtään räjähdystä ja ammuskelukohtausta, Irma hymyili ja sai Eevankin otsarypyn siliämään. 

Aavistuksen kesän kääntymisestä huomasi pienistä merkeistä samaan aikaan tänäkin vuonna. Vaikka aamut olivat vielä lämpimiä, maassa oli kastetta heräilyn aikoihin. Aurinko paistoi pienen usvan läpi, ja kaikki näytti unenomaisen kauniilta. Päiväsaikaan ilma oli läpikuultavan kirkasta, kuin sekin olisi pesty aamukasteella ja kuivattu loppukesän armeliailla auringonsäteillä. Illan värit olivat lämpimät, punertavat. Syksy hiipi paikalle mutta yritti tehdä sen hienotunteisesti. 
   Paisteisen päivän jälkeen Eeva istui parvekkeella ja ihmetteli säätä. Rinteessä tuuli repi pensaista lehtiä, mäntyjen latvat huojuivat uhkaavan näköisinä. Aurinko kuitenkin paistoi painuessaan vuoren taa, tunnelma oli epätodellinen. Puhelin pirisi, Reetta toimituksesta. 
   - Ehditkö lähteä keikalle Vuohijärvelle? Siellä trombi on paiskonut puita nurin ja valtakunta haluaa meiltä suoraa pätkää mahdollisimman pian. Aake hakee sinut kohta ääniautolla. 
   - Kai minä sitten, tarkistan vaan että vanhempani voivat olla lapsenvahteina, Eeva vastasi ja sulki puhelimen. Saman tien hän muisti, että äiti ja isä olivat tuttujensa mökillä saunomassa, ehkä yötäkin. Hänen piti kehdata kipaista soittamaan yläkerran Issakaisten ovikelloa. Jospa sieltä saisi lapsenvahdin pariksi tunniksi. Oven avasi kukas muu kuin kultasuu. Matti oli kyläilemässä velipojallaan. Hän oli heti valmis siirtymään vartiointihommiin alakertaan. Eevasta tuntui suorastaan turvalliselta ajatella lapsosiaan Matin hoivissa. Nämä eivät pelästyisi vaikka heräisivät kesken unien, kun oli tuttu kaveri seurana.
   Eeva muisti, että ystäväperheellä oli mökki Vuohijärvellä, siellä jopa puhelin. Hän kilautti numeroon, josta vastattiin: “Trombiland, Hannu Kiiski.” Eeva ihmetteli kaksi sekuntia ja purskahti nauruun. Hannu oli saanut varmaan vastata toiseenkin puheluun tänä iltana, hänellä taisi olla toimittajatuttuja pitkin maakuntaa taidenäyttelyidensä ansiosta. Nyt hän oli jälleen valmis auttamaan.
   Tunnin kuluttua Aake ja Eeva olivat jo Kiiskien pihassa äimistelemässä myllerrystä. Trombi oli ilmestynyt vastarannalta, Kiisken perhe vieraineen oli ihaillut kuistilla rapulautastensa äärellä sen lähestymistä kunnes ihailu oli muuttunut kauhistukseksi. “Sehän tulee päälle!” Mitään ei kuitenkaan ehtinyt tehdä, seurue oli katsellut sanattomana, kun myrskypyörre oli napsinut tontin kaksitoista koivua rungoista poikki ja viskellyt latvaosat ympäri pihaa. Muutama puu oli kaatunut juurineenkin. Yksikään ei osunut taloon, lähimmäksi romahtanut oli vain metrin päässä kuistista. Trombi oli pyyhkäissyt pitkin rantaa ja tehnyt selvää ulkorakennuksista ja naapurimökkien katoista. Hannulta sai nauhalle mainion selostuksen tilanteesta. Suorana sitä ei saatu ajettua mökin pihalta, mutta Aake vei ääniauton seuraavan korkean mäen päälle, josta haastattelun pystyi lähettämään Pasilaan. Taas päästiin valtakunnan uutisiin. 
   Eevan palatessa kello oli vasta yhdentoista maissa, mutta kotona oli hiirenhiljaista. Ei kai Matti ollut livahtanut vahdin tehtävästään? Ei ollut, siellä hän makasi sohvalla arvokkaan näköisenä selällään, jalat käsinojalla, täydessä unessa. Tyylikästä vaikutelmaa himmensi reikä sukan pohjassa ja lievä kuorsauksen ääni. Eeva sammutti jalkalampun ja hiipi kohti kylpyhuonetta. Nukkukoon nyt tuossa sohvalla, pitää hakea sille peitto kaapista, turha lähettää miestä kotiin tähän aikaan enää. 
   - Hyvältä kuulosti, hieno se Kiisken kuvaus syöksyvirtauksesta. Vai oliko se trombi? sohvalta kuului ihan pirteä ääni. Lintumies oli näköjään tottunut torkkumaan ja heräämään tilanteiden vaatimusten mukaan. Aina valmiina. 
   - Ai kuulosti hyvältä? Trombiksi ne sitä sanoi, Eeva palasi sohvan luo ja alkoi kertoa retkestä. Tällaiset olivat työn suola: keikkoja outoihin aikoihin, erikoisia tapauksia, hyviä haastateltavia. Matti ymmärsi. Melkein kuin linturetkellä, kun on noussut aamukolmelta kesken unien, rämpinyt pimeässä metsässä ja kytännyt teltassa vielä tunnin palellen ja sitten ensimmäiset teeret ilmestyvät soitimelle. Sitä kokemusta ei korvaa mikään muu. 
   - Oman sängyn lämpimät vällyt on yliarvostettuja siihen verrattuna. Mutta nyt minä tästä joudan. Lapset ei heräilleet koko aikana. Kerro terveisiä, voin tulla vahtimaan joskus muulloinkin jos haluat hillua yöjalassa, Matti virnisti. 
   - Ai minä yöjalassa, eiköhän se ole enemmän teikäläisen harrastusmaailmaa. 
   - No viitaten edellä sanottuun, taitaa olla, Matti myönsi mutta Eeva oli päässyt alkuun. 
   - Onkos sinulla seuraavaksi kierroksessa seniorisiiven pikku Anni? Onko hän varmasti täysi-ikäinen? Matti näytti siltä kuin selaisi näkymätöntä listaa. Kuka Anni? Ai oliko se Anni, joka näytti hänelle seniorisiiven ylimmän kerroksen tyhjän huoneen. Juu ei. Anni oli lähtenyt esittelemään paikkaa, kun Matti oli Iirikseltä kysynyt sen vuokraamisesta. Oli kysellyt myös, mikä on lusa.  Mutta mitä Eeva tarkoitti, että kierroksessa? 
   - No arvelin, että olit iskuhommissa, kun sellaisia hurmauselkeitä esitit. Oikein hissinoven aukaisit daamille, Eeva yritti panna leikiksi. - Meinaatko oikeesti muuttaa sinne?
   Matti katseli häntä huvittuneena, tukisti yllättäen niskahiuksista isovelimäisesti ja pyöritteli päätään. 
   - Hurmauselkeitä. Voi teitä naisia. Käypäs nyt pesemässä hampaat ja painut kiltisti nukkumaan. Olet selvästi unen tarpeessa, huomenna on taas uusi päivä ja uudet seikkailut. 
   Eeva totteli hampaidenpesuohjetta muttei nukkumiskäskyä. Uni ei tullut. Oli ihan kamalan kivan tuntuista, kun joku oli lempeästi komentanut häntä, pitänyt huolta, koskettanut niskavilloja. Ihan vaan isonveljen tapaan. 

Maanantaiaamuna seniorisiiven pienoisparlamentti kokoontui pöydän ääreen ilman eri kutsua. Kaikki olivat kuulleet, että presidentti Kekkonen oli kuollut edellisenä päivänä. Tämä sukupolvi tunsi Kekkosensa, muutama jo 30-luvulta hänen oikeus- ja sisäministeriajoiltaan mutta kaikki viimeistään 50-luvun hallitusten muodostajana ja lopulta presidenttinä, joka ei sitten hievahtanutkaan asemastaan vuosikymmeniin. Naapurukset juttelivat entisestä presidentistä hiljaisen arvostavasti, niinhän kuolleista kuuluu puhua. Vähitellen alettiin ihmetellä, mikä mahti piti ihmisen vallan kahvassa niin pitkään sentään demokraattisessa maassa. Uskottiin kyllä, että Kekkonen osasi hoitaa suhteet Neuvostoliittoon. Mutta että hän olisi lähes viisimiljoonaisesta kansasta ainoa, joka pystyi luotsaamaan maan vakaalle pohjalle ja pysymään hyvissä väleissä ison naapurin kanssa?
   Pikku hiljaa tunnelma keveni. Ensin sääliteltiin suuren miehen surkeaa loppuelämää. Kaikki muistivat nolon ulkomaanmatkan, jolla Urho Kaleva ei enää tiennyt, mikä maa mikä valuutta, ja takaapäin otetun kuvan, jossa adjutantit taluttivat kumaraista valtionjohtajaa, entistä huippu-urheilijaa. Sitten siirryttiin jo Kekkos-kaskuihin ja Karin piirroksiin, lopuksi uskallettiin naureskella Kekkosen kalastusjutuille. Sulo ehdotti pilkkikilpailua seniorit vastaan kerrostalojen asukkaat. Seniorit palkkaisivat sukelluskoululaisia kiinnittämään kaupan altaasta haetut lohet pinnan alla koukkuihin. Elsa päätti, että nyt juodaan yhdessä Urkin lähtökahvit ja kävi lataamassa keittimeen Presidentit. Terttu lähti hakemaan eilen leipomaansa mustikkapiirakkaa. 
   Kahvin ääressä porukka alkoi miettiä omaa muistiaan. Ei olisi kovin vaarallista, jos he unohtaisivat, mikä se ovensuussa oleva nappula oli. Mutta jos Amerikan presidentti muistamattomuuttaan testaisi, mikä se punainen nappi työpöydällä olikaan, seuraukset olisivat astetta vakavammat. 
   - Mutta ihan vakavasti puhuen kyllä meidänkin kannattaisi miettiä omaa muistiamme, vaikkei ydinsodasta päätetäkään, Margit sanoi. - Juuri luin kirjastossa jotain terveyslehteä, jossa puhuttiin dementiasta. Se tarkoittaa näitä muistin häiriöitä, niistä on kuulemma alettu kovasti keskustella hoitoalalla, ja tutkimuksiakin tehdään. Ihminen voi vaikuttaa muistinsa toimintaan ja aivojensa vireyteen itse. 
   Miehet alkoivat taas vääntää vitsiä siitä, miten jotkut asiat olisi ihan hyvä unohtaakin, mutta Maria puolusti Margitin näkemystä. Hän oli huomannut, kuinka joinain päivinä ei muistanut minne avaimensa oli pannut ja löysi ne jääkaapista, toisina taas pystyi seuraamaan puolen vuosisadan takaista muistoa hetki hetkeltä kuin se olisi silmien eteen heijastettu elokuva. Muut olivat huomanneet saman. Nimet hukkuivat mutta koulutodistusten numerot olivat kirkkaina mielessä. 
   Anni kuunteli keskustelua televisiohuoneesta. Kekkos-osuus ei häntä juuri kiinnostanut, mutta muistisairauksista oli puhuttu hänen opinnoissaan. Hän ilmestyi pöydän luo tukka tällä kertaa oranssina ja ehdotti, että kutsuttaisiin asiantuntija kertomaan muistisairauksista. Opiskelijat olivat kuulleet luennon aiheesta, sama asiantuntija voisi varmaan käydä seniorisiivessäkin. Juu, sehän oli ihan hyvä idea, Kallekin totesi ja murjaisi perään vitsin.   - Toivotaan, ettei meihin iske muistisairaus, hän sanoi ja koputti kolme kertaa pöydän alapintaan, jatkoi: - Sisään! 
   Aili oli seurannut keskustelua poissaolevan näköisenä. Hän nousi pöydästä, vei kuppinsa mitään sanomatta tiskialtaaseen unohtaen keittiön astianpesukoneen ja kiiruhti omaan huoneeseensa. Muut vilkuilivat toisiaan. Tuliko sanottua jotain loukkaavaa? Aili tiesi varmasti itsekin, etteivät hänen ajatuksensa kulkeneet kuin ennen. Ehkä aiheesta oli lasten perheiden kanssa käyty vääntöä. Kukaan ei kuitenkaan osannut mennä hyvittelemään. Sehän olisi sitä paitsi osoittanut, että hänen muististaan oltiin huolissaan. 
   Tiistaiaamuna seniorit ilahduttivat Iiriksen jälleen omatoimisuudellaan. Hän lupasi ruveta etsimään sopivaa asiantuntijaa ja ihmetteli ääneen naureskellen, mihin häntä enää hankkeen loppukuukausiksi tarvittiin. Mutta asukkaat muistuttivat, että tärkein asia oli vielä  auki. Saataisiinko tähän edes jäädä asumaan? Iiristä kaivattiin ajamaan talojuttua ja sukkuloimaan omistajan ja asukkaiden ja naapuritalojen välillä. 
   Elsalla oli muutakin asiaa. Hänen mielestään seniorisiivessä oli kehittymässä miesten ylivalta. Aina kun muisteltiin työelämän aikoja nauhalle, miehet olivat äänessä. Heidän työnsä oli muka niin paljon kiinnostavampaa kuin naisten, että kauniimpi sukupuoli oli jäämässä Elsan mielestä lapsipuolen asemaan. Anni tuli takahuoneesta kuultuaan, että häntä taidettiin syyttää naisten syrjimisestä. 
   - En miä sinuu siitä syytä, lapskulta. Mut isännät sais kyllä välillä antaa suunvuoron meillekii. Tai voitas pitää joku istunto, johka niit ei otettas mukaa ensinkää. Markitkii on ollu konttorissa ja palkanlaskennas, ja niist ois kiva kuulla meikäläisenkii. Eikä arkkisalist ole puhuttu viel mitää, kun nää alkaa aina jauhamaa omii urotöitää, Elsa puuskahti mutta pilke silmäkulmassa. Anni lupasi korjata asiantilan heti kun naisille vain sopisi kokoontua omaan palaveriin.

Perinteinen kunnanisien soutukilpailu oli jälleen vetänyt joenpenkan täyteen katsojia. Seitsemän naapurikunnan napamiehet, joukossa muutama napanainen soutivat Kymijoen yli ja takaisin. Seniorisiiven asukkaille ei ollut selvinnyt, mitä väliä sillä oli, kuka ehtisi ensimmäisenä takaisin lähtöpaikkaansa, mutta ihmisiä oli kiva nähdä. Kalle johti operaatiota. 
   - Nyt ollaa todellakii tapahtumien polttopisteessä, hän toitotti, kun lähestyttiin rantaa. Joukko hajaantui pian, kun yksi ja toinen löysi paikalta tuttujaan. Kallen etenemisen kaverilta toisen luo kuuli kauas. Tyyli oli tuttu.
   - Kato siähän elät viäl! Juu, meikäläin on paikkakunnan sinkkulistan ykköin täl hetkel.
   Maria tapasi lastensa perheet, he suuntasivat saman tien makkaragrillille. Elsa oli tehnyt tärskyt tyttärensä perheen kanssa, siellä aloitettiin jäätelöllä. Juho istuskeli terassilla kolmen polven jälkikasvunsa kanssa ja vinkkasi Elsan porukan mukaan. Margit, Alpo ja Sulo olivat joukon ainoat, jotka edes vilkuilivat soutajiin päin. He kävelivät aikansa väkijoukossa ja tunsivat samaa mitä varmaan muutkin: pitkä kesä oli vietetty, vieläkin sitä riitti, mutta nyt oli aika palata ihmisten ilmoille ja kääriä hihat. Koululaiset kouluihinsa, työikäiset töihinsä ja eläkeläiset… niin mihin? Margit sanoi sen ääneen. 
   - Ilman seniorisiipeä minä kuljeskelisin täällä yksinäni orpona, kirjaimellisesti. Ihan kiva, kun meilläkin on tavallaan oma perhe, jonka kanssa voi liikkua yhdessä. 
   - Juu näin on. Sama täällä. Alponkan poika ei vissii ehtiny tänne tänää, onko se iltalöysissä? 
   - Siellähän se, mutta emäntäsä taitaa painaa tuolla sen meiän perheen pienimmän perässä. En viitti mennä moikkaamaan, joudun vielä lapsenlikaksi, Alpo virnuili. - Mut hei eiköhän tää ole nähty, joku noista seittemästä veneellisestä voittaa. Elokuvateatteris näytetää illan kunniaks Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsä. Mitäs jos lähtäs elävii kuvii? 
   - Häkellyttävä ehdotus mut sopii, Sulo vastasi. Margitillekin kävi, mikäs hänellä oli kahden gentlemannin kanssa liikkuessa, molemmat vielä arkivaatetusta siistimmissä vetimissä. Sulo oli kiskaissut uuden catalinansa ylleen, harmaansininen väri korosti aurinkoryppyjen keskeltä tuikkivien silmien kirkkautta. Alpo oli varsinainen komistus pian seitsemänkymppiseksi. Hän oli pysynyt nuoruuden mitoissaan, ettei vielä olisi vähän laihtunutkin, Margit mietti. Hän muisti juhannuksen tanssit. Miten kevyesti mies pyöritti patrneriaan, vaikka alla oli Pirttimäen karhea pihakallio. 
   Elokuva nosti tunnelman kattoon. Tässä sitä hörötettiin ystäväporukalla hauskan leffan sattumuksia kävelymatkan päässä kotoa, eikä kiire ollut minnekään. Kotiinpäin lähtiessä Alpo ehdotti, että kävellään joen rantaa polkua pitkin, tehdään pieni lenkki nätissä maisemassa. Ilta oli kaunis, lämmintä riitti vaikka oli jo pimeää, vastarannan valot heijastuivat joesta kuin matkaesitteiden etelänkohteissa. Kävellessä Alpo kysäisi muina miehinä toisten mielipidettä. Pitäisiköhän mennä lääkäriin, kun maha on reistaillut jo pitkään. Yksi ja toinen entinen tehtaalainen tuntui valittavan vatsaoireita, hekin olivat melkein kaikki olleet vuorotyössä. Yölöyseissä syötiin tunnetusti vähän miten sattuu, ei ihme, että se kostautui myöhemmin elämässä. Sulo ja Margit kannustivat, mene ihmeessä. Vieläkös entinen tehtaalainen sai käydä yhtiön lääkärillä? Ei kai enää, siksihän kaikki kunnan palveluihin meneminen tuntui niin oudolta. Piti odottaa ja jonottaa, kun aina oli päässyt melkein saman tien vaivojaan esittelemään. Alpo vaikutti huojentuneelta kun oli saanut kerrotuksi olostaan. 
   - No miäpä selvittelen ja varaan ajan. Mut muistatteko kun tässä kulki ennen lautta? Ja talvisaikaan tähä kohtaa jäädytettii vielä talvitie autoille, siitä kulki kuormurit ja linja-autotkii. Yhtenä joulunahan linja-auto suistu jokee, mut se oli jo päässy melkein rantaa, ja matkustajat saatii helposti
pelastettuu. Ne vietii märis vaatteissaa toho kalansiitoslaitoksen hoitajan taloo saunaa. Siel on alakerras niin iso sauna, että mahtuu kuulemma kymmeniä kylpömää. 
   Kolmikko kulki Lauttakatua ylös entisten kala-altaiden viertä ja ihasteli lehmuskujan vehreyttä. Kaikki tunsivat tositarinan lehmusten ostosta. Yhtiön puutarhurin piti kaksikymmenluvulla tilata sata tainta, mutta hän piirsi vahingossa yhden nollan liikaa. Tuhannella puuntaimella koko tienoosta saatiin varsinainen lehmusten kylä. 
   - Yhtiön herroilla on komeat huvilat tääl Kermakukkulal. Harmi vaan, kun niitä ei pääse kattomaa lähempää. Toi on yksityisaluetta. Minä siellä joskus kävin sähkölaitteita säätämässä, kun rouvien pesukoneisii tai helloihin tuli vikoja. Sellasta kun tapahtu, niin kannatti mennä kiireesti, jos halus välttyy nipotukselta. Höyryosaston ja paperi- ja sellukoneiden särkymiset olis kuulemma saanu varttua, kun rouvilla oli kakunpaisto meneillää ja uuni tilttasi. Ei me kyllä tuotantolaitteiden korjaamista jätetty kodinkoneitten takia kesken, Alpo naurahti. 
   - Ai Kermakukkula. Miä olen kuullu, että tät sanotaa Konjakkipuistoks, Sulo sanoi. - Meil on kyl aika ihmeellisii rakennuksii tääl. Niinkun nyt toi ammattikoulukii, kattoka, se on kun joku linna. Ihmettelen vaan, kuinka kauan siinä vielä papermiehii koulutetaa. Paljon on porukka vuoskymmenten mittaa kutistunu, kun ei koneillakaa enää tarvita sellasta määrää väkee kun ennen. Jos tosta koulutus joskus lopetetaa, niin vaikea on löytää sille käyttäjii enää. Ja mahotonta sit on saaha kaupakskaa, Sulo mietti.
   - Saisihan siitä vaikka hotellin. Nythän Eerolaan on perustettu golfkenttä, sen pelaajathan voisi yöpyä ammattikoulussa. Eikö ne lajin harrastajat kierrä pitkin maata ja ulkomaillakin kokeilemassa erilaisia ratoja? Mutta eikö ole hienoa, että tätä Aronpeltoa aletaan nyt kunnostaa. Varmaan ne asuntomessut sai liikkeelle sellaista väkeä, joka ymmärtää vanhan rakennuskannan päälle. Näistäkin saa ihania kahden tai yhden perheen taloja, kun yhdistelee kuuden tai neljän asunnon tiloja toisiinsa. Tämä on tärkeää aluetta tässä kirkon ja torin ja ammattikoulun tuntumassa, kiva kun saadaan tämmönen melkein omakotialue näin lähelle keskustaa, Margit innostui. Yhtiö oli myynyt talot rakennusfirmoille ja yksityisille. Huonokuntoiset rakennukset olivat sen verran halpoja, että nuorillakin perheillä oli varaa ostaa ja remontoida, kun lainaa sai kätevästi jostakin paikkakunnan monista keskenään kilpailevista pankeista. 
   - On niissä kyllä rassaamistakii. Miä antautuisin tälläsen eessä taisteluitta. Mut nuoret on eriksee, ne jaksaa, Sulo huokaili. Kolmikko oli yhtä mieltä siitä, että he elivät hienoja vuosiaan. Kaikki mikä elämässä piti rakentaa, oli rakennettu. Nyt sai vain nauttia, ja toivottavasti sitä ehtisi tehdä tarpeeksi ennen kuin alkoi se lopullisen luopumisen aika. Kukaan ei vielä tuntenut itseään vanhukseksi, ei nyt sentään alle seitsemänkymppisenä, mutta kiistaton seikka oli, että vanhoja kyllä oltiin. Alpo ihmetteli, miksi heitä piti kutsua senioreiksi tai harmaiksi panttereiksi. Sulo oli mielellään vanha ja kummasteli monimutkaista ilmausta ‘hän elää kolmatta ikäänsä’. 
   - Vanha mikä vanha, sehän on hienoo, että ollaa eletty näinkii iäkkäiksi. Henki säästy sodassakii. Keskiajalla ne eli vaan neljä-viiskymppisiksi. Pääasia että on ikää muttei olla ikäviä. Mitäs sanotte, tarjoaisin teille korkeaan ikään ehtineille tossa Portissa nyt mielelläni lasilliset, Sulo ehdotti. Se oli kuitenkin Margitille liian raikas ehdotus. Mitähän tutut sanoisivat, jos hänet bongattaisiin istumasta savuisessa kapakassa arki-iltana ainoana naisena herraseurassa. 
   - Kiitos mutta väsyttää sen verran että taidan mennä kotiin nukkumaan. Gentlemannit eivät jättäneet daamia taivaltamaan yksin viimeistä puolta kilometriä vaan saattoivat tämän kotiin asti. Eikä sitten enää huvittanut lähteä ulos pörräilemään. Telkkaristakin tuli varmaan jotain katsomisen arvoista. 
   Elsan ja Juhon perheet olivat istuskelleet yhdessä kahvilla, nuoremmat tiesivät, että vanhimmat olivat ystävystyneet runojen kautta. Molemmissa perheissä tarkkailtiin, kuinka vilpittömällä asialla oltiin. Kukaan ei halunnut oman ikäihmisensä saavan sydänsuruja petollisen ystävän takia. Toistaiseksi asia kunnossa, mummo ja isovaari näyttivät vain olevan hyvää pataa keskenään, toveripohjalta. Nyt he olivat lähdössä yhtä matkaa kotiinpäin, yötä myöten riekkuminen sai tällä kertaa olla. Rantapolku houkutti heitäkin. Elsa huomasi tilaisuutensa tulleen, hän oli päättänyt ruuvata Juhosta totuuden esiin. Ärsytti, että iso mies antoi loppuelämäänsä haitata jonkin asian, minkä voisi kakaista ulos ja sitten unohtaa. Suoraa toimintaa, Elsa päätti, nyt tai ei koskaan. 
   - Huomasitkos kuinka meittii tarkkailtii? Meiän Anneli kyyläs oikeen silmä kovana, että missä mennää. Mut jos se likka meinaa yhtää min asioihi puuttuu niin miä sanon että anna olla laitimmain kerta tai muutan takas vanhaa kotia teiän luo. Asiasta kolmantee, mitenkäs innokas punakaartilain siä olit nuorena miehenä? Punasten puolelhan siä olit? Elsa tiukkasi. Juho oli huomannut jo tätä ennen, ettei kaartelu auttanut Elsan kanssa. 
   - Ehän minä mikään innokas. Työväenyhistykses olin ja kuuluin tietyst Puutyöntekijäin ammattiosastoo. Punakaartii liityin, kun sielt sai rahaa viistoista markkaa päiväs. Vaimo sai kakssataa markkaa kuussa, ja lasta kohti annettii kakskytäviis markkaa. Meitil oli jo sillon ennen kapinaa yks tyttö. Se poloin kuoli sit kun olin vankileiril enkä päässy pitämää huolta perheestäin. Raha oli tiukas, niin tottahan minä nyt kaartiin menin kun siit sit maksettii. Niin kaikki tututkii teki ketkä työväenyhistyksee kuulu. 
   - Ai pelkän rahan vuoksi? Eikö ollu yhtää aatteen paloo? Elsa kuulosti pettyneeltä. 
   - No en tiiä palosta mut kyllähän meille nää luokka-asiat tuli tutuiksi, kun työskil käy työväenliikkeen miehii akitoimas ja luennoimas. Enemmän kuitenkii vietettii aikaa kaikis muissa riennois. Työväentalol urheiltii ja voimisteltii, painille ja nyrkkeilylle oli oma harjotustilasakii. Siel oli ravintola, jossa voi pitää pienempii juhlii ja tanssisali, Juho kuvaili mutta Elsa keskeytti. 
   - Tiietää, kävinhän miäkii monet kerrat siel tansseis, viel meiän isännänkii kans viiskytluvul, kun tuli joku kuuluisa niinkun Olavi Virta. 
   - Joo siin salis oli soittajille oma parvi, muistatkos sen puolipyöreän parvekkeen? Ja musiikin harjotussalikii siel oli. Voi voi, se oli komia talo, olin rakentamaskii sitä. Siithän minä sain sen katonmallin ensimmäisee omaa talooni Koppelinnotkoo. Joku sano että juukenttii. Meiän Lempi oli aktiiviin näytelmäpiiris. Se pääs monii rooleihi näytelmis ja opereteis kun se oli niin vilkas ja eläväin. Kuvis se kyl näyttää ihan mörön syötilt, en tiiä mitä vasten se ol kuvii ottaes aina niin tokinain. 
   Juho hivutti vaivihkaa puheenaihetta toisaalle. Hän osoitti vastarannan mäenrinnettä, josta pilkotti omakotitalojen valoja, kyseli missä päin Elsan perhe oli asunut, houkutteli toisen puhumaan vanhoista Kyminpuolen loiston ajoista. Silloin pääväylällä oli vaikka mitä palveluita. Ruokakauppoja useita, kampaajia samoin, hattukauppa, kenkäkauppa, urheiluliike, autokoulu, leipomo, elokuvateatteri, suutari, yhtiön sauna. 
   - Nii ja lähempään Pirttimäkee oli yksityin kylpylä-sauna ja lisää permanentin laittajii. Mut älä vaiha puheenaihetta. Olen kuullu että olit kapinan aikaan iso herra punasten joukos. Elsa paljasti tietävänsä enemmänkin Juhon menneisyydestä. Sisällissodan varjot ulottuivat tänne asti, vaikkei niistä puhuttu koskaan. 
   - Äh, jonkunlain nimelliin komppanianpäällikkö Kymintehtaan rykmentissä. Laittovat minut alta parikymppisen nulikan siihen kun olin ollu vähän niinkun järjestysmiestehtävissä ja isokokoin. En ois välittäny muttei voinu kieltäytyy enää siinä vaiheessa. Mut sit kun se rähinä alko ja meiät lähetettii vahtihommista Kouvolasta Mäntyharjuu ja sieltä heti Mouhuu niin minä erosin päällikkyyestä ja rupesin vaan sotilaaksi. Sit sairastuin ja lähin kotia. Pääsin tehtaan sanitäärii ja olin miliisinä kun paranin. Sit taas Jaalaa Hartolaa. Ketää en vanginnu, ei minust olis ollu siihe. Mut muistat sinä sen ensimmäisen vanhan työväentalon siinä kallion kupeessa, sehän oli niin pieni ettei sisää mahtunu kun osa porukast. 
   - En muista, olen syntyny vuonna viistoist. Saitkos siä siis kapinan jälkee tuomion? Ei kai siihen paljon tarvittu. 
   - Minut tuomittii aseellisee kapinaa ryhtymisest laillist hallintoo vastaa. Menetin kansalaisluottamuksen ja toukokuussa minut passitettii Riihimäelle vankileirille. Juhon ääni meni kaiken aikaa vaisummaksi. Elsa sorkki kipeitä kohtia eikä välittänyt vihjeistä. Ei kaikkea kerralla, nyt tämä nainen pitäisi saada vaikenemaan. 
   - Kävitkös sinä koskaa täs kohtaa luistelemas? Myähän ollaa nyt vanhan urheilukentän ja uimalaitoksen kohal. Miäkii kävin Lempin ja Irman kans kattomas joskus kun tänne saatii ulkomaisii taitoluistelijoit esiintymää. Tiiätkös sinä mikskä kansa rupes kuttuu näit lättänii rivitaloi mitkä täs nyt on? Minkkitarhaks. On nää paikat muuttunu min nuoruuesta. Vaikka Valkealashan minä nuoruutein varsinaisest vietin, vasta aikamiäheen muutin Kymintehtaalle. 
   - Ai Minkkitarha. En miä näit Kuusaan puolen paikkoi niin hyvin tunne. Myä asuttii Kotiharjus, se talo näkyy valosal tännekii. Tiiät siä mikskä sit Kymin tyäskii sanottii viimesiin vuosiin? Kaljupäisten kiitorata. Nuorethan meni sen ohi Kouvolaa ravinteleihi ja Kuntsille tanssimaa, tyäskil käy enää vanhat lanipäät. Kauankos siä siäl vankileiril oikee olit? 
   - Yleinen armahdus tuli kakskytkaks. Ja nyt saa riittää siitä asiasta. Katos kun komiat huvilat noil yhtiön pampuil on tuol ailan takaan.

Voit kuunnella luvun ja katsella vähän kuviakin täältä:
https://youtu.be/r1XcdVjENlk