Syyskuu
1986
Pari
suhdetta
Eeva
ja Sakari istuivat polvet koukussa lasten jakkaroilla päiväkodin
vanhempainillassa ja yrittivät pitää naamansa kurissa. Eevan
edessä istuva pariskunta tönäisi vaivihkaa toisiaan kyynärpäillä.
Kumpikin tuijotti eteensä, Eeva näki sivusta miehen ilmeen.
Ilmeetön. Silti hän tunnisti viestin. Siinä kommentoitiin
päiväkodin johtajan paheksuvaa puheenvuoroa HeManeista ja muista
kauhuleikkikaluista, joita oli tuotu tarhaan lelupäivänä. Se ei
kerta kaikkiaan sopinut, päiväkoti ei hyväksynyt pyssyjä eikä
väkivaltaa. Eevan vieressä istuva Sakari tuijotti eteensä sen
näköisenä, että aikoi sanoa jotakin. Eeva kosketti hänen
käsivarttaan ja ravisti hiuksenhienosti päätään. Anna olla, ei
kannata.
Päiväkodin
vanhempainilta oli lopuillaan. Nämä asiat Sakari hoiti
huolellisesti. Hän oli tullut hakemaan Eevaa kotoa ja moikkaamaan
Tatua ja Elliä, jotka olivat lähdössä alkuillaksi mummin ja papan
luo naapuriin. Kaikki kolme halasivat toisiaan, Sakarin kihara vaalea
tukka sekoittui Tatun samanväriseen pörröön, Ellinkään pitempia
hiuksia ei värin puolesta erottanut muista, kun kolmikko puski
päitään yhteen oviaukossa. Vastakkaiset tunteet riepottivat Eevaa
vieläkin. Minäkö nyt estän tämän idyllin jatkumisen? Hienoa,
että yhteys säilyy noin, vaikka isä asuu erossa lapsistaan. Samaan
aikaan ärsytti, että poissaoleva isä sai aina tavatessa
riemastuneen vastaanoton vaikkei osallistunut lastensa arkeen eikä
jakanut vastuuta kasvattamisesta ja huolista.
Tarhan
tilaisuudessa tuntui kuitenkin hyvältä, kun vieressä oli toinen,
jolle lapset olivat yhtä rakkaat. Täällä ei tarvinnut muistaa
laiminlyöntejä, unohtamisia, pettymysten tuottamista. Nyt he olivat
vanhemmat, yhdessä lastensa elämää tukemassa. Kun vain
henkilökunta olisi vähän enemmän kartalla pikkulasten
tekemisistä. Eeva oli hakenut Tatua kaverin luota eräänä iltana
ja seurannut eteisestä poikien leikin lopettelua jutellessaan
kaverin äidin kanssa. Molemmilla pojilla oli hirviönuket käsissään.
-
Tää menis nyt nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. Käypäs sinäkin
maate, Ville tuuditteli hirviötään ja neuvoi Tatun lelua.
-
Joo joo, hyvää yötä, Jeesus myötä, kirput syökööt kaiken
yötä, Tatu vastasi. Ja sitten molemmat kikattivat ja taistelivat
hetken äitiensä kanssa, pitikö nyt tosiaan lopettaa leikit kesken.
Kotimatka
oli lyhyt, Sakari ja Eeva ehtivät vaihtaa vain muutaman ajatuksen.
Sakari kiivaili tyypilliseen tapaansa. Hän arvosti kovasti
päiväkotia, siellä lapsen perustarpeet kyllä hoidettiin hyvin.
Tuli ruokaa, leikkiä, unta, kavereita ja opastusta elämän
tosiasioihin. Mutta kuka ehtisi tutustua lapsiin paremmin, huomata
mitä he oikeasti tekivät, mistä juttelivat ja olivat
kiinnostuneita? Mitä järkeä oli julistaa jotkut lelut pahoiksi,
toiset hyviksi? Eikö pitäisi kieltää leikkiautotkin, koska oikeat
autot saastuttavat ilmaa? Miksi piti olla niin yksiniitinen, niputtaa
asiat oikeisiin ja vääriin, eihän maailma ollut sellainen
muissakaan kohdin? Eeva kuunteli huvittuneena. Tämä oli kuin vuosia
sitten kävelylenkeillä Kaivopuiston rannoilla. Maailmanparantaja
paransi maailmaa, muusa kuunteli ihaillen vierestä. He olivat
silloin haaveilleet jo perheestäkin. Nyt heillä oli perhe. Tai oli
ollut. Voisi ehkä jälleen olla, jos Eeva pystyisi antamaan
anteeksi, siirtämään syrjään omat loukatut tunteensa,
ajattelemaan lastensa parasta. Hän tiesi, ettei osannut nauttia
omista asioistaan, jos hänen tärkeimmät ihmisensä olivat
onnettomia. Nuorempana hän ei ollut mikään lapsi-intoilija, hän
oli huomannut piirteen itsessään vasta kun hänen omat täydelliset
vauvansa syntyivät. Niiden puolesta olisi saman tien voinut antaa
vaikka henkensä. He muuttivat Eevan elämässä kaikki säännöt.
Hyvästi pitkät yöunet, vauva tarvitsi ruokaa. Hei hei, ystävien
tapaamiset, meillä on nyt perheen viikonloppu, viedään vauva
uimaan, muskariin, selkärepussa metsäretkelle.
Sakari
tuli mukaan hakemaan lapset mummolasta. Irman venka hymy kertoi, että
nämä olivat taas yllättäneet. Elli oli opettanut pikkuveikkaa
kirjoittamaan. Hän oli oppinut lukemaan itsekseen jo vuosi sitten,
nyt hän takoi kirjaimia Tatun päähän. Oppilas lojui hikisenä ja
uupuneena television ääressä katsomassa vaarin kanssa Ritari Ässä
-tallennetta, mutta opettaja esitteli ylpeänä Tatun tuottamia
harakanvarpaita.
-
Miä opetin Tatun kuuntelemaan, mitä kirjaimia sanassa on, ja sitten
näytin miten se kirjain kirjotetaan, Elli iloitsi. - Tules Tatu
kertomaan itse, mitä olet kirjottanut.
Tatu
tuli, tillitti hetken kirjoittamiaan sanoja muttei enää muistanut,
mitä niissä luki.
-
Harvinainen tapaus. Henkilö osaa kirjoittaa muttei lukea
kirjoittamaansa. Ennen hänet olisi palkattu Liikkuvan poliisin
Kissalan poikiin. Siellähän toinen osaa kirjoittaa, toinen lukea,
Veikko viisasteli mutta sai Irmalta pahan mulkaisun. Irma tunsi
paremmin poliisien tarpeellisuuden.
Sakari
ja Eeva keräsivät lapsensa ja lähtivät Eevan puolelle. Tämä
otti mukaansa paperin, jossa luki seitsemään kertaan “tykivene,
tykivene, tykivene…” Sakari jäi iltapalalle, hän jäi hoitamaan
iltapesuja, lukemaan iltasadut. Tatulle piti olla vauhtia ja
käänteitä, Ellille jotain muuten kuohuttavaa kuten Ruma
ankanpoikanen. Kesken sadun hän kysyi joka kerta: “Mutta
tykkäsihän sen poikasen oma äiti kuitenkin siitä?” Kun
ankanpoikasesta kasvoi kaunis joutsen, Elli aina hiukan nyyhkytti.
Hurmaavaa nukahtaa mielessä kauneuden ja oikeudenmukaisuuden voitto
rumuudesta ja ilkeydestä.
Ilta
oli lenseä, taas oltiin parvekkeella. Viinilasillinen maistui niin
Eevalle kuin Sakarillekin. Tässä oli hyvä olla. Puisten
paritalojen pihat huokuivat loppukesän vehreyttä pimeyden keskellä,
ikkunoista loisti valo jonka piiriin saattoi kuvitella perheet kukin
omissa iltatohinoissaan. Tiellä jolkotti kissa, se näytti löytäneen
itselleen kaverin. Kissat tuijottivat toisiaan matkan päästä,
jatkoivat matkaa samaan suuntaan, hävisivät pensaikkoon. Kauempaa
kuului tehtaan matala jyske, hurina taukoaisi seuraavan kerran vasta
joulun jälkeen. Eeva ajatteli seniorisiiven eläkeläisiä, jotka
olivat eläneet koko ikänsä tehtaan varassa, olleet tyytyväisiä
siihen että oli työ, koti, perhe ja mahdollisuus harrastaa. Kuinka
moni heistä oli pohtinut elämänsä mullistamista
parisuhdeongelmiensa vuoksi, jos kerran puitteet olivat kunnossa? Ei
ennen vanhaan varmaan edes ajateltu rakkautta muulloin kuin nuorena
sen oikean kumppanin löytyessä. Sitten mentiin kihloihin ja
naimisiin, ja se oli sillä selvä. Asia hoidettu, ei kun ruvetaan
elämään. Eeva tiesi, ettei ollut oikeassa mutta kadehti silti
vähän noita vanhoja, jotka olivat suoriutuneet elämästään
kunniallisesti ja elivät nyt tyytyväisinä pikku yhteisössään.
-
Mitä mietit? Sakari kysyi viinilasiinsa tuijottaen. Eeva ei
vastannut, nykäisi päätään oveen päin: mennään sisälle,
yläkerran parvekkeella saattoi olla yleisöä.
Sisällä
Sakari jutteli hiljaa, miten kiva ilta oli ollut. Miten hän jäi
kaikesta hyvästä paitsi, aivan omaa syytään. Reilu vuosi erossa
jo, nyt hän ymmärsi, että ihastumisen tunne kestää vain hetken,
eikä sen vuoksi olisi kannattanut riskeerata kaikkea. Uusi parisuhde
oli vähintään yhtä vaikea rasti kuin ensimmäinenkin, ja nyt
näytti siltä, ettei uusikaan välttämättä kestäisi. Johanna oli
alkanut puhua paluusta Helsinkiin. Yliopistolla olisi tarjolla
projekti, joka antaisi enemmän kuin pätkäsijaisuudet lukiossa.
Olisikohan mitenkään mahdollista yrittää vielä yhdessä?
Eevan
päässä kuhisi. Hän näki silmissään lasten hyörinän isänsä
ympärillä aikaisemmin illalla, muisti Sakarin profiilin kun he
istuivat kumppaneina tarhan tilaisuudessa, tunsi turvallisuuden,
jonka varassa voisi jakaa huolensa pienen tykkivenemiehen
tempauksista ja puolustaa Ellin oikeutta olla oma ujo itsensä
melskaavan lapsilauman ulkokehällä. Sitä paitsi sopimus radiossa
päättyisi, kun vakituinen toimittaja palaisi joulun jälkeen
äitiyslomalta. Mitä hän sitten tekisi? Hän katseli Sakarin
poikamaista olemusta, häntä huvitti miten hyvin tämän
kerubimainen ulkomuoto ja ammatti sopivat yhteen, kuvitteli heidät
jälleen nousemassa aamuisin sängystä, nyt jo vähemmän väsyneinä
kuin lasten vauvavuosina. Voisiko elämän rakentaa hyvän ystävyyden
varaan, siirtää syrjään typerät tunteet, joita veivattiin
naistenlehdissä niin että vähän joka nainen tunsi olevansa
riistetty ja sorrettu keskellä tätä yltäkylläisyyttä? Mitäs
jos rupeaisi kunnon kristityksi ja nielisi ylpeytensä, unohtaisi
itsensä? Uudessa tilanteessa hän olisi sitä paitsi
etulyöntiasemassa. Minä otin sinut takaisin, minä voin nyt vaatia.
Ei hassumpi rooli.
Sakari
ei painostanut, hän tiesi sen turhaksi. Hän osasi kylvää
ajatuksen toisen mieleen juurtumaan. Kun hän lähti, Eeva alkoi
kehitellä ajatusta eteenpäin. Lopulta ajatukset kieppuivat niin
villeinä päässä, että uni tuli vasta pikkutunneilla. Kellon
herätys kuudelta sai hänet pomppaamaan säikähtäneenä sängyssä.
Mihin hän olikaan päätynyt? Hän katsoi ikkunastaan rinnettä.
Aurinko osui männynlatvoihin, oravaperhe kisaili rungossa, emot
opettivat poikasia piilottamaan ruokaa maahan. Opettaisivat
löytämäänkin jemman, Eeva ajatteli ja pelästyi, kun huomasi
Sakarin kurkistavan ikkunasta sisään hätääntyneen näköisenä.
Ikkunaa avatessaan Eeva mietti, miten iloiseksi mies tulisi hänen
vastauksestaan ja tunsi itsensä jo nyt hyväksi ihmiseksi.
-
Anteeksi kun herätin, ajattelin että ehdin ennen kuin ehkä puhut
lasten kanssa minusta. En voinut soittaa illalla, kun olin yötä
Johannan luona. Juoksin aamulla kämpilleni ja sieltä sitten tänne.
Nimittäin Johanna on raskaana. Kuulin vasta eilenillalla. Minun
pitää perua kaikki puheeni sinun kanssa, sori hei ihan hirveesti.
Olen ihan sekaisin, Sakari puuskutti ikkunan alla. Eeva tuijotti
sanattomana rinnettä, näki villisti kiehuneiden kuvitelmiensa
haihtuvan aamukasteen mukana. Jääkaudelta paikoilleen jääneet
kivet jököttivät ikivanhoilla sijoillaan, saniaiset kahisivat
tuulenvireessä, varis rääkäisi ylittäessään
kissankäpäläkallion. Kaikki oli ennallaan. Kaikki oli hyvin.
-
Ei mitään hätää. En minä mitään lopullista päätöstä ollut
tehnytkään, Eeva huijasi. - Hieno uutinenhan tämä on teille,
onneksi olkoon. Ei muuta kuin valmistaudutaan kuulemaan hääkellojen
kilinää, Eeva sanoi. Sakari vaikutti huojentuneelta muttei
onnelliselta.
-
Ei mennyt kovin hyvin minulta sen uutisen vastaanotto. Tulin myöhään,
Johanna haistoi viinin, meillä alkoi varsinainen mylly, Sakari alkoi
tilittää. Mutta Eeva ei aikonut enää kannustaa tuota käsiään
vääntelevää ressukkaa. Nyt olet omillasi, hän ajatteli, etsit
jostain uuden äipän. ‘Sori hei ihan hirveesti’ soi Eevan
korvissa niin tilanteeseen sopimattomana repliikkinä, että häntä
rupesi naurattamaan hillittömästi. Hän huikkasi Sakarille, että
oli kiire jo, hei hei sitten, ja heittäytyi sängylle hihittämään.
Aamukahvia
keittäessään Eeva tajusi: Johannan sisällä kasvava ihmisenalku
oli pelastanut hänet heittämästä pois omaa elämäänsä.
Ensimmäiset hörpyt kahvista kiihottivat jatkamaan ajatusta. Eeva
katseli oman elämänsä ympyröitä kuin yläpuolelta, se oli hänen
keinonsa selvitä liian isoista kysymyksistä. Hän näki itsensä
kuin vuosirenkaana männyn kannossa. Siinä olivat hänen takanaan
isä ja äiti, sisempänä Juho-vaari ja Lempi-mummo, äidin lapsena
kuollut pikkusisko Iita, Eevan edessä Elli ja Tatu, joiden piiri
olisi taas laajempi kuin hänen maailmansa. Jossain oli hänenkin
sukunsa kantaäiti ja -isä, heidän jälkeensä tulleet laajensivat
runkoa yhä suurempina kehinä. Silti kaikki edelliset olivat läsnä,
vaikuttivat tulevien ihmisten elämään. Tämänkään sukupuun
naisista kenelläkään ei ollut turhan helppoa elämää. Hänen
omat ongelmansa olivat kevyttä kauraa sodan jalkoihin joutumisen
rinnalla. Naisten ketjun vierellä seisoi miesten jono. Juho-vaari,
Veikko, askelen muita taaempana Sakari, edessä Tatu. Jokaisen eteen
oli tullut asioita, joita he eivät olleet itse tilanneet.
Kofeiinipäissään Eeva vannotti itseään, että kaikki oli hyvin.
Hän olisi turvassa lastensa kanssa tuli mitä tuli. Ympärillä oli
liuta tärkeitä ihmisiä, hänen ei tarvitsisi ryhtyä vetämään
elämänikäistä vierasta roolia. Ja mikä parasta: joku muu oli
tehnyt ratkaisun hänen puolestaan.
Eeva
oli hetken aikaa aika ylpeä keksimästään mielikuvasta. Hän itse
yhtenä vuosirenkaana vanhemmat lustot takanaan. Sitten hän huomasi,
että isän sukukin pitäisi saada mahtumaan kannon kuvioon. Äh, nyt
meni turhan vaikeaksi, ja johan siellä uusimmat lustot jo
huutelivatkin kaakaota itselleen.
Naapurissa
Irma istui keittiönpöydän ääressä. Hän oli noussut keittämään
aamukahvia ja huomannut takapihalla liikettä. Irma oli aikonut avata
parvekkeenoven ja toivottaa hyvät huomenet entiselle vävylle mutta
huomasi, että jotain tärkeää oli meneillään. Voi kun en olisi
osunut paikalle nyt, en jaksa enää olla huolissani kaikista, Irma
ajatteli. Paras kuitenkin kuunnella, mistä on kysymys. Oma
mielikuvitus keksisi vielä villimmät vaihtoehdot kuin totuus olisi.
Hän kuuli osan, tärkeimmän uutisen. Hän istui pitkään käsi
poskella pöydän ääressä ja katseli vahakankaan kuvioita. Lopulta
Veikko tuli unisena paikalle ihmettelemään hiljaisuutta, huomasi
vaimonsa asennosta, että uutta kuormaa oli taas tullut. Veikko ei
ollut sanataituri, mutta halata hän osasi. Hän istui Irman viereen
ja otti tämän kainaloonsa. He katselivat miten auringonvalo
laskeutui rinnettä alaspäin kunnes ulottui korkeimpiin
heinänkorsiin.
-
Nonni. Elämäähän tämä vaan on. Nyt sitä kahvia.
Miehille
oli annettu lupa kuunnella, jos osaisivat olla hiljaa. Kalle, Alpo,
Sulo, Torsti ja Väinö vannoivat osaavansa, tietenkin, Juho myhäili
sivummalla itsekseen. Anni luetteli jo nauhalle, mitä oltiin
tekemässä.
-
Nyt on syyskuun kahdeskymmenesviides 1986, kertojina Margit
Viinikainen, Viivi Muurinen, Terttu Salmela, Maria Johansson, Elsa
Mäki ja Aili Suuronen. Haastattelijana Anni Blomberg. Aili
näytti hiukan epävarmalta, hän ei ihan tiennyt, mitä häneltä
odotettiin. Ei odotettu mitään, kaikki muut olivat entisiä
yhtiöläisiä, joiden työelämän kertomuksia nyt haluttiin kuulla,
Aili oli yhtiöläisen leski, kotiäiti. Mutta ei häntä haluttu
naisten hetken ulkopuolelle sen takia jättää. Pullakahvit
päätettiin siirtää tuonnemmaksi, puhuminen vain muuttuisi
mökeltämiseksi pulla suussa, ja kuppien kilinä häiritsisi nauhan
kuuntelua jälkeenpäin. Elsa sai aloittaa, idean äiti. Hän oli
ollut ensin asiatyttönä pääkonttorilla ja höyryllä.
-
Miä kiidätin konttoriväen papereita toisillee ja postii. Herroille
hain juomia johtokunnan huvilaan, kun heillä oli siellä juhlia.
Pääkonttorilla juoksulikkoi oli joka kerroksessa omasa. Ne jako
postit meille ja myä vietii ne omille osastoillemme. Kloorille,
varastolle, korjauspajalle, kuljetukselle, höyrylle vietii posti
polkupyöräl.
-
Ja voimalaitokselle, kuului sivusta. Kalle ei malttanut pitää
suutaan kiinni, kun uhkasi tulla ilmiselvä virhe. Elsa tyytyi
mulkaisemaan miestä äkäisesti mutta nyökkäsi sitten.
Voimalaitoksellekin pyöräiltiin. Hän jatkoi.
-
Ei ollu mitää tietokoneit niinkun konttoreis on nykysin eri puolil
tehasta useita, kaikkii ei tarvi enää kulettaa paperille
kirjotettuun. Sillon polettii menemää ulkovuoroissa. Vuoroviikoin
oltii sisällä ja ulkona. Sisävuorolain jako joka tunti postia
huoneisiin, ulkona pääs käymää joka puolel tehasta. Ja vaatetus
piti olla siisti oli sää mikä tahaa. Hame, ei pitkiihousui. Eikä
liian värikästä, punain ei ollu sovelias väri. Herrat ei meittii
muuten huomannu, mut jos oli liian poikkeava asu, niin siit sai
kuulla jälkeepäin oman esimiehen kautta. Viistoistavuotiaana pääsin
yhtiölle asiatytöks. Kun täytin kaheksantoista, sain lopputilin,
ja kuukauen päästä pääsin arkkisalii.
Anni
aikoi ihmetellä irtisanomista muttei ehtinyt. Margitille muistuivat
mieleen pääkonttorin vuodet ja palkkaosasto. Palkanlaskijat
pääsivät seuraamaan tehtaan työntekijöiden elämää tunti
tunnilta, jos sattui kiinnostamaan.
-
Meille tuotiin henkilön tuntilehti, josta selvisi työtunnit,
ylityöt, hätätyöt, sunnuntaityöt, palkan suuruus. Jopa lapsiluku
tiedettiin.
-
Älä unoha saunalisää, Sulo muistutti pöydän toisesta päästä.
Margit kohensi ryhtiään ja tiedusteli viileästi, oliko ollut
puhetta että miehet saisivat puuttua keskusteluun tänään? Sulo
ymmärsi pahoitella, isännät lupasivat tästedes vaieta. Margit
veti syvään henkeä ja jatkoi.
-
No niin, tosiaan. Jos työntekijä oli ollut lauantaina sauna-aikaan
töissä, hän sai muistaakseni kahden tunnin palkan verran lisää.
Laskimme palkat osastoittain, ensin loppusumman ja sitten paljonko
tarvittiin seteleitä ja kolikoita siihen. Sen jälkeen pantiin rahat
pöydälle ja alettiin laskea niitä jokaisen omaan tilipussiin.
Pusseihin tuli tilinauha ja rahat pennilleen. Kun homma oli valmis,
pöydän piti olla tyhjä ja pusseissa oikeat summat. Jos ei
täsmännyt, jäi vaikka kymmenen penniä yli, kaikki aloitettiin
alusta. Tämä tehtiin kahden viikon välein. Osastoilta tuli sitten
henkilöt hakemaan kunkin työntekijän palkat laatikoissa.
Anni
kysyi, mitä palkanlaskijat tekivät väliviikkoina, kun edelliset
palkat oli jaettu.
-
Tarkistettiin palkat ja laskelmat jälkikäteen. En minä kauaa ollut
palkkalaskennassa, kun minut siirrettiin konttoriin esimiestehtäviin,
mutta sen verran tuli seteleitä plarattua, että vieläkin otan aina
kumitutin keskisormeen, kun rupean veroilmoitusta tekemään. Kuitit
on niin helppo selata sen kanssa, ei tarvi nuolla sormenpäitä
jatkuvasti, Margit naurahti.
Terttu
oli ollut nuorena asiatyttönä ja kertoi kuinka hänet
irtisanottiin, kun hän meni naimisiin Väinön kanssa. Anni kerkisi
vasta kohottaa kulmakarvojaan, kun Väinö ryhtyi selvittämään
asiaa pöydän länsipäästä.
-
Niin kattos kun se oli siihen aikaan ihan normaali käytäntö. Yhtiö
irtisanoi naimisiin menevät naiset. Varmaan ajateltiin että ei ne
kumminkaan töissä pysty olemaan kun tulee lapsia, ja kukas sitten
isännästä huolehtii, kun nuorimies lähtee äitin helmoista omaan
kotiin, jos ei ole ketään ruuanlaittajaa siellä… Väinö ei
päässyt pitemmälle, kun Terttu kahahti pystyyn.
-
Johan nyt on merkillistä ettei se leipäläpi pysy kii. Asia on nyt
silviisii, että jos meiän ei häviä tuolt huutelemast niin min
tarinointi loppuu tähä. Ja muut miehet saman tien. Kyllä myä
naiset osataa kertoo itte omat asiamme ilman teiän apuu.
Miehet
sävähtivät ja yrittivät vähän naureskella mutta Anni otti
ohjat. Hän sanoi, ettei nauhasta saisi mitään selvää
jälkeenpäin, jos taustalta jotkut haamut huutelisivat vähän väliä
kommenttejaan. Hän vakuutti, että naiset kyllä pärjäisivät
ilman miehistä tukea. Nyt oli kysymys ihmisten omista muistoista,
joku historioitsija voisi sitten kaivaa arkistoista faktat muistojen
taustalle.
-
Tai voisittehan te lähteä käymään yhtiön arkistossa. Sieltä
varmaan löytyy säädökset ja vuosiluvut, jos niitä kaivataan.
Mielelläni liitän teidän hankkimaa tilastomateriaalia omaan
opinnäytteeseeni.
Sulo
ja Kalle hivuttautuivat ulos tupakalle, Väinö ja Torsti lähtivät
koteihinsa, Alpo siirtyi istuskelemaan Juhon luo nojatuoliin.
Kaksikko oli keskittyvinään päivän lehtiin, vaikka sivut
vaihtuivat ihmeen harvaan. Kukaan ei kuitenkaan enää huudellut
väliin, kun Viivi alkoi kertoa omista konttorin ajoistaan. Anni
kyseli naisten koulutuksesta. Melkein jokainen oli käynyt yhtiön
ammattikoulun.
-
Se olis ollu kaksvuotiin, mut miä kävin vaa yhen vuoden. Isä kuoli
ja min piti mennä töihi. Siihe aikaa yhtiölle otettii
neljätoistvuotiaskii, kun täti Voikkaan tehtaalta suositteli minuu,
Maria kertoi. - Minulle jäi kauhea tiedonjano, kun olin päässy
vähän opiskelun makuu. Mut minust tuli sit kova kirjastonkäyttäjä.
Ja opinhan miä eka vuonna aika paljo tietopuolista ja käytännönkin
asiaa.
Viivi
pinkaisi hakemaan kotoaan kansion, jossa hän säilytti
koulutodistuksiaan. Ammattikoulun päästötodistuksessa komeili
kiitettäviä niin liinavaate- ja pukuompelussa kuin suomen kielessä
ja terveysopissakin. Anni kysyi tutkinnon nimeä.
-
Ei tytöt siellä mitään tutkintoa suorittanu, ei meille titteleitä
annettu. Meistä leivottiin perheenemäntiä, paperimiehille hyviä
kodinhoitajia ja lasten kasvattajia, Viivi kertoi.
-
Niin mutta kyllä niistä taidoista oli paljon hyötyä elämässä.
Siellä kun tehtiin hienoja päivällisiä, niin uskalsi kutsua
kotiinkin ruokavieraita ja tarjota sellasia ruokalajeja joista
vieraat ei olleet kuulleetkaan, Terttu huomautti. - Ja oppihan siellä
laskemaan, kuinka isännän tuoma tilipussi riitti seuraaviksi
kahdeksi viikoksi, ettei tarvinnu jäädä velkaa kauppaan. Ja mehän
luettiin kaunokirjallisuuttakin. Minäkin ihastuin silloin Katri
Valaan, se Kaukainen puutarha on ihana minust vieläkin.
Naiset
vilkaisivat ulos, heitä alkoi naurattaa. Elsa viittoi Annille: sulje
toosa. Ulkopuolisten korviin ei haluttu kommentteja Sulon ja Kallen
olemuksesta, nämä olivat siirtyneet penkille tarkkailemaan
perhepäivähoidon onnistumista syksyisellä hiekkalaatikolla.
Leskimiehistä huokui valvonnan puute. Paidat vedettiin päälle
ryppyisinä, kaulukset näyttivät tänne siisteiltä mutteivät
kestäneet lähempää tarkastelua. Ylle vedettiin värikästä mutta
kirjavaa. Mistä olikin haalittu vaaleankeltainen verkkaritakki
sinapinruskean kauluspaidan päälle ja jalkaan vaaleanharmaat
prässihousut, nyt jo prässinsä kadottaneet. Hiustenleikkuutta
kaipasi molempien kampaus, hyvä parturi osaisi nipsaista myös
korvat ja kulmakarvat siisteiksi. Mutta miten näille nyt
huomauttelisi, kun eivät olleet omia, naiset miettivät äidillisesti
huokaillen. Oleskelunurkkauksessa Alpo nousi, taitteli lehden muina
miehinä telineeseen ja paineli kuin ajatuksissaan omaan
huoneeseensa. Hetken päästä hän lähti ulos, vastasi Juhon
kysymykseen menevänsä parturiin. Naiset päättivät keittää
kahvit.
-
Jäi kesken se min ura yhtiös, Elsa huomautti, kun pannu oli tyhjä.
- En ehtiny olla työttömään kun kuukauden, niin pääsin sit
arkkisalii. Ens lajitteluoppilaaks, ja kun olin oppinu lajittelemaa,
sit painamaa urakkaa. Vialliset arkit syrjään, jos oli rynkkyy tai
mitä mutta vilppii, ja hyvät arkit riiseiksi, viiensadan arkin
pinkaksi. Kumitutti oli minullakii käytös, kun tarkastettii lossii
menneet. Tarkkaa hommaa, ja siihe myö naiset oltii just sopivii, ei
miehistä olis siihen varmast ollukaan, Elsa uhosi.
Viiviä
kiinnosti, mitä paperilaatuja Elsan käsien läpi oli mennyt. Kaikki
muistivat ohuen silkkipaperin, jota käytettiin kenkälaatikoiden
täytteenä mutta myös kuuluisana Kymin vessapaperina. Naiset
nauroivat kippurassa aavitoskokoista paksua huussipaperinivaskaa,
jonka läpi oli pistetty rautalanka ripustimeksi.
-
Imukyky nolla, oli kuiteskii olevinaa parempi kun sanomalehen sivu.
Tiiättekö mikskä sitä pinkkaa sanottii? Estlanderin kootut, sen
tehtaan isännöitsijän mukaa, Elsa ulvoi mutta jätti kertomatta,
että ei hän vielä kovin monta vuotta ollut ostanut kaupasta
pehmeää wc-paperia, kun kerran yhtiöltä oli saanut tilipussin
lisäksi kerran kuussa paperirullan ja nivaskan silkkipapereita.
Omenoita
tuli enemmän kuin ehdittiin poimia. Tiesihän sen jo keväällä,
kun kukinta ryöppysi yli äyräidensä, mutta valkoisen huuman
keskellä mieleen eivät muistuneet syksyllä pilaantuvat hedelmät.
Keväällä ei muutenkaan ehtinyt ajatella muuta kuin ympärillä
kilpailevaa kukkaloistoa ja tuoreita tuoksuja. Syksyllä tajusi
keväisen lapsekkuutensa, kun kärräsi ylenpalttisuutta tontin
nurkkaan. Alpo ja Margit olivat liikkeellä aikaisin aamulla ja
katselivat puutarhoja helpottuneina: omenarumbaa ei enää jaksaisi.
Alpo oli ollut tutkimuksissa ja pyytänyt Margitia henkiseksi tueksi
tuloksia kuuntelemaan. Niin paljon lääkärin tapaaminen jännitti,
että he olivat lähteneet sairaalalle tuntia turhan aikaisin ja
kävelivät nyt hiljakseen omakotialueilla.
-
Ihanaa, kun tuosta ruljanssista vältytään seniorisiivessä. Mutta
kyllä minulle tietysti omenapiirakka kelpaa, Margit osoitti
omenapuiden alla odottavia hedelmäröykkiöitä ja herkkujen
kimpussa ahkeroivia lintuja.
-
Juu mutta hyvä kun ihmiset on alkanu laittamaa liikoi omppoi toisten
otettaviksi portinpielee. Katos tuollakii. Alpo kumartui poimimaan
korista kaksi omenaa ja vastasi ‘olkaa hyvät ja ottakaa’
-kyltille kiitos paljon. Hän haukkasi muutaman kerran mutta heitti
loput pensaan juurelle otsaansa rypistäen.
Odotushuoneessa
oli vielä aikaa jutella, mutta ei pystytty keskittymään. Hetki
ihailtiin uutta terveydenhuolto-oppilaitosta, päiviteltiin kuinka
ruotsalaispoliisit eivät pysty selvittämään Palmen murhaa vaikka
siitä on yli puoli vuotta, käytiin läpi Alpon pojan kuulumiset,
syyskukkien laitto haudoille. Se aihe tosin jätettiin nopeasti.
Sitten lääkäri avasikin ovensa. Alpo ei vaatinut Margitia sisälle,
eivät he sentään niin läheisiä olleet. Margit ehti avata ja
sysätä syrjään monta kovan käsittelyn kokenutta lehteä ennen
kuin ovi avautui taas. Alpo otti Margitia käsipuolesta ja veti tämän
mukanaan ulos. Ei vieraiden korville. Sairaalan pihapiirissä oli
penkki. Alpo istahti siihen ja taputti viereensä. Margit unohti
katsoa, oliko penkki likainen, ennen kuin istuutui, niin oudolta Alpo
näytti.
-
Minulle tais aueta loppusuora. Syöpähän se on, mahassa ja
levinnytkin vielä. Kyl ne leikkaakii, mut ei se lääkäri paljo
toivoo antanu. Että semmosta.
Margit
istui hiljaa. Hän vilkaisi Alpon mietteliästä ilmettä, näki
Sairaalanmäellä liikkuvien opiskelijoiden juttelevan iloisesti
keskenään, nuoren isän kantavan vauvaa ja äidin seuraavan vähän
kankeasti perässä autolle. Joku kenkkasi jalka paketissa
poliklinikalta, yksi paineli kukkakimpun kanssa pääovista. Hän ei
osannut muuta kuin tarttua Alpoa kädestä ja puristaa. Sen ainoan
kerran, kun mies turvautui häneen näin isossa asiassa, hän ei
pystynyt sanomaan mitään. Hän mietti omia menetyksiään, elämää
joka jostain kumman syystä jäi tuon miehen kanssa elämättä. Nyt
kun siihen olisi ollut mahdollisuus, siitä olikin jäljellä enää
tynkä.
-
Paljonko sinulla on aikaa?
Alpo
kohautti hartioitaan. Riippui siitä, mitä leikkaus osoittaisi. Ehkä
viikkoja, ehkä kuukausia.
-
Kuule kyllä me vielä monet tangon taivutukset ehitään, valsseja
kiidetään pitkin parkettia niin että hippulat vinkuu. Lääkäri
lupasi sellaset ropit että kivut pysyy poissa, Alpo yritti
reipastua. Margit tajusi. Hänet oli pyydetty mukaan mukavana
naapurina ja tanssipartnerina, ei sen enempänä.
-
Juuri niin. Meiltähän se käy kuin polkka pakkasella, niin kun sinä
sanoit, Margit yritti vitsailla. - Mutta älä nyt heti anna periksi,
me kaikki tarvitaan tuollainen hieno naapuri ja muusikko porukkaamme
vielä kauan.
Alpo
ja Margit näkivät palatessaan, että koko talon väki istui
alakerran pöydän ympärillä. Iiris viittoi heitä mukaan. Hän oli
soittanut Kallelle ja pyytänyt tätä kutsumaan asukkaat koolle.
Ilmeet olivat säikähtäneen ja surkean väliltä. Kukaan ei
kiinnittänyt huomiota Alpon kalpeuteen, kun he istuutuivat muiden
joukkoon. Iiris kertoi uutisen. Rakennuksen omistaja, paperitehdas,
oli päättänyt myydä talon kuten oli aikonutkin. Asian nostaminen
julkisuuteen ja ammattiosaston selkeä esiintyminen oli kuitenkin
saanut jotain aikaan. Nyt firma tarjosi kiinteistöä nykyisille
asukkaille kohtuuhintaan.
Iiris
oli ottanut asukkaiden tilanteen sydämen asiakseen, heihin oli ollut
helppo kiintyä hankkeen myötä. Ihmiset katselivat toisiaan, kukaan
ei halunnut aloittaa. Ensimmäisenä avautui Maria. Hänellä ei
olisi mitään mahdollisuutta ostaa yksiötä omakseen, ellei pankki
tulisi tosi avokätisesti vastaan. Ja tuskin tulisi, eläkeläisen
tuloilla elävää asiakasta. Elsan tilanne näytti vähän
valoisammalta, hän oli siirtänyt tyttärelleen talonsa muttei
säästöjään. Aili katseli huolestuneena muita, hän ei tiennyt
mitä lapset ajattelivat asiasta, ei hän itse osannut ratkaista.
Juho myhäili itsekseen poissaolevan näköisenä. Sulo arveli ettei
hänellekään tule ongelmia asunnon lunastamisen kanssa. Katseet
kääntyivät Alpoon, tämä oli tukenut poikansa perhettä ja
muuttanut seniorisiipeen vuokralle. Alpo tunsi katseet, istui pitkään
hiljaa mutta ryhdistäytyi sitten.
-
Minä en taida tarvita yksiötäni kovin pitkään. Tulin just
lääkäristä, kiitos Margitin tuen pääsin jotakuinkin tolkuissani
tänne alas. Olishan se mukavaa, jos voisi loppuvaiheen asua täällä
teiän kanssa, en osaa sanoa rahajutuista nyt mitään. Pojan kanssa
pitää jutella.
Viivi
voihkaisi, painoi käden rinnalleen, muut istuivat tyrmistyneinä
hiljaa. Mitkä olivat oikeat sanat kuolemantuomion saaneelle? Kyllä
se siitä? Ei kannata antaa periksi? Tapahtuuhan ihmeitäkin? Kaikki
tunsivat Alpoa sen verran, ettei fiksulle kaverille tarvinnut suoltaa
typeryyksiä. Kalle otti lopulta tilanteen haltuun.
-
Ja siitä myä pietää huoli, ettei sin tarvi täält muuttaa
mihkää, hän jyrähti ja sai muille kyyneleet silmiin.
Seuraavina
päivinä Juho vieraili usein Irman ja Veikon luona, nämä
piipahtivat iltaisin juttelemassa Juhon huoneessa. Talossa arki oli
alkanut taas sujua vähän uusissa uomissa, odottavissa tunnelmissa.
Kukin selvitteli asumistilannettaan tahollaan, omiensa ja pankkinsa
kanssa. Raha ei ollut nyt turhan tiukassa lainanannossa, mutta ikä
tuli vastaan. Ei vanhojen ihmisten hankkeita lainoitettaisi, eivät
pankit sentään hyväntekeväisyyslaitoksia olleet, seniorit
matkivat taloustieteilijöiden kommentointia. Irma ja Veikko
ilmestyivät taas paikalle ja jäivät seuraamaan tehokasta toimintaa
keittiössä.
-
Kun et enää tuota, voit mennä, Kalle julisti ja ruuvasi kiivaasti
omenan siemenkotaa irti. Vieressä oli ämpäri puolillaan ruskeaksi
tummuvaa omenajätettä, pöydän toisella puolen istui Elsa
kuorimassa ja Sulo lohkomassa omenia kattilaan. Suurosen perhe oli
tuonut senioreille lastin, josta riittäisi säilöttävää
kaikille, mutta se vaati työtä. Onneksi talkooväkeä riitti. Aili
hääri hellan äärellä ja sekoitteli sosekattilaa, Terttu ja Väinö
hoitelivat mehumaijaa. Maria purkitti valmista sosetta.
-
Tämä on ihan kivaa. Toista oli, kun meiän naapurinisäntä soitti
joskus iltakymmeneltä, että huolitko kalaa. En kehannu kieltää,
ja se toi ämpärillisen pienii ahvenii ja särkii suoraa järvest.
Perkaamattomii. Ala sit siivoamaa niit kun olis jo tehny mieli maate
sihi aikaa päiväst, Maria puisteli päätään.
-
Vai viäl peratui. Vissii siä vaadit että mustikatkii pit tuua
sulle oven taa valmiiks puhtaina purkeissa? Kalle kiusasi.
Omenantuoksu herätti muistoja, toi lämpimän tunnelman, vaikka
kaikilla häälyi mielessä epävarma tulevaisuus. Irma ymmärsi,
että nämä ihmiset olivat nähneet, kuinka asioilla oli tapana
järjestyä. Jos oli kokenut sodan rintamalla tai kotona, pula-ajan
tai jopa kansalaissodan, tiesi että elämä jatkuu tavalla tai
toisella. Nuoret kuvittelivat, että ikäihmiset olivat jotenkin
hauraita ja pelokkaita. Eevakin taisi ihmetellä, miten rennosti
vanhat ihmiset suhtautuivat haastatteluihin. Hän ei vielä
tiennyt, että kokemukset antavat varmuutta, ikä auttaa olemaan oma
itsensä.
-
Eiköhän myä turahuteta iltakahvit kuhan saahaa piirakka uunii,
Sulo ehdotti ja huomasi Matti Issakaisen astuneen terassinovesta
sisään. - Toi se ja haistaa kahvin vaikkei sit ole viäl alettu
keittämääkää. Matti vahvisti, että näin on. Hän sanoi
kiertävänsä iltaisin tuttujen huusholleja katsastamassa, mistä
saisi ilmaisen iltapalan, ja nyt oli seniorisiiven vuoro. Ei
poikamiehen kannattanut pelkästään itselleen laittaa ruokia. Matti
jutteli hetken Veikon ja Irman kanssa ja lähti sitten koputtelemaan
keittiöstä puuttuvien oville. Piirakan valmistuessa koko joukko oli
koossa ja keskustelu kävi kiivaana. Oliko dingo aavikkorotta vai
koira? Margit kipaisi tarkistamassa tietosanakirjastaan, kun osa ei
tuntunut millään uskovan.
-
Dingo on australialainen aavikkokoira, suden sukua. Aavikkorotta on
hienolta nimeltään gerbiili, Margit opetti ja ihmetteli aihetta.
Kalle valisti, että Dingo-niminen yhtye oli hajonnut ja siitä oli
uutisissakin.
-
Kuulin kyllä Annilta, kun kysyin että miksikäs likalla silmät
punottaa. Mut tuleeks sit kahvii nyt vai vasta viiestoist päivä?
Kahvia
tuli, sitä riitti Irmalle ja Veikollekin, joilla näytti olevan
oikein asiaa. Veikko ja Irma katsoivat toisiaan, kun tuli hiljainen
hetki, kertoivat sitten ostavansa seniorisiiven yhtiöltä. Se
tarkoittaisi sitä, että nykyiset vuokralaiset voisivat jäädä
asumaan koteihinsa entisin ehdoin. Ja oikein mielellään halukkaat
saisivat lunastaa oman asuntonsa omistukseensa. Päivittelystä ja
onnellisista huokauksista ei tahtonut tulla loppua. Kahvi jäähtyi
kuppiin yhdellä jos toisella, kun he yrittivät pumpata Varjoloilta
lisätietoja. Nämä kertoivat vain, että isä-Juho ja pankki olivat
mahdollistaneet asian, käytännön kuviot selviäisivät syksyn
mittaan. Juho paistatteli kiitollisuuden valokeilassa ja yritti
näyttää vaatimattomalta.
Kalle
seurasi Mariaa terassille saatuaan kuppinsa tyhjäksi ja
huomautettuaan, että olisihan piirakassa voinut käyttää vähän
sokeriakin eikä vaniljajätskistäkään olisi yhtään haittaa
tässä yhteydessä. Hän näki, miten Maria yritti sauhutella
viileän näköisenä, mutta poskia pitkin virtasivat kyyneleet.
Auvoisa hymy kertoi kuitenkin tunteet.
-
Ottiks noin koville? Kalle kysyi.
-
Otti. Pelotti hitoksee miten meikäläiselle käy. Mut hyvinhän täs
vissii meinaa käydä.
-
Mut mitäs ne viäl säätää tual? Käyääks kuuntelees.
-
Juu paree mennä, ettei meist ruveta puhumaa. Vaikka tää sakki on
kyl aika lojaalii porukkaa, toisistamme ei juoruta. Töissä olles
tälläin samaa aikaa tupakal käymiin ois ollu uutiin ympäri
tehtaita. Seuraaval viikol meittii oltas jo ruvettu tenttaamaa
häistä, Maria nauroi.
Matti
selvitti parhaillaan, miten kolmannen kerroksen päätyhuoneesta
saisi loft-asunnon, jos muut suostuisivat näkemään talossa näin
nuorenkin körilään. Muut vaativat suomennosta kummalliseen sanaan
loftiin, Matti kertoi kuulleensa termin alan mieheltä Veikolta.
-
No loftihan tarkoittaa sellaista asuntoa, joka on tehty tilaan, joka
on tarkoitettu muuhun kuin asumiskäyttöön. Että vaikka
teollisuusrakennuksena toimineeseen taloon tehdään koteja. Tämähän
on kyllä jo asumiskäyttöön rakennettu talo, mutta ylin kerros on
avointa vinttitilaa. Pääty kunnostettaisiin Matille asunnoksi. Ja
sinä sitten osaisit autella talon kaikissa ongelmissa, eikö? Veikko
kysyi.
-
En todellakaan kaikissa. Moni juttu kuuluu ammattimiehille, vaikka
LVI-asiat. Mutta osaisin minä tukkeutuneita viemäreitä avata ja
liian tiukkoja ikkunanpokia höyläillä. Ja nostaa pudonneen
mankelinpainon paikoilleen. Sellasta yleismies jantusta kai tarvitaan
täälläkin?
Ryhmällä
ei ollut mitään vaikeuksia toivottaa taloon tervetulleeksi nuori
mies, jota voisi käyttää juoksupoikana monessa asiassa. Se ei
vielä arvaakaan, kuinka monessa, seniorit miettivät.
Voit
myös kuunnella luvun kuvitettuna täältä: