15. luku

Syyskuu 1986

Pari suhdetta 

Eeva ja Sakari istuivat polvet koukussa lasten jakkaroilla päiväkodin vanhempainillassa ja yrittivät pitää naamansa kurissa. Eevan edessä istuva pariskunta tönäisi vaivihkaa toisiaan kyynärpäillä. Kumpikin tuijotti eteensä, Eeva näki sivusta miehen ilmeen. Ilmeetön. Silti hän tunnisti viestin. Siinä kommentoitiin päiväkodin johtajan paheksuvaa puheenvuoroa HeManeista ja muista kauhuleikkikaluista, joita oli tuotu tarhaan lelupäivänä. Se ei kerta kaikkiaan sopinut, päiväkoti ei hyväksynyt pyssyjä eikä väkivaltaa. Eevan vieressä istuva Sakari tuijotti eteensä sen näköisenä, että aikoi sanoa jotakin. Eeva kosketti hänen käsivarttaan ja ravisti hiuksenhienosti päätään. Anna olla, ei kannata. 

   Päiväkodin vanhempainilta oli lopuillaan. Nämä asiat Sakari hoiti huolellisesti. Hän oli tullut hakemaan Eevaa kotoa ja moikkaamaan Tatua ja Elliä, jotka olivat lähdössä alkuillaksi mummin ja papan luo naapuriin. Kaikki kolme halasivat toisiaan, Sakarin kihara vaalea tukka sekoittui Tatun samanväriseen pörröön, Ellinkään pitempia hiuksia ei värin puolesta erottanut muista, kun kolmikko puski päitään yhteen oviaukossa. Vastakkaiset tunteet riepottivat Eevaa vieläkin. Minäkö nyt estän tämän idyllin jatkumisen? Hienoa, että yhteys säilyy noin, vaikka isä asuu erossa lapsistaan. Samaan aikaan ärsytti, että poissaoleva isä sai aina tavatessa riemastuneen vastaanoton vaikkei osallistunut lastensa arkeen eikä jakanut vastuuta kasvattamisesta ja huolista.

   Tarhan tilaisuudessa tuntui kuitenkin hyvältä, kun vieressä oli toinen, jolle lapset olivat yhtä rakkaat. Täällä ei tarvinnut muistaa laiminlyöntejä, unohtamisia, pettymysten tuottamista. Nyt he olivat vanhemmat, yhdessä lastensa elämää tukemassa. Kun vain henkilökunta olisi vähän enemmän kartalla pikkulasten tekemisistä. Eeva oli hakenut Tatua kaverin luota eräänä iltana ja seurannut eteisestä poikien leikin lopettelua jutellessaan kaverin äidin kanssa. Molemmilla pojilla oli hirviönuket käsissään.

   - Tää menis nyt nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. Käypäs sinäkin maate, Ville tuuditteli hirviötään ja neuvoi Tatun lelua.

   - Joo joo, hyvää yötä, Jeesus myötä, kirput syökööt kaiken yötä, Tatu vastasi. Ja sitten molemmat kikattivat ja taistelivat hetken äitiensä kanssa, pitikö nyt tosiaan lopettaa leikit kesken.

   Kotimatka oli lyhyt, Sakari ja Eeva ehtivät vaihtaa vain muutaman ajatuksen. Sakari kiivaili tyypilliseen tapaansa. Hän arvosti kovasti päiväkotia, siellä lapsen perustarpeet kyllä hoidettiin hyvin. Tuli ruokaa, leikkiä, unta, kavereita ja opastusta elämän tosiasioihin. Mutta kuka ehtisi tutustua lapsiin paremmin, huomata mitä he oikeasti tekivät, mistä juttelivat ja olivat kiinnostuneita? Mitä järkeä oli julistaa jotkut lelut pahoiksi, toiset hyviksi? Eikö pitäisi kieltää leikkiautotkin, koska oikeat autot saastuttavat ilmaa? Miksi piti olla niin yksiniitinen, niputtaa asiat oikeisiin ja vääriin, eihän maailma ollut sellainen muissakaan kohdin? Eeva kuunteli huvittuneena. Tämä oli kuin vuosia sitten kävelylenkeillä Kaivopuiston rannoilla. Maailmanparantaja paransi maailmaa, muusa kuunteli ihaillen vierestä. He olivat silloin haaveilleet jo perheestäkin. Nyt heillä oli perhe. Tai oli ollut. Voisi ehkä jälleen olla, jos Eeva pystyisi antamaan anteeksi, siirtämään syrjään omat loukatut tunteensa, ajattelemaan lastensa parasta. Hän tiesi, ettei osannut nauttia omista asioistaan, jos hänen tärkeimmät ihmisensä olivat onnettomia. Nuorempana hän ei ollut mikään lapsi-intoilija, hän oli huomannut piirteen itsessään vasta kun hänen omat täydelliset vauvansa syntyivät. Niiden puolesta olisi saman tien voinut antaa vaikka henkensä. He muuttivat Eevan elämässä kaikki säännöt. Hyvästi pitkät yöunet, vauva tarvitsi ruokaa. Hei hei, ystävien tapaamiset, meillä on nyt perheen viikonloppu, viedään vauva uimaan, muskariin, selkärepussa metsäretkelle.

   Sakari tuli mukaan hakemaan lapset mummolasta. Irman venka hymy kertoi, että nämä olivat taas yllättäneet. Elli oli opettanut pikkuveikkaa kirjoittamaan. Hän oli oppinut lukemaan itsekseen jo vuosi sitten, nyt hän takoi kirjaimia Tatun päähän. Oppilas lojui hikisenä ja uupuneena television ääressä katsomassa vaarin kanssa Ritari Ässä -tallennetta, mutta opettaja esitteli ylpeänä Tatun tuottamia harakanvarpaita.

   - Miä opetin Tatun kuuntelemaan, mitä kirjaimia sanassa on, ja sitten näytin miten se kirjain kirjotetaan, Elli iloitsi. - Tules Tatu kertomaan itse, mitä olet kirjottanut.

   Tatu tuli, tillitti hetken kirjoittamiaan sanoja muttei enää muistanut, mitä niissä luki.

   - Harvinainen tapaus. Henkilö osaa kirjoittaa muttei lukea kirjoittamaansa. Ennen hänet olisi palkattu Liikkuvan poliisin Kissalan poikiin. Siellähän toinen osaa kirjoittaa, toinen lukea, Veikko viisasteli mutta sai Irmalta pahan mulkaisun. Irma tunsi paremmin poliisien tarpeellisuuden.

   Sakari ja Eeva keräsivät lapsensa ja lähtivät Eevan puolelle. Tämä otti mukaansa paperin, jossa luki seitsemään kertaan “tykivene, tykivene, tykivene…” Sakari jäi iltapalalle, hän jäi hoitamaan iltapesuja, lukemaan iltasadut. Tatulle piti olla vauhtia ja käänteitä, Ellille jotain muuten kuohuttavaa kuten Ruma ankanpoikanen. Kesken sadun hän kysyi joka kerta: “Mutta tykkäsihän sen poikasen oma äiti kuitenkin siitä?” Kun ankanpoikasesta kasvoi kaunis joutsen, Elli aina hiukan nyyhkytti. Hurmaavaa nukahtaa mielessä kauneuden ja oikeudenmukaisuuden voitto rumuudesta ja ilkeydestä. 

   Ilta oli lenseä, taas oltiin parvekkeella. Viinilasillinen maistui niin Eevalle kuin Sakarillekin. Tässä oli hyvä olla. Puisten paritalojen pihat huokuivat loppukesän vehreyttä pimeyden keskellä, ikkunoista loisti valo jonka piiriin saattoi kuvitella perheet kukin omissa iltatohinoissaan. Tiellä jolkotti kissa, se näytti löytäneen itselleen kaverin. Kissat tuijottivat toisiaan matkan päästä, jatkoivat matkaa samaan suuntaan, hävisivät pensaikkoon. Kauempaa kuului tehtaan matala jyske, hurina taukoaisi seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Eeva ajatteli seniorisiiven eläkeläisiä, jotka olivat eläneet koko ikänsä tehtaan varassa, olleet tyytyväisiä siihen että oli työ, koti, perhe ja mahdollisuus harrastaa. Kuinka moni heistä oli pohtinut elämänsä mullistamista parisuhdeongelmiensa vuoksi, jos kerran puitteet olivat kunnossa? Ei ennen vanhaan varmaan edes ajateltu rakkautta muulloin kuin nuorena sen oikean kumppanin löytyessä. Sitten mentiin kihloihin ja naimisiin, ja se oli sillä selvä. Asia hoidettu, ei kun ruvetaan elämään. Eeva tiesi, ettei ollut oikeassa mutta kadehti silti vähän noita vanhoja, jotka olivat suoriutuneet elämästään kunniallisesti ja elivät nyt tyytyväisinä pikku yhteisössään.

   - Mitä mietit? Sakari kysyi viinilasiinsa tuijottaen. Eeva ei vastannut, nykäisi päätään oveen päin: mennään sisälle, yläkerran parvekkeella saattoi olla yleisöä.

   Sisällä Sakari jutteli hiljaa, miten kiva ilta oli ollut. Miten hän jäi kaikesta hyvästä paitsi, aivan omaa syytään. Reilu vuosi erossa jo, nyt hän ymmärsi, että ihastumisen tunne kestää vain hetken, eikä sen vuoksi olisi kannattanut riskeerata kaikkea. Uusi parisuhde oli vähintään yhtä vaikea rasti kuin ensimmäinenkin, ja nyt näytti siltä, ettei uusikaan välttämättä kestäisi. Johanna oli alkanut puhua paluusta Helsinkiin. Yliopistolla olisi tarjolla projekti, joka antaisi enemmän kuin pätkäsijaisuudet lukiossa. Olisikohan mitenkään mahdollista yrittää vielä yhdessä?

   Eevan päässä kuhisi. Hän näki silmissään lasten hyörinän isänsä ympärillä aikaisemmin illalla, muisti Sakarin profiilin kun he istuivat kumppaneina tarhan tilaisuudessa, tunsi turvallisuuden, jonka varassa voisi jakaa huolensa pienen tykkivenemiehen tempauksista ja puolustaa Ellin oikeutta olla oma ujo itsensä melskaavan lapsilauman ulkokehällä. Sitä paitsi sopimus radiossa päättyisi, kun vakituinen toimittaja palaisi joulun jälkeen äitiyslomalta. Mitä hän sitten tekisi? Hän katseli Sakarin poikamaista olemusta, häntä huvitti miten hyvin tämän kerubimainen ulkomuoto ja ammatti sopivat yhteen, kuvitteli heidät jälleen nousemassa aamuisin sängystä, nyt jo vähemmän väsyneinä kuin lasten vauvavuosina. Voisiko elämän rakentaa hyvän ystävyyden varaan, siirtää syrjään typerät tunteet, joita veivattiin naistenlehdissä niin että vähän joka nainen tunsi olevansa riistetty ja sorrettu keskellä tätä yltäkylläisyyttä? Mitäs jos rupeaisi kunnon kristityksi ja nielisi ylpeytensä, unohtaisi itsensä? Uudessa tilanteessa hän olisi sitä paitsi etulyöntiasemassa. Minä otin sinut takaisin, minä voin nyt vaatia. Ei hassumpi rooli.

   Sakari ei painostanut, hän tiesi sen turhaksi. Hän osasi kylvää ajatuksen toisen mieleen juurtumaan. Kun hän lähti, Eeva alkoi kehitellä ajatusta eteenpäin. Lopulta ajatukset kieppuivat niin villeinä päässä, että uni tuli vasta pikkutunneilla. Kellon herätys kuudelta sai hänet pomppaamaan säikähtäneenä sängyssä. Mihin hän olikaan päätynyt? Hän katsoi ikkunastaan rinnettä. Aurinko osui männynlatvoihin, oravaperhe kisaili rungossa, emot opettivat poikasia piilottamaan ruokaa maahan. Opettaisivat löytämäänkin jemman, Eeva ajatteli ja pelästyi, kun huomasi Sakarin kurkistavan ikkunasta sisään hätääntyneen näköisenä. Ikkunaa avatessaan Eeva mietti, miten iloiseksi mies tulisi hänen vastauksestaan ja tunsi itsensä jo nyt hyväksi ihmiseksi.

   - Anteeksi kun herätin, ajattelin että ehdin ennen kuin ehkä puhut lasten kanssa minusta. En voinut soittaa illalla, kun olin yötä Johannan luona. Juoksin aamulla kämpilleni ja sieltä sitten tänne. Nimittäin Johanna on raskaana. Kuulin vasta eilenillalla. Minun pitää perua kaikki puheeni sinun kanssa, sori hei ihan hirveesti. Olen ihan sekaisin, Sakari puuskutti ikkunan alla. Eeva tuijotti sanattomana rinnettä, näki villisti kiehuneiden kuvitelmiensa haihtuvan aamukasteen mukana. Jääkaudelta paikoilleen jääneet kivet jököttivät ikivanhoilla sijoillaan, saniaiset kahisivat tuulenvireessä, varis rääkäisi ylittäessään kissankäpäläkallion. Kaikki oli ennallaan. Kaikki oli hyvin.

   - Ei mitään hätää. En minä mitään lopullista päätöstä ollut tehnytkään, Eeva huijasi. - Hieno uutinenhan tämä on teille, onneksi olkoon. Ei muuta kuin valmistaudutaan kuulemaan hääkellojen kilinää, Eeva sanoi. Sakari vaikutti huojentuneelta muttei onnelliselta.

   - Ei mennyt kovin hyvin minulta sen uutisen vastaanotto. Tulin myöhään, Johanna haistoi viinin, meillä alkoi varsinainen mylly, Sakari alkoi tilittää. Mutta Eeva ei aikonut enää kannustaa tuota käsiään vääntelevää ressukkaa. Nyt olet omillasi, hän ajatteli, etsit jostain uuden äipän. ‘Sori hei ihan hirveesti’ soi Eevan korvissa niin tilanteeseen sopimattomana repliikkinä, että häntä rupesi naurattamaan hillittömästi. Hän huikkasi Sakarille, että oli kiire jo, hei hei sitten, ja heittäytyi sängylle hihittämään.

   Aamukahvia keittäessään Eeva tajusi: Johannan sisällä kasvava ihmisenalku oli pelastanut hänet heittämästä pois omaa elämäänsä. Ensimmäiset hörpyt kahvista kiihottivat jatkamaan ajatusta. Eeva katseli oman elämänsä ympyröitä kuin yläpuolelta, se oli hänen keinonsa selvitä liian isoista kysymyksistä. Hän näki itsensä kuin vuosirenkaana männyn kannossa. Siinä olivat hänen takanaan isä ja äiti, sisempänä Juho-vaari ja Lempi-mummo, äidin lapsena kuollut pikkusisko Iita, Eevan edessä Elli ja Tatu, joiden piiri olisi taas laajempi kuin hänen maailmansa. Jossain oli hänenkin sukunsa kantaäiti ja -isä, heidän jälkeensä tulleet laajensivat runkoa yhä suurempina kehinä. Silti kaikki edelliset olivat läsnä, vaikuttivat tulevien ihmisten elämään. Tämänkään sukupuun naisista kenelläkään ei ollut turhan helppoa elämää. Hänen omat ongelmansa olivat kevyttä kauraa sodan jalkoihin joutumisen rinnalla. Naisten ketjun vierellä seisoi miesten jono. Juho-vaari, Veikko, askelen muita taaempana Sakari, edessä Tatu. Jokaisen eteen oli tullut asioita, joita he eivät olleet itse tilanneet. Kofeiinipäissään Eeva vannotti itseään, että kaikki oli hyvin. Hän olisi turvassa lastensa kanssa tuli mitä tuli. Ympärillä oli liuta tärkeitä ihmisiä, hänen ei tarvitsisi ryhtyä vetämään elämänikäistä vierasta roolia. Ja mikä parasta: joku muu oli tehnyt ratkaisun hänen puolestaan.

   Eeva oli hetken aikaa aika ylpeä keksimästään mielikuvasta. Hän itse yhtenä vuosirenkaana vanhemmat lustot takanaan. Sitten hän huomasi, että isän sukukin pitäisi saada mahtumaan kannon kuvioon. Äh, nyt meni turhan vaikeaksi, ja johan siellä uusimmat lustot jo huutelivatkin kaakaota itselleen.

   Naapurissa Irma istui keittiönpöydän ääressä. Hän oli noussut keittämään aamukahvia ja huomannut takapihalla liikettä. Irma oli aikonut avata parvekkeenoven ja toivottaa hyvät huomenet entiselle vävylle mutta huomasi, että jotain tärkeää oli meneillään. Voi kun en olisi osunut paikalle nyt, en jaksa enää olla huolissani kaikista, Irma ajatteli. Paras kuitenkin kuunnella, mistä on kysymys. Oma mielikuvitus keksisi vielä villimmät vaihtoehdot kuin totuus olisi. Hän kuuli osan, tärkeimmän uutisen. Hän istui pitkään käsi poskella pöydän ääressä ja katseli vahakankaan kuvioita. Lopulta Veikko tuli unisena paikalle ihmettelemään hiljaisuutta, huomasi vaimonsa asennosta, että uutta kuormaa oli taas tullut. Veikko ei ollut sanataituri, mutta halata hän osasi. Hän istui Irman viereen ja otti tämän kainaloonsa. He katselivat miten auringonvalo laskeutui rinnettä alaspäin kunnes ulottui korkeimpiin heinänkorsiin.

   - Nonni. Elämäähän tämä vaan on. Nyt sitä kahvia.

Miehille oli annettu lupa kuunnella, jos osaisivat olla hiljaa. Kalle, Alpo, Sulo, Torsti ja Väinö vannoivat osaavansa, tietenkin, Juho myhäili sivummalla itsekseen. Anni luetteli jo nauhalle, mitä oltiin tekemässä. 

   - Nyt on syyskuun kahdeskymmenesviides 1986, kertojina Margit Viinikainen, Viivi Muurinen, Terttu Salmela, Maria Johansson, Elsa Mäki ja Aili Suuronen.  Haastattelijana Anni Blomberg. Aili näytti hiukan epävarmalta, hän ei ihan tiennyt, mitä häneltä odotettiin. Ei odotettu mitään, kaikki muut olivat entisiä yhtiöläisiä, joiden työelämän kertomuksia nyt haluttiin kuulla, Aili oli yhtiöläisen leski, kotiäiti. Mutta ei häntä haluttu naisten hetken ulkopuolelle sen takia jättää. Pullakahvit päätettiin siirtää tuonnemmaksi, puhuminen vain muuttuisi mökeltämiseksi pulla suussa, ja kuppien kilinä häiritsisi nauhan kuuntelua jälkeenpäin. Elsa sai aloittaa, idean äiti. Hän oli ollut ensin asiatyttönä pääkonttorilla ja höyryllä.

   - Miä kiidätin konttoriväen papereita toisillee ja postii. Herroille hain juomia johtokunnan huvilaan, kun heillä oli siellä juhlia. Pääkonttorilla juoksulikkoi oli joka kerroksessa omasa. Ne jako postit meille ja myä vietii ne omille osastoillemme. Kloorille, varastolle, korjauspajalle, kuljetukselle, höyrylle vietii posti polkupyöräl.

   - Ja voimalaitokselle, kuului sivusta. Kalle ei malttanut pitää suutaan kiinni, kun uhkasi tulla ilmiselvä virhe. Elsa tyytyi mulkaisemaan miestä äkäisesti mutta nyökkäsi sitten. Voimalaitoksellekin pyöräiltiin. Hän jatkoi.

   - Ei ollu mitää tietokoneit niinkun konttoreis on nykysin eri puolil tehasta useita, kaikkii ei tarvi enää kulettaa paperille kirjotettuun. Sillon polettii menemää ulkovuoroissa. Vuoroviikoin oltii sisällä ja ulkona. Sisävuorolain jako joka tunti postia huoneisiin, ulkona pääs käymää joka puolel tehasta. Ja vaatetus piti olla siisti oli sää mikä tahaa. Hame, ei pitkiihousui. Eikä liian värikästä, punain ei ollu sovelias väri. Herrat ei meittii muuten huomannu, mut jos oli liian poikkeava asu, niin siit sai kuulla jälkeepäin oman esimiehen kautta. Viistoistavuotiaana pääsin yhtiölle asiatytöks. Kun täytin kaheksantoista, sain lopputilin, ja kuukauen päästä pääsin arkkisalii.

   Anni aikoi ihmetellä irtisanomista muttei ehtinyt. Margitille muistuivat mieleen pääkonttorin vuodet ja palkkaosasto. Palkanlaskijat pääsivät seuraamaan tehtaan työntekijöiden elämää tunti tunnilta, jos sattui kiinnostamaan.

   - Meille tuotiin henkilön tuntilehti, josta selvisi työtunnit, ylityöt, hätätyöt, sunnuntaityöt, palkan suuruus. Jopa lapsiluku tiedettiin.

   - Älä unoha saunalisää, Sulo muistutti pöydän toisesta päästä. Margit kohensi ryhtiään ja tiedusteli viileästi, oliko ollut puhetta että miehet saisivat puuttua keskusteluun tänään? Sulo ymmärsi pahoitella, isännät lupasivat tästedes vaieta. Margit veti syvään henkeä ja jatkoi.

   - No niin, tosiaan. Jos työntekijä oli ollut lauantaina sauna-aikaan töissä, hän sai muistaakseni kahden tunnin palkan verran lisää. Laskimme palkat osastoittain, ensin loppusumman ja sitten paljonko tarvittiin seteleitä ja kolikoita siihen. Sen jälkeen pantiin rahat pöydälle ja alettiin laskea niitä jokaisen omaan tilipussiin. Pusseihin tuli tilinauha ja rahat pennilleen. Kun homma oli valmis, pöydän piti olla tyhjä ja pusseissa oikeat summat. Jos ei täsmännyt, jäi vaikka kymmenen penniä yli, kaikki aloitettiin alusta. Tämä tehtiin kahden viikon välein. Osastoilta tuli sitten henkilöt hakemaan kunkin työntekijän palkat laatikoissa.

   Anni kysyi, mitä palkanlaskijat tekivät väliviikkoina, kun edelliset palkat oli jaettu. 

   - Tarkistettiin palkat ja laskelmat jälkikäteen. En minä kauaa ollut palkkalaskennassa, kun minut siirrettiin konttoriin esimiestehtäviin, mutta sen verran tuli seteleitä plarattua, että vieläkin otan aina kumitutin keskisormeen, kun rupean veroilmoitusta tekemään. Kuitit on niin helppo selata sen kanssa, ei tarvi nuolla sormenpäitä jatkuvasti, Margit naurahti.

   Terttu oli ollut nuorena asiatyttönä ja kertoi kuinka hänet irtisanottiin, kun hän meni naimisiin Väinön kanssa. Anni kerkisi vasta kohottaa kulmakarvojaan, kun Väinö ryhtyi selvittämään asiaa pöydän länsipäästä.

   - Niin kattos kun se oli siihen aikaan ihan normaali käytäntö. Yhtiö irtisanoi naimisiin menevät naiset. Varmaan ajateltiin että ei ne kumminkaan töissä pysty olemaan kun tulee lapsia, ja kukas sitten isännästä huolehtii, kun nuorimies lähtee äitin helmoista omaan kotiin, jos ei ole ketään ruuanlaittajaa siellä… Väinö ei päässyt pitemmälle, kun Terttu kahahti pystyyn.

   - Johan nyt on merkillistä ettei se leipäläpi pysy kii. Asia on nyt silviisii, että jos meiän ei häviä tuolt huutelemast niin min tarinointi loppuu tähä. Ja muut miehet saman tien. Kyllä myä naiset osataa kertoo itte omat asiamme ilman teiän apuu.

   Miehet sävähtivät ja yrittivät vähän naureskella mutta Anni otti ohjat. Hän sanoi, ettei nauhasta saisi mitään selvää jälkeenpäin, jos taustalta jotkut haamut huutelisivat vähän väliä kommenttejaan. Hän vakuutti, että naiset kyllä pärjäisivät ilman miehistä tukea. Nyt oli kysymys ihmisten omista muistoista, joku historioitsija voisi sitten kaivaa arkistoista faktat muistojen taustalle.

   - Tai voisittehan te lähteä käymään yhtiön arkistossa. Sieltä varmaan löytyy säädökset ja vuosiluvut, jos niitä kaivataan. Mielelläni liitän teidän hankkimaa tilastomateriaalia omaan opinnäytteeseeni.

   Sulo ja Kalle hivuttautuivat ulos tupakalle, Väinö ja Torsti lähtivät koteihinsa, Alpo siirtyi istuskelemaan Juhon luo nojatuoliin. Kaksikko oli keskittyvinään päivän lehtiin, vaikka sivut vaihtuivat ihmeen harvaan. Kukaan ei kuitenkaan enää huudellut väliin, kun Viivi alkoi kertoa omista konttorin ajoistaan. Anni kyseli naisten koulutuksesta. Melkein jokainen oli käynyt yhtiön ammattikoulun.

   - Se olis ollu kaksvuotiin, mut miä kävin vaa yhen vuoden. Isä kuoli ja min piti mennä töihi. Siihe aikaa yhtiölle otettii neljätoistvuotiaskii, kun täti Voikkaan tehtaalta suositteli minuu, Maria kertoi. - Minulle jäi kauhea tiedonjano, kun olin päässy vähän opiskelun makuu. Mut minust tuli sit kova kirjastonkäyttäjä. Ja opinhan miä eka vuonna aika paljo tietopuolista ja käytännönkin asiaa.

   Viivi pinkaisi hakemaan kotoaan kansion, jossa hän säilytti koulutodistuksiaan. Ammattikoulun päästötodistuksessa komeili kiitettäviä niin liinavaate- ja pukuompelussa kuin suomen kielessä ja terveysopissakin. Anni kysyi tutkinnon nimeä.

   - Ei tytöt siellä mitään tutkintoa suorittanu, ei meille titteleitä annettu. Meistä leivottiin perheenemäntiä, paperimiehille hyviä kodinhoitajia ja lasten kasvattajia, Viivi kertoi.

   - Niin mutta kyllä niistä taidoista oli paljon hyötyä elämässä. Siellä kun tehtiin hienoja päivällisiä, niin uskalsi kutsua kotiinkin ruokavieraita ja tarjota sellasia ruokalajeja joista vieraat ei olleet kuulleetkaan, Terttu huomautti. - Ja oppihan siellä laskemaan, kuinka isännän tuoma tilipussi riitti seuraaviksi kahdeksi viikoksi, ettei tarvinnu jäädä velkaa kauppaan. Ja mehän luettiin kaunokirjallisuuttakin. Minäkin ihastuin silloin Katri Valaan, se Kaukainen puutarha on ihana minust vieläkin.

   Naiset vilkaisivat ulos, heitä alkoi naurattaa. Elsa viittoi Annille: sulje toosa. Ulkopuolisten korviin ei haluttu kommentteja Sulon ja Kallen olemuksesta, nämä olivat siirtyneet penkille tarkkailemaan perhepäivähoidon onnistumista syksyisellä hiekkalaatikolla. Leskimiehistä huokui valvonnan puute. Paidat vedettiin päälle ryppyisinä, kaulukset näyttivät tänne siisteiltä mutteivät kestäneet lähempää tarkastelua. Ylle vedettiin värikästä mutta kirjavaa. Mistä olikin haalittu vaaleankeltainen verkkaritakki sinapinruskean kauluspaidan päälle ja jalkaan vaaleanharmaat prässihousut, nyt jo prässinsä kadottaneet. Hiustenleikkuutta kaipasi molempien kampaus, hyvä parturi osaisi nipsaista myös korvat ja kulmakarvat siisteiksi. Mutta miten näille nyt huomauttelisi, kun eivät olleet omia, naiset miettivät äidillisesti huokaillen. Oleskelunurkkauksessa Alpo nousi, taitteli lehden muina miehinä telineeseen ja paineli kuin ajatuksissaan omaan huoneeseensa. Hetken päästä hän lähti ulos, vastasi Juhon kysymykseen menevänsä parturiin. Naiset päättivät keittää kahvit.

   - Jäi kesken se min ura yhtiös, Elsa huomautti, kun pannu oli tyhjä. - En ehtiny olla työttömään kun kuukauden, niin pääsin sit arkkisalii. Ens lajitteluoppilaaks, ja kun olin oppinu lajittelemaa, sit painamaa urakkaa. Vialliset arkit syrjään, jos oli rynkkyy tai mitä mutta vilppii, ja hyvät arkit riiseiksi, viiensadan arkin pinkaksi. Kumitutti oli minullakii käytös, kun tarkastettii lossii menneet. Tarkkaa hommaa, ja siihe myö naiset oltii just sopivii, ei miehistä olis siihen varmast ollukaan, Elsa uhosi.

   Viiviä kiinnosti, mitä paperilaatuja Elsan käsien läpi oli mennyt. Kaikki muistivat ohuen silkkipaperin, jota käytettiin kenkälaatikoiden täytteenä mutta myös kuuluisana Kymin vessapaperina. Naiset nauroivat kippurassa aavitoskokoista paksua huussipaperinivaskaa, jonka läpi oli pistetty rautalanka ripustimeksi.

   - Imukyky nolla, oli kuiteskii olevinaa parempi kun sanomalehen sivu. Tiiättekö mikskä sitä pinkkaa sanottii? Estlanderin kootut, sen tehtaan isännöitsijän mukaa, Elsa ulvoi mutta jätti kertomatta, että ei hän vielä kovin monta vuotta ollut ostanut kaupasta pehmeää wc-paperia, kun kerran yhtiöltä oli saanut tilipussin lisäksi kerran kuussa paperirullan ja nivaskan silkkipapereita.

Omenoita tuli enemmän kuin ehdittiin poimia. Tiesihän sen jo keväällä, kun kukinta ryöppysi yli äyräidensä, mutta valkoisen huuman keskellä mieleen eivät muistuneet syksyllä pilaantuvat hedelmät. Keväällä ei muutenkaan ehtinyt ajatella muuta kuin ympärillä kilpailevaa kukkaloistoa ja tuoreita tuoksuja. Syksyllä tajusi keväisen lapsekkuutensa, kun kärräsi ylenpalttisuutta tontin nurkkaan. Alpo ja Margit olivat liikkeellä aikaisin aamulla ja katselivat puutarhoja helpottuneina: omenarumbaa ei enää jaksaisi. Alpo oli ollut tutkimuksissa ja pyytänyt Margitia henkiseksi tueksi tuloksia kuuntelemaan. Niin paljon lääkärin tapaaminen jännitti, että he olivat lähteneet sairaalalle tuntia turhan aikaisin ja kävelivät nyt hiljakseen omakotialueilla. 

   - Ihanaa, kun tuosta ruljanssista vältytään seniorisiivessä. Mutta kyllä minulle tietysti omenapiirakka kelpaa, Margit osoitti omenapuiden alla odottavia hedelmäröykkiöitä ja herkkujen kimpussa ahkeroivia lintuja.

   - Juu mutta hyvä kun ihmiset on alkanu laittamaa liikoi omppoi toisten otettaviksi portinpielee. Katos tuollakii. Alpo kumartui poimimaan korista kaksi omenaa ja vastasi ‘olkaa hyvät ja ottakaa’ -kyltille kiitos paljon. Hän haukkasi muutaman kerran mutta heitti loput pensaan juurelle otsaansa rypistäen.

   Odotushuoneessa oli vielä aikaa jutella, mutta ei pystytty keskittymään. Hetki ihailtiin uutta terveydenhuolto-oppilaitosta, päiviteltiin kuinka ruotsalaispoliisit eivät pysty selvittämään Palmen murhaa vaikka siitä on yli puoli vuotta, käytiin läpi Alpon pojan kuulumiset, syyskukkien laitto haudoille. Se aihe tosin jätettiin nopeasti. Sitten lääkäri avasikin ovensa. Alpo ei vaatinut Margitia sisälle, eivät he sentään niin läheisiä olleet. Margit ehti avata ja sysätä syrjään monta kovan käsittelyn kokenutta lehteä ennen kuin ovi avautui taas. Alpo otti Margitia käsipuolesta ja veti tämän mukanaan ulos. Ei vieraiden korville. Sairaalan pihapiirissä oli penkki. Alpo istahti siihen ja taputti viereensä. Margit unohti katsoa, oliko penkki likainen, ennen kuin istuutui, niin oudolta Alpo näytti.

   - Minulle tais aueta loppusuora. Syöpähän se on, mahassa ja levinnytkin vielä. Kyl ne leikkaakii, mut ei se lääkäri paljo toivoo antanu. Että semmosta.

   Margit istui hiljaa. Hän vilkaisi Alpon mietteliästä ilmettä, näki Sairaalanmäellä liikkuvien opiskelijoiden juttelevan iloisesti keskenään, nuoren isän kantavan vauvaa ja äidin seuraavan vähän kankeasti perässä autolle. Joku kenkkasi jalka paketissa poliklinikalta, yksi paineli kukkakimpun kanssa pääovista. Hän ei osannut muuta kuin tarttua Alpoa kädestä ja puristaa. Sen ainoan kerran, kun mies turvautui häneen näin isossa asiassa, hän ei pystynyt sanomaan mitään. Hän mietti omia menetyksiään, elämää joka jostain kumman syystä jäi tuon miehen kanssa elämättä. Nyt kun siihen olisi ollut mahdollisuus, siitä olikin jäljellä enää tynkä.

   - Paljonko sinulla on aikaa?

   Alpo kohautti hartioitaan. Riippui siitä, mitä leikkaus osoittaisi. Ehkä viikkoja, ehkä kuukausia.

   - Kuule kyllä me vielä monet tangon taivutukset ehitään, valsseja kiidetään pitkin parkettia niin että hippulat vinkuu. Lääkäri lupasi sellaset ropit että kivut pysyy poissa, Alpo yritti reipastua. Margit tajusi. Hänet oli pyydetty mukaan mukavana naapurina ja tanssipartnerina, ei sen enempänä.

   - Juuri niin. Meiltähän se käy kuin polkka pakkasella, niin kun sinä sanoit, Margit yritti vitsailla. - Mutta älä nyt heti anna periksi, me kaikki tarvitaan tuollainen hieno naapuri ja muusikko porukkaamme vielä kauan.

   Alpo ja Margit näkivät palatessaan, että koko talon väki istui alakerran pöydän ympärillä. Iiris viittoi heitä mukaan. Hän oli soittanut Kallelle ja pyytänyt tätä kutsumaan asukkaat koolle. Ilmeet olivat säikähtäneen ja surkean väliltä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Alpon kalpeuteen, kun he istuutuivat muiden joukkoon. Iiris kertoi uutisen. Rakennuksen omistaja, paperitehdas, oli päättänyt myydä talon kuten oli aikonutkin. Asian nostaminen julkisuuteen ja ammattiosaston selkeä esiintyminen oli kuitenkin saanut jotain aikaan. Nyt firma tarjosi kiinteistöä nykyisille asukkaille kohtuuhintaan.

   Iiris oli ottanut asukkaiden tilanteen sydämen asiakseen, heihin oli ollut helppo kiintyä hankkeen myötä. Ihmiset katselivat toisiaan, kukaan ei halunnut aloittaa. Ensimmäisenä avautui Maria. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta ostaa yksiötä omakseen, ellei pankki tulisi tosi avokätisesti vastaan. Ja tuskin tulisi, eläkeläisen tuloilla elävää asiakasta. Elsan tilanne näytti vähän valoisammalta, hän oli siirtänyt tyttärelleen talonsa muttei säästöjään. Aili katseli huolestuneena muita, hän ei tiennyt mitä lapset ajattelivat asiasta, ei hän itse osannut ratkaista. Juho myhäili itsekseen poissaolevan näköisenä. Sulo arveli ettei hänellekään tule ongelmia asunnon lunastamisen kanssa. Katseet kääntyivät Alpoon, tämä oli tukenut poikansa perhettä ja muuttanut seniorisiipeen vuokralle. Alpo tunsi katseet, istui pitkään hiljaa mutta ryhdistäytyi sitten.

   - Minä en taida tarvita yksiötäni kovin pitkään. Tulin just lääkäristä, kiitos Margitin tuen pääsin jotakuinkin tolkuissani tänne alas. Olishan se mukavaa, jos voisi loppuvaiheen asua täällä teiän kanssa, en osaa sanoa rahajutuista nyt mitään. Pojan kanssa pitää jutella.

   Viivi voihkaisi, painoi käden rinnalleen, muut istuivat tyrmistyneinä hiljaa. Mitkä olivat oikeat sanat kuolemantuomion saaneelle? Kyllä se siitä? Ei kannata antaa periksi? Tapahtuuhan ihmeitäkin? Kaikki tunsivat Alpoa sen verran, ettei fiksulle kaverille tarvinnut suoltaa typeryyksiä. Kalle otti lopulta tilanteen haltuun.

   - Ja siitä myä pietää huoli, ettei sin tarvi täält muuttaa mihkää, hän jyrähti ja sai muille kyyneleet silmiin.

   Seuraavina päivinä Juho vieraili usein Irman ja Veikon luona, nämä piipahtivat iltaisin juttelemassa Juhon huoneessa. Talossa arki oli alkanut taas sujua vähän uusissa uomissa, odottavissa tunnelmissa. Kukin selvitteli asumistilannettaan tahollaan, omiensa ja pankkinsa kanssa. Raha ei ollut nyt turhan tiukassa lainanannossa, mutta ikä tuli vastaan. Ei vanhojen ihmisten hankkeita lainoitettaisi, eivät pankit sentään hyväntekeväisyyslaitoksia olleet, seniorit matkivat taloustieteilijöiden kommentointia. Irma ja Veikko ilmestyivät taas paikalle ja jäivät seuraamaan tehokasta toimintaa keittiössä.

   - Kun et enää tuota, voit mennä, Kalle julisti ja ruuvasi kiivaasti omenan siemenkotaa irti. Vieressä oli ämpäri puolillaan ruskeaksi tummuvaa omenajätettä, pöydän toisella puolen istui Elsa kuorimassa ja Sulo lohkomassa omenia kattilaan. Suurosen perhe oli tuonut senioreille lastin, josta riittäisi säilöttävää kaikille, mutta se vaati työtä. Onneksi talkooväkeä riitti. Aili hääri hellan äärellä ja sekoitteli sosekattilaa, Terttu ja Väinö hoitelivat mehumaijaa. Maria purkitti valmista sosetta.

   - Tämä on ihan kivaa. Toista oli, kun meiän naapurinisäntä soitti joskus iltakymmeneltä, että huolitko kalaa. En kehannu kieltää, ja se toi ämpärillisen pienii ahvenii ja särkii suoraa järvest. Perkaamattomii. Ala sit siivoamaa niit kun olis jo tehny mieli maate sihi aikaa päiväst, Maria puisteli päätään.

   - Vai viäl peratui. Vissii siä vaadit että mustikatkii pit tuua sulle oven taa valmiiks puhtaina purkeissa? Kalle kiusasi. Omenantuoksu herätti muistoja, toi lämpimän tunnelman, vaikka kaikilla häälyi mielessä epävarma tulevaisuus. Irma ymmärsi, että nämä ihmiset olivat nähneet, kuinka asioilla oli tapana järjestyä. Jos oli kokenut sodan rintamalla tai kotona, pula-ajan tai jopa kansalaissodan, tiesi että elämä jatkuu tavalla tai toisella. Nuoret kuvittelivat, että ikäihmiset olivat jotenkin hauraita ja pelokkaita. Eevakin taisi ihmetellä, miten rennosti vanhat ihmiset suhtautuivat haastatteluihin. Hän ei vielä  tiennyt, että kokemukset antavat varmuutta, ikä auttaa olemaan oma itsensä.

   - Eiköhän myä turahuteta iltakahvit kuhan saahaa piirakka uunii, Sulo ehdotti ja huomasi Matti Issakaisen astuneen terassinovesta sisään. - Toi se ja haistaa kahvin vaikkei sit ole viäl alettu keittämääkää. Matti vahvisti, että näin on. Hän sanoi kiertävänsä iltaisin tuttujen huusholleja katsastamassa, mistä saisi ilmaisen iltapalan, ja nyt oli seniorisiiven vuoro. Ei poikamiehen kannattanut pelkästään itselleen laittaa ruokia. Matti jutteli hetken Veikon ja Irman kanssa ja lähti sitten koputtelemaan keittiöstä puuttuvien oville. Piirakan valmistuessa koko joukko oli koossa ja keskustelu kävi kiivaana. Oliko dingo aavikkorotta vai koira? Margit kipaisi tarkistamassa tietosanakirjastaan, kun osa ei tuntunut millään uskovan.

   - Dingo on australialainen aavikkokoira, suden sukua. Aavikkorotta on hienolta nimeltään gerbiili, Margit opetti ja ihmetteli aihetta. Kalle valisti, että Dingo-niminen yhtye oli hajonnut ja siitä oli uutisissakin.

   - Kuulin kyllä Annilta, kun kysyin että miksikäs likalla silmät punottaa. Mut tuleeks sit kahvii nyt vai vasta viiestoist päivä? 

   Kahvia tuli, sitä riitti Irmalle ja Veikollekin, joilla näytti olevan oikein asiaa. Veikko ja Irma katsoivat toisiaan, kun tuli hiljainen hetki, kertoivat sitten ostavansa seniorisiiven yhtiöltä. Se tarkoittaisi sitä, että nykyiset vuokralaiset voisivat jäädä asumaan koteihinsa entisin ehdoin. Ja oikein mielellään halukkaat saisivat lunastaa oman asuntonsa omistukseensa. Päivittelystä ja onnellisista huokauksista ei tahtonut tulla loppua. Kahvi jäähtyi kuppiin yhdellä jos toisella, kun he yrittivät pumpata Varjoloilta lisätietoja. Nämä kertoivat vain, että isä-Juho ja pankki olivat mahdollistaneet asian, käytännön kuviot selviäisivät syksyn mittaan. Juho paistatteli kiitollisuuden valokeilassa ja yritti näyttää vaatimattomalta.

   Kalle seurasi Mariaa terassille saatuaan kuppinsa tyhjäksi ja huomautettuaan, että olisihan piirakassa voinut käyttää vähän sokeriakin eikä vaniljajätskistäkään olisi yhtään haittaa tässä yhteydessä. Hän näki, miten Maria yritti sauhutella viileän näköisenä, mutta poskia pitkin virtasivat kyyneleet. Auvoisa hymy kertoi kuitenkin tunteet.

   - Ottiks noin koville? Kalle kysyi.

   - Otti. Pelotti hitoksee miten meikäläiselle käy. Mut hyvinhän täs vissii meinaa käydä.

   - Mut mitäs ne viäl säätää tual? Käyääks kuuntelees.

   - Juu paree mennä, ettei meist ruveta puhumaa. Vaikka tää sakki on kyl aika lojaalii porukkaa, toisistamme ei juoruta. Töissä olles tälläin samaa aikaa tupakal käymiin ois ollu uutiin ympäri tehtaita. Seuraaval viikol meittii oltas jo ruvettu tenttaamaa häistä, Maria nauroi.

   Matti selvitti parhaillaan, miten kolmannen kerroksen päätyhuoneesta saisi loft-asunnon, jos muut suostuisivat näkemään talossa näin nuorenkin körilään. Muut vaativat suomennosta kummalliseen sanaan loftiin, Matti kertoi kuulleensa termin alan mieheltä Veikolta.

   - No loftihan tarkoittaa sellaista asuntoa, joka on tehty tilaan, joka on tarkoitettu muuhun kuin asumiskäyttöön. Että vaikka teollisuusrakennuksena toimineeseen taloon tehdään koteja. Tämähän on kyllä jo asumiskäyttöön rakennettu talo, mutta ylin kerros on avointa vinttitilaa. Pääty kunnostettaisiin Matille asunnoksi. Ja sinä sitten osaisit autella talon kaikissa ongelmissa, eikö? Veikko kysyi.

   - En todellakaan kaikissa. Moni juttu kuuluu ammattimiehille, vaikka LVI-asiat. Mutta osaisin minä tukkeutuneita viemäreitä avata ja liian tiukkoja ikkunanpokia höyläillä. Ja nostaa pudonneen mankelinpainon paikoilleen. Sellasta yleismies jantusta kai tarvitaan täälläkin?

   Ryhmällä ei ollut mitään vaikeuksia toivottaa taloon tervetulleeksi nuori mies, jota voisi käyttää juoksupoikana monessa asiassa. Se ei vielä arvaakaan, kuinka monessa, seniorit miettivät. 

Voit myös kuunnella luvun kuvitettuna täältä:

https://youtu.be/zA4WiX2ac3Y