Kesäkuu 1986
Naisasiaa ja julkisuutta
Tätä
sinä joskus vielä kaipaat. Eeva muisti äidin kommentin, kun tunsi
pienen hikisen käsivarren kaulallaan ja sai selkäänsä muksauksen
kesken aamu-unien. Molemmat lapset olivat yöllä hiippailleet hänen
sänkyynsä. Toinen oli nähnyt pahaa unta, toinen seurannut
puoliunessa perässä äidin viereen. Virallinen selitys
punkanvaihtoon oli se, että äidin ikkunasta näkyi niin ihanasti
rinne, ja siitä voi vahtia ettei kukaan mene leikkipaikoille ilman
lupaa. Eeva arveli, ettei kenenkään äiti tai isä laskisi lapsiaan
kuudelta aamulla leikkimään aamukasteisille kiville, mutta
huomautus sivuutettiin. Tatu ja Elli eivät halunneet tunnustaa, että
öisin joskus pelotti.
- Ihanaa,
vapaapäivä! Voidaanko ottaa pakastimesta jätskit sen kunniaksi?
Tatu oli mestari keksimään verukkeita itsensä hemmotteluun.
- Ei
ennen aamupalaa. Sen jälkeen jätski saattaa olla paikallaan,
Eeva myöntyi.
- Miks
jätski on ennen aamupalaa liikkeellä? Tatu ihmetteli. Eeva ei
jaksanut selittää heti herättyään suomalaisia ilmauksia vaan
ehdotti, että Tatu hakee lastenlaulukasetin ja kuunnellaan sitä
sängyssä. Ihhahhaa, ihanaa, hepo hirnahtaa-aa, raikasi duettona
avoimesta ikkunasta. Kiva kun seinän takana oli Irman ja Veikon
sauna, toivottavasti aaria ei kuulunut liian kovalla yläkertaan.
Vartti riitti aamuvirkuille laulutuokioksi, sitten Tatu vaati jo
äksöniä. Elli piti vielä äitiä kaulasta.
- Haluatko
äiti, että miä oon täällä aina?
- Mmm-m.
- Mut
en miä oo. Miä kuolen ja siä kuolet ja isä kuolee. Eeva
puristi silmänsä kiinni, ettei tyttö näkisi hänen kyyneliään.
Ensimmäiseksi aamulla pitäisi heittää jotain viisasta kaiken
katoavaisuudesta. Kuinka hän osaisi yksin vastata kysymyksiin ja
vastata ylipäätään kaikesta muustakin yksin. Eihän hän tuntenut
itseäänkään vielä tarpeeksi aikuiseksi, ihmetteli joskus miten
näin osaamattomalle ihmiselle oli annettu kasvatettavaksi kaksi
oikeaa ihmislasta. Eeva tiesi kyllä, että naapurista saa apua,
äidin neuvoja ja isän huolenpitoa. Mutta puuttui se toinen, oma
aikuinen, jonka mielestä nämä lapset olivat aivan ainutlaatuiset
maailmassa. Puuttui ihminen, jonka kanssa voisi edes luoda katseen
pienten pään yli, kun jotain rasittavaa tai huvittavaa tapahtui
keskellä arkea. Elli kiljahti, kun Eeva änkesi sängystä ja sanoi
pirskatti. Jotain väkevämpää oli kyllä kielen päällä, mutta
eiväthän äidit saaneet puhua rumia.
- Äiti!
Pirskatti on kirosana, lehdessä luki, Elli torui. Justiinsa,
Eevaa huvitti. Eihän näiden kanssa pystynyt vaipumaan
epätoivoonkaan kaikessa rauhassa, kun alkoi kesken kaiken naurattaa.
- Nyt
aamupuuron keittoon. Tänään tulee kummit, teidän hyvät
haltiattaret. Ruvetaas miettimään mitä niille tarjotaan ja mitä
tehdään yhdessä, Eeva reipastui. Kiva saada aikuista seuraa,
pääsisi purkamaan työpaikan kuulumisia. Jos saisi suunvuoron, Eeva
lisäsi mielessään.
Puolenpäivän
maissa kummiryhmä kaarsi pihaan. Arja oli poiminut Hannelen ja
Leenin Kouvolan asemalta - iittiläiselle se ei tehnyt isoakaan
kierrosta, ja saivatpahan aloittaa kalkattamisen aikaisemmin.
Opiskeluaikojen ystävyys oli kestänyt hyvin, vaikka asuttiin eri
puolilla maata eikä aina ehditty pitää tiiviisti yhteyttä.
Tavatessa oli sitten sitäkin enemmän selviteltävää. Elli ja Tatu
hyökkäsivät esimmäiseksi Arjan kimppuun. Päiväkodin
työntekijällä oli luonnostaan hyvä meininki pienten kanssa. Arjan
seurassa nämä tunsivat itsensä varteenotettaviksi henkilöiksi.
Hannele
oli ostanut tuliaisiksi kuohuviiniä ja lonkeroa ja napannut
kirjastostaan pois heitettäviä lastenkirjoja Elliä ja Tatua
varten. Hän oli iloinen sekoitus kilttiä kirjastotätiä ja hippiä,
joka ei ollut huomannut, että muut hipit olivat poistuneet
näyttämöltä jo vuosia sitten. Leeni latasi jääkaappiin
pitsatarpeita, joita kolmikko oli ostanut Kouvolasta tullessaan. Hän
pyöri keittiössä uusissa kivipestyissä farkuissaan ja
olkatoppauksissaan kaikkea muuta kuin perinteisen historianopettajan
näköisenä. Hänestä oli ihanaa olla kerrankin oma itsensä
vanhojen kavereiden seurassa. Oppilaat nauraisivat hänet luokasta,
jos hän vaihtaisi vekkihameensa muotivetimiin. Kokeiltu oli, Leeni
oli leikkauttanut hiuksensa edestä lyhyemmiksi, niskaan oli jätetty
pitkät kiharat, ja seuraavana päivänä kukaan ei ollut kuunnellut
varmasti sanaakaan Kustaa Vaasan pojista. Yli kolmikymppinen ope ei
kerta kaikkiaan voinut yrittää näyttää muodikkaalta ja
uskottavalta samaan aikaan.
Eeva
katseli ystäviään hellin tuntein. Opiskeluaika oli hitsannut
erilaiset tytöt yhteen niin, että he aistivat toistensa mielialat
ilman sanojakin. Leeniä selvästi rassasi jokin. Kauaa ei tarvinnut
odotella, tervetulomaljan puolivälissä tämä jo huokaili. Taas
yksi seurustelusuhde oli ollutta ja mennyttä, mikseivät hänen
ihmissuhteensa kestäneet? Draamakuningatar oli vauhdissa eikä
muistanut, että Eevan perheessä oli koettu aika äsken oikeaa
perhehelvettiä verrattuna kukasta kukkaan hyppivän sinkun
säännöllisinä toistuviin bänkseihin. Ystävät eivät ehtineet
tavata Leenin miehiä siinä tahdissa kun niitä tuli ja meni. Eevaa
ei oikeastaan harmittanut, hyvä kun unohtivat hänen tilanteensa.
Vai vaikuttiko se jo niin hyvältä, että hän voisi toimia toisille
olkapäänä? Arja näytti tyyneltä ja äidilliseltä kuten aina,
hänellä ei varmaan koskaan ollut kriisejäkään, vaikka hän sai
tempoilla maalaistalon emännän ja virkanaisen uran välillä anopin
ja apen silmien alla. Hannele ei pystynyt persoonaansa muotikuteiden
alle piilottamaan. Nyt se jo tarkasteli kriittisenä jääkaapin
sisältöä ja siirteli astiahyllyn tavaroita parempaan
järjestykseen.
- Eikö
sulla ole yhtään vihanneksia, Hannele aloitti.
- Meillä
on äidin ja isän kanssa melkein yhteistalous. Äiti roudaa tänne
salaatteja ja vihanneksia ja hedelmiä sellaseen tahtiin, ettei me
kunnolla ehditä niitä syödä. Meistä pidetään huoli, relax nyt
vaan, Eeva taputti ystäväänsä olalle. - Mutta
lähdettäiskö ennen ruokaa uimaan vaikka Lappalalle? Saan isän
autoa lainaksi, niin mahdutaan kaikki.
Iltapäivä
rannalla, ruoanlaittoa yhdessä lonkeroa nappaillen, Afrikan tähteä
ja lastenvideoita Tatulle ja Ellille. Eeva mietti, että kolhoosi
olisi tietysti yksi mahdollisuus, jos kaikki pysyisi näin sopuisana
aina. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, että vuorokausi tätä
herkkua riittäisi. Kun koolla oli neljä sanavalmista naista,
tarjolla hyvää syötävää ja viiniä, aika ei kerta kaikkiaan
riittänyt jokaisen kuulumisille. Eeva ei osannut kilpailla
suunvuoroista, hän kertoi asioistaan vain jos joku kysyi. Mutta nyt
monen kuukauden tauon jälkeen kukaan ei ehtinyt kysyä mitään
muilta, siinä miksautui lukiolaisten nollatietämys historiasta
sujuvasti päiväkoti-ikäisten kaameisiin nykyleluihin ja
kirjastoalan surkeisiin palkkoihin. Eeva huomasi jumittavansa tutussa
kysymyksessä: eikö puheenvuorot pitäisi jakaa tasapuolisesti
kaikkien kesken? Miksi joku kuvitteli saavansa käyttää suurimman
osan yhteisestä ajasta omaan pälpätykseensä? Millä lailla
kirjaston työvuorojen setviminen oli kiehtovampi aihe kuin arktikan
seuraaminen lintuharrastajan opastuksella Harvajanniemellä,
jollaiselle keikalle Eeva oli edellisviikolla päässyt peräti meren
rannalle? Hän tapasi töissä jatkuvasti jänniä ihmisiä,
kuuluisia ja tuntemattomia, taitavia ja lahjattomia, hauskoja ja
mänttejä, kiersi maakuntaa paikoissa joissa kukaan noista ei
takuulla ollut käynyt, mutta ei hän osannut sitä ruveta
hehkuttamaan oma-aloitteisesti. Eikä se näyttänyt kiinnostavan
edes hänen parhaita ystäviään. He olivat ilmeisesti päättäneet
mielessään, että Eevan elämä nyt oli aika pienissä kuvioissa:
koti, työ, lapset, vanhemmat. Ja tämä merkillinen asumismuoto
kerrostalossa jonkun vanhusten laitoksen kupeessa. Mitä läträämistä
siinä oli.
Eeva
kyllä tajusi, että jos hän osaisi jättää toimittajan roolinsa
keskusteluissa ja heittäytyä haastattelemisen sijasta kertomaan,
hän saisi oman osansa huomiosta. Mutta hiljaa sivussa oli helpompaa.
Sai katsella ja kuunnella kolmea lahjakasta säksättäjää,
analysoida viileästi heidän tarinoitaan, välillä eläytyäkin
toisten elämään. Eevalla ei olisi edes kykyä kertoa noin
mukaansatempaavasti omista kuulumisistaan.
- Mennäänkö
parvekkeelle istumaan nyt kun muksutkin on saatu uneen? Eeva
ehdotti, ja nelikko työntyi ulkoilmaan. Honkarinne lepäsi kauniissa
iltavalossa, puutalojen pihamännyt hehkuivat vielä laskevan
auringon säteistä, alkukesän vihreys tuntui parantavalta. Terttu
ja Väinö näyttivät kävelevän käsikoukkua kotiinsa, olivatkohan
olleet kyläilemässä tai joenrantaa ihailemassa, Eeva mietti. Ei
hassumpaa elämää, olla kaksin työvuosien ja lasten kasvattamisen
jälkeen, puuhailla joka päivä jotain pientä ja varovaista, huilia
kun huvittaa, kertailla elämäänsä ja yhteisiä muistoja, hän
kuvitteli noiden ikäloppujen seitsemänkymppisten elämää.
Ikäloput eivät olisi tunnistaneet itseään kuvauksesta, nytkin he
naureskelivat rankalle talkoopäivälle ja särkeville jäsenilleen.
Väinö oli keikkunut kattotuoleilla pojan omakotirakennuksella,
Terttu laittanut voileipiä. Hyvin oli sujunut katonteko, naisväeltä
oli vaan tullut vähän sanomista räystäillä rimpuilusta ilman
valjaita. Onneksi pääsisi vielä saunan löylyihin lihaksiaan
pehmittelemään. Väinö taputti Tertun tarmokasta takamusta ja
kyseli mitä kaikkea selänpesijän tehtäviin kuuluikaan. Terttu
suhahteli miestään hiljaisemmaksi ja näytti tyytyväiseltä.
- Eihän
tää pöllömpi paikka ole asua. Kattokaa nyt noita kahtakin, mukava
varmaan niidenkin elää keskellä nuorten työikäisten perheitä.
Ja Eevalla on turvallista lasten kanssa, kun on omat vanhemmatkin
vieressä. Vaikka kyllä sulle pitäisi mies saada, me ollaan vielä
liian nuoria ikäneidoiksi, Hannele motkotti muistamatta, että
Eevalla sentään oli ollut pitkä parisuhde toisin kuin hänellä
itsellään. Eeva puisteli päätään. Onneksi Leeni ei sentään
alkanut kailottaa miesjutuistaan, pikku laitamyötäisessä tämä
ryhtyi aina kuvailemaan seksikokemuksiaan ennen kuin joku parkaisi
että ei halua kuulla. Eeva huomasi vuorenrinteessä tutunoloisen
hahmon. Maastohousut ja kiikari, niistä viimeistään tunnisti vapun
uuden tuttavuuden Matti Issakaisen. Muuten miehen ulkonäössä ei
ollut mitään mieleenpainuvaa. Lähes musta tukka, totiset kasvot,
hiukan poissaoleva katse, niin kuin hän miettisi kaiken aikaa jotain
ornitologian ihmeellisyyksiä. Matti tuli alas rinnettä ja huomasi
naisnelikon parvekkeella. Hän moikkasi ja kertoi kuunnelleensa
yölaulajia mäen takana olleessa lehdossa.
- Joku
kerttunen siellä oli, ehkä viitakerttunen. Tai ryti. Tai luhta.
Niitä on vaikea erottaa toisistaan. Mutta laulu oli kyllä selkeästi
viitakerttusmainen. Se säksätti ja matki portin narinaa ja välillä
talitinttiä ja jopa satakieltä, Matti innostui ja Eeva
huomasi, että mieshän osaa hymyillä.
- Okei.
Toivottavasti kuullaan sen sun diaesityksen aikana lintujen ääniäkin,
jos sulla olis niitä nauhalla, Eeva ehdotti. Matti lupasi
yrittää ja jatkoi matkaansa. Naiset olivat saman tien Eevan
kimpussa.
- Kuka
se oli? Siinä on sulle mies! Sopiva ikä, ei pahan näköinen, hyvät
harrastukset, varmaan ei mikään tyhjätaskukaan kun oli ostanut
noin hienot kiikarit, Leeni ja Hannele söpöttivät. Eeva
käski naisia rauhoittumaan. Hän ei nyt ollut suoranaisessa miehen
puutteessa, vaikka kiva olisi välillä tietysti nukahtaa jonkun
kainaloon.
- Mutta
pitäisi olla kipinää, ei kumppaneita tolla metodilla valita, että
ensimmäinen vapaa vastaantulija. Ja eiköhän toi Mattikin mun
tuurilla ole homo.
- Ei
ole homo. Ainakaan tyttöystävä ei ole valittanut velipojasta. Ja
siis ei ole vapaakaan, kuului yläkerran parvekkeelta.
Issakaisen perheenpää kurkisti kaiteensa yli alas eikä peitellyt
riemuaan, kun naiset kiljuivat kauhuissaan, kuinka röyhkeitä
salakuuntelijoita tälläkin asuinalueella eli. Eeva olisi halunnut
ensin kalauttaa ystävättäriä päähän ja sen jälkeen vaipua
maan alle. Mutta hänkin purskahti nauruun, kun yläparvekkeelta
laskeutui hetken päästä narun varassa olutpullo, jossa luki
"Lepytys uhri".
Aurinko
oli vienyt valon mennessään, vuorenrinne näytti tummalta, puiden
latvat jo mustilta vaaleaa taivasta vasten. Ystävykset
suunnittelivat siirtymistä sisään, kun nurkan takaa
seniorisiivestä päin kaarsi ryhmä ikämiehiä ja pari naista.
- Iltaa,
ettehän tyä ole Suurosen Ailia nähny? Aili ei ollukkan omas
huoneessaa, kun poika oli soitellu, ja nyt on näin myöhä jo. Olis
sen pitäny tähän mennes jo tulla kotia. Oli sanonu meneväsä
kukkii poimimaa mettästä, Ruthin Kalle selvitti ryhmän
itseoikeutettuna johtajana. Eeva kertoi, ettei rinteessä ole
liikkunut kuin Matti, joka näytti olevankin mukana etsinnöissä.
Hannele ja Leeni innostuivat heti, hekin halusivat mukaan, mutta
siinä kohtaa Arja ja Eeva sanoivat topakasti ei. Riitti, että
etsittiin yhtä henkilöä kerrallaan. Ja etsimiselle olisi eduksi,
jos vapaaehtoiset olisivat selvin päin. Eeva sen sijaan kiskaisi
hupparin niskaansa ja paineli seniorien perään mäkeä ylös. Arja
pärjäisi kyllä kotiin jäävien kanssa. Hän oli selvin päinkin,
illan mittaan hän oli kieltäytynyt sen verran monesti oluesta ja
viinistä, että ystävät olivat puristaneet hänestä totuuden.
Onnellisesti raskaana.
Iltaöinen
metsä oli eri maailma kuin päivänvalossa. Liikenteen äänet
olivat tauonneet vuoren juurelta, kuului vain etsijöiden enemmän
tai vähemmän äänekästä puuskutusta jyrkän nousun jälkeen.
Linnut olivat hiljaa, jokin laulaja vielä hetken helskytteli mutta
päätti sitten vaieta. Ihmeteltiin Ailin lähtöä vieraaseen
metsään, hänhän ei jaalalaisena ollut täälläpäin varmaan
liikkunut. Naapurit eivät olleet huomanneet Ailin muistissa aukkoja,
mukavasti tuo oli jutellut yhteisissä tilanteissa. Ja kaikkihan he
tuppasivat kertailemaan samoja tarinoita, siinä ei ollut mitään
ihmeellistä. Mutta että lähtee nyt yksin poukkoilemaan uuteen
ympäristöön. Ailia alettiin huudella, se kuulosti Eevasta oudon
kohtalokkaalta viilenevässä kesäyössä. Joukko risteili polkuja
yhdessä, tarkkaili syvemmälle metsään, vaikka eihän täällä
tarvinnut pitkään kävellä, kun jo tuli jyrkkä rinne tai
sairaalan rakennuksia eteen.
Aili
löytyi keuhkotautiparantolan takapihalta, nuorisopsykiatrian
osastohan se nykyään oli. Hän istui penkillä itkuisena
kukkakimppu kädessään.
- Miten
miä tälviisii menen hukkumaa, vaikken ollu mielestäin ees kauas
kävellykää. Yritin kysyy joltaa nuorelta missä miä olen mut ei
se vastannu mitää. Tää sairaalakii on ihan erilain kun se
aluesairaala, sen miä olisin kyl tuntenu. Ailin kädet
olivat kylmät, hän oli istunut paikoillaan jo tuntikausia, kun ei
uskaltanut enää liikahtaa. Helpotus tuttujen ilmestymisestä oli
valtava, samalla hävetti. Muut lohduttivat, kietoivat omia
villatakkejaan Ailin harteille, näyttivät että se tuttu
aluesairaala olisi ollut ihan nurkan takana ja vakuuttelivat ettei
tarvinnut häpeillä. Kerrankos sitä itse kukin. Matti otti Ailin
käsikynkkäänsä ja lähti taluttamaan häntä loivempaa polkua
takaisin kotiin.
- Mennään
reippaasti alas ja soitetaan sille teiän pojalle, ettei tarvi olla
huolissaan. Ovat kuulemma Tampereella ja varmasti vähän hädissään,
kun ei saaneet äitiä kiinni, Matti jutteli.
Seniorisiiven
keittiössä kävi kuhina, TV-ryhmä oli tulossa. Toimittaja oli
toivonut jotain toimintaa, jolla kuvitettaisiin haastatteluja. Oli
päätetty leipoa. Hankevastaava Iiris oli valmistautunut huolella ja
hermoili. Miten sitä osaisi antaa fiksut vastaukset toimittajalle,
jotta katsojat uskoisivat, että hanke oli kannattanut panna pystyyn.
Ettei vaan pullataikina nouse liian aikaisin ennen kuin filmiryhmä
ehtii tulla, ja naiset joutuvat leipomaan kaiken valmiiksi liian
aikaisin. No, eivät pullat hukkaan mene vaan pakkaseen ensi viikon
juhannusjuhlia odottamaan, Iiris järkeili.
Muitakin
jännitti. Margitia ja Viiviä jännitti, pysyykö aamupäivällä
hankittu kampaus kuosissaan keittiön helteessä. Viiviä ja Terttua
jännitti miestensä puolesta. Osaisivatko puhua tarpeeksi
sivistyneesti ja asiaa, jos heiltä kysyttäisiin jotain. Lisäksi
heitä jännitti Margitin vaatteiden puolesta, olikohan hyvä idea
pukeutua tummansiniseen puolihameeseen ja vaaleaan yksiväriseen
paitapuseroon - niissä näkyisi jokainen tahra, joka korvapuustien
voitelussa roiskahti. Maria ja Elsa eivät jännittäneet muuta kuin
että ehtisivät hävitä ajoissa kameran edestä pois. Kalle oli
odottavalla mielellä. Nyt kun hänestä oli kehkeytynyt asukasjoukon
virallinen hauska seuramies, hän odotti että hänet jotenkin
keksittäisiin julkisuuteen.
Ainoa, jota tohina ei juuri
kiinnostanut, oli Juho. Hän mietti taloasioitaan. Käynti Pirttimäellä oli nostanut muistot
entistä väkevämpinä mieleen. Ei ollut järkevää pitää taloa
tyhjillään, kyllä hän sen ymmärsi. Mutta miten raaskisi luopua
omasta kodista lopullisesti, kuin unohtaisi siten Lempin ja heidän
yhteisen elämänsäkin samassa rytäkässä. Eteisessä hän kuuli
pikku Irman lapsenaskelten kipittävän vintinrappuja alas,
keittiössä näki tytön etanafarmin kiipeämässä ylös ikkunaa ja
Lempin ällistyksen, kammarissa haistoi pönttöuunin sytykkeiden
tuoksun. Kämmenet tunsivat uuninluukusta hohkaavan lämmön,
vaikka tuli oli aikaa sitten sammunut. Minne kaikki se oli joutunut,
kun Juhon mielessä se oli niin elävänä? Minähän olen kuin
lapset, kyselen yhtä höhliä, Juho siunaili itseään. Minne aika
menee? Häviääkö kauan sitten tapahtunut hetki, jos ei kukaan ole
sitä enää muistamassa? TV-porukkaa odotteleva seurue sai parempaa
mietittävää, kun Aili ryntäsi huoneestaan hätääntyneenä.
- Voi
herran pieksut, osaisko joku neuvoo mitä nyt tehää. Miä sulatin
sil uuel mikroaaltouunillain leivänpalaa, ja nyt on koko huone täys
käryy! Yritän tuulettaa, mut siäl haisee ihan kamalalle.
Porukka
kipaisi Ailin ovelle, josta tulvi kitkerää tuoksua.
- Äkkiä
ovi kii ettei haju pääse muualle! Muut syöksyivät avaamaan
yhteisten tilojen ovia ja ikkunoita, Sulo työntyi urheasti Ailin
huusholliin.
- Mitenkäs
tää tälviis pääs kärähtämää? Paljonkos siä laitoit
sulatusminuuttii tot yhtä leipäpalaa varten?
- Voi
valtava, onks täs eriksee sulatusminuutit? Miä laitoin seittemän
minuuttii, saman minkä olen yleensä sähköuunis pitäny jos on
täytyny äkäsää jotain sulatella.
Sulo
kysyi ohjekirjaa ja ryhtyi opettamaan Ailille mikroaaltouunin
käyttöä. Tämä nyökkäili ja toisteli ohjeita niin innokkaasti,
että Sulo tajusi kaiken menevän rouvalta yli ymmärryksen. Hän
pyysi kynää ja paperia, kyseli Aililta tavallisimmat ruuat joita
tämä aikoi lämmitellä ja teki listan.
- Täs
sarakkees on se ruoka jota meinasit lämmittää. Täs on määrä,
kuinka paljo mitäkii laitat lautaselle. Ja täs on se aika minkä ne
tarvii. Miä näytän vielä sen sulatuksen eriksee, Sulo
tarjoutui. Aili oli hämillisen kiitollinen, pyyteli anteeksi
aiheuttamaansa vaivaa. Sulo vakuutteli, ettei haitannut, kun käry ei
ehtinyt yhteisiin tiloihinkaan.
- Mut
täs sin huushollissa toi katku kyl viipyy monta päivää. Tiiän
sen kuule ihan omast kokemuksesta, Sulo sanoi ja lähti
vaihtamaan vaatteitaan raikkaampiin. Kaapista löytyisi vielä toinen
paita, jonka kauluksen taite ei ollut täysin musta.
Keittiössä
leivottiin ja paistettiin kuin viimeistä päivää. TV-väen lamput
valaisivat paikan epätodellisen kirkkaaksi ja lämmittivät ilmaa
kilpaa uunin kanssa. Korvapuustien kimpussa ähertävät punakat
emännät yrittivät muistaa toimittajan ohjeen ‘älkää katsoko
kameraan’ ja näyttivät siltä kuin julkinen esiintyminen olisi
heille ihan tavallista. Viivi oli kiikuttanut kaikille esiliinat
eteen toimittajan ihmeteltyä miten hienoissa hepenissä tässä
talossa pullaa leivottiin. Miehille oli puettu silitetyt
kauluspaidat, tukat oli kammattu, ja heitä istuskeli
tupakkahuoneessa television äärellä ja erityisesti aulan
oleskeluryhmässä kameran lähettyvillä. Kun pullasessio oli saatu
kuvatuksi, toimittaja määräsi kahvit tulelle ja kaikki ison pöydän
ääreen istumaan. Nyt olisi miesten vuoro passata. Saisivat kaadella
kahvia ja tarjoilla pullia, näyttää että eläkeiässäkin mies
voi oppia tekemään edes jotain kotitöitä.
- Ollaahan
myä jotaa yritetty keitelläkii, Kalle aloitti ovelan
näköisenä, mutta Torsti mulkaisi hänet hiljaiseksi. - Ja on
sitä opittu savustamaa muikut ja suolaamaa lohet jo sillon, kun
emäntä vielä eli. Nyt leskimieheen on tusattu itelle omat pöperöt
joka päivä. Olenkii ajatellu, että tääl kannattais kehittää
jonkinlain vuorokokkaus meitille, jotka mielellää syyää kunnol
joka päivä. Yhelle ihmiselle on niin vaikia laittaa tarpeeks vähä.
Ja sit sitä syyää samaa murusoosii puol viikkoo. Ne joita
kiinnostaa vois tulla rinkii mukaa, ei kaikkien olis pakko,
Kalle jatkoi ja toimittaja taputti mielessään käsiään. Tämä
repliikki mukaan juttuun, vitsit nää jääräthän on ihan rautaa.
Toimittajaa oli huolestuttanut etukäteen ihan turhaan. Hän oli
pelännyt päätyvänsä pissalta tuoksahtavan kuolaa valuttavan
keinutuoliväen seuraan nyhtämään epätoivoisesti yhtä järjen
lausetta, jota voisi jutussa käyttää. Mutta näiltä ei puuttunut
vauhtia eikä tyyliä. Kohta tulee matskusta runsaudenpula,
toimittaja mietti ja alkoi järjestellä haastateltavia
oleskelunurkkaukseen.
Hankevastaava
Iiris sai kertoa kokonaisnäkemyksen, asukkaat vertailivat nykyelämäänsä
entiseen. Juttutuokioiden jälkeen toimittaja jäi tarkistamaan
faktoja ja kuvaaja meni pihalle. Iiris oli juuri
kertomassa perinteenkeruu-toimintamuodosta, kun Juho äkkäsi
ikkunasta, että nyt on väärä mies pihalla antamassa lausuntoa
seniorien yrttilaatikoista. Alatalon Heikkilä viittoi kameran edessä
salaatinlehtiä pursuavan laatikon korkeuksia ja leveyksiä ja kykki
sen vierellä omistajan elkein. Oli Heikkilä tietysti vähän
autellutkin projektissa, mutta ei nyt sentään televisioon tarvinnut
saavutuksen kanssa työntyä. Juho pyyhkäisi hämmästyttävän
ketterästi yrttilaatikoiden viereen ja alkoi muina miehinä kameraan
katsellen selostaa, miten meiän Markitti ja Viivi olivat saaneet
idean omien vihannesten kasvattamisesta, ja nyt saataisiin sitten
loppukesä maistella oman yrttimaan tuotteita. Heikkilä ymmärsi
yskän, liukeni paikalta itsekseen naureskellen. Kuvaajaa huvitti,
hän oli vain napannut kuvituskuvaa ilman ääntä.
- Millonkas
siä laitat tän ulos? Alpo kysyi, kun toimittaja pakkasi
kamojaan. Tämä ei osannut ihan varmasti sanoa, milloin Kotimaan
katsaukseen seuraavan kerran mahtuisi. Aihe ei heti vanhenisi,
hankehan jatkuisi vielä vuoden loppuun. Toiset odottivat, että
TV-ryhmä pääsi ulos ja hyökkäsivät Alpolta kysymään
vastausta.
- Sit
joskus kun johku kotimaan kiksauksee seuraavan kerran mahtuu. Ei olla
kuulemma kiireellisimmäst päästä, kun kukaa meitist ei näytä
olevan kuolemassakaa ihan heti, Alpo naureskeli. Tästä
lähtien joka iikka pakkautuisi mainitun lähetyksen ääreen niin
kauan että lopulta nähtäisiin omat naamat telkkarissa.
- Tää
vaatii kyl vielä yhteiset sumpit, eikö vaan? Miä pistän tulemaa
tuossa tujauksessa, Terttu ehdotti. Pullia riittäisi
juhannukseksikin, vaikka nyt syötäisiin kuormasta. Joku riehaantui
ehdottamaan, että Alpo soittaisi vähän klarinettia hermostuttavan päivän rentoutusmusiikiksi.
- Ei
kiitos niin kauan kun olen terve ja jaksan puolustautua, Alpo
siteerasi ja sanoi säästävänsä sävelet seuraavan viikon
juhannusiltaan. Sen ohjelmasta pitäisikin nyt kahvin äärellä
sopia. Kalle katseli miehiä velmu ilme naamallaan ja kyseli,
joutaisiko joku kaveriksi hakemaan hänen mökiltään
saunavihtatarpeita. Kolme innokasta ilmoittautui saman tien, vaikka
naisten mielestä vihdaksia löytyisi varmaan lähempääkin. Juho
kertoi, että isäntäperhe siivoaisi paikat ensi viikolla, hän itse
niittäisi omenatarhasta heinän. Hänellä oli runo, jonka Lempi oli
aina lausunut työväenyhdistyksen kesäjuhlissa, saisikohan hän
jonkun sen esittämään. Elsa hämmästytti seuruetta ilmoittamalla,
että hän kyllä voi. Iiris lupasi monistaa toimistossaan
yhteislaulun sanoja, jos joku asukkaista ottaisi laulattamisen
huolekseen. Iiriksellä alkoi loma juhannukselta, hän olisi
aattoiltana jo kaukana Saimaalla. Eväistä ehdittäisiin päättää
vielä lähempänä h-hetkeäkin.
Sakari
oli tuonut Ellin ja Tatun takaisin parin isäpäivän jälkeen.
Lapset selittivät posket hehkuen, miten he olivat polskineet
Lappalan rannalla koko iltapäivän ja isä oli hassutellut järvessä.
- Isä
käveli matalassa vedessä tällee, Tatu taputti Sakaria
reiteen. - Ja sitte isä vajosikin näin syvälle, Tatu
kutitteli Sakaria kainalosta. - Isä väitti että pohjassa oli
kuoppa mutta ei ollukaa, kun me tarkastettii yhdessä, poika
selitti innoissaan siitä, että oli tajunnut vitsin.
Eeva
näki, miten Tatu halusi isänsä lähelle, keksi juttuja, joiden
varjolla voi päästä nuhjaamaan syliin. Sakari kesti yllättäen
hyvin pientä kieppujaa, vaikka kerrostaloasunnossa oli kuuma ja
kaikilla nihkeä olo. Elli katseli tapansa mukaan sivusta isän ja
pikkuveljen vääntämistä, Eevan mielestä hiukan haikean
näköisenä.
- Mitä
jos veisit Ellin ja Tatun iltapesulle. Pääsisit itse samalla
suihkuun ennen kuin lähdet. Olette kaikki kolme kypsää kauraa
tämän iltapalan jälkeen, veikkaan.
Kun
lapset oli peitelty sänkyihinsä ja iltasatu luettu kolmeen kertaan,
Eeva avasi television. Hellyyden ehdoilla -elokuva oli näköjään
päätynyt jo ruutuun. Sakari istui sohvalle Eevan viereen.
- Lapsista
on varmaan kiva nähdä meidät välillä yhdessä sulassa sovussa,
Sakari sanoi.
- Voi
olla, mutta totuus pamahtaa silmille aika pian tällaisten hetkien
jälkeen.
- Jos
ihan rehellisiä ollaan, Sakari aloitti ja Eeva voihkaisi
mielessään. Noin Sakari aloitti aina kun aikoi arvostella.
- No
anna tulla, Eeva sanoi mutta tuijotti tiiviisti Jack Nicholsonia
silmiin.
- Pakko
sanoa että kaipaan näitä perheen yhteisiä hetkiä.
- M-hm.
Eikö tullut lähtiessä mieleen, että jostain pitää luopua. Ei me
olla enää perhe, nämä on vain hetkiä. Sinä valitsit uudenlaisen
elämän. Kurja juttu, että huomasit liian myöhään mikä olisi
ollutkin kivempaa.
- Olet
oikeassa, minä vaan olin niin oudossa tilassa, kun lopultakin olin
löytänyt ihmisen, joka kuunteli. Ja jonka kanssa saattoi tehdä
yhdessä parempaa maailmaa.
- Nyt
kannattaa harkita onko viisasta jatkaa tuosta. Minä tein parempaa
maailmaa yksin näiden meidän yhteisten lasten kanssa. Kuvittelitko,
että teiltä syntyi hienompaa jälkeä, kun laaditte agendoja siinä
kirkon yhteiskunnallisessa toimikunnassa upeassa pilotissa?
Maailmahan tosiaan muuttuikin paljon paremmaksi, kun te listasitte
kokouksissanne arvot kohdilleen. Ja siinä samalla tutustuitte
toistenne arvoihin vähän syvemminkin, Eeva lisäsi pistoja
äänessään. Mutta Sakarin tuttu olemus, anteeksipyytävä ääni
ja oma itsesääli saivat kyyneleet silmiin.
- En
minä niitä arvoja anteeksi pyytele. Tasa-arvo, lähimmäisenrakkaus,
kulutushysterian vastustaminen, vähemmistöjen puolustaminen, ne on
kristillisen kirkon tärkeitä tehtäviä. Johanna osasi sosiologina
muotoilla asiat niin positiivisesti. Sinun kanssa pelotti, kun sinä
toimittajana olet aina arvostelemassa kaikkea. Helppo haukkua, kun ei
tarvitse ottaa itse vastuuta mistään. Ei se toimittajaporukkakaan
tätä maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi tee.
- Negatiivisuus
on tärkeä uutiskriteeri, toimittajan tehtävä on epäillä ja
etsiä totuutta. Mutta kiva kuulla, että olet löytänyt oikein
positiivisen ajattelun gurun rinnallesi. Ja välillä voit sitten
siitä onnellisuuskuplastasi käydä hetken leikkimässä kotia, eikä
niihin hetkiin kuulu sitä erotuomarointia eikä kysymyksiä että
miksei isä voi asua täällä. Nyt Eevalla kyyneleet jo valuivat
poskille.
Sakari
nousi, haki jääkaapista molemmille oluet ja istui lähemmäs Eevaa.
Eevaa ärsytti, kun mies oli kuin kotonaan. Hän etsi tyhjän
videokasetin ja käynnisti nauhoituksen kesken elokuvan. Alku oli
mennyt puoliksi sivu suun, mutta kyllä siihen vielä pääsisi
mukaan kun saisi katsoa yksin, nauraa huvittavat kohdat hiljaa
itsekseen, kyynelehtiä rankemmat häpeilemättä. Sakarikin tuijotti
Nicholsonia ja pyöritteli päätään astronauttihahmon
naistennauratusnikseille.
- Joo,
tuollaisia nuijia me miehet kyllä ollaan. Eikä siinä aina käy
hyvin itsellekään, hän jatkoi, mutta Eeva ei ollut
kuulevinaan vihjettä.
- Ei
meillä Johannan kanssa ole viime aikoina niin helppoa ollut. Minun
vanhat työkaverini eivät hyväksy vieläkään meidän suhdetta,
vaikkei kahden itsenäisen aikuisen seurustelun pitäisi kuulua
muille edes seurakunnassa. Johannan ystävät taas on Helsingissä,
joten me ollaan aika lailla kaksistaan vaan. Siinä ei suhde oikein
saa happea.
- No
voi voi, Eeva sanoi ja yritti keskittyä elokuvan tyttären ja
äidin suhteeseen. Mitä ihmettä Sakari oikein kuvitteli. Että Eeva
oli joku terapeutti? Tai äiti, jolta sai kaiken anteeksi ja hyvät
neuvot vielä kaupan päälle?
Olut
oli kihahtanut Eevalla päähän. Takana oli kaksi vapaata iltaa,
jotka eivät olleetkaan tuntuneet kivoilta, vaikka oli ollut omaa
aikaa. Vieressä istui Sakari katuvan oloisena ja haki lohtua
häneltä, naiselta jonka luota oli lähtenyt etsimään todellista
kumppanuutta uudesta ihmissuhteesta. Nöyryytetty olo vaihtui
kiukkuun, mutta sitten Eevaa alkoi tilanne kaikessa klassisuudessaan
huvittaa. Miksi hän suostuisi hylätyn rooliin ja vielä yrittäisi
ymmärtää. Eeva nousi, haki jääkaapista toiset oluet ja tuli
Sakarin viereen, ihan lähelle. Siitä oli aikaa, kun hän oli
viimeksi ollut miehen sylissä. Ja näköjään siitäkin, kun Sakari
oli viimeksi rakastellut Johannansa kanssa. Kauan ei Eevan tarvinnut
vieressä kehrätä, kun Sakari alkoi vetää hänen puseroaan yli
pään.
- Tässä
kohtaa meidän pitäisi sytyttää tupakat, Sakari sanoi
rakastelun jälkeen hymyillen. - Harmi ettei kumpikaan polta.
- Mistäs
tiedät, Eeva virnisti.
- Mutta
en olisi voinut kuvitella, että vielä rakastat minua ja voisit
ottaa minut takaisin. Olen ihan sanaton onnesta, Sakari huokaisi
Eevaa rutistaen.
- Mistäs
sinä nyt puhut? Yhtään ei ollut tunnetta mukana. Sinun pitää nyt
kerätä kamppeet ja lähteä kotiisi ennen kuin nukahdat minun
sohvalle. Lapset ei käsitä missä mennään, jos ne herää kesken
unien ja näkee sinut täällä, Eeva sanoi asiallisesti.
Sakari
oli sanaton. Hän katseli ympärilleen huoneessa, jota oli jo alkanut
ajatella omaksi kodikseen. Raikkaat valkoiset seinät, keittiöpäädyn
kuusipanelointi, lasten piirustukset jääkaapin ovessa,
pikkutavaroiden hyllykkökin, jossa ei ollut yhtään hänelle tuttua
esinettä. Ne olivat hetken olleet hänen tulevaa elämäänsä. Ja
siihen Ellin ja Tatun äänet, niitä oli ollut kiva kuunnella taas
pari päivää. Minkälainen hirviö hänen vaimostaan oli tullut
runsaassa vuodessa? No, entisestä vaimosta, jos ihan tarkkoja
oltiin. Lopulta hän sai kysyttyä, miten Eeva saattoi johtaa häntä
niin törkeästi harhaan.
- Ai
minä johdin harhaan? Minähän noudatin sinun pelisääntöjä. Minä
katsos olen sinkku, sinä et. Ja nyt ollaan Johannan kanssa tasoissa,
olet pettänyt meitä molempia. Nonni, hopi hopi, vaatteet päälle
ja kotia kohti. Kyllä sä pärjäät, Eeva myhäili ja taputti
Sakaria ystävällisesti olalle.
Sakari
ei osannut lähteä. Hän seisoi epäuskoisen näköisenä paita
kainalossaan. Näinhän tämä ei voinut päättyä, jotenkin tilanne
piti purkaa.
- En
voi Eeva uskoa, millaiseksi olet muuttunut. Minä pidin sinua aina
kunnollisena ihmisenä, paljon parempana kuin minä itse.
- Just
joo. Sinäkin olet siis niitä jännittäviä ihmisiä, jotka saa
sanoa, että minä nyt vaan olen näin paha, ja levitellä käsiä.
Väittää etteivät voi mitään käytökselleen ja luottaa siihen,
että muut kuitenkin yrittävät olla parempia. No minä en enää
viitsi yrittää, eihän siitä mitään hyvää ainakaan seurannut.
Mutta joka aamu on armo uus, Eeva toivotti työntäessään
Sakarin porraskäytävään.
- Kovat
on puheet.
- Kova
on muijakin. Nyttemmin. Menes jo.
Omassa
eteisessään Irma kuuli, kuinka Sakari lähti erikoiseen aikaan
illasta. Hän hiipi katsomaan makuuhuoneen ikkunasta entisen vävyn
menoa. Sakari näytti paheksuvalta vilkuillessaan Eevan ikkunoihin päin. Nurmikon yllä leijui kevyttä usvaa. Alatalon ensimmäisen kerroksen
parvekkeen kaiteella istui tuttu kissa. Se hyppäsi kevyesti maahan
ja lähti yksin öiselle saalistusretkelleen. Irman sydäntä
kouristi.
Luvun voi myös kuunnella, täältä:
https://youtu.be/zHMF_FZb3T8
Luvun voi myös kuunnella, täältä:
https://youtu.be/zHMF_FZb3T8