8. luku

Kesäkuu 1986

Naisasiaa ja julkisuutta

Tätä sinä joskus vielä kaipaat. Eeva muisti äidin kommentin, kun tunsi pienen hikisen käsivarren kaulallaan ja sai selkäänsä muksauksen kesken aamu-unien. Molemmat lapset olivat yöllä hiippailleet hänen sänkyynsä. Toinen oli nähnyt pahaa unta, toinen seurannut puoliunessa perässä äidin viereen. Virallinen selitys punkanvaihtoon oli se, että äidin ikkunasta näkyi niin ihanasti rinne, ja siitä voi vahtia ettei kukaan mene leikkipaikoille ilman lupaa. Eeva arveli, ettei kenenkään äiti tai isä laskisi lapsiaan kuudelta aamulla leikkimään aamukasteisille kiville, mutta huomautus sivuutettiin. Tatu ja Elli eivät halunneet tunnustaa, että öisin joskus pelotti. 

   - Ihanaa, vapaapäivä! Voidaanko ottaa pakastimesta jätskit sen kunniaksi? Tatu oli mestari keksimään verukkeita itsensä hemmotteluun. 

   - Ei ennen aamupalaa. Sen jälkeen jätski saattaa olla paikallaan, Eeva myöntyi. 

   - Miks jätski on ennen aamupalaa liikkeellä? Tatu ihmetteli. Eeva ei jaksanut selittää heti herättyään suomalaisia ilmauksia vaan ehdotti, että Tatu hakee lastenlaulukasetin ja kuunnellaan sitä sängyssä. Ihhahhaa, ihanaa, hepo hirnahtaa-aa, raikasi duettona avoimesta ikkunasta. Kiva kun seinän takana oli Irman ja Veikon sauna, toivottavasti aaria ei kuulunut liian kovalla yläkertaan. Vartti riitti aamuvirkuille laulutuokioksi, sitten Tatu vaati jo äksöniä. Elli piti vielä äitiä kaulasta. 

   - Haluatko äiti, että miä oon täällä aina? 

   - Mmm-m. 

   - Mut en miä oo. Miä kuolen ja siä kuolet ja isä kuolee. Eeva puristi silmänsä kiinni, ettei tyttö näkisi hänen kyyneliään. Ensimmäiseksi aamulla pitäisi heittää jotain viisasta kaiken katoavaisuudesta. Kuinka hän osaisi yksin vastata kysymyksiin ja vastata ylipäätään kaikesta muustakin yksin. Eihän hän tuntenut itseäänkään vielä tarpeeksi aikuiseksi, ihmetteli joskus miten näin osaamattomalle ihmiselle oli annettu kasvatettavaksi kaksi oikeaa ihmislasta. Eeva tiesi kyllä, että naapurista saa apua, äidin neuvoja ja isän huolenpitoa. Mutta puuttui se toinen, oma aikuinen, jonka mielestä nämä lapset olivat aivan ainutlaatuiset maailmassa. Puuttui ihminen, jonka kanssa voisi edes luoda katseen pienten pään yli, kun jotain rasittavaa tai huvittavaa tapahtui keskellä arkea. Elli kiljahti, kun Eeva änkesi sängystä ja sanoi pirskatti. Jotain väkevämpää oli kyllä kielen päällä, mutta eiväthän äidit saaneet puhua rumia. 

   - Äiti! Pirskatti on kirosana, lehdessä luki, Elli torui. Justiinsa, Eevaa huvitti. Eihän näiden kanssa pystynyt vaipumaan epätoivoonkaan kaikessa rauhassa, kun alkoi kesken kaiken naurattaa. 

   - Nyt aamupuuron keittoon. Tänään tulee kummit, teidän hyvät haltiattaret. Ruvetaas miettimään mitä niille tarjotaan ja mitä tehdään yhdessä, Eeva reipastui. Kiva saada aikuista seuraa, pääsisi purkamaan työpaikan kuulumisia. Jos saisi suunvuoron, Eeva lisäsi mielessään. 

   Puolenpäivän maissa kummiryhmä kaarsi pihaan. Arja oli poiminut Hannelen ja Leenin Kouvolan asemalta - iittiläiselle se ei tehnyt isoakaan kierrosta, ja saivatpahan aloittaa kalkattamisen aikaisemmin. Opiskeluaikojen ystävyys oli kestänyt hyvin, vaikka asuttiin eri puolilla maata eikä aina ehditty pitää tiiviisti yhteyttä. Tavatessa oli sitten sitäkin enemmän selviteltävää. Elli ja Tatu hyökkäsivät esimmäiseksi Arjan kimppuun. Päiväkodin työntekijällä oli luonnostaan hyvä meininki pienten kanssa. Arjan seurassa nämä tunsivat itsensä varteenotettaviksi henkilöiksi. 

   Hannele oli ostanut tuliaisiksi kuohuviiniä ja lonkeroa ja napannut kirjastostaan pois heitettäviä lastenkirjoja Elliä ja Tatua varten. Hän oli iloinen sekoitus kilttiä kirjastotätiä ja hippiä, joka ei ollut huomannut, että muut hipit olivat poistuneet näyttämöltä jo vuosia sitten. Leeni latasi jääkaappiin pitsatarpeita, joita kolmikko oli ostanut Kouvolasta tullessaan. Hän pyöri keittiössä uusissa kivipestyissä farkuissaan ja olkatoppauksissaan kaikkea muuta kuin perinteisen historianopettajan näköisenä. Hänestä oli ihanaa olla kerrankin oma itsensä vanhojen kavereiden seurassa. Oppilaat nauraisivat hänet luokasta, jos hän vaihtaisi vekkihameensa muotivetimiin. Kokeiltu oli, Leeni oli leikkauttanut hiuksensa edestä lyhyemmiksi, niskaan oli jätetty pitkät kiharat, ja seuraavana päivänä kukaan ei ollut kuunnellut varmasti sanaakaan Kustaa Vaasan pojista. Yli kolmikymppinen ope ei kerta kaikkiaan voinut yrittää näyttää muodikkaalta ja uskottavalta samaan aikaan. 

   Eeva katseli ystäviään hellin tuntein. Opiskeluaika oli hitsannut erilaiset tytöt yhteen niin, että he aistivat toistensa mielialat ilman sanojakin. Leeniä selvästi rassasi jokin. Kauaa ei tarvinnut odotella, tervetulomaljan puolivälissä tämä jo huokaili. Taas yksi seurustelusuhde oli ollutta ja mennyttä, mikseivät hänen ihmissuhteensa kestäneet? Draamakuningatar oli vauhdissa eikä muistanut, että Eevan perheessä oli koettu aika äsken oikeaa perhehelvettiä verrattuna kukasta kukkaan hyppivän sinkun säännöllisinä toistuviin bänkseihin. Ystävät eivät ehtineet tavata Leenin miehiä siinä tahdissa kun niitä tuli ja meni. Eevaa ei oikeastaan harmittanut, hyvä kun unohtivat hänen tilanteensa. Vai vaikuttiko se jo niin hyvältä, että hän voisi toimia toisille olkapäänä? Arja näytti tyyneltä ja äidilliseltä kuten aina, hänellä ei varmaan koskaan ollut kriisejäkään, vaikka hän sai tempoilla maalaistalon emännän ja virkanaisen uran välillä anopin ja apen silmien alla. Hannele ei pystynyt persoonaansa muotikuteiden alle piilottamaan. Nyt se jo tarkasteli kriittisenä jääkaapin sisältöä ja siirteli astiahyllyn tavaroita parempaan järjestykseen. 

   - Eikö sulla ole yhtään vihanneksia, Hannele aloitti. 

   - Meillä on äidin ja isän kanssa melkein yhteistalous. Äiti roudaa tänne salaatteja ja vihanneksia ja hedelmiä sellaseen tahtiin, ettei me kunnolla ehditä niitä syödä. Meistä pidetään huoli, relax nyt vaan, Eeva taputti ystäväänsä olalle. - Mutta lähdettäiskö ennen ruokaa uimaan vaikka Lappalalle? Saan isän autoa lainaksi, niin mahdutaan kaikki. 

   Iltapäivä rannalla, ruoanlaittoa yhdessä lonkeroa nappaillen, Afrikan tähteä ja lastenvideoita Tatulle ja Ellille. Eeva mietti, että kolhoosi olisi tietysti yksi mahdollisuus, jos kaikki pysyisi näin sopuisana aina. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, että vuorokausi tätä herkkua riittäisi. Kun koolla oli neljä sanavalmista naista, tarjolla hyvää syötävää ja viiniä, aika ei kerta kaikkiaan riittänyt jokaisen kuulumisille. Eeva ei osannut kilpailla suunvuoroista, hän kertoi asioistaan vain jos joku kysyi. Mutta nyt monen kuukauden tauon jälkeen kukaan ei ehtinyt kysyä mitään muilta, siinä miksautui lukiolaisten nollatietämys historiasta sujuvasti päiväkoti-ikäisten kaameisiin nykyleluihin ja kirjastoalan surkeisiin palkkoihin. Eeva huomasi jumittavansa tutussa kysymyksessä: eikö puheenvuorot pitäisi jakaa tasapuolisesti kaikkien kesken? Miksi joku kuvitteli saavansa käyttää suurimman osan yhteisestä ajasta omaan pälpätykseensä? Millä lailla kirjaston työvuorojen setviminen oli kiehtovampi aihe kuin arktikan seuraaminen lintuharrastajan opastuksella Harvajanniemellä, jollaiselle keikalle Eeva oli edellisviikolla päässyt peräti meren rannalle? Hän tapasi töissä jatkuvasti jänniä ihmisiä, kuuluisia ja tuntemattomia, taitavia ja lahjattomia, hauskoja ja mänttejä, kiersi maakuntaa paikoissa joissa kukaan noista ei takuulla ollut käynyt, mutta ei hän osannut sitä ruveta hehkuttamaan oma-aloitteisesti. Eikä se näyttänyt kiinnostavan edes hänen parhaita ystäviään. He olivat ilmeisesti päättäneet mielessään, että Eevan elämä nyt oli aika pienissä kuvioissa: koti, työ, lapset, vanhemmat. Ja tämä merkillinen asumismuoto kerrostalossa jonkun vanhusten laitoksen kupeessa. Mitä läträämistä siinä oli. 

   Eeva kyllä tajusi, että jos hän osaisi jättää toimittajan roolinsa keskusteluissa ja heittäytyä haastattelemisen sijasta kertomaan, hän saisi oman osansa huomiosta. Mutta hiljaa sivussa oli helpompaa. Sai katsella ja kuunnella kolmea lahjakasta säksättäjää, analysoida viileästi heidän tarinoitaan, välillä eläytyäkin toisten elämään. Eevalla ei olisi edes kykyä kertoa noin mukaansatempaavasti omista kuulumisistaan. 

   - Mennäänkö parvekkeelle istumaan nyt kun muksutkin on saatu uneen? Eeva ehdotti, ja nelikko työntyi ulkoilmaan. Honkarinne lepäsi kauniissa iltavalossa, puutalojen pihamännyt hehkuivat vielä laskevan auringon säteistä, alkukesän vihreys tuntui parantavalta. Terttu ja Väinö näyttivät kävelevän käsikoukkua kotiinsa, olivatkohan olleet kyläilemässä tai joenrantaa ihailemassa, Eeva mietti. Ei hassumpaa elämää, olla kaksin työvuosien ja lasten kasvattamisen jälkeen, puuhailla joka päivä jotain pientä ja varovaista, huilia kun huvittaa, kertailla elämäänsä ja yhteisiä muistoja, hän kuvitteli noiden ikäloppujen seitsemänkymppisten elämää. Ikäloput eivät olisi tunnistaneet itseään kuvauksesta, nytkin he naureskelivat rankalle talkoopäivälle ja särkeville jäsenilleen. Väinö oli keikkunut kattotuoleilla pojan omakotirakennuksella, Terttu laittanut voileipiä. Hyvin oli sujunut katonteko, naisväeltä oli vaan tullut vähän sanomista räystäillä rimpuilusta ilman valjaita. Onneksi pääsisi vielä saunan löylyihin lihaksiaan pehmittelemään. Väinö taputti Tertun tarmokasta takamusta ja kyseli mitä kaikkea selänpesijän tehtäviin kuuluikaan. Terttu suhahteli miestään hiljaisemmaksi ja näytti tyytyväiseltä. 

   - Eihän tää pöllömpi paikka ole asua. Kattokaa nyt noita kahtakin, mukava varmaan niidenkin elää keskellä nuorten työikäisten perheitä. Ja Eevalla on turvallista lasten kanssa, kun on omat vanhemmatkin vieressä. Vaikka kyllä sulle pitäisi mies saada, me ollaan vielä liian nuoria ikäneidoiksi, Hannele motkotti muistamatta, että Eevalla sentään oli ollut pitkä parisuhde toisin kuin hänellä itsellään. Eeva puisteli päätään. Onneksi Leeni ei sentään alkanut kailottaa miesjutuistaan, pikku laitamyötäisessä tämä ryhtyi aina kuvailemaan seksikokemuksiaan ennen kuin joku parkaisi että ei halua kuulla. Eeva huomasi vuorenrinteessä tutunoloisen hahmon. Maastohousut ja kiikari, niistä viimeistään tunnisti vapun uuden tuttavuuden Matti Issakaisen. Muuten miehen ulkonäössä ei ollut mitään mieleenpainuvaa. Lähes musta tukka, totiset kasvot, hiukan poissaoleva katse, niin kuin hän miettisi kaiken aikaa jotain ornitologian ihmeellisyyksiä. Matti tuli alas rinnettä ja huomasi naisnelikon parvekkeella. Hän moikkasi ja kertoi kuunnelleensa yölaulajia mäen takana olleessa lehdossa. 

   - Joku kerttunen siellä oli, ehkä viitakerttunen. Tai ryti. Tai luhta. Niitä on vaikea erottaa toisistaan. Mutta laulu oli kyllä selkeästi viitakerttusmainen. Se säksätti ja matki portin narinaa ja välillä talitinttiä ja jopa satakieltä, Matti innostui ja Eeva huomasi, että mieshän osaa hymyillä. 

   - Okei. Toivottavasti kuullaan sen sun diaesityksen aikana lintujen ääniäkin, jos sulla olis niitä nauhalla, Eeva ehdotti. Matti lupasi yrittää ja jatkoi matkaansa. Naiset olivat saman tien Eevan kimpussa. 

   - Kuka se oli? Siinä on sulle mies! Sopiva ikä, ei pahan näköinen, hyvät harrastukset, varmaan ei mikään tyhjätaskukaan kun oli ostanut noin hienot kiikarit, Leeni ja Hannele söpöttivät. Eeva käski naisia rauhoittumaan. Hän ei nyt ollut suoranaisessa miehen puutteessa, vaikka kiva olisi välillä tietysti nukahtaa jonkun kainaloon. 

   - Mutta pitäisi olla kipinää, ei kumppaneita tolla metodilla valita, että ensimmäinen vapaa vastaantulija. Ja eiköhän toi Mattikin mun tuurilla ole homo. 

   - Ei ole homo. Ainakaan tyttöystävä ei ole valittanut velipojasta. Ja siis ei ole vapaakaan, kuului yläkerran parvekkeelta. Issakaisen perheenpää kurkisti kaiteensa yli alas eikä peitellyt riemuaan, kun naiset kiljuivat kauhuissaan, kuinka röyhkeitä salakuuntelijoita tälläkin asuinalueella eli. Eeva olisi halunnut ensin kalauttaa ystävättäriä päähän ja sen jälkeen vaipua maan alle. Mutta hänkin purskahti nauruun, kun yläparvekkeelta laskeutui hetken päästä narun varassa olutpullo, jossa luki "Lepytys uhri". 

   Aurinko oli vienyt valon mennessään, vuorenrinne näytti tummalta, puiden latvat jo mustilta vaaleaa taivasta vasten. Ystävykset suunnittelivat siirtymistä sisään, kun nurkan takaa seniorisiivestä päin kaarsi ryhmä ikämiehiä ja pari naista. 

   - Iltaa, ettehän tyä ole Suurosen Ailia nähny? Aili ei ollukkan omas huoneessaa, kun poika oli soitellu, ja nyt on näin myöhä jo. Olis sen pitäny tähän mennes jo tulla kotia. Oli sanonu meneväsä kukkii poimimaa mettästä, Ruthin Kalle selvitti ryhmän itseoikeutettuna johtajana. Eeva kertoi, ettei rinteessä ole liikkunut kuin Matti, joka näytti olevankin mukana etsinnöissä. Hannele ja Leeni innostuivat heti, hekin halusivat mukaan, mutta siinä kohtaa Arja ja Eeva sanoivat topakasti ei. Riitti, että etsittiin yhtä henkilöä kerrallaan. Ja etsimiselle olisi eduksi, jos vapaaehtoiset olisivat selvin päin. Eeva sen sijaan kiskaisi hupparin niskaansa ja paineli seniorien perään mäkeä ylös. Arja pärjäisi kyllä kotiin jäävien kanssa. Hän oli selvin päinkin, illan mittaan hän oli kieltäytynyt sen verran monesti oluesta ja viinistä, että ystävät olivat puristaneet hänestä totuuden. Onnellisesti raskaana. 

   Iltaöinen metsä oli eri maailma kuin päivänvalossa. Liikenteen äänet olivat tauonneet vuoren juurelta, kuului vain etsijöiden enemmän tai vähemmän äänekästä puuskutusta jyrkän nousun jälkeen. Linnut olivat hiljaa, jokin laulaja vielä hetken helskytteli mutta päätti sitten vaieta. Ihmeteltiin Ailin lähtöä vieraaseen metsään, hänhän ei jaalalaisena ollut täälläpäin varmaan liikkunut. Naapurit eivät olleet huomanneet Ailin muistissa aukkoja, mukavasti tuo oli jutellut yhteisissä tilanteissa. Ja kaikkihan he tuppasivat kertailemaan samoja tarinoita, siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Mutta että lähtee nyt yksin poukkoilemaan uuteen ympäristöön. Ailia alettiin huudella, se kuulosti Eevasta oudon kohtalokkaalta viilenevässä kesäyössä. Joukko risteili polkuja yhdessä, tarkkaili syvemmälle metsään, vaikka eihän täällä tarvinnut pitkään kävellä, kun jo tuli jyrkkä rinne tai sairaalan rakennuksia eteen. 

   Aili löytyi keuhkotautiparantolan takapihalta, nuorisopsykiatrian osastohan se nykyään oli. Hän istui penkillä itkuisena kukkakimppu kädessään. 

   - Miten miä tälviisii menen hukkumaa, vaikken ollu mielestäin ees kauas kävellykää. Yritin kysyy joltaa nuorelta missä miä olen mut ei se vastannu mitää. Tää sairaalakii on ihan erilain kun se aluesairaala, sen miä olisin kyl tuntenu. Ailin kädet olivat kylmät, hän oli istunut paikoillaan jo tuntikausia, kun ei uskaltanut enää liikahtaa. Helpotus tuttujen ilmestymisestä oli valtava, samalla hävetti. Muut lohduttivat, kietoivat omia villatakkejaan Ailin harteille, näyttivät että se tuttu aluesairaala olisi ollut ihan nurkan takana ja vakuuttelivat ettei tarvinnut häpeillä. Kerrankos sitä itse kukin. Matti otti Ailin käsikynkkäänsä ja lähti taluttamaan häntä loivempaa polkua takaisin kotiin. 

   - Mennään reippaasti alas ja soitetaan sille teiän pojalle, ettei tarvi olla huolissaan. Ovat kuulemma Tampereella ja varmasti vähän hädissään, kun ei saaneet äitiä kiinni, Matti jutteli.

Seniorisiiven keittiössä kävi kuhina, TV-ryhmä oli tulossa. Toimittaja oli toivonut jotain toimintaa, jolla kuvitettaisiin haastatteluja. Oli päätetty leipoa. Hankevastaava Iiris oli valmistautunut huolella ja hermoili. Miten sitä osaisi antaa fiksut vastaukset toimittajalle, jotta katsojat uskoisivat, että hanke oli kannattanut panna pystyyn. Ettei vaan pullataikina nouse liian aikaisin ennen kuin filmiryhmä ehtii tulla, ja naiset joutuvat leipomaan kaiken valmiiksi liian aikaisin. No, eivät pullat hukkaan mene vaan pakkaseen ensi viikon juhannusjuhlia odottamaan, Iiris järkeili. 

   Muitakin jännitti. Margitia ja Viiviä jännitti, pysyykö aamupäivällä hankittu kampaus kuosissaan keittiön helteessä. Viiviä ja Terttua jännitti miestensä puolesta. Osaisivatko puhua tarpeeksi sivistyneesti ja asiaa, jos heiltä kysyttäisiin jotain. Lisäksi heitä jännitti Margitin vaatteiden puolesta, olikohan hyvä idea pukeutua tummansiniseen puolihameeseen ja vaaleaan yksiväriseen paitapuseroon - niissä näkyisi jokainen tahra, joka korvapuustien voitelussa roiskahti. Maria ja Elsa eivät jännittäneet muuta kuin että ehtisivät hävitä ajoissa kameran edestä pois. Kalle oli odottavalla mielellä. Nyt kun hänestä oli kehkeytynyt asukasjoukon virallinen hauska seuramies, hän odotti että hänet jotenkin keksittäisiin julkisuuteen.

   Ainoa, jota tohina ei juuri kiinnostanut, oli Juho. Hän mietti taloasioitaan. Käynti Pirttimäellä oli nostanut muistot entistä väkevämpinä mieleen. Ei ollut järkevää pitää taloa tyhjillään, kyllä hän sen ymmärsi. Mutta miten raaskisi luopua omasta kodista lopullisesti, kuin unohtaisi siten Lempin ja heidän yhteisen elämänsäkin samassa rytäkässä. Eteisessä hän kuuli pikku Irman lapsenaskelten kipittävän vintinrappuja alas, keittiössä näki tytön etanafarmin kiipeämässä ylös ikkunaa ja Lempin ällistyksen, kammarissa haistoi pönttöuunin sytykkeiden tuoksun. Kämmenet tunsivat  uuninluukusta hohkaavan lämmön, vaikka tuli oli aikaa sitten sammunut. Minne kaikki se oli joutunut, kun Juhon mielessä se oli niin elävänä? Minähän olen kuin lapset, kyselen yhtä höhliä, Juho siunaili itseään. Minne aika menee? Häviääkö kauan sitten tapahtunut hetki, jos ei kukaan ole sitä enää muistamassa? TV-porukkaa odotteleva seurue sai parempaa mietittävää, kun Aili ryntäsi huoneestaan hätääntyneenä. 

   - Voi herran pieksut, osaisko joku neuvoo mitä nyt tehää. Miä sulatin sil uuel mikroaaltouunillain leivänpalaa, ja nyt on koko huone täys käryy! Yritän tuulettaa, mut siäl haisee ihan kamalalle. 

   Porukka kipaisi Ailin ovelle, josta tulvi kitkerää tuoksua. 

   - Äkkiä ovi kii ettei haju pääse muualle! Muut syöksyivät avaamaan yhteisten tilojen ovia ja ikkunoita, Sulo työntyi urheasti Ailin huusholliin. 

   - Mitenkäs tää tälviis pääs kärähtämää? Paljonkos siä laitoit sulatusminuuttii tot yhtä leipäpalaa varten? 

   - Voi valtava, onks täs eriksee sulatusminuutit? Miä laitoin seittemän minuuttii, saman minkä olen yleensä sähköuunis pitäny jos on täytyny äkäsää jotain sulatella. 

   Sulo kysyi ohjekirjaa ja ryhtyi opettamaan Ailille mikroaaltouunin käyttöä. Tämä nyökkäili ja toisteli ohjeita niin innokkaasti, että Sulo tajusi kaiken menevän rouvalta yli ymmärryksen. Hän pyysi kynää ja paperia, kyseli Aililta tavallisimmat ruuat joita tämä aikoi lämmitellä ja teki listan. 

   - Täs sarakkees on se ruoka jota meinasit lämmittää. Täs on määrä, kuinka paljo mitäkii laitat lautaselle. Ja täs on se aika minkä ne tarvii. Miä näytän vielä sen sulatuksen eriksee, Sulo tarjoutui. Aili oli hämillisen kiitollinen, pyyteli anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Sulo vakuutteli, ettei haitannut, kun käry ei ehtinyt yhteisiin tiloihinkaan. 

   - Mut täs sin huushollissa toi katku kyl viipyy monta päivää. Tiiän sen kuule ihan omast kokemuksesta, Sulo sanoi ja lähti vaihtamaan vaatteitaan raikkaampiin. Kaapista löytyisi vielä toinen paita, jonka kauluksen taite ei ollut täysin musta. 

   Keittiössä leivottiin ja paistettiin kuin viimeistä päivää. TV-väen lamput valaisivat paikan epätodellisen kirkkaaksi ja lämmittivät ilmaa kilpaa uunin kanssa. Korvapuustien kimpussa ähertävät punakat emännät yrittivät muistaa toimittajan ohjeen ‘älkää katsoko kameraan’ ja näyttivät siltä kuin julkinen esiintyminen olisi heille ihan tavallista. Viivi oli kiikuttanut kaikille esiliinat eteen toimittajan ihmeteltyä miten hienoissa hepenissä tässä talossa pullaa leivottiin. Miehille oli puettu silitetyt kauluspaidat, tukat oli kammattu, ja heitä istuskeli tupakkahuoneessa television äärellä ja erityisesti aulan oleskeluryhmässä kameran lähettyvillä. Kun pullasessio oli saatu kuvatuksi, toimittaja määräsi kahvit tulelle ja kaikki ison pöydän ääreen istumaan. Nyt olisi miesten vuoro passata. Saisivat kaadella kahvia ja tarjoilla pullia, näyttää että eläkeiässäkin mies voi oppia tekemään edes jotain kotitöitä. 

   - Ollaahan myä jotaa yritetty keitelläkii, Kalle aloitti ovelan näköisenä, mutta Torsti mulkaisi hänet hiljaiseksi. - Ja on sitä opittu savustamaa muikut ja suolaamaa lohet jo sillon, kun emäntä vielä eli. Nyt leskimieheen on tusattu itelle omat pöperöt joka päivä. Olenkii ajatellu, että tääl kannattais kehittää jonkinlain vuorokokkaus meitille, jotka mielellää syyää kunnol joka päivä. Yhelle ihmiselle on niin vaikia laittaa tarpeeks vähä. Ja sit sitä syyää samaa murusoosii puol viikkoo. Ne joita kiinnostaa vois tulla rinkii mukaa, ei kaikkien olis pakko, Kalle jatkoi ja toimittaja taputti mielessään käsiään. Tämä repliikki mukaan juttuun, vitsit nää jääräthän on ihan rautaa. Toimittajaa oli huolestuttanut etukäteen ihan turhaan. Hän oli pelännyt päätyvänsä pissalta tuoksahtavan kuolaa valuttavan keinutuoliväen seuraan nyhtämään epätoivoisesti yhtä järjen lausetta, jota voisi jutussa käyttää. Mutta näiltä ei puuttunut vauhtia eikä tyyliä. Kohta tulee matskusta runsaudenpula, toimittaja mietti ja alkoi järjestellä haastateltavia oleskelunurkkaukseen. 

   Hankevastaava Iiris sai kertoa kokonaisnäkemyksen, asukkaat vertailivat nykyelämäänsä entiseen. Juttutuokioiden jälkeen toimittaja jäi tarkistamaan faktoja ja kuvaaja meni pihalle. Iiris oli juuri kertomassa perinteenkeruu-toimintamuodosta, kun Juho äkkäsi ikkunasta, että nyt on väärä mies pihalla antamassa lausuntoa seniorien yrttilaatikoista. Alatalon Heikkilä viittoi kameran edessä salaatinlehtiä pursuavan laatikon korkeuksia ja leveyksiä ja kykki sen vierellä omistajan elkein. Oli Heikkilä tietysti vähän autellutkin projektissa, mutta ei nyt sentään televisioon tarvinnut saavutuksen kanssa työntyä. Juho pyyhkäisi hämmästyttävän ketterästi yrttilaatikoiden viereen ja alkoi muina miehinä kameraan katsellen selostaa, miten meiän Markitti ja Viivi olivat saaneet idean omien vihannesten kasvattamisesta, ja nyt saataisiin sitten loppukesä maistella oman yrttimaan tuotteita. Heikkilä ymmärsi yskän, liukeni paikalta itsekseen naureskellen. Kuvaajaa huvitti, hän oli vain napannut kuvituskuvaa ilman ääntä. 

   - Millonkas siä laitat tän ulos? Alpo kysyi, kun toimittaja pakkasi kamojaan. Tämä ei osannut ihan varmasti sanoa, milloin Kotimaan katsaukseen seuraavan kerran mahtuisi. Aihe ei heti vanhenisi, hankehan jatkuisi vielä vuoden loppuun. Toiset odottivat, että TV-ryhmä pääsi ulos ja hyökkäsivät Alpolta kysymään vastausta. 

   - Sit joskus kun johku kotimaan kiksauksee seuraavan kerran mahtuu. Ei olla kuulemma kiireellisimmäst päästä, kun kukaa meitist ei näytä olevan kuolemassakaa ihan heti, Alpo naureskeli. Tästä lähtien joka iikka pakkautuisi mainitun lähetyksen ääreen niin kauan että lopulta nähtäisiin omat naamat telkkarissa. 

   - Tää vaatii kyl vielä yhteiset sumpit, eikö vaan? Miä pistän tulemaa tuossa tujauksessa, Terttu ehdotti. Pullia riittäisi juhannukseksikin, vaikka nyt syötäisiin kuormasta. Joku riehaantui ehdottamaan, että Alpo soittaisi vähän klarinettia hermostuttavan päivän rentoutusmusiikiksi. 

   - Ei kiitos niin kauan kun olen terve ja jaksan puolustautua, Alpo siteerasi ja sanoi säästävänsä sävelet seuraavan viikon juhannusiltaan. Sen ohjelmasta pitäisikin nyt kahvin äärellä sopia. Kalle katseli miehiä velmu ilme naamallaan ja kyseli, joutaisiko joku kaveriksi hakemaan hänen mökiltään saunavihtatarpeita. Kolme innokasta ilmoittautui saman tien, vaikka naisten mielestä vihdaksia löytyisi varmaan lähempääkin. Juho kertoi, että isäntäperhe siivoaisi paikat ensi viikolla, hän itse niittäisi omenatarhasta heinän. Hänellä oli runo, jonka Lempi oli aina lausunut työväenyhdistyksen kesäjuhlissa, saisikohan hän jonkun sen esittämään. Elsa hämmästytti seuruetta ilmoittamalla, että hän kyllä voi. Iiris lupasi monistaa toimistossaan yhteislaulun sanoja, jos joku asukkaista ottaisi laulattamisen huolekseen. Iiriksellä alkoi loma juhannukselta, hän olisi aattoiltana jo kaukana Saimaalla. Eväistä ehdittäisiin päättää vielä lähempänä h-hetkeäkin.

Sakari oli tuonut Ellin ja Tatun takaisin parin isäpäivän jälkeen. Lapset selittivät posket hehkuen, miten he olivat polskineet Lappalan rannalla koko iltapäivän ja isä oli hassutellut järvessä. 

   - Isä käveli matalassa vedessä tällee, Tatu taputti Sakaria reiteen. - Ja sitte isä vajosikin näin syvälle, Tatu kutitteli Sakaria kainalosta. - Isä väitti että pohjassa oli kuoppa mutta ei ollukaa, kun me tarkastettii yhdessä, poika selitti innoissaan siitä, että oli tajunnut vitsin. 

   Eeva näki, miten Tatu halusi isänsä lähelle, keksi juttuja, joiden varjolla voi päästä nuhjaamaan syliin. Sakari kesti yllättäen hyvin pientä kieppujaa, vaikka kerrostaloasunnossa oli kuuma ja kaikilla nihkeä olo. Elli katseli tapansa mukaan sivusta isän ja pikkuveljen vääntämistä, Eevan mielestä hiukan haikean näköisenä. 

   - Mitä jos veisit Ellin ja Tatun iltapesulle. Pääsisit itse samalla suihkuun ennen kuin lähdet. Olette kaikki kolme kypsää kauraa tämän iltapalan jälkeen, veikkaan. 

   Kun lapset oli peitelty sänkyihinsä ja iltasatu luettu kolmeen kertaan, Eeva avasi television. Hellyyden ehdoilla -elokuva oli näköjään päätynyt jo ruutuun. Sakari istui sohvalle Eevan viereen. 

   - Lapsista on varmaan kiva nähdä meidät välillä yhdessä sulassa sovussa, Sakari sanoi. 

   - Voi olla, mutta totuus pamahtaa silmille aika pian tällaisten hetkien jälkeen. 

   - Jos ihan rehellisiä ollaan, Sakari aloitti ja Eeva voihkaisi mielessään. Noin Sakari aloitti aina kun aikoi arvostella. 

   - No anna tulla, Eeva sanoi mutta tuijotti tiiviisti Jack Nicholsonia silmiin. 

   - Pakko sanoa että kaipaan näitä perheen yhteisiä hetkiä. 

   - M-hm. Eikö tullut lähtiessä mieleen, että jostain pitää luopua. Ei me olla enää perhe, nämä on vain hetkiä. Sinä valitsit uudenlaisen elämän. Kurja juttu, että huomasit liian myöhään mikä olisi ollutkin kivempaa. 

   - Olet oikeassa, minä vaan olin niin oudossa tilassa, kun lopultakin olin löytänyt ihmisen, joka kuunteli. Ja jonka kanssa saattoi tehdä yhdessä parempaa maailmaa. 

   - Nyt kannattaa harkita onko viisasta jatkaa tuosta. Minä tein parempaa maailmaa yksin näiden meidän yhteisten lasten kanssa. Kuvittelitko, että teiltä syntyi hienompaa jälkeä, kun laaditte agendoja siinä kirkon yhteiskunnallisessa toimikunnassa upeassa pilotissa? Maailmahan tosiaan muuttuikin paljon paremmaksi, kun te listasitte kokouksissanne arvot kohdilleen. Ja siinä samalla tutustuitte toistenne arvoihin vähän syvemminkin, Eeva lisäsi pistoja äänessään. Mutta Sakarin tuttu olemus, anteeksipyytävä ääni ja oma itsesääli saivat kyyneleet silmiin. 

   - En minä niitä arvoja anteeksi pyytele. Tasa-arvo, lähimmäisenrakkaus, kulutushysterian vastustaminen, vähemmistöjen puolustaminen, ne on kristillisen kirkon tärkeitä tehtäviä. Johanna osasi sosiologina muotoilla asiat niin positiivisesti. Sinun kanssa pelotti, kun sinä toimittajana olet aina arvostelemassa kaikkea. Helppo haukkua, kun ei tarvitse ottaa itse vastuuta mistään. Ei se toimittajaporukkakaan tätä maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi tee. 

   - Negatiivisuus on tärkeä uutiskriteeri, toimittajan tehtävä on epäillä ja etsiä totuutta. Mutta kiva kuulla, että olet löytänyt oikein positiivisen ajattelun gurun rinnallesi. Ja välillä voit sitten siitä onnellisuuskuplastasi käydä hetken leikkimässä kotia, eikä niihin hetkiin kuulu sitä erotuomarointia eikä kysymyksiä että miksei isä voi asua täällä. Nyt Eevalla kyyneleet jo valuivat poskille. 

   Sakari nousi, haki jääkaapista molemmille oluet ja istui lähemmäs Eevaa. Eevaa ärsytti, kun mies oli kuin kotonaan. Hän etsi tyhjän videokasetin ja käynnisti nauhoituksen kesken elokuvan. Alku oli mennyt puoliksi sivu suun, mutta kyllä siihen vielä pääsisi mukaan kun saisi katsoa yksin, nauraa huvittavat kohdat hiljaa itsekseen, kyynelehtiä rankemmat häpeilemättä. Sakarikin tuijotti Nicholsonia ja pyöritteli päätään astronauttihahmon naistennauratusnikseille. 

   - Joo, tuollaisia nuijia me miehet kyllä ollaan. Eikä siinä aina käy hyvin itsellekään, hän jatkoi,  mutta Eeva ei ollut kuulevinaan vihjettä. 

   - Ei meillä Johannan kanssa ole viime aikoina niin helppoa ollut. Minun vanhat työkaverini eivät hyväksy vieläkään meidän suhdetta, vaikkei kahden itsenäisen aikuisen seurustelun pitäisi kuulua muille edes seurakunnassa. Johannan ystävät taas on Helsingissä, joten me ollaan aika lailla kaksistaan vaan. Siinä ei suhde oikein saa happea. 

   - No voi voi, Eeva sanoi ja yritti keskittyä elokuvan tyttären ja äidin suhteeseen. Mitä ihmettä Sakari oikein kuvitteli. Että Eeva oli joku terapeutti? Tai äiti, jolta sai kaiken anteeksi ja hyvät neuvot vielä kaupan päälle? 

   Olut oli kihahtanut Eevalla päähän. Takana oli kaksi vapaata iltaa, jotka eivät olleetkaan tuntuneet kivoilta, vaikka oli ollut omaa aikaa. Vieressä istui Sakari katuvan oloisena ja haki lohtua häneltä, naiselta jonka luota oli lähtenyt etsimään todellista kumppanuutta uudesta ihmissuhteesta. Nöyryytetty olo vaihtui kiukkuun, mutta sitten Eevaa alkoi tilanne kaikessa klassisuudessaan huvittaa. Miksi hän suostuisi hylätyn rooliin ja vielä yrittäisi ymmärtää. Eeva nousi, haki jääkaapista toiset oluet ja tuli Sakarin viereen, ihan lähelle. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi ollut miehen sylissä. Ja näköjään siitäkin, kun Sakari oli viimeksi rakastellut Johannansa kanssa. Kauan ei Eevan tarvinnut vieressä kehrätä, kun Sakari alkoi vetää hänen puseroaan yli pään. 

   - Tässä kohtaa meidän pitäisi sytyttää tupakat, Sakari sanoi rakastelun jälkeen hymyillen. - Harmi ettei kumpikaan polta. 

   - Mistäs tiedät, Eeva virnisti. 

   - Mutta en olisi voinut kuvitella, että vielä rakastat minua ja voisit ottaa minut takaisin. Olen ihan sanaton onnesta, Sakari huokaisi Eevaa rutistaen. 

   - Mistäs sinä nyt puhut? Yhtään ei ollut tunnetta mukana. Sinun pitää nyt kerätä kamppeet ja lähteä kotiisi ennen kuin nukahdat minun sohvalle. Lapset ei käsitä missä mennään, jos ne herää kesken unien ja näkee sinut täällä, Eeva sanoi asiallisesti. 

   Sakari oli sanaton. Hän katseli ympärilleen huoneessa, jota oli jo alkanut ajatella omaksi kodikseen. Raikkaat valkoiset seinät, keittiöpäädyn kuusipanelointi, lasten piirustukset jääkaapin ovessa, pikkutavaroiden hyllykkökin, jossa ei ollut yhtään hänelle tuttua esinettä. Ne olivat hetken olleet hänen tulevaa elämäänsä. Ja siihen Ellin ja Tatun äänet, niitä oli ollut kiva kuunnella taas pari päivää. Minkälainen hirviö hänen vaimostaan oli tullut runsaassa vuodessa? No, entisestä vaimosta, jos ihan tarkkoja oltiin. Lopulta hän sai kysyttyä, miten Eeva saattoi johtaa häntä niin törkeästi harhaan. 

   - Ai minä johdin harhaan? Minähän noudatin sinun pelisääntöjä. Minä katsos olen sinkku, sinä et. Ja nyt ollaan Johannan kanssa tasoissa, olet pettänyt meitä molempia. Nonni, hopi hopi, vaatteet päälle ja kotia kohti. Kyllä sä pärjäät, Eeva myhäili ja taputti Sakaria ystävällisesti olalle. 

   Sakari ei osannut lähteä. Hän seisoi epäuskoisen näköisenä paita kainalossaan. Näinhän tämä ei voinut päättyä, jotenkin tilanne piti purkaa. 

   - En voi Eeva uskoa, millaiseksi olet muuttunut. Minä pidin sinua aina kunnollisena ihmisenä, paljon parempana kuin minä itse. 

   - Just joo. Sinäkin olet siis niitä jännittäviä ihmisiä, jotka saa sanoa, että minä nyt vaan olen näin paha, ja levitellä käsiä. Väittää etteivät voi mitään käytökselleen ja luottaa siihen, että muut kuitenkin yrittävät olla parempia. No minä en enää viitsi yrittää, eihän siitä mitään hyvää ainakaan seurannut. Mutta joka aamu on armo uus, Eeva toivotti työntäessään Sakarin porraskäytävään. 

   - Kovat on puheet. 

   - Kova on muijakin. Nyttemmin. Menes jo. 

   Omassa eteisessään Irma kuuli, kuinka Sakari lähti erikoiseen aikaan illasta. Hän hiipi katsomaan makuuhuoneen ikkunasta entisen vävyn menoa. Sakari näytti paheksuvalta vilkuillessaan Eevan ikkunoihin päin. Nurmikon yllä leijui kevyttä usvaa. Alatalon ensimmäisen kerroksen parvekkeen kaiteella istui tuttu kissa. Se hyppäsi kevyesti maahan ja lähti yksin öiselle saalistusretkelleen. Irman sydäntä kouristi.

Luvun voi myös kuunnella, täältä:

https://youtu.be/zHMF_FZb3T8