Kesäkuu, heinäkuu 1986
Juhannusviikolla
satoi. Kallea se ei huolestuttanut, hänellä oli tehtävä jota
kosteus ei haitannut. Hän pakkautui Sulon kanssa autoon, ja miehet
kävivät toimittelemassa mökillä juhannusvalmisteluja. Vihdoista
puhuttiin, mutta ainakaan ensimmäiseltä reissulta sellaisia ei
autosta kannettu. No, ehkä vihtoja ei kannattanutkaan tehdä liian
aikaisin perjantai-illan saunomisia varten, naapurit miettivät.
Keskiviikkona kaveruksilla oli jo seniorisiipeen palatessaan
vihdaksia mukanaan, mutta vielä täytyisi hakea lisää, he
selvittivät. Juho oli luvannut, että Pirttimäen saunasta eivät
löylyt juhannuksena lopu. Sitä ennen piti kuitenkin kuurata
seniorisiipi juhlakuntoon. Ilman juhannussiivoja koko keskikesän
juhlaa ei takuulla tulisi. Asukkaat hääräsivät omissa kodeissaan
hiki otsalla, ja yhteisiä tiloja pantiin kuntoon talkoilla. Oli
päätetty kokeilla omatoimista siivousta ja säästää
käyttömenoissa. Helpomminkin asian olisi voinut hoitaa.
Siivousmetodeista ilmeni niin poikkeavia käsityksiä, että
koulukunnat uhkasivat joutua ilmiriitaan. Margitilla oli eri
suihkepullot joka lähtöön, uunille ja liedelle, kaakeleille ja
pöntölle. Se ei tietenkään riemastuttanut entistä alan
ammattilaista. Maria vannoi yhden ja ainoan puhdistusaineen nimiin,
Tolulla pärjättäisiin koko hoito. Muut naiset sijoittuivat
ääripäiden väliin. Sovittelijaksi ilmaantui Alpo, joka ehdotti,
että puhdistettavat kohteet jaettaisiin kaikkien kesken, ja jokainen
hoitaisi tonttinsa kuten parhaiten taisi. Työ eteni vaikkakin
pienoisen jupinan säestyksellä eri puolilla yhteisiä tiloja.
Viikon
puolivälissä alkoi kirkastua, viikonlopuksi lupailtiin jo kunnon
kesäsäätä. Juho kiersi torstaina malttamattomana aulaa
odottaessaan lapsiltaan kyytiä Pirttimäelle. Eskon perhe oli tullut
Lahdesta panemaan paikkoja kuntoon, aikoivat jatkaa lomaansa täällä
juhannuksen jälkeenkin. Juho elätteli toiveita, että pääsisi
tulevina viikkoina useammankin kerran vanhaan kotiinsa Pirttimäellä lomailevan tyttärenpojan perheen
vieraaksi. Vihdoin Veikon auto kaarsi pihaan, Irma ja Juho työntyivät
kyytiin. Juho pääsi karkuun yksiä juhannussiivoja ja päätyi
toisiin.
Pirttimäellä
oli täysi rähinä päällä. Marjatta oli kannattanut ulos kaiken
talosta irtoavan tekstiilin, siltä Juhosta näytti. Mattopino odotti
portailla rapsimista, ryijy roikkui keinun päällä tuulettumassa,
petivaatteita paukutettiin mattopiiskalla pihapöydän päällä.
- Enhän
minä tiennykään, että täällä näin likasta oli, Juho
ihmetteli vähän loukkaantuneena.
- Eihän
nämä likaisia ole, vähän tunkkasia vaan talven jäljiltä. Pölyt
pois ja sisälle, kunhan on vähän raikastuneet tuulessa,
Marjatta selitti. - Täytyyhän täällä olla nättiä, kun
kerran olet järkännyt tänne oikein mahtibileet, hän
kiusoitteli Juhoa. Puuhellassa oli tulet, kannella kalasoppa
kiehumassa siivousporukalle. Juho tarttui viikatteeseen ja lähti
talon taa niittämään heinää omenapuiden alta. Harmi ettei tähän
aikaan oikein mikään enää kukkinut. Ennen maailmassa saatiin
sireenikimppu pöytään juhannuksena. Nyt tuomen, sireenin ja
omenapuun kukat olivat kuihtuneet aikoja sitten. Mutta Pirttimäen
maisema oli entisellään. Talon takana vehreä viidakko, edessä
mahtava näkymä aseman ja Mörkölinjan yli tehtaille päin. Täällä
korkealla tuntui kuin olisi huoltenkin yläpuolella. Vain yksi
puuttui, Juho katsahti saunalle päin kuin odottaisi näkevänsä
Lempin sen portailla istumassa ja hyräilemässä. Miten se aina
jaksoikin lauleskella niin tyytyväisenä, silloinkin kun oli eletty
vaikeita sotavuosia ja varsinkin kapinan ja Juhon vankileiriltä
paluun jälkeen. Olisi sille voinut tietysti joskus sanoa, että kiva
kun olet siinä. Mutta kyllä se sen tiesi sanomattakin. Siitäkin,
että Juho oli hänelle peräti kaksi taloa rakentanut. Onneksi Tapio
Rautavaara lauloi radiossa usein, että oi jos oisit kultaseni kaunis
ruusupuu. Silloin Juho oli aina kaapannut Lempiä vyötäisiltä ja
pyöräytellyt häntä niin kuin joskus nuorena työväentalon
tansseissa.
Työväentalon
muistaminen kouraisi sydänalasta. Sen näytelmäkerhossa hän oli
Lempiin oikein kunnolla tutustunutkin. Kaukaa Valkealasta muuttaneena
hän oli aluksi arastellut mennä toisten joukkoon, mutta työskin
puhujatilaisuudet olivat helppo keino tulla osaksi porukkaa. Paikalle
oli jo ennen kansalaissotaa saatu intomielisiä työväenaatteen
puhujia. Juho oli tunnistanut oman tilanteensa heidän kuvauksistaan.
Riistetyt työläiset saisivat pitää puolensa, ettei omistava
luokka vienyt heiltä koko elämää. Työajat olivat uuvuttavat,
palkka pieni, puutteelliset asunnot suorastaan kutsuivat sairauksia.
Mutta yhdessä pantaisiin asiat kuntoon. Pikku hiljaa muutkin
hyväksyivät joukkoonsa hiljaisen mutta luotettavan tuntuisen
miehen. Sen verran raamikaskin kaveri oli, että hänelle oli käyttöä
järjestysmiehenä tansseissa. Niihin kun kuului melkein pakollisena
ohjelmanumerona tappelu, jossa seurusteltiin puukkojenkin kanssa. Sen
lisäksi Kouvolan sakki tuli monesti huvikseen rähinöimään ja
tanssittamaan Kymintehtaan likkoja kuusankoskelaispoikien kiusaksi.
Näytelmäkerhon harjoitukset ja esitykset olivat mukavaa
rauhanomaista vaihtelua kaikenlaisen vastakkainasettelun illoille.
Niissä Juhon piti tosin ylittää kaikki estonsa, jotta sai Lempin
kiinnostumaan itsestään. Sippolassa ei ollut opittu tyttöjen
vikittelyä hienovaraisin keinoin, siellä riitti kun kysyi pääsisikö
saatille. Näiden tehtaalaisten joukossa piti laususkella mukamas
älykkäitä mielipiteitä, ettei ihan maalaistollolta vaikuttanut.
Lempikin oli kiinnostunut heti, kun Juho oli verrannut työväentalon
kattomallia jugend-rakennukseen, jonka kuvan hän oli nähnyt tehtaan
isännöitsijän kirjan kannessa. Juho pääsi kirvesmiehenä käymään
johtajien kodeissa, niissä kun oli aina yhtä ja toista
remontoitavaa.
Juho
oli istahtanut penkille huilailemaan, kun nurkan takaa kaarsi tuttu
kaksikko. Kalle ja Sulo kantoivat sylissään isoja vihdaskimppuja,
änkesivät penkille viereen ja rupesivat hommiin. Sulo oli
ensimmäistä kertaa Pirttimäellä ja ihasteli näkymiä, Kalle
esiintyi kuin isäntämies. Molemmilla oli naamallaan vähän
salaperäinen ilme.
- Mihinkäs
auton jätitten? Juho ihmetteli.
- Toho
naapurin pihaa, kuka meittii autto sillon etellisel kerral,
Kalle vinkkasi Juholle silmää.
Aurinko
lämmitti, sisältä kuului Kesäillan valssin säveliä, ympärillä
haravoitiin, hakattiin halkoja, kuurattiin saunaa ja pestiin
ikkunoita. Vieressä istui pari ihan mukavaa kaveria, Juhon oli
helppo palata kalliista muistoistaan nykyhetkeen.
- Välil
tuntuu että valmistelut on pal mukavampii kun se varsinain juhla.
Kaik on viäl eessäpäin ja on sellain odottava olo, Sulo
sanoi.
- Puhut
vähän mutta asiaa. Niin se just on, Kalle hyväksyi
ajatuksen. - Varsinaises tilaisuudes on aina vähä jännittyny
olo että meneeks kaikki putkee. Ja ihmiset vierastaa tuttujaakii,
kun ollaa veetty paremmat vehkeet niskaa. Mut huomen ei kyl mikää
voi mennä pielee, niin hyvin on kaik asiat mietitty. Naapurikii on
luvannu vesletkullaa toimittaa saunaveet, ettei tarvi kannella niit
ämpäreil alhaalta. Kun ei teil vissii ole täs omaa kaivoo.
Siihen ei Juho viitsinyt vastata, ei tarvinnut tulla arvostelemaan.
Illalla
kaikki näytti niin valmiilta ja suloiselta, että Juhoa riipaisi
sydänalasta. Hän kuulosteli, pyytäisivätkö Marjatta ja Esko
jäämään yöksi, mutta Irma komensi porukkansa reippaasti autoon.
Seniorisiipeenkin
oli laskeutunut rauha. Lattiat kiiltelivät, Mäntysuopa tuoksui,
uuninpellit oli nostettu siististi kaakeliseinää vasten nojalleen
leipomusten jälkeen. Tavallaan aika mukava pötkähtää omaan
sänkyyn, avata radio ja kuunnella kaikessa rauhassa Esko Riihelän
selostusta juhannusliikenteestä, Juho mietti. Mika ja Juha olivat
mahdottoman kivat pikkupojat, mutta kyllä siinäkin väsyi, kun
varoitteli niitä kiipeämästä katolle ja syöksymästä rinnettä
alas niitten ihmelautojensa päällä. Ens kipuvaa, sit putuvaa ja
sit viäl ulvuaa, Juho oli opettanut pojille Lempin vanhaa sanontaa,
mutta nämä olivat vain nauraneet ja jatkaneet singahteluaan. Juho
huomasi olevansa oikeastaan vähän rehjuinen ja päätti juhlistaa
hienoa päivää ottamalla suihkun. Olihan se mukavuus nyt pieni
korvaus siitä, ettei saanut yöpyä omassa kodissaan. Sitten hän
riehaantui vielä vaihtamaan lakanat. Kesän jälkeen pitäisi
varmaan päättää, mitä Pirttimäen kanssa tehdään.
Juhannusaattona
Elsa heräsi tyttärensä soittoon. Anneli oli menossa oman tyttönsä
ja miehensä kanssa Jaalaan tuttujen mökille, halusi äidinkin sinne
mukaan. Elsa ei osannut heti päättää. Nytkö hänen pitäisi
ilman ennakkovaroitusta heittäytyä tyttären porukoihin ja vielä
tuntemattomien mökille, kun Anneli ei ollut häntä kotiinsa
pyydellyt kuukausiin. Pelkäsiköhän tytär, että äiti katuisi
talonsa lahjoittamista ja alkaisi hinkua takaisin.
- En
miä näin nopiast osaa sanoa. Tulka tän kautta niin miä katon sit
mitä teen. Kun meil on tän talon väen kans omat juhlat yhen
asukkaan kotitalos.
Anneli
sanoi heidän olevan paikalla parin tunnin päästä. Äiti sopisi
hyvin mukaan mökkiporukkaan. Mutta kun Elsa näki tyttärensä
perheen, kuuli grilliostoksista ja seurasi Tuulin pelaamista jollain
oudolla vilkkuvalla härvelillä, hän ymmärsi ettei viihtyisi
juhannusaattoaan siinä joukossa, varsinkaan jonkun vieraan mökillä,
mistä ei pääsisi pois vaikka kuinka kyllästyttäisi. Elsa tajusi
kirkkaasti, miten läheisiä oman ikäisistä naapureista oli jo
tullut. He muistivat samat ajat, sodat ja tehtaan vuodet. Pulakauden
ostokorttitemppuilua ei tarvinnut selittää, väritelevision
ihmeellisyys oli kaikille yhteinen kokemus. Anneli vaikutti vähän
huojentuneelta, kun Elsa selitti luvanneensa jo lausua runon illan
juhlissa. Kiva olisi viettää yhteistä aikaa joku toinen päivä,
ihan pian. Tuuli päätettiin viedä porukalla upouuteen
huvipuistoon, sinne Tykkimäkeen.
Aili
haettiin lastensa mökille, mutta sitä ennen Suurosen sisarukset
kuskasivat kyytiä tarvitsevat seniorit eväineen Pirttimäelle. Se
lupaushan oli annettu, kun Ailia oli taloon tarjottu. Marjatta ja
Esko toivottelivat porukkaa tervetulleeksi kunnes huomasivat, että
Juho tykkäsi vähän huonoa. Hän oli isäntä talossa, nuoremmat
nyt vain vähän auttelivat panemaan paikat kuntoon. Marjattaa ja
Eskoa nauratti, he antoivat vanhan tohottaa ja keskittyivät
saunanlämmitykseen ja pöydän kattamiseen. Siinä ei ollut
vaikeuksia. Seniorisiiven naiset olivat ilmeisesti saaneet jonkin
leipomiskohtauksen. Karjalanpiirakoita riitti, munavoikulho oli
pullollaan, pullakranssin keskellä oli kolmenlaisia pipareita.
Marjatta kantoi pöytään vielä jonkin mamman marjapiirakankin.
Juho
silmäili pöytää kuin olisi itse loihtinut tarjottavat ja kehotti
vieraita ottamaan. Eskon piti kuitenkin ängetä vielä väliin
tarjoamaan muovimukeista jotain kuohuvaa. Että nyt maljoja
kohottamaan, Kuusaalla, Juho päivitteli mielessään mutta antoi
asian olla. Oli kuulemma sitruunasoodaan sekoitettua marjamehua
Marjatan kellarista, ihan mukavaltahan se maistui. Juho nyt kumminkin
piti pienoisen maljapuheen toivottaen vielä kaikki pitämään
hauskaa tässä vaatimattomassa majassa, jonka hän oli omin käsin
rakentanut. Siis niinkuin numero kakkosena sen aikaisemmin nähdyn
isomman talon jälkeen.
Miehet
lähtivät saunaan. Saunomisesta ei tahtonut tulla loppua, niin hyvät
oli löylyt ja niin helppoa istua lauteilla toisten samanlaisten
hidastetun filmin sankarien kanssa. Nyt ei ollut oven takana
odottamassa kaupungin reipas liikuntajumppari, joka ohjaisi heidät
altaaseen. Sai vetäistä pyyhkeen kuhmuraisten muotojensa peitteeksi
ja vaipua saunankuistin penkille lonkero- tai oluttölkki kädessä
vain huokaisemaan. Löylytauolla Kalle kävi kassillaan pukuhuoneen
puolella, nappasi pullon ja pani sen ylpeänä kiertämään
varmistettuaan, ettei lähistöllä liikkunut naiseläjiä.
- Eiköhän
oteta. Tää se vasta on juomista jaloin, kolmasti kirkastettu,
hän ojensi putelin ensin illan isännälle. Juho maistoi varovasti,
otti sitten uuden hörpyn ja totesi kulmat kurtussa: ihan hyvää
vettä. Kalle maistoi, hörppäsi lisää ja ryntäsi avaamaan
toisen pullon. Kolmannen avattuaan hän uskoi jo. Joku oli
kähveltänyt pontikan ja pannut tilalle vettä. Alpo, Sulo, Torsti,
Väinö, Juho ja Veikko näyttivät ensin tyrmistyneiltä mutta
alkoivat sitten vaivihkaa hekotella. Kalle riehaantui lisää,
syöksyi vetämään vaatteita päälleen. Saakelin naapuri, se se
varmaan oli vaihtanut kallisarvoisen lastin veteen, kun Kalle oli
luottanut hänelle aarteensa säilytettäväksi. Samassa hän huomasi
pullokassin pohjalla taitellun paperin.
- Terve,
vaari. Nähtiin iskän kans sin aikaansaannos kun käytiin laittaas
mökkiä juhannuskuntoon. Ihan siistii, mut eiköhän yksi
onnettomuus tässä perheessä riitä tämän vuoden tarpeisiin. Olen
vähän miettiny asioita tän nykytilani takia. Älä kanna kaunaa.
Terveisin Teemu. P.S. Hyvää juhannusta.
Kalle
vaipui penkille kirje kädessään ja vakavoitui. Teemu oli vaarinsa
silmäterä, jolle oli vappuna meinannut käydä tosi huonosti. Nyt
hän kantoi huolta isoisästä, kotipolttoisestahan voisi lähteä
näkö, jopa henki. Oikeastaan pojasta voisi olla ylpeä, noin aikava
jo vaikka on niin nuori. Ja olihan sitä olutta kuitenkin tarpeeksi.
Kalle-vaari oli jo alkanut muovata pojanpojastaan pyhimysmäistä
hahmoa, niin koville oli Teemun ruhjominen ottanut. Mutta oma poika
oli valanut öljyä laineille, ihan tavallinen vilkasliikkeinen nuori
Teemu oli. Ilmeisesti hän oli onnistunut härnäämään lahtelaista
puukonheiluttelijaa joskus Kuusaalla, ja vappuhörhöissään kaveri
oli päättänyt kostaa. Kalle kertoili tarinaa saunakavereillekin.
- Tännehän
kuulemma tulee Lahest jengii haastamaa riitaa kuusaalaisnuorten
kanssa. Näil meikäläisil on ihan sanonta, että tuppa Kuusaalle
Asu-Valinnan lipan alle, niin saat turpaa.
Naisia
ei huvittanut saunoa juuri kun oli saatu vaivalla tukka nätiksi ja
parempi kolttu päälle. Jälkihiki pilaisi kuitenkin sen kainalot.
Ihanampaa istuksia pihakeinussa ja ihmetellä avaraa maisemaa. Miehet
tulivat pikku hiljaa seuraan ja alkoivat kisailla pikkupoikien ja
Ellin kanssa siitä, kuka osaisi pelata paremmin elektronisilla
vempaimilla. Eevasta oli ihana nähdä, miten Tatusta ja Ellistä
pidettiin huolta, vaikkei oma isä ollutkaan juhlimassa heidän
kanssaan. Lapsia nauratti vanhojen kummallinen sanavarasto. Mikä on
höyli, mitä tarkoittaa reta, miksi sanotaan tälviisii, he
kikattivat. Olisi varmaan paljon trendikkäämpää nauttia skumppaa
jossain merenrantakalliolla muiden toimittajien kanssa, mutta Eevasta
tämä oli parasta. Suurperhe yhdessä. Siistii olla näin nynny.
Eipä siistii, kuten hänen lapsensa kavereineen oudosti sanoivat.
Alpo
kaivoi klarinettinsa esille, Kalle oli ottanut haitarin mukaan. Ei
puuttunut enää kuin järvi, kokko ja Suomen lippu. Irma ja Veikko
aloittivat bravuurinumeronsa On kesän kirkas huomen. Se herkisti
kaikki tuijottelemaan jonnekin kauas. Mäeltä näkyi metsiä niin
etäälle kuin silmä kantoi. Siellä saattoi kuvitella samanlaisten
porukoiden istuvan nuotioidensa ääressä, laulavan yhdessä tuttua
rallia tai haikeaa kansanlaulua ja muistelevan menneitä
juhannuksiaan. Kun Elsa nousi ja alkoi lausua runoa, Juhon silmäkulma
kostui. Tätä Lempi oli esittänyt joka kesä työväentalon
juhlassa. Lempin äänessä oli ollut syvyyttä, sointia, jännää
helinääkin. Mutta Elsan lausunnassa kuului riemu. Vain hän itse
tiesi syyn: koko ikänsä hän oli uneksinut siitä, että saisi
toiset kuuntelemaan runon voimaa. Nyt unelmasta oli tullut totta,
näin monen vuosikymmenen jälkeen, näin vanhana. Kummallisinta oli
se, että Elsa tavoitti sisältään ne samat pakahduttavat
tunnelmat, jotka hän oli kokenut puoli vuosistaa sitten esittäessään
runoa saunan jälkeen peilikuvalleen pukuhuoneen hämärissä, kun
muu perhe oli lähtenyt sisälle keittämään saunakahvia. Minä
taidan olla se sama Elsa aina vaan, vaikken peilikuvasta enää
oikein itseäni tunnistakaan, hän oivalsi.
Kalle
ja Alpo vetäisivät vielä Satumaan ennen kuin Veikko alkoi
kehotella porukkaa grillin ääreen. Lapset eivät kuitenkaan
antaneet periksi ennen kuin saivat esittää oman laulunsa. Pian
vanhat ja nuoret ja kaikki siltä väliltä hoilottivat kurkku
suorana lasten perässä: Kanootin kapean vesille työnsin,
seuraan nyt majavaa vaeltavaa. Veikko sai lopulta veisuun poikki
huutamalla, että makkarat palaa, annetaanko majaville vai syödäänkö
itse?
Muusikot
saivat pitää ihan puoliaan, että ehtivät välillä syödä ja
juoda, niin kovaa yleisö vaati lisää tanssittavaa. Margit oli
mielissään, kun Alpo jälleen haki tangoon ja valssiin. Irma ja
Veikko osasivat vähän jiveä, Veikko pyöritti Mariaakin
pihakalliolla. Esko koetti tanssittaa siskoaan ja vaimoaan
tasapuolisesti, pikkulapset hyppivät aikuisten keskellä hiki
päässä. Naapuristakin tultiin pihaan pyörähtelemään. Mutta
jännintä kaikista oli se, kun Juho kumarsi Elsalle ja vei tämän
hitaaseen valssiin. Kun aurinko oli laskettu mailleen haikein
vilkutuksin, Juhosta ei ollut ollenkaan vaikeaa lähteä takaisin
seniorisiipeen.
- Äitiäitiäitiäiti
tu äkkiä kattomaan!
- Oota
vähän, tulen ihan kohta.
- Tää
sulaa ja sit et enää näe.
Eeva
keskeytti lettutaikinan teon ja paineli lastenhuoneeseen ihmeissään.
Tatu oli koonnut illan iloksi kolmimetrisen legopötkön.
- Hieno.
Mut eihän toi sula.
- Niin
mutta muuten et olisi tullut heti.
Perjantai-iltaisin
Elli ja Tatu olivat erityisen touhukkaita. Nyt oli jo käyty
vuorenrinteessä retkellä, tavattu siellä Matti kiikaroimassa,
koukattu keskustan kautta ostamaan jätskit helteisen sään
kunniaksi ja kotiuduttu naamat ja puseronrintamukset tahmaisina. Elli
oli vähän käheä.
- Äiti
haittaako jos hengitys lannistuu?
- Ei
se lannistu. Mutta ei kannata puhua kamalasti, jos kurkku on kipeä.
- Saako
ajatella? Tai laskea mielessä esmes viisi plus viisi?
Eeva
oli vastaamassa Ellille, kun puhelin soi. Langan päässä oli
seurakunnan tiedottaja Kristiina. Hän kuulosti hätääntyneeltä.
Eeva ja Kristiina olivat tutustuttuaan pian huomanneet olevansa
samalla aaltopituudella. Eeva oli tiedotusjohtokunnan jäsenenä
päässyt kuulemaan yhtä ja toista Kristiinan työkavereiden
asenteista ja tiedottajan murheista – ei ollut helppoa olla talon
ainoa oman ammattinsa edustaja. Kuuntelija oli tarpeen, mutta että
perjantai-iltana kahdeksan jälkeen. Kristiina oli kuitenkin itkun
partaalla.
- Olen
ihan poikki. Juttelin tänään kolme tuntia Reijon, sen
nuorisopastorin kanssa. Melkein tapeltiin, ainakin kinasteltiin.
Reijo on tosi kiukkuinen siitä, kun ollaan tekemässä seurakunnan
lehteen juttua puolustusvoimien vierailusta rippikoululeirillä. Hän
vaahtosi minulle suut silmät täyteen isänmaallisuutta ja Suomen
puolustuskykyä ja nuorten maanpuolustushengen ylläpitämistä ja
väitti että olen epäisänmaallinen ja melkein maanpetturi, jos
kirjoitan aiheesta. Mutta mehän sovittiin johtokunnassa, että juttu
tehdään, eikö?
Eeva
oli äimänä, leppoisasta Reijosta oli vaikea kuvitella noin
yksisilmäistä lehdenlukijaa. Reijolle oli leirin johtajana
kerrottu, että rippikoululaisilta, isosilta ja lasten vanhemmilta
kysyttäisiin, oliko heistä hyvä ajatus esitellä aseita
kristillisen sanoman julistuksen keskellä. Kristiina ei ollut vielä
lopettanut.
- Kaiken
kukkuraksi Reijo on saanut taustatukea sinun eksältäsi. He on
molemmat käyneet kirkkoherran puheilla, ettei juttua julkaistaisi.
Nyt
ei Eeva enää uskonut korviaan. Tatu ja Elli ilmestyivät huoneeseen
ihmettelemään äidin äänensävyä ja mankumaan lettuja. Eeva
huokaisi huomatessaan, että ihana perheilta oli lähdössä käsistä
ja sanoi, että Kristiinan on paras tulla kylään juttelemaan ja
vähän rauhoittumaan. Puolen tunnin päästä letut oli paistettu,
vieras ehtinyt pöytään ja juttu lainehti seurakunnan tiedottamista
paljon keskeisemmissä elämän kysymyksissä.
- Nyt
tarhassa Liisakin tajuaa sattuman, Elli pohjusti.
- Ai?
- Että
se ei oo pippaamista vaan sattumaa.
Kristiina
vilkaisi Eevaa: miten kielitieteelliseen kysymykseen kuului
suhtautua. Asiallisesti. Pöydän nuorimmat siirtyivät
käsittelemään raaka-aineen olemusta. Ellille oli jo selvinnyt,
että raaka-aine on jotain, josta valmistetaan jotain muuta. Tatu
palasi asiaan.
- Miksi
vedestä tehdään teetä?
- Vesi
on teen raaka-aine, Elli opetti.
- Mitä
tarkoittaa raaka-aine? Tatu halusi tietää.
- No
että vedestä tehdään teetä, Elli vastasi ja molemmat olivat
tyytyväisiä. Eeva katsoi Kristiinaa, joka ymmärsi: keskustelu ylsi
hyvin pappisveljen kanssa käydyn väittelyn tasolle. Lapset saivat
katsoa vielä yhden piirretyn ja sitten mars suihkuun ja maate.
Kristiina kuunteli olohuoneesta, kun Eeva luki pienilleen
iltarukouksen. On näillä ainakin tolkun äiti, hän mietti ja
ihmetteli, kuinka Eeva oli edes päätynyt naimisiin Sakarin kanssa.
Ilta
oli hämärtynyt, parvekkeen avoimesta ovesta kuului kevyen
kesäsateen sihinä, kostean hiekan tuoksu nousi huoneeseen asti. Nyt
Eeva tiesi varoa, ei menty siidereiden kanssa parvekkeelle.
Salakuuntelijoista ei näköjään ollut pulaa, ja Kristiinalla
näytti olevan paljon sydämellään.
- Anna
palaa.
- Mistä
edes aloittaisin. Jos olisin arvannut, että seurakunnassa voi olla
näin katalaa peliä ja selkäänpuukottamista ja ilkeyttä toisia
kohtaan, en olisi varmaan hakenutkaan tänne. Kuulin vasta valintani
jälkeen, että ennen neuvoston kokousta kristilliset oli pitäneet
polvirukouksia Varismäen seurakuntakodissa, ettei minua valittaisi.
Joku oli valistanut heitä, että minä lietsoin nuorena isosena
rippikoululaisia vallankumoukseen. No, järkättiinhän me toisten
isosten kanssa vanhempien vierailupäivänä oikein lippumarssi ja
laulettiin sorrettujen kansojen puolesta, kun Niina oli hankkinut sen
Lautanen Guatemalan verta -älppärin. Nyt ymmärrän, ettei se ollut
järin fiksua, mutta ei papit kieltäneetkään meitä. Ja siitähän
on jo yli viisitoista vuotta. Olen saanut enemmän paskaa niskaan
puolessa vuodessa täällä kuin kolmessa vuodessa lehdissä. Mikä
näitä vaivaa, tämänhän piti olla kristittyjen yhteisö, jossa
kaikki oikein säntää auttamaan ja tukemaan toisiaan. Mutta täällä
kilpaillaan sieluista verissäpäin, ja kaikki keinot on sallittu.
Eeva
antoi toisen pauhata päällimmäiset ulos ennen kuin alkoi varovasti
kysellä esimerkkejä.
- Alkuvuodesta
tuskastutti, kun diakoniatyötä johtava lehtori istui tuntikausia
päivässä minun huoneessa huokailemassa omia asioitaan, enkä
päässyt tekemään töitäni. En minä kehdannut sanoa uutena
työntekijänä että alas nostella. Sitten hän toi työalansa
toimintasuunnitelman jaettavaksi illan kirkkoneuvoston kokouksessa.
Siinä sanottiin, että diakoniatyö ei ole voinut laatia
toimintasuunnitelmaa, koska tiedottaja ei ole kertonut, paljonko he
ovat saaneet määrärahaa. Olisi kysynyt, jumankauta istui aina
siinä säätämässä mahakipujaan eikä kysynyt, miten paljon he
saivat! Nehän on kaikille julkista tietoa, seurakunnan budjetti,
olisi katsonut pöytäkirjasta. Kerroin kirkkoherralle etten tiennyt,
että toimikunnille piti ilmoittaa erikseen niiden budjeteista,
kirkkoherra taas vaati lehtoria muuttamaan syytöksen
kohtuullisemmaksi. Illalla kokouksessa selvisi, että lehtori oli
leikannut sen kohdan toimintasuunnitelmasta saksilla pois. Arvaa
kyseltiinkö sitten erityisesti, mitä oli saksittu! Eikä minulla
ole sihteerinä puheoikeutta neuvostossa, kaikki jäi minun syyksi!
Kristiinan
ääni kohosi itkuiseksi, nyt kyllä yläparvekkeella voisi
tarkkaavainen kuulija päästä jyvälle tapahtumien käänteistä.
Eeva pyöritteli päätään myötätuntoisena. Tuohan oli silkkaa
ilkeyttä ja pahansuopuutta. Eevalle toimintamalli ei ollut enää
uutta, hän oli Sakarin vaimona ehtinyt nähdä yhtä ja toista
kollegoiden kampittamisesta. Hän muisti, miten lähetysseurat olivat
olleet täynnä pyhää vihaa, kun kirkkoherra oli määrännyt, että
kirkollisissa ilmoituksissa ei saanut enää kertoa, kumman järjestön
lähetysiltaa mainostettiin. Kaikki oli tästedes yksinkertaisesti
seurakunnan toimintaa. Kuinka nyt laskettaisiin, kumpi oli kovemmassa
kurssissa, kun yleisö ei pystynyt päättelemään, oliko tilaisuus
sleyläisten vai sls:läisten? Iso virhe, lähetysväki itki.
Kristittyjen suuresta ykseydestä ei ollut tietoakaan.
Kristiina
rauhoittui vähän, kun kuuli ettei ollut ainoa, jota potkittiin
päähän tässä rakastavassa Herran yhteisössä. Molempia alkoi jo
naurattaa, kun he muistelivat valtuuston kokouksia. Eeva kertoi, että
kun uutta seurakuntakeskusta suunniteltiin, hän kävi joskus
seuraamassa kokouksia. Valtuustossa keskusteltiin kiivaasti.
Puheenvuoroja ei käytetty hinnoista tai urakoitsijoiden valinnasta
vaan siitä, tuleeko taloon puhelinkoppi. Myös rakennuksen katto
nostatti tunteita. Oli harjakattokoulukunta ja tasakattokoulukunta.
Siinä vaiheessa, kun tasakattoa perusteltiin sillä, että Raamatun
tapahtumapaikkojen taloissakin oli tasakatot, sihteerin oli ollut
selvästi vaikeaa pitää naamansa peruslukemilla.
Lisää
vettä myllyyn saatiin seurakuntakeskuksen taidehankintatyöryhmän
työskentelystä. Eeva oli kuullut taiteilijakaveriltaan, millaisen
vierailun työryhmä oli tehnyt hänen ateljeehensa. Joku jäsenistä
oli iskenyt silmänsä valmiiseen työhön, jossa talikko sojotti
maasta niityn laidalla.
- Hän
sanoi, että sen voisi ostaa, jos taiteilija muuttaisi taulun nimen
Pakettipelto joksikin muuksi. Liian kantaaottava. Sitten toinen jäsen
hoksasi, että taulussahan on unikoita, niistähän saa oopiumia.
Niitä taiteilija ei enää käynyt maalaamaan uusiksi, vaikka nimen
sai kyllä vaihtaa. Voin kuvitella, että Hannulla oli pokassa
pitämistä. Mutta täytyyhän taulut saada kaupaksi.
Tästä
oli helppo siirtyä pisteyttämään pappeja. Nykyinen kirkkoherra
pitäisi opettaa tavoille, hän ei tervehtinyt seurakuntalaisia
työskennellessään kirkkoherranvirastossa. Äitiyslomaa pitävältä
Eevalta hän oli kysynyt lastenvaunuihin kurkistaen: ”Etkö sinä
tee mitään muuta äitiyslomallasi kuin hoidat lasta?” Hän antoi
kilpailevien hautaustoimistojen valitusten viraston naisten
käytännöistä päätyä neuvoston käsittelyyn kuuntelematta omia
alaisiaan, jotka olivat vain pitäneet kiinni saamistaan ohjeista.
- Vellihousu!
naiset kajauttivat mutta tulivat sitten tuntoihinsa. Eikö
seurakunnasta muka löytynyt mitään hyvää ja kaunista? No,
ainakin viraston ja taloustoimiston naiset olivat kivoja ja
täyspäisiä. Ja se uusi poikatyöntekijä oli oikein helposti
katsottavan näköinen, Eeva ja Kristiina kikattivat ja sihauttivat
uudet siiderit auki.
Kello
oli puolenyön paikkeilla, kun maailma oli pantu järjestykseen ja
siitä oli tullut ihan hyvä. Kristiina oli saanut luvan olla jämäkkä
tiedottajan roolissaan ja pitää tiedottamisen ammattilaisena
kirkkoherralle esitelmän siitä, miten seurakuntalaiset saadaan
ylipäätään lukemaan lehteään. Parempi että puhutaan vähän
otsasuonet pullistellen kuin että ei puhuta ollenkaan. Seurakunnan
pitää ottaa kantaa, antaa veronmaksajien sanoa näkemyksiään,
vaikka ne vähän kirpaisisivatkin. Kirkolla ei ollut varaa
piileskellä hymistelyn takana, jos se halusi edelleen
sanankuulijoita penkkeihin. Piti palata lähtöruutuun, eikös se
aatteen nasaretilainen perustajajäsenkin pannut hulinaksi
temppelissä, johon oli pesiytynyt kaikenlaista ylimääräistä
markkinamiestä.
Tässä
vaiheessa Eeva jo elätteli toiveita, että Kristiinakin väsyisi.
Turhaan, nyt tämä oli vasta päässyt vauhtiin. Eevalla oli takana
aikainen aamuherätys, lasten saattaminen tarhaan, työpäivä,
lapset tarhasta kotiin, illan touhut Ellin ja Tatun kanssa. Hänen
silmänsä luppasivat, mutta Kristiina vain piristyi. Puoli yhden
aikaan Eeva hätkähti sohvalla hereille, kun Kristiina kivahti: kuunteletko sinä yhtään?
- Totta
puhuen en. Kuntopohja petti. Jatketaanko joku toinen kerta? Hän etsi
Kristiinan käsilaukun, vei lasit keittiöön ja yritti vitsailla.
- Mihis
aikaan vieras olisi kotona, jos nyt lähtisi?
Kristiina heilahti
pettyneen näköisenä ovesta ulos. Hän ei tiennyt, miltä tuntui
herätä lauantaiaamunakin kuudelta. Korjatessaan
laseja pöydältä Eeva vilkaisi hämärälle pihalle. Kristiina
paineli jo mestarikerhon edessä melkoisessa etunojassa, ja samassa
hänen eteensä tupsahti metsäpolulta mies. Ei ollut vaikea arvata
lähes pimeässäkään, kuka hahmo oli. Maastohousut toimittivat
tässä tapauksessa päinvastaista virkaa, reppu vahvisti
tunnistuksen. Kristiina näytti säikähtävän ja heti rauhoittuvan,
kun mies nosti kämmenensä ylös kuin antautuisi. Jaha, lähtivätkin
sitten samaan suuntaan. Ja eikös vaan Kristiina napannut Matin
käsivarresta tukea. On siinäkin äijä, mitähän se salaperäinen
tyttöystävä tuollaisista yöllisistä talutteluista sanoisi.
Eeva
jäi tuijottamaan kesäyöhön ja miettimään illan keskustelua.
Olivat hekin naiskaksikko, toinen papin eksä ja toinen seurakunnan
tiedottaja. Mitään mukavaa sanottavaa he eivät illan aikana olleet
keksineet kirkosta. Kummallakin oli hienot kokemukset
seurakuntanuoriajoiltaan, molemmat taisivat uskoa Jumalaan, vaikkei
asiasta ollut yleensä tapana edes keskustella seurakunnan
sisäpiiriläisten kesken. Eeva ainakin tunsi olonsa turvalliseksi,
kun sai tilittää iltarukouksessa huolensa. Nyt kyllä hävetti.
Montakohan käskyä tuli tänä iltana rikottua.
- Siunausta,
Eeva kuiskasi ja piirsi ilmaan ristinmerkin Kristiinan loittonevaa
selkää kohti.
Luvun voi myös kuunnella kuvitettuna täältä:
https://youtu.be/6Hnrc4L2yFg
Luvun voi myös kuunnella kuvitettuna täältä:
https://youtu.be/6Hnrc4L2yFg