9. luku

 

Kesäkuu, heinäkuu 1986

Juhannusviikolla satoi. Kallea se ei huolestuttanut, hänellä oli tehtävä jota kosteus ei haitannut. Hän pakkautui Sulon kanssa autoon, ja miehet kävivät toimittelemassa mökillä juhannusvalmisteluja. Vihdoista puhuttiin, mutta ainakaan ensimmäiseltä reissulta sellaisia ei autosta kannettu. No, ehkä vihtoja ei kannattanutkaan tehdä liian aikaisin perjantai-illan saunomisia varten, naapurit miettivät. Keskiviikkona kaveruksilla oli jo seniorisiipeen palatessaan vihdaksia mukanaan, mutta vielä täytyisi hakea lisää, he selvittivät. Juho oli luvannut, että Pirttimäen saunasta eivät löylyt juhannuksena lopu. Sitä ennen piti kuitenkin kuurata seniorisiipi juhlakuntoon. Ilman juhannussiivoja koko keskikesän juhlaa ei takuulla tulisi. Asukkaat hääräsivät omissa kodeissaan hiki otsalla, ja yhteisiä tiloja pantiin kuntoon talkoilla. Oli päätetty kokeilla omatoimista siivousta ja säästää käyttömenoissa. Helpomminkin asian olisi voinut hoitaa. Siivousmetodeista ilmeni niin poikkeavia käsityksiä, että koulukunnat uhkasivat joutua ilmiriitaan. Margitilla oli eri suihkepullot joka lähtöön, uunille ja liedelle, kaakeleille ja pöntölle. Se ei tietenkään riemastuttanut entistä alan ammattilaista. Maria vannoi yhden ja ainoan puhdistusaineen nimiin, Tolulla pärjättäisiin koko hoito. Muut naiset sijoittuivat ääripäiden väliin. Sovittelijaksi ilmaantui Alpo, joka ehdotti, että puhdistettavat kohteet jaettaisiin kaikkien kesken, ja jokainen hoitaisi tonttinsa kuten parhaiten taisi. Työ eteni vaikkakin pienoisen jupinan säestyksellä eri puolilla yhteisiä tiloja.

   Viikon puolivälissä alkoi kirkastua, viikonlopuksi lupailtiin jo kunnon kesäsäätä. Juho kiersi torstaina malttamattomana aulaa odottaessaan lapsiltaan kyytiä Pirttimäelle. Eskon perhe oli tullut Lahdesta panemaan paikkoja kuntoon, aikoivat jatkaa lomaansa täällä juhannuksen jälkeenkin. Juho elätteli toiveita, että pääsisi tulevina viikkoina useammankin kerran vanhaan kotiinsa Pirttimäellä lomailevan tyttärenpojan perheen vieraaksi. Vihdoin Veikon auto kaarsi pihaan, Irma ja Juho työntyivät kyytiin. Juho pääsi karkuun yksiä juhannussiivoja ja päätyi toisiin. 

   Pirttimäellä oli täysi rähinä päällä. Marjatta oli kannattanut ulos kaiken talosta irtoavan tekstiilin, siltä Juhosta näytti. Mattopino odotti portailla rapsimista, ryijy roikkui keinun päällä tuulettumassa, petivaatteita paukutettiin mattopiiskalla pihapöydän päällä. 

   - Enhän minä tiennykään, että täällä näin likasta oli, Juho ihmetteli vähän loukkaantuneena. 

   - Eihän nämä likaisia ole, vähän tunkkasia vaan talven jäljiltä. Pölyt pois ja sisälle, kunhan on vähän raikastuneet tuulessa, Marjatta selitti. - Täytyyhän täällä olla nättiä, kun kerran olet järkännyt tänne oikein mahtibileet, hän kiusoitteli Juhoa. Puuhellassa oli tulet, kannella kalasoppa kiehumassa siivousporukalle. Juho tarttui viikatteeseen ja lähti talon taa niittämään heinää omenapuiden alta. Harmi ettei tähän aikaan oikein mikään enää kukkinut. Ennen maailmassa saatiin sireenikimppu pöytään juhannuksena. Nyt tuomen, sireenin ja omenapuun kukat olivat kuihtuneet aikoja sitten. Mutta Pirttimäen maisema oli entisellään. Talon takana vehreä viidakko, edessä mahtava näkymä aseman ja Mörkölinjan yli tehtaille päin. Täällä korkealla tuntui kuin olisi huoltenkin yläpuolella. Vain yksi puuttui, Juho katsahti saunalle päin kuin odottaisi näkevänsä Lempin sen portailla istumassa ja hyräilemässä. Miten se aina jaksoikin lauleskella niin tyytyväisenä, silloinkin kun oli eletty vaikeita sotavuosia ja varsinkin kapinan ja Juhon vankileiriltä paluun jälkeen. Olisi sille voinut tietysti joskus sanoa, että kiva kun olet siinä. Mutta kyllä se sen tiesi sanomattakin. Siitäkin, että Juho oli hänelle peräti kaksi taloa rakentanut. Onneksi Tapio Rautavaara lauloi radiossa usein, että oi jos oisit kultaseni kaunis ruusupuu. Silloin Juho oli aina kaapannut Lempiä vyötäisiltä ja pyöräytellyt häntä niin kuin joskus nuorena työväentalon tansseissa. 

   Työväentalon muistaminen kouraisi sydänalasta. Sen näytelmäkerhossa hän oli Lempiin oikein kunnolla tutustunutkin. Kaukaa Valkealasta muuttaneena hän oli aluksi arastellut mennä toisten joukkoon, mutta työskin puhujatilaisuudet olivat helppo keino tulla osaksi porukkaa. Paikalle oli jo ennen kansalaissotaa saatu intomielisiä työväenaatteen puhujia. Juho oli tunnistanut oman tilanteensa heidän kuvauksistaan. Riistetyt työläiset saisivat pitää puolensa, ettei omistava luokka vienyt heiltä koko elämää. Työajat olivat uuvuttavat, palkka pieni, puutteelliset asunnot suorastaan kutsuivat sairauksia. Mutta yhdessä pantaisiin asiat kuntoon. Pikku hiljaa muutkin hyväksyivät joukkoonsa hiljaisen mutta luotettavan tuntuisen miehen. Sen verran raamikaskin kaveri oli, että hänelle oli käyttöä järjestysmiehenä tansseissa. Niihin kun kuului melkein pakollisena ohjelmanumerona tappelu, jossa seurusteltiin puukkojenkin kanssa. Sen lisäksi Kouvolan sakki tuli monesti huvikseen rähinöimään ja tanssittamaan Kymintehtaan likkoja kuusankoskelaispoikien kiusaksi. 

   Näytelmäkerhon harjoitukset ja esitykset olivat mukavaa rauhanomaista vaihtelua kaikenlaisen vastakkainasettelun illoille. Niissä Juhon piti tosin ylittää kaikki estonsa, jotta sai Lempin kiinnostumaan itsestään. Sippolassa ei ollut opittu tyttöjen vikittelyä hienovaraisin keinoin, siellä riitti kun kysyi pääsisikö saatille. Näiden tehtaalaisten joukossa piti laususkella mukamas älykkäitä mielipiteitä, ettei ihan maalaistollolta vaikuttanut. Lempikin oli kiinnostunut heti, kun Juho oli verrannut työväentalon kattomallia jugend-rakennukseen, jonka kuvan hän oli nähnyt tehtaan isännöitsijän kirjan kannessa. Juho pääsi kirvesmiehenä käymään johtajien kodeissa, niissä kun oli aina yhtä ja toista remontoitavaa. 

   Juho oli istahtanut penkille huilailemaan, kun nurkan takaa kaarsi tuttu kaksikko. Kalle ja Sulo kantoivat sylissään isoja vihdaskimppuja, änkesivät penkille viereen ja rupesivat hommiin. Sulo oli ensimmäistä kertaa Pirttimäellä ja ihasteli näkymiä, Kalle esiintyi kuin isäntämies. Molemmilla oli naamallaan vähän salaperäinen ilme. 

   - Mihinkäs auton jätitten? Juho ihmetteli. 

   - Toho naapurin pihaa, kuka meittii autto sillon etellisel kerral, Kalle vinkkasi Juholle silmää. 

   Aurinko lämmitti, sisältä kuului Kesäillan valssin säveliä, ympärillä haravoitiin, hakattiin halkoja, kuurattiin saunaa ja pestiin ikkunoita. Vieressä istui pari ihan mukavaa kaveria, Juhon oli helppo palata kalliista muistoistaan nykyhetkeen. 

   - Välil tuntuu että valmistelut on pal mukavampii kun se varsinain juhla. Kaik on viäl eessäpäin ja on sellain odottava olo, Sulo sanoi. 

   - Puhut vähän mutta asiaa. Niin se just on, Kalle hyväksyi ajatuksen. - Varsinaises tilaisuudes on aina vähä jännittyny olo että meneeks kaikki putkee. Ja ihmiset vierastaa tuttujaakii, kun ollaa veetty paremmat vehkeet niskaa. Mut huomen ei kyl mikää voi mennä pielee, niin hyvin on kaik asiat mietitty. Naapurikii on luvannu vesletkullaa toimittaa saunaveet, ettei tarvi kannella niit ämpäreil alhaalta. Kun ei teil vissii ole täs omaa kaivoo. Siihen ei Juho viitsinyt vastata, ei tarvinnut tulla arvostelemaan. 

   Illalla kaikki näytti niin valmiilta ja suloiselta, että Juhoa riipaisi sydänalasta. Hän kuulosteli, pyytäisivätkö Marjatta ja Esko jäämään yöksi, mutta Irma komensi porukkansa reippaasti autoon. 

   Seniorisiipeenkin oli laskeutunut rauha. Lattiat kiiltelivät, Mäntysuopa tuoksui, uuninpellit oli nostettu siististi kaakeliseinää vasten nojalleen leipomusten jälkeen. Tavallaan aika mukava pötkähtää omaan sänkyyn, avata radio ja kuunnella kaikessa rauhassa Esko Riihelän selostusta juhannusliikenteestä, Juho mietti. Mika ja Juha olivat mahdottoman kivat pikkupojat, mutta kyllä siinäkin väsyi, kun varoitteli niitä kiipeämästä katolle ja syöksymästä rinnettä alas niitten ihmelautojensa päällä. Ens kipuvaa, sit putuvaa ja sit viäl ulvuaa, Juho oli opettanut pojille Lempin vanhaa sanontaa, mutta nämä olivat vain nauraneet ja jatkaneet singahteluaan. Juho huomasi olevansa oikeastaan vähän rehjuinen ja päätti juhlistaa hienoa päivää ottamalla suihkun. Olihan se mukavuus nyt pieni korvaus siitä, ettei saanut yöpyä omassa kodissaan. Sitten hän riehaantui vielä vaihtamaan lakanat. Kesän jälkeen pitäisi varmaan päättää, mitä Pirttimäen kanssa tehdään. 

Juhannusaattona Elsa heräsi tyttärensä soittoon. Anneli oli menossa oman tyttönsä ja miehensä kanssa Jaalaan tuttujen mökille, halusi äidinkin sinne mukaan. Elsa ei osannut heti päättää. Nytkö hänen pitäisi ilman ennakkovaroitusta heittäytyä tyttären porukoihin ja vielä tuntemattomien mökille, kun Anneli ei ollut häntä kotiinsa pyydellyt kuukausiin. Pelkäsiköhän tytär, että äiti katuisi talonsa lahjoittamista ja alkaisi hinkua takaisin. 

   - En miä näin nopiast osaa sanoa. Tulka tän kautta niin miä katon sit mitä teen. Kun meil on tän talon väen kans omat juhlat yhen asukkaan kotitalos. 

   Anneli sanoi heidän olevan paikalla parin tunnin päästä. Äiti sopisi hyvin mukaan mökkiporukkaan. Mutta kun Elsa näki tyttärensä perheen, kuuli grilliostoksista ja seurasi Tuulin pelaamista jollain oudolla vilkkuvalla härvelillä, hän ymmärsi ettei viihtyisi juhannusaattoaan siinä joukossa, varsinkaan jonkun vieraan mökillä, mistä ei pääsisi pois vaikka kuinka kyllästyttäisi. Elsa tajusi kirkkaasti, miten läheisiä oman ikäisistä naapureista oli jo tullut. He muistivat samat ajat, sodat ja tehtaan vuodet. Pulakauden ostokorttitemppuilua ei tarvinnut selittää, väritelevision ihmeellisyys oli kaikille yhteinen kokemus. Anneli vaikutti vähän huojentuneelta, kun Elsa selitti luvanneensa jo lausua runon illan juhlissa. Kiva olisi viettää yhteistä aikaa joku toinen päivä, ihan pian. Tuuli päätettiin viedä porukalla upouuteen huvipuistoon, sinne Tykkimäkeen. 

   Aili haettiin lastensa mökille, mutta sitä ennen Suurosen sisarukset kuskasivat kyytiä tarvitsevat seniorit eväineen Pirttimäelle. Se lupaushan oli annettu, kun Ailia oli taloon tarjottu. Marjatta ja Esko toivottelivat porukkaa tervetulleeksi kunnes huomasivat, että Juho tykkäsi vähän huonoa. Hän oli isäntä talossa, nuoremmat nyt vain vähän auttelivat panemaan paikat kuntoon. Marjattaa ja Eskoa nauratti, he antoivat vanhan tohottaa ja keskittyivät saunanlämmitykseen ja pöydän kattamiseen. Siinä ei ollut vaikeuksia. Seniorisiiven naiset olivat ilmeisesti saaneet jonkin leipomiskohtauksen. Karjalanpiirakoita riitti, munavoikulho oli pullollaan, pullakranssin keskellä oli kolmenlaisia pipareita. Marjatta kantoi pöytään vielä jonkin mamman marjapiirakankin. 

   Juho silmäili pöytää kuin olisi itse loihtinut tarjottavat ja kehotti vieraita ottamaan. Eskon piti kuitenkin ängetä vielä väliin tarjoamaan muovimukeista jotain kuohuvaa. Että nyt maljoja kohottamaan, Kuusaalla, Juho päivitteli mielessään mutta antoi asian olla. Oli kuulemma sitruunasoodaan sekoitettua marjamehua Marjatan kellarista, ihan mukavaltahan se maistui. Juho nyt kumminkin piti pienoisen maljapuheen toivottaen vielä kaikki pitämään hauskaa tässä vaatimattomassa majassa, jonka hän oli omin käsin rakentanut. Siis niinkuin numero kakkosena sen aikaisemmin nähdyn isomman talon jälkeen. 

   Miehet lähtivät saunaan. Saunomisesta ei tahtonut tulla loppua, niin hyvät oli löylyt ja niin helppoa istua lauteilla toisten samanlaisten hidastetun filmin sankarien kanssa. Nyt ei ollut oven takana odottamassa kaupungin reipas liikuntajumppari, joka ohjaisi heidät altaaseen. Sai vetäistä pyyhkeen kuhmuraisten muotojensa peitteeksi ja vaipua saunankuistin penkille lonkero- tai oluttölkki kädessä vain huokaisemaan. Löylytauolla Kalle kävi kassillaan pukuhuoneen puolella, nappasi pullon ja pani sen ylpeänä kiertämään varmistettuaan, ettei lähistöllä liikkunut naiseläjiä. 

   - Eiköhän oteta. Tää se vasta on juomista jaloin, kolmasti kirkastettu, hän ojensi putelin ensin illan isännälle. Juho maistoi varovasti, otti sitten uuden hörpyn ja totesi kulmat kurtussa: ihan hyvää vettä. Kalle maistoi, hörppäsi lisää ja ryntäsi avaamaan toisen pullon. Kolmannen avattuaan hän uskoi jo. Joku oli kähveltänyt pontikan ja pannut tilalle vettä. Alpo, Sulo, Torsti, Väinö, Juho ja Veikko näyttivät ensin tyrmistyneiltä mutta alkoivat sitten vaivihkaa hekotella. Kalle riehaantui lisää, syöksyi vetämään vaatteita päälleen. Saakelin naapuri, se se varmaan oli vaihtanut kallisarvoisen lastin veteen, kun Kalle oli luottanut hänelle aarteensa säilytettäväksi. Samassa hän huomasi pullokassin pohjalla taitellun paperin. 

   - Terve, vaari. Nähtiin iskän kans sin aikaansaannos kun käytiin laittaas mökkiä juhannuskuntoon. Ihan siistii, mut eiköhän yksi onnettomuus tässä perheessä riitä tämän vuoden tarpeisiin. Olen vähän miettiny asioita tän nykytilani takia. Älä kanna kaunaa. Terveisin Teemu. P.S. Hyvää juhannusta.

   Kalle vaipui penkille kirje kädessään ja vakavoitui. Teemu oli vaarinsa silmäterä, jolle oli vappuna meinannut käydä tosi huonosti. Nyt hän kantoi huolta isoisästä, kotipolttoisestahan voisi lähteä näkö, jopa henki. Oikeastaan pojasta voisi olla ylpeä, noin aikava jo vaikka on niin nuori. Ja olihan sitä olutta kuitenkin tarpeeksi. Kalle-vaari oli jo alkanut muovata pojanpojastaan pyhimysmäistä hahmoa, niin koville oli Teemun ruhjominen ottanut. Mutta oma poika oli valanut öljyä laineille, ihan tavallinen vilkasliikkeinen nuori Teemu oli. Ilmeisesti hän oli onnistunut härnäämään lahtelaista puukonheiluttelijaa joskus Kuusaalla, ja vappuhörhöissään kaveri oli päättänyt kostaa. Kalle kertoili tarinaa saunakavereillekin. 

   - Tännehän kuulemma tulee Lahest jengii haastamaa riitaa kuusaalaisnuorten kanssa. Näil meikäläisil on ihan sanonta, että tuppa Kuusaalle Asu-Valinnan lipan alle, niin saat turpaa. 

   Naisia ei huvittanut saunoa juuri kun oli saatu vaivalla tukka nätiksi ja parempi kolttu päälle. Jälkihiki pilaisi kuitenkin sen kainalot. Ihanampaa istuksia pihakeinussa ja ihmetellä avaraa maisemaa. Miehet tulivat pikku hiljaa seuraan ja alkoivat kisailla pikkupoikien ja Ellin kanssa siitä, kuka osaisi pelata paremmin elektronisilla vempaimilla. Eevasta oli ihana nähdä, miten Tatusta ja Ellistä pidettiin huolta, vaikkei oma isä ollutkaan juhlimassa heidän kanssaan. Lapsia nauratti vanhojen kummallinen sanavarasto. Mikä on höyli, mitä tarkoittaa reta, miksi sanotaan tälviisii, he kikattivat. Olisi varmaan paljon trendikkäämpää nauttia skumppaa jossain merenrantakalliolla muiden toimittajien kanssa, mutta Eevasta tämä oli parasta. Suurperhe yhdessä. Siistii olla näin nynny. Eipä siistii, kuten hänen lapsensa kavereineen oudosti sanoivat. 

   Alpo kaivoi klarinettinsa esille, Kalle oli ottanut haitarin mukaan. Ei puuttunut enää kuin järvi, kokko ja Suomen lippu. Irma ja Veikko aloittivat bravuurinumeronsa On kesän kirkas huomen. Se herkisti kaikki tuijottelemaan jonnekin kauas. Mäeltä näkyi metsiä niin etäälle kuin silmä kantoi. Siellä saattoi kuvitella samanlaisten porukoiden istuvan nuotioidensa ääressä, laulavan yhdessä tuttua rallia tai haikeaa kansanlaulua ja muistelevan menneitä juhannuksiaan. Kun Elsa nousi ja alkoi lausua runoa, Juhon silmäkulma kostui. Tätä Lempi oli esittänyt joka kesä työväentalon juhlassa. Lempin äänessä oli ollut syvyyttä, sointia, jännää helinääkin. Mutta Elsan lausunnassa kuului riemu. Vain hän itse tiesi syyn: koko ikänsä hän oli uneksinut siitä, että saisi toiset kuuntelemaan runon voimaa. Nyt unelmasta oli tullut totta, näin monen vuosikymmenen jälkeen, näin vanhana. Kummallisinta oli se, että Elsa tavoitti sisältään ne samat pakahduttavat tunnelmat, jotka hän oli kokenut puoli vuosistaa sitten esittäessään runoa saunan jälkeen peilikuvalleen pukuhuoneen hämärissä, kun muu perhe oli lähtenyt sisälle keittämään saunakahvia. Minä taidan olla se sama Elsa aina vaan, vaikken peilikuvasta enää oikein itseäni tunnistakaan, hän oivalsi. 

   Kalle ja Alpo vetäisivät vielä Satumaan ennen kuin Veikko alkoi kehotella porukkaa grillin ääreen. Lapset eivät kuitenkaan antaneet periksi ennen kuin saivat esittää oman laulunsa. Pian vanhat ja nuoret ja kaikki siltä väliltä hoilottivat kurkku suorana lasten perässä:  Kanootin kapean vesille työnsin, seuraan nyt majavaa vaeltavaa. Veikko sai lopulta veisuun poikki huutamalla, että makkarat palaa, annetaanko majaville vai syödäänkö itse? 

   Muusikot saivat pitää ihan puoliaan, että ehtivät välillä syödä ja juoda, niin kovaa yleisö vaati lisää tanssittavaa. Margit oli mielissään, kun Alpo jälleen haki tangoon ja valssiin. Irma ja Veikko osasivat vähän jiveä, Veikko pyöritti Mariaakin pihakalliolla. Esko koetti tanssittaa siskoaan ja vaimoaan tasapuolisesti, pikkulapset hyppivät aikuisten keskellä hiki päässä. Naapuristakin tultiin pihaan pyörähtelemään. Mutta jännintä kaikista oli se, kun Juho kumarsi Elsalle ja vei tämän hitaaseen valssiin. Kun aurinko oli laskettu mailleen haikein vilkutuksin, Juhosta ei ollut ollenkaan vaikeaa lähteä takaisin seniorisiipeen. 

   - Äitiäitiäitiäiti tu äkkiä kattomaan! 

   - Oota vähän, tulen ihan kohta. 

   - Tää sulaa ja sit et enää näe. 

   Eeva keskeytti lettutaikinan teon ja paineli lastenhuoneeseen ihmeissään. Tatu oli koonnut illan iloksi kolmimetrisen legopötkön. 

   - Hieno. Mut eihän toi sula. 

   - Niin mutta muuten et olisi tullut heti. 

    Perjantai-iltaisin Elli ja Tatu olivat erityisen touhukkaita. Nyt oli jo käyty vuorenrinteessä retkellä, tavattu siellä Matti kiikaroimassa, koukattu keskustan kautta ostamaan jätskit helteisen sään kunniaksi ja kotiuduttu naamat ja puseronrintamukset tahmaisina. Elli oli vähän käheä. 

   - Äiti haittaako jos hengitys lannistuu? 

   - Ei se lannistu. Mutta ei kannata puhua kamalasti, jos kurkku on kipeä. 

   - Saako ajatella? Tai laskea mielessä esmes viisi plus viisi? 

   Eeva oli vastaamassa Ellille, kun puhelin soi. Langan päässä oli seurakunnan tiedottaja Kristiina. Hän kuulosti hätääntyneeltä. Eeva ja Kristiina olivat tutustuttuaan pian huomanneet olevansa samalla aaltopituudella. Eeva oli tiedotusjohtokunnan jäsenenä päässyt kuulemaan yhtä ja toista Kristiinan työkavereiden asenteista ja tiedottajan murheista – ei ollut helppoa olla talon ainoa oman ammattinsa edustaja. Kuuntelija oli tarpeen, mutta että perjantai-iltana kahdeksan jälkeen. Kristiina oli kuitenkin itkun partaalla. 

   - Olen ihan poikki. Juttelin tänään kolme tuntia Reijon, sen nuorisopastorin kanssa. Melkein tapeltiin, ainakin kinasteltiin. Reijo on tosi kiukkuinen siitä, kun ollaan tekemässä seurakunnan lehteen juttua puolustusvoimien vierailusta rippikoululeirillä. Hän vaahtosi minulle suut silmät täyteen isänmaallisuutta ja Suomen puolustuskykyä ja nuorten maanpuolustushengen ylläpitämistä ja väitti että olen epäisänmaallinen ja melkein maanpetturi, jos kirjoitan aiheesta. Mutta mehän sovittiin johtokunnassa, että juttu tehdään, eikö? 

   Eeva oli äimänä, leppoisasta Reijosta oli vaikea kuvitella noin yksisilmäistä lehdenlukijaa. Reijolle oli leirin johtajana kerrottu, että rippikoululaisilta, isosilta ja lasten vanhemmilta kysyttäisiin, oliko heistä hyvä ajatus esitellä aseita kristillisen sanoman julistuksen keskellä. Kristiina ei ollut vielä lopettanut. 

   - Kaiken kukkuraksi Reijo on saanut taustatukea sinun eksältäsi. He on molemmat käyneet kirkkoherran puheilla, ettei juttua julkaistaisi. 

   Nyt ei Eeva enää uskonut korviaan. Tatu ja Elli ilmestyivät huoneeseen ihmettelemään äidin äänensävyä ja mankumaan lettuja. Eeva huokaisi huomatessaan, että ihana perheilta oli lähdössä käsistä ja sanoi, että Kristiinan on paras tulla kylään juttelemaan ja vähän rauhoittumaan. Puolen tunnin päästä letut oli paistettu, vieras ehtinyt pöytään ja juttu lainehti seurakunnan tiedottamista paljon keskeisemmissä elämän kysymyksissä. 

   - Nyt tarhassa Liisakin tajuaa sattuman, Elli pohjusti. 

   - Ai? 

   - Että se ei oo pippaamista vaan sattumaa. 

   Kristiina vilkaisi Eevaa: miten kielitieteelliseen kysymykseen kuului suhtautua. Asiallisesti.  Pöydän nuorimmat siirtyivät käsittelemään raaka-aineen olemusta. Ellille oli jo selvinnyt, että raaka-aine on jotain, josta valmistetaan jotain muuta. Tatu palasi asiaan. 

   - Miksi vedestä tehdään teetä? 

   - Vesi on teen raaka-aine, Elli opetti. 

   - Mitä tarkoittaa raaka-aine? Tatu halusi tietää.

   - No että vedestä tehdään teetä, Elli vastasi ja molemmat olivat tyytyväisiä. Eeva katsoi Kristiinaa, joka ymmärsi: keskustelu ylsi hyvin pappisveljen kanssa käydyn väittelyn tasolle. Lapset saivat katsoa vielä yhden piirretyn ja sitten mars suihkuun ja maate. Kristiina kuunteli olohuoneesta, kun Eeva luki pienilleen iltarukouksen. On näillä ainakin tolkun äiti, hän mietti ja ihmetteli, kuinka Eeva oli edes päätynyt naimisiin Sakarin kanssa. 

   Ilta oli hämärtynyt, parvekkeen avoimesta ovesta kuului kevyen kesäsateen sihinä, kostean hiekan tuoksu nousi huoneeseen asti. Nyt Eeva tiesi varoa, ei menty siidereiden kanssa parvekkeelle. Salakuuntelijoista ei näköjään ollut pulaa, ja Kristiinalla näytti olevan paljon sydämellään. 

   - Anna palaa. 

   - Mistä edes aloittaisin. Jos olisin arvannut, että seurakunnassa voi olla näin katalaa peliä ja selkäänpuukottamista ja ilkeyttä toisia kohtaan, en olisi varmaan hakenutkaan tänne. Kuulin vasta valintani jälkeen, että ennen neuvoston kokousta kristilliset oli pitäneet polvirukouksia Varismäen seurakuntakodissa, ettei minua valittaisi. Joku oli valistanut heitä, että minä lietsoin nuorena isosena rippikoululaisia vallankumoukseen. No, järkättiinhän me toisten isosten kanssa vanhempien vierailupäivänä oikein lippumarssi ja laulettiin sorrettujen kansojen puolesta, kun Niina oli hankkinut sen Lautanen Guatemalan verta -älppärin. Nyt ymmärrän, ettei se ollut järin fiksua, mutta ei papit kieltäneetkään meitä. Ja siitähän on jo yli viisitoista vuotta. Olen saanut enemmän paskaa niskaan puolessa vuodessa täällä kuin kolmessa vuodessa lehdissä. Mikä näitä vaivaa, tämänhän piti olla kristittyjen yhteisö, jossa kaikki oikein säntää auttamaan ja tukemaan toisiaan. Mutta täällä kilpaillaan sieluista verissäpäin, ja kaikki keinot on sallittu. 

   Eeva antoi toisen pauhata päällimmäiset ulos ennen kuin alkoi varovasti kysellä esimerkkejä. 

   - Alkuvuodesta tuskastutti, kun diakoniatyötä johtava lehtori istui tuntikausia päivässä minun huoneessa huokailemassa omia asioitaan, enkä päässyt tekemään töitäni. En minä kehdannut sanoa uutena työntekijänä että alas nostella. Sitten hän toi työalansa toimintasuunnitelman jaettavaksi illan kirkkoneuvoston kokouksessa. Siinä sanottiin, että diakoniatyö ei ole voinut laatia toimintasuunnitelmaa, koska tiedottaja ei ole kertonut, paljonko he ovat saaneet määrärahaa. Olisi kysynyt, jumankauta istui aina siinä säätämässä mahakipujaan eikä kysynyt, miten paljon he saivat! Nehän on kaikille julkista tietoa, seurakunnan budjetti, olisi katsonut pöytäkirjasta. Kerroin kirkkoherralle etten tiennyt, että toimikunnille piti ilmoittaa erikseen niiden budjeteista, kirkkoherra taas vaati lehtoria muuttamaan syytöksen kohtuullisemmaksi. Illalla kokouksessa selvisi, että lehtori oli leikannut sen kohdan toimintasuunnitelmasta saksilla pois. Arvaa kyseltiinkö sitten erityisesti, mitä oli saksittu! Eikä minulla ole sihteerinä puheoikeutta neuvostossa, kaikki jäi minun syyksi! 

   Kristiinan ääni kohosi itkuiseksi, nyt kyllä yläparvekkeella voisi tarkkaavainen kuulija päästä jyvälle tapahtumien käänteistä. Eeva pyöritteli päätään myötätuntoisena. Tuohan oli silkkaa ilkeyttä ja pahansuopuutta. Eevalle toimintamalli ei ollut enää uutta, hän oli Sakarin vaimona ehtinyt nähdä yhtä ja toista kollegoiden kampittamisesta. Hän muisti, miten lähetysseurat olivat olleet täynnä pyhää vihaa, kun kirkkoherra oli määrännyt, että kirkollisissa ilmoituksissa ei saanut enää kertoa, kumman järjestön lähetysiltaa mainostettiin. Kaikki oli tästedes yksinkertaisesti seurakunnan toimintaa. Kuinka nyt laskettaisiin, kumpi oli kovemmassa kurssissa, kun yleisö ei pystynyt päättelemään, oliko tilaisuus sleyläisten vai sls:läisten? Iso virhe, lähetysväki itki. Kristittyjen suuresta ykseydestä ei ollut tietoakaan. 

    Kristiina rauhoittui vähän, kun kuuli ettei ollut ainoa, jota potkittiin päähän tässä rakastavassa Herran yhteisössä. Molempia alkoi jo naurattaa, kun he muistelivat valtuuston kokouksia. Eeva kertoi, että kun uutta seurakuntakeskusta suunniteltiin, hän kävi joskus seuraamassa kokouksia. Valtuustossa keskusteltiin kiivaasti. Puheenvuoroja ei käytetty hinnoista tai urakoitsijoiden valinnasta vaan siitä, tuleeko taloon puhelinkoppi. Myös rakennuksen katto nostatti tunteita. Oli harjakattokoulukunta ja tasakattokoulukunta. Siinä vaiheessa, kun tasakattoa perusteltiin sillä, että Raamatun tapahtumapaikkojen taloissakin oli tasakatot, sihteerin oli ollut selvästi vaikeaa pitää naamansa peruslukemilla. 

   Lisää vettä myllyyn saatiin seurakuntakeskuksen taidehankintatyöryhmän työskentelystä. Eeva oli kuullut taiteilijakaveriltaan, millaisen vierailun työryhmä oli tehnyt hänen ateljeehensa. Joku jäsenistä oli iskenyt silmänsä valmiiseen työhön, jossa talikko sojotti maasta niityn laidalla. 

   - Hän sanoi, että sen voisi ostaa, jos taiteilija muuttaisi taulun nimen Pakettipelto joksikin muuksi. Liian kantaaottava. Sitten toinen jäsen hoksasi, että taulussahan on unikoita, niistähän saa oopiumia. Niitä taiteilija ei enää käynyt maalaamaan uusiksi, vaikka nimen sai kyllä vaihtaa. Voin kuvitella, että Hannulla oli pokassa pitämistä. Mutta täytyyhän taulut saada kaupaksi. 

   Tästä oli helppo siirtyä pisteyttämään pappeja. Nykyinen kirkkoherra pitäisi opettaa tavoille, hän ei tervehtinyt seurakuntalaisia työskennellessään kirkkoherranvirastossa. Äitiyslomaa pitävältä Eevalta hän oli kysynyt lastenvaunuihin kurkistaen: ”Etkö sinä tee mitään muuta äitiyslomallasi kuin hoidat lasta?” Hän antoi kilpailevien hautaustoimistojen valitusten viraston naisten käytännöistä päätyä neuvoston käsittelyyn kuuntelematta omia alaisiaan, jotka olivat vain pitäneet kiinni saamistaan ohjeista. 

   - Vellihousu! naiset kajauttivat mutta tulivat sitten tuntoihinsa. Eikö seurakunnasta muka löytynyt mitään hyvää ja kaunista? No, ainakin viraston ja taloustoimiston naiset olivat kivoja ja täyspäisiä. Ja se uusi poikatyöntekijä oli oikein helposti katsottavan näköinen, Eeva ja Kristiina kikattivat ja sihauttivat uudet siiderit auki. 

   Kello oli puolenyön paikkeilla, kun maailma oli pantu järjestykseen ja siitä oli tullut ihan hyvä. Kristiina oli saanut luvan olla jämäkkä tiedottajan roolissaan ja pitää tiedottamisen ammattilaisena kirkkoherralle esitelmän siitä, miten seurakuntalaiset saadaan ylipäätään lukemaan lehteään. Parempi että puhutaan vähän otsasuonet pullistellen kuin että ei puhuta ollenkaan. Seurakunnan pitää ottaa kantaa, antaa veronmaksajien sanoa näkemyksiään, vaikka ne vähän kirpaisisivatkin. Kirkolla ei ollut varaa piileskellä hymistelyn takana, jos se halusi edelleen sanankuulijoita penkkeihin. Piti palata lähtöruutuun, eikös se aatteen nasaretilainen perustajajäsenkin pannut hulinaksi temppelissä, johon oli pesiytynyt kaikenlaista ylimääräistä markkinamiestä. 

   Tässä vaiheessa Eeva jo elätteli toiveita, että Kristiinakin väsyisi. Turhaan, nyt tämä oli vasta päässyt vauhtiin. Eevalla oli takana aikainen aamuherätys, lasten saattaminen tarhaan, työpäivä, lapset tarhasta kotiin, illan touhut Ellin ja Tatun kanssa. Hänen silmänsä luppasivat, mutta Kristiina vain piristyi. Puoli yhden aikaan Eeva hätkähti sohvalla hereille, kun Kristiina kivahti: kuunteletko sinä yhtään? 

   - Totta puhuen en. Kuntopohja petti. Jatketaanko joku toinen kerta? Hän etsi Kristiinan käsilaukun, vei lasit keittiöön ja yritti vitsailla. 

   - Mihis aikaan vieras olisi kotona, jos nyt lähtisi? 

   Kristiina heilahti pettyneen näköisenä ovesta ulos. Hän ei tiennyt, miltä tuntui herätä lauantaiaamunakin kuudelta. Korjatessaan laseja pöydältä Eeva vilkaisi hämärälle pihalle. Kristiina paineli jo mestarikerhon edessä melkoisessa etunojassa, ja samassa hänen eteensä tupsahti metsäpolulta mies. Ei ollut vaikea arvata lähes pimeässäkään, kuka hahmo oli. Maastohousut toimittivat tässä tapauksessa päinvastaista virkaa, reppu vahvisti tunnistuksen. Kristiina näytti säikähtävän ja heti rauhoittuvan, kun mies nosti kämmenensä ylös kuin antautuisi. Jaha, lähtivätkin sitten samaan suuntaan. Ja eikös vaan Kristiina napannut Matin käsivarresta tukea. On siinäkin äijä, mitähän se salaperäinen tyttöystävä tuollaisista yöllisistä talutteluista sanoisi. 

   Eeva jäi tuijottamaan kesäyöhön ja miettimään illan keskustelua. Olivat hekin naiskaksikko, toinen papin eksä ja toinen seurakunnan tiedottaja. Mitään mukavaa sanottavaa he eivät illan aikana olleet keksineet kirkosta. Kummallakin oli hienot kokemukset seurakuntanuoriajoiltaan, molemmat taisivat uskoa Jumalaan, vaikkei asiasta ollut yleensä tapana edes keskustella seurakunnan sisäpiiriläisten kesken. Eeva ainakin tunsi olonsa turvalliseksi, kun sai tilittää iltarukouksessa huolensa. Nyt kyllä hävetti. Montakohan käskyä tuli tänä iltana rikottua. 

   - Siunausta, Eeva kuiskasi ja piirsi ilmaan ristinmerkin Kristiinan loittonevaa selkää kohti.

Luvun voi myös kuunnella kuvitettuna täältä:
https://youtu.be/6Hnrc4L2yFg