maanantai 1. kesäkuuta 2020

17. luku

Lokakuu 1986
Terveyspuheita

Tehtaan entinen terveydenhoitaja Pirttilän neiti istui hyväryhtisenä pöydän päässä. Iiris hääräili kahvitarjoilua, Anni sijoitti mikrofonit pöydän kumpaankin puoliskoon. Muistelijat olivat ilmaantuneet tapaamiseen tavallista siistimpinä, kuin pelkäisivät, että neiti tarkastaa kaikkien kynnenaluset. 
   - Eihän meittii vaa pistetä tänää? Kalle heitti huulta ja neiti Pirttilä hymyili hyväntuulisesti. Harvoin sitä sai kertailla menneitä tuttujen ihmisten parissa. Nämä olivat kokeneet yhtiöllä samat kehityksen vuosikymmenet kuin hänkin, he tuotannon puolella, hän heidän terveydestään huolehtien, ympäri tehdasaluetta ja ihmisten kodeissakin rampaten. 
   Anni kuunteli silmät tapillaan Pirttilän neidin kertomusta, miten tämä oli painattanut polkupyörällä pitkin paikkakuntaa milloin katsomaan rokon saanutta lasta, milloin avustamaan kotisynnytyksessä. Välillä hän taittoi matkaa kävellen tai kelkalla, välillä hiihtäen. Eihän teitä ennen aurattu niin kuin nykyään. Lopulta yhtiö osti neidille mopon. Ensimmäinen retki mopolla päättyi kurvissa olleen männyn kylkeen, mutta siitä ei lannistuttu. Lopulta Pirttilän neiti hankki auton, mutta se vain lisäsi töitä. Nyt kysyttiin kotikäynneille vielä enemmän. Penisilliinin tulon jälkeen tahti vielä kiihtyi, kun potilasta saatettiin käydä rokottamassa monta kertaa päivässä. 
   Kun puhe siirtyi tehtaan piirin tapahtumiin, seniorit valpastuivat. Vieraan läsnäollessa jokainen oikein esitti kuinka tunsi käytännön: ensin viittaamalla puheenvuoropyyntö, sitten oma nimi ääneen ja vasta sitten tarina. 
   - Maria Johansson. Nii miä olin siivoojana ja muistan sen kauhian tapauksen, kun yhelt meist irtos päänahka. Likka oli  siivoamas kuumaa paperkoneen alustaa, ja jotenkii se kone oli vissii käyny ja likan tukka kun oli vapaana niin se meni sinne telan välii. Tyähän saitte sit puhuttuu meille myssyt, Maria nyökkäsi neiti Pirttilään päin. 
   - Niin. Menin ensin konttorin johtavan esimiehen puheille vaatimaan siivoojille päähineet ja vaatteet tehtaan puolesta. Ja opastuskylttejä vaaran paikkoihin. Hän yritti heittää minut ulos, mutta minä ilmoitin että sanoudun irti, jos ei vaatimusta toteuteta. Yhtiö oli lähettänyt minut erilaisiin koulutuksiin, ja tiesin mitä työnantajan kuului järjestää. 
   Kalle kysyi, muistiko porukka juomavesisäiliöt, joissa oli hometta. Kaikki nyökkäilivät irvistellen. Neiti Pirttilähän senkin epäkohdan oli paljastanut, kurkannut kuparisten säiliöiden kannen alle ja huomannut, että vedessä oli kuparihometta. Vettä vain lisättiin päältä, ja työntekijät laskivat sitä hanasta mukeihinsa. 
   - Kiersin koko tehtaan ja tarkastin säiliöt. Niitä oli kolmatta sataa, hometta melkein kaikissa. Ehdotin työnantajalle uusia säiliöitä ruostumattomasta teräksestä. Meni kolme kuukautta, vielä piti painostaa ennen kuin uudet säiliöt tulivat. Mutta sitten tuli korkeampaa johtoa kiittämään minua oikein kädestä pitäen, että olin pitänyt työntekijöiden terveydestä huolta. 
   Miehet naureskelivat vähän hämillisinä, supattivat että pirtun jälkeen kukaan ei varmaan huomannut mitään erikoista homeisen veden maussa. Anni kuitenkin komensi pysymään nyt tässä asiassa, pirtuun palattaisiin toisessa yhteydessä. Neiti Pirttilän mielestä pahimpia paikkoja tehtaalla olivat klooritehdas ja karbiditehdas. Klooritehtaalla oli niin kova katku, ettei satunnainen vierailija tahtonut saada henkeä. Työntekijät olivat kuitenkin tottuneet. 
   - Sehän looritehas sit räjähtikii vuonna kuuskymment. Taikka palo, miten sen nyt ottaa. Siin kuolkii kolme. Alpon puheenvuoron jälkeen oli hetki hiljaista, kuten aina klooritehtaan palosta puhuttaessa. 
   - Jos nyt ihan tarkkoi ollaa, niin se oli kylläkii natriumperoksiditehas joka palo, Torsti täsmensi. Neiti Pirttilä päivitteli nyt karbiditehtaan nokisuutta, nokea oli ihan joka paikassa työntekijöiden pukukaappeja myöten. Nämä söivät eväänsäkin noen seassa. 
   - Asbestikäsineet kädessä työntekijät sekoittivat pitkillä sauvoilla luukusta karbidia, kuumuutta oli 2000 astetta. Tarjosivat minullekin, että kokeilla, mutta en uskaltanut. Sitä asbestia kulkeutui käsineistä ja esiliinoista varmasti koteihinkin. Ihmeen vähän siihen nähden on myöhemmin asbestoosia ilmennyt yhtiöläisissä. 
   Sulo kertoi, että asbestia käytettiin kiisutehtaallakin. Sen kolmannessa kerroksessa poltettiin rikkiä, ja jonkun piti vahtia, ettei sitä pääse vuotamaan metrin paksuisesta valurautaputkesta, jota myöten savukaasut johdettiin ulos. Vuotokohdat piti tukkia käärimällä putken ympärille asbestinarua. 
   - Jos rikkiä pääsi ilmaan, se söi hapen eikä voinu hengittää. Minäkin olen sen seittemän kertaa tullu kiisutehtaan portaat kiireesti alas - yhel hengenvedol kolme kerrosta. Mistää hengityssuojaimist ei siihe aikaa puhuttukaa. 
   Rikkihappo herätti monenlaisia muistoja vaaran paikoista. Sitä oli viety sillan vieressä kulkevaa putkea pitkin liuottamoon, ja siltaa pitkin kulkevat olisivat saaneet happosuihkun niskaansa, jos putki olisi alkanut vuotaa. Liuottamon miehet koettivat vain katsoa, ettei ollut kulkijoita, kun rikkihappoa ajettiin putkessa. Kun rikki ja kloraatti liuotettiin veteen, syntyi höyryä, joka otettiin talteen. Työntekijöillä oli räjähtävien aineiden käsittelyä varten tepsivä järjestely, lattialla iso amme, johon piti ehtiä hypätä, jos housunlahkeet syttyivät tuleen. 
   - Hautamäen Topihan oli siellä töissä ja kerto, että heillä oli valkoset takit ja housut omien vaatteittesa päällä. Kerran ne oli humahtanu tuleen niin ettei niistä jääny kun saumat päälle. Kaikki kävi hetkessä, mut ei Topii itteää ollu sattunu yhtää, Alpo tiesi. 
   Välillä Anni vaihtoi kasetin ja pidettiin kahvihetki. Noki puhutti, kukaan ei ollut kuullut pätevää konstia sen putsaamiseen. Terttu ja Viivi taivastelivat, että ennen vanhaan miehet toivat työhaalarinsa kotiin pestäviksi, ja siinä sai varoa ettei mitään kodin parempaa tekstiiliä vahingossa joutunut samaan koneelliseen. Pesukonekin piti puhdistaa vähän väliä. Puhe siirtyi sellutehtaan hajuhaittoihin, ja Anni napsautti nauhurinsa käyntiin. Neiti Pirttilä - kukaan ei tohtinut käyttää hänestä etunimeä Tyyne - muisti vähintään yhtä kamalan hajuhaitan. 
   - Minä istuin terveyssisarena ja ainoana naisena työturvallisuuskokouksissa ja kärsin, kun miehet polttivat kuin korsteenit. Siellä ei meinannut nähdä eteensä - sen verran huolissaan herrat olivat työpaikan terveyshaitoista, hän hymähti. Kalle ja Sulo mulkaisivat toisiaan, Maria katseli ikkunasta pihalle. Oikeassahan vanha terveyssissi oli, mutta ei kai tupakoinnin lopettaminen enää näin vanhana mitään auttaisi. Kukaan ei kuitenkaan avannut suutaan asiasta, niin  herkkä kysymys se oli. Onneksi Alpo alkoi kehua yhtiön nykyistä työterveyshuoltoa. Paperiliitto varmaan oli ajanut asiat näin hyvään malliin, mutta olihan työnantajalle etua siitä, että porukka pysyi terveenä. 
   Sulokin innostui muistelemaan tehtaan vaaroja nyt, kun neiti oli saanut puhua tarpeeksi. 
   - Oma työterveyskeskus toimii kun temppelinovet, työntekijät pääsee pikasesti vastaanotolle. On kuntosalit ja uima-altaat ja jumpparit, jos joku paikka kipeytyy. Eikä ne jätä rauhaan vaikkei kipeytyskää. Vähän välii kututaa kaikenlaisii tykytapaamisii ja venyttelemää ja opiskelemaa terveellisestä ravinnosta, Väinö päivitteli. 
   - Ei ole varmaan pahitteeksi, mut ei se oppi kyl tainnu teihi kovin hyvin tarttua. Viimeks yhteisen aamupuuron jälkeen huomasin, kuinka joka ukon leipälautasel oli nippu persiljaa kun oltii lopetettu. Yhdessä kasvatettua tuoretta persiljaa. Se oli tarkotus syödä, Terttu moitiskeli. Tarinaa riitti nyt jo asian vierestäkin, Anni sulki nauhurin ja lähti purkamaan sisältöä, vanhat yhtiöläiset jäivät muistelemaan. Pirttilän neiti kertoi ottaneensa verenpainemittarin mukaan vanhasta tottumuksesta. Jos löytyisi rauhallinen soppi, niin voitaisiin mitata halukkailta. Televisiohuone varattiin vastaanottotilaksi. Alpo vetäytyi omaan huoneeseensa, häntä tutkittiin ja hoidettiin toisaalla jo tarpeeksi, verenpaine tuntui nyt pieneltä murheelta. Televisiohuoneesta palasi enemmän ja vähemmän rehvakkaita asiakkaita. Viimeisenä sisään meni Viivi. Verenpaine oli koholla, mutta hänen varsinainen asiansa oli toinen. Vaadittiin jonkin verran käsien vääntelyä ja huokailua ennen kuin Viivi sai sanottua asiansa. Olihan neidillä vaitiolovelvollisuus edelleen? Tietenkin. 
   - Sanon suoraan. Minulla taitaa olla alkoholiongelma. En minä enää juo, mutta onhan siitä seurauksensa. Unettomuutta ja muuta. Pahinta on kuitenkin, kun asutaan täällä näin tiiviisti, että asia paljastuu kohta kaikille. Joskus otetaan maljoja juhlatilanteissa ja joskus saunajuomia, ja minun pitää aina keksiä joku selitys miksi en ota. Olisi se niin Torstinkin kannalta noloa, jos koneenhoitajan vaimo paljastuisi alkoholiriippuvaiseksi, Viivi henkäisi. 
   Terveyssisar Tyyne Pirttilä tuijotti Viiviä epäuskoisena. Vieläkö nämä vanhat yhtiöläiset ajattelivat itsensä työvuosien asemiin? Ja että vaimotkin elivät miehensä statuksen mukaisina tässä eläkeläisnaapurusten yhteisössä. Sen Tyyne Pirttilä oli aina nähnyt, että tehtaalaiset tiesivät tasan tarkkaan toistensa asiat. Sitä hän ei ollut käsittänyt, minkä tähden sillä oli asianosaisille jotain väliä. Kaikkien mieliksi ei koskaan voinut olla, miksi sitten piti piitata muiden mielipiteistä. Tyyne Pirttilä ei olisi saanut pistoksia annettua, jos olisi kysellyt halusivatko lapset rokotteet, ei olisi saanut hankittua suojavarusteita tehtaan epäterveellisiin paikkoihin, jos ei olisi kovistellut johtoportaita. Hän oli oppinut kovettamaan itsensä, vain niin hän säilytti uskon työnsä merkitykseen. Nyt hänen edessään istui vielä yksi muumio. Neiti Pirttilä huokaisi, kohensi ryhtiään ja kohotti kulmakarvojaan. 
   - Kuvitteleeko Viivi, ettei joku täällä tiedä hänen alkoholiongelmastaan? Yhtiöläisten kesken ei ole salaisuuksia. Se tosin selviää asianosaisille itselleen viimeiseksi. Kun täällä seuraavan kerran tarjotaan maljoja, Viivi kysyy reippaasti, olisiko alkoholitonta vaihtoehtoa, kun hänelle ei tuo alkoholi oikein sovi. Ei tule yllätyksenä kenellekään, takaan. Ja itseä helpottaa, kun ei tarvi yrittää peitellä. Oliko muuta? Neiti Pirttilä oli heti työuransa alussa ottanut käyttöön puhuttelun kolmannessa persoonassa. Silloin ei tarvinnut miettiä, oltiinko keskustelukumppanin kanssa sinut vai teititeltiinkö. Tosin joskus joku asiatyttö oli ihmeissään kysynyt ai kuka, kun neiti oli sanonut, että hän tulee näyttämään haavaa ensi viikolla. 

Illansuussa Alpo kysyi Margitia pienelle lenkille. Oli kuulas ilma, mentäisiin katsomaan haapoja, joiden latvat liekehtivät tulipunaisina, ja muu lehvästö loisti kuin siihen olisi sytytetty valot. Tämän syksyn ruska oli poikkeuksellisen komea. Tallinmontun ja kirkonrinteen lehtipuut  hehkuivat syvää oranssia, koivujen reunustamilla kujilla kulki kuin valaistussa keltaisessa tunnelissa pilviselläkin säällä. Puistokatu oli hiljainen, jokunen koiranulkoiluttaja ja pyöräilijä tuli vastaan. Sokeritoppatalojen ikkunoista lankesi valoisia ruutuja pimeneville pihoille, siellä täällä pyörätielläkin sai jo kahlata lehdissä. Margit huomasi, että Alpo kommentoi kaikkea näkemäänsä kuin haluaisi lykätä varsinaista asiaa. Hän myönteli yksisanaisesti, odotti. Tätä ei näköjään ollut helppo kertoa. Sudeettialueen kohdalla Alpo tajusi itsekin, että puheet alkoivat toistaa itseään ja rykäisi. 
   - Sitä olen meinannut sinulle kertoa, miksei siitä meidän jutusta aikoinaan tullut mitään. Muistat varmaan kun käytiin Sääksniemessä tansseissa, ja meidän askeleet sopi niin hyvin yhteen? Margit nyökkäsi, nyt ei kannattanut keskeyttää omilla muistoilla. 
   - Minä läksin aina kesken illan pois, vaikka olis ollu luontevaa kysyä pääseekö saatille. Huomasitko? Ikään kuin Margit ei olisi huomannut ja muistanut ja ihmetellyt kaikki tulevat vuosikymmenet samaa asiaa. Mutta hän vain nyökkäsi. Alpo veti henkeä, huokaisi, oli hetken hiljaa. 
   - Kun minulla oli jo kaveri. Mikä yllätys, Margit ajatteli. Pitikö tätä nyt vatvoa enää kun voisi viettää muutaman yhteisen kuukauden hyvinä ystävinä, olla vaan ja jutella mukavia. 
   - Se oli se Kalevi. Mäkisen Kallu, tunsitko? Kalevin kanssa oltii, oltii niinkun, enemmän kun ystävät. Jos ymmärrät. Molemmat tykättii tanssimisesta mut eihän me voitu keskenämme Säkälässä pyörähdellä, ei siihe aikaa eikä vielä varmaan nykyääkää voisi. Kaikki piti salata. Käytii tanssittamas nättii tyttöi, jotka osasi jorata. Sinä olit se minun paras ja melkein ainoa tanssikumppani, Kalevi tanssitti aina eri naisia. Lähettii aina kesken illan pois ja mentii hänen kotiinsa. Molemmat poikamiehiä, oli helppo olla yhes. No sit tuli sota, sit rauha, ja sit piti asettua. Meikäläisen ympyröis se tarkotti että hankkia perhe, kotiväki jo painosti ja melkein työnsi sen Hilkan min sylii. Sinuu en voinu siihe kurimuksee aatellakaa, arvostin sinuu liikaa että oisin voinu huijata. Hilkka oli joteskii samantekevä, sillekii tuntu olevan tärkeää vaa päästä naimisii. Ei meil häävii ollu keskenämme, ei pahakaa. Mut poika saatii, min elämän tärkein ihmiin syntymästää lähtien. Hilkalle näytti riittävän se mitä minul oli antaa, sellast kaveruutta. Ja Kalevi viihty meil hyvin, askarreltii kaikennäköst, rakennettii liiteri ja hakattii halkoi ja käytii urheilukilpailuis. Ehkä joku ulkopuoliin tajus, ehkä ei. Ihan sama. Kuhan vaa saatii olla yhes. Että tän halusin sanoo. Että jos oisin toisenlain ja siä et olis ollu hieno konttorinneiti, niin oisit ollu ensimmäin ketä oisin pyytäny vaimoks. 
   He seisoivat pitkään katulampun alla hiljaa. Alpo näki Margitin silmistä, että tämä ei ollut ainakaan suuttunut. Äkkiä häntä alkoi väsyttää valtavasti, hän otti tukea Margitin käsivarresta ja sanoi, että nyt on parasta lähteä kotiinpäin, että jaksaa sinne asti vielä omin jaloin. Margit irrotti käden, kietoi oman käsivartensa Alpon selän taa ja nosti tämän käden omalle olalleen. Alpo nojasi Margitiin, raskaasti nojasikin. Hidas matka, kädet kietoutuneina toisen ympärille, kuin unikuva siitä, mitä ei koskaan ollut koettu. Näin he olisivat voineet kävellä kotiin tansseistakin, jos luonto ei olisi säätänyt toisin. Ennen kotipihaan tuloa Alpo pysähtyi. 
   - No sano nyt jotaa. Oliko ihan kamalaa kuultavaa? 
   Margit hymyili. Hän oli kävellessä ehtinyt miettiä elämän mittaista menetystään, joka ei sitten ollutkaan häviö. Hän olisi itsenään kelvannut toiselle, ei ollutkaan epäonnistunut naisena. Hän katsoi Alpoa hellästi, huvittunut pilke silmissään. 
   - Tämähän tuntui melkein kosinnalta. On minua kosittu ennenkin, joten tiedän miltä se tuntuu. Mutta tämä tuntui paremmalta. Terassin portaita noustessaan Margit poikkesi hipaisemaan happomarjapensaita muurin vierellä. Ne loistivat kellanpunaisina, osa pensaista oli jo menettänyt lehtensä, pistävät piikit olivat esillä. Margit oli katsellut, miten naapuritalojen lapset keräsivät kirkkaanvärisiä marjoja, kaivoivat siemenet esiin ja ompelivat niistä helminauhoja. Osa siemenistä kylvettiin huolellisesti yrttilavoihin, ihan hyvin niistä voisi kasvaa uusia pensaita, lapset vakuuttelivat toisilleen.
   - Mennään sisään, minä keitän meille hyvät teet, hän sanoi ja tarttui Alpoa kädestä. 

Voit myös kuunnella luvun täältä: