Lokakuu
1986
Terveyspuheita
Tehtaan
entinen terveydenhoitaja Pirttilän neiti istui hyväryhtisenä
pöydän päässä. Iiris hääräili kahvitarjoilua, Anni sijoitti
mikrofonit pöydän kumpaankin puoliskoon. Muistelijat olivat
ilmaantuneet tapaamiseen tavallista siistimpinä, kuin pelkäisivät,
että neiti tarkastaa kaikkien kynnenaluset.
-
Eihän meittii vaa pistetä tänää? Kalle heitti huulta ja neiti
Pirttilä hymyili hyväntuulisesti. Harvoin sitä sai kertailla
menneitä tuttujen ihmisten parissa. Nämä olivat kokeneet yhtiöllä
samat kehityksen vuosikymmenet kuin hänkin, he tuotannon puolella,
hän heidän terveydestään huolehtien, ympäri tehdasaluetta ja
ihmisten kodeissakin rampaten.
Anni
kuunteli silmät tapillaan Pirttilän neidin kertomusta, miten tämä
oli painattanut polkupyörällä pitkin paikkakuntaa milloin
katsomaan rokon saanutta lasta, milloin avustamaan kotisynnytyksessä.
Välillä hän taittoi matkaa kävellen tai kelkalla, välillä
hiihtäen. Eihän teitä ennen aurattu niin kuin nykyään. Lopulta
yhtiö osti neidille mopon. Ensimmäinen retki mopolla päättyi
kurvissa olleen männyn kylkeen, mutta siitä ei lannistuttu. Lopulta
Pirttilän neiti hankki auton, mutta se vain lisäsi töitä. Nyt
kysyttiin kotikäynneille vielä enemmän. Penisilliinin tulon
jälkeen tahti vielä kiihtyi, kun potilasta saatettiin käydä
rokottamassa monta kertaa päivässä.
Kun
puhe siirtyi tehtaan piirin tapahtumiin, seniorit valpastuivat.
Vieraan läsnäollessa jokainen oikein esitti kuinka tunsi käytännön:
ensin viittaamalla puheenvuoropyyntö, sitten oma nimi ääneen ja
vasta sitten tarina.
-
Maria Johansson. Nii miä olin siivoojana ja muistan sen kauhian
tapauksen, kun yhelt meist irtos päänahka. Likka oli
siivoamas kuumaa paperkoneen alustaa, ja jotenkii se kone oli vissii
käyny ja likan tukka kun oli vapaana niin se meni sinne telan välii.
Tyähän saitte sit puhuttuu meille myssyt, Maria nyökkäsi neiti
Pirttilään päin.
-
Niin. Menin ensin konttorin johtavan esimiehen puheille vaatimaan
siivoojille päähineet ja vaatteet tehtaan puolesta. Ja
opastuskylttejä vaaran paikkoihin. Hän yritti heittää minut ulos,
mutta minä ilmoitin että sanoudun irti, jos ei vaatimusta
toteuteta. Yhtiö oli lähettänyt minut erilaisiin koulutuksiin, ja
tiesin mitä työnantajan kuului järjestää.
Kalle
kysyi, muistiko porukka juomavesisäiliöt, joissa oli hometta.
Kaikki nyökkäilivät irvistellen. Neiti Pirttilähän senkin
epäkohdan oli paljastanut, kurkannut kuparisten säiliöiden kannen
alle ja huomannut, että vedessä oli kuparihometta. Vettä vain
lisättiin päältä, ja työntekijät laskivat sitä hanasta
mukeihinsa.
-
Kiersin koko tehtaan ja tarkastin säiliöt. Niitä oli kolmatta
sataa, hometta melkein kaikissa. Ehdotin työnantajalle uusia
säiliöitä ruostumattomasta teräksestä. Meni kolme kuukautta,
vielä piti painostaa ennen kuin uudet säiliöt tulivat. Mutta
sitten tuli korkeampaa johtoa kiittämään minua oikein kädestä
pitäen, että olin pitänyt työntekijöiden terveydestä huolta.
Miehet
naureskelivat vähän hämillisinä, supattivat että pirtun jälkeen
kukaan ei varmaan huomannut mitään erikoista homeisen veden maussa.
Anni kuitenkin komensi pysymään nyt tässä asiassa, pirtuun
palattaisiin toisessa yhteydessä. Neiti Pirttilän mielestä
pahimpia paikkoja tehtaalla olivat klooritehdas ja karbiditehdas.
Klooritehtaalla oli niin kova katku, ettei satunnainen vierailija
tahtonut saada henkeä. Työntekijät olivat kuitenkin tottuneet.
-
Sehän looritehas sit räjähtikii vuonna kuuskymment. Taikka palo,
miten sen nyt ottaa. Siin kuolkii kolme. Alpon puheenvuoron jälkeen
oli hetki hiljaista, kuten aina klooritehtaan palosta puhuttaessa.
-
Jos nyt ihan tarkkoi ollaa, niin se oli kylläkii
natriumperoksiditehas joka palo, Torsti täsmensi. Neiti Pirttilä
päivitteli nyt karbiditehtaan nokisuutta, nokea oli ihan joka
paikassa työntekijöiden pukukaappeja myöten. Nämä söivät
eväänsäkin noen seassa.
-
Asbestikäsineet kädessä työntekijät sekoittivat pitkillä
sauvoilla luukusta karbidia, kuumuutta oli 2000 astetta. Tarjosivat
minullekin, että kokeilla, mutta en uskaltanut. Sitä asbestia
kulkeutui käsineistä ja esiliinoista varmasti koteihinkin. Ihmeen
vähän siihen nähden on myöhemmin asbestoosia ilmennyt
yhtiöläisissä.
Sulo
kertoi, että asbestia käytettiin kiisutehtaallakin. Sen kolmannessa
kerroksessa poltettiin rikkiä, ja jonkun piti vahtia, ettei sitä
pääse vuotamaan metrin paksuisesta valurautaputkesta, jota myöten
savukaasut johdettiin ulos. Vuotokohdat piti tukkia käärimällä
putken ympärille asbestinarua.
-
Jos rikkiä pääsi ilmaan, se söi hapen eikä voinu hengittää.
Minäkin olen sen seittemän kertaa tullu kiisutehtaan portaat
kiireesti alas - yhel hengenvedol kolme kerrosta. Mistää
hengityssuojaimist ei siihe aikaa puhuttukaa.
Rikkihappo
herätti monenlaisia muistoja vaaran paikoista. Sitä oli viety
sillan vieressä kulkevaa putkea pitkin liuottamoon, ja siltaa pitkin
kulkevat olisivat saaneet happosuihkun niskaansa, jos putki olisi
alkanut vuotaa. Liuottamon miehet koettivat vain katsoa, ettei ollut
kulkijoita, kun rikkihappoa ajettiin putkessa. Kun rikki ja kloraatti
liuotettiin veteen, syntyi höyryä, joka otettiin talteen.
Työntekijöillä oli räjähtävien aineiden käsittelyä varten
tepsivä järjestely, lattialla iso amme, johon piti ehtiä hypätä,
jos housunlahkeet syttyivät tuleen.
-
Hautamäen Topihan oli siellä töissä ja kerto, että heillä oli
valkoset takit ja housut omien vaatteittesa päällä. Kerran ne oli
humahtanu tuleen niin ettei niistä jääny kun saumat päälle.
Kaikki kävi hetkessä, mut ei Topii itteää ollu sattunu yhtää,
Alpo tiesi.
Välillä
Anni vaihtoi kasetin ja pidettiin kahvihetki. Noki puhutti, kukaan ei
ollut kuullut pätevää konstia sen putsaamiseen. Terttu ja Viivi
taivastelivat, että ennen vanhaan miehet toivat työhaalarinsa
kotiin pestäviksi, ja siinä sai varoa ettei mitään kodin parempaa
tekstiiliä vahingossa joutunut samaan koneelliseen. Pesukonekin piti
puhdistaa vähän väliä. Puhe siirtyi sellutehtaan hajuhaittoihin,
ja Anni napsautti nauhurinsa käyntiin. Neiti Pirttilä - kukaan ei
tohtinut käyttää hänestä etunimeä Tyyne - muisti vähintään
yhtä kamalan hajuhaitan.
-
Minä istuin terveyssisarena ja ainoana naisena
työturvallisuuskokouksissa ja kärsin, kun miehet polttivat kuin
korsteenit. Siellä ei meinannut nähdä eteensä - sen verran
huolissaan herrat olivat työpaikan terveyshaitoista, hän hymähti.
Kalle ja Sulo mulkaisivat toisiaan, Maria katseli ikkunasta pihalle.
Oikeassahan vanha terveyssissi oli, mutta ei kai tupakoinnin
lopettaminen enää näin vanhana mitään auttaisi. Kukaan ei
kuitenkaan avannut suutaan asiasta, niin herkkä kysymys se
oli. Onneksi Alpo alkoi kehua yhtiön nykyistä työterveyshuoltoa.
Paperiliitto varmaan oli ajanut asiat näin hyvään malliin, mutta
olihan työnantajalle etua siitä, että porukka pysyi terveenä.
Sulokin
innostui muistelemaan tehtaan vaaroja nyt, kun neiti oli saanut puhua
tarpeeksi.
-
Oma työterveyskeskus toimii kun temppelinovet, työntekijät pääsee
pikasesti vastaanotolle. On kuntosalit ja uima-altaat ja jumpparit,
jos joku paikka kipeytyy. Eikä ne jätä rauhaan vaikkei
kipeytyskää. Vähän välii kututaa kaikenlaisii tykytapaamisii ja
venyttelemää ja opiskelemaa terveellisestä ravinnosta, Väinö
päivitteli.
-
Ei ole varmaan pahitteeksi, mut ei se oppi kyl tainnu teihi kovin
hyvin tarttua. Viimeks yhteisen aamupuuron jälkeen huomasin, kuinka
joka ukon leipälautasel oli nippu persiljaa kun oltii lopetettu.
Yhdessä kasvatettua tuoretta persiljaa. Se oli tarkotus syödä,
Terttu moitiskeli. Tarinaa riitti nyt jo asian vierestäkin, Anni
sulki nauhurin ja lähti purkamaan sisältöä, vanhat yhtiöläiset
jäivät muistelemaan. Pirttilän neiti kertoi ottaneensa
verenpainemittarin mukaan vanhasta tottumuksesta. Jos löytyisi
rauhallinen soppi, niin voitaisiin mitata halukkailta. Televisiohuone
varattiin vastaanottotilaksi. Alpo vetäytyi omaan huoneeseensa,
häntä tutkittiin ja hoidettiin toisaalla jo tarpeeksi, verenpaine
tuntui nyt pieneltä murheelta. Televisiohuoneesta palasi enemmän ja
vähemmän rehvakkaita asiakkaita. Viimeisenä sisään meni Viivi.
Verenpaine oli koholla, mutta hänen varsinainen asiansa oli toinen.
Vaadittiin jonkin verran käsien vääntelyä ja huokailua ennen kuin
Viivi sai sanottua asiansa. Olihan neidillä vaitiolovelvollisuus
edelleen? Tietenkin.
-
Sanon suoraan. Minulla taitaa olla alkoholiongelma. En minä enää
juo, mutta onhan siitä seurauksensa. Unettomuutta ja muuta. Pahinta
on kuitenkin, kun asutaan täällä näin tiiviisti, että asia
paljastuu kohta kaikille. Joskus otetaan maljoja juhlatilanteissa ja
joskus saunajuomia, ja minun pitää aina keksiä joku selitys miksi
en ota. Olisi se niin Torstinkin kannalta noloa, jos koneenhoitajan
vaimo paljastuisi alkoholiriippuvaiseksi, Viivi henkäisi.
Terveyssisar
Tyyne Pirttilä tuijotti Viiviä epäuskoisena. Vieläkö nämä
vanhat yhtiöläiset ajattelivat itsensä työvuosien asemiin? Ja
että vaimotkin elivät miehensä statuksen mukaisina tässä
eläkeläisnaapurusten yhteisössä. Sen Tyyne Pirttilä oli aina
nähnyt, että tehtaalaiset tiesivät tasan tarkkaan toistensa asiat.
Sitä hän ei ollut käsittänyt, minkä tähden sillä oli
asianosaisille jotain väliä. Kaikkien mieliksi ei koskaan voinut
olla, miksi sitten piti piitata muiden mielipiteistä. Tyyne Pirttilä
ei olisi saanut pistoksia annettua, jos olisi kysellyt halusivatko
lapset rokotteet, ei olisi saanut hankittua suojavarusteita tehtaan
epäterveellisiin paikkoihin, jos ei olisi kovistellut johtoportaita.
Hän oli oppinut kovettamaan itsensä, vain niin hän säilytti uskon
työnsä merkitykseen. Nyt hänen edessään istui vielä yksi
muumio. Neiti Pirttilä huokaisi, kohensi ryhtiään ja kohotti
kulmakarvojaan.
-
Kuvitteleeko Viivi, ettei joku täällä tiedä hänen
alkoholiongelmastaan? Yhtiöläisten kesken ei ole salaisuuksia. Se
tosin selviää asianosaisille itselleen viimeiseksi. Kun täällä
seuraavan kerran tarjotaan maljoja, Viivi kysyy reippaasti, olisiko
alkoholitonta vaihtoehtoa, kun hänelle ei tuo alkoholi oikein sovi.
Ei tule yllätyksenä kenellekään, takaan. Ja itseä helpottaa, kun
ei tarvi yrittää peitellä. Oliko muuta? Neiti Pirttilä oli heti
työuransa alussa ottanut käyttöön puhuttelun kolmannessa
persoonassa. Silloin ei tarvinnut miettiä, oltiinko
keskustelukumppanin kanssa sinut vai teititeltiinkö. Tosin joskus
joku asiatyttö oli ihmeissään kysynyt ai kuka, kun neiti oli
sanonut, että hän tulee näyttämään haavaa ensi viikolla.
Illansuussa
Alpo kysyi Margitia pienelle lenkille. Oli kuulas ilma, mentäisiin
katsomaan haapoja, joiden latvat liekehtivät tulipunaisina, ja muu
lehvästö loisti kuin siihen olisi sytytetty valot. Tämän syksyn
ruska oli poikkeuksellisen komea. Tallinmontun ja kirkonrinteen
lehtipuut hehkuivat syvää oranssia, koivujen reunustamilla
kujilla kulki kuin valaistussa keltaisessa tunnelissa pilviselläkin
säällä. Puistokatu oli hiljainen, jokunen koiranulkoiluttaja ja
pyöräilijä tuli vastaan. Sokeritoppatalojen ikkunoista lankesi
valoisia ruutuja pimeneville pihoille, siellä täällä
pyörätielläkin sai jo kahlata lehdissä. Margit huomasi, että
Alpo kommentoi kaikkea näkemäänsä kuin haluaisi lykätä
varsinaista asiaa. Hän myönteli yksisanaisesti, odotti. Tätä ei
näköjään ollut helppo kertoa. Sudeettialueen kohdalla Alpo tajusi
itsekin, että puheet alkoivat toistaa itseään ja rykäisi.
-
Sitä olen meinannut sinulle kertoa, miksei siitä meidän jutusta
aikoinaan tullut mitään. Muistat varmaan kun käytiin Sääksniemessä
tansseissa, ja meidän askeleet sopi niin hyvin yhteen? Margit
nyökkäsi, nyt ei kannattanut keskeyttää omilla muistoilla.
-
Minä läksin aina kesken illan pois, vaikka olis ollu luontevaa
kysyä pääseekö saatille. Huomasitko? Ikään kuin Margit ei olisi
huomannut ja muistanut ja ihmetellyt kaikki tulevat vuosikymmenet
samaa asiaa. Mutta hän vain nyökkäsi. Alpo veti henkeä, huokaisi,
oli hetken hiljaa.
-
Kun minulla oli jo kaveri. Mikä yllätys, Margit ajatteli. Pitikö
tätä nyt vatvoa enää kun voisi viettää muutaman yhteisen
kuukauden hyvinä ystävinä, olla vaan ja jutella mukavia.
-
Se oli se Kalevi. Mäkisen Kallu, tunsitko? Kalevin kanssa oltii,
oltii niinkun, enemmän kun ystävät. Jos ymmärrät. Molemmat
tykättii tanssimisesta mut eihän me voitu keskenämme Säkälässä
pyörähdellä, ei siihe aikaa eikä vielä varmaan nykyääkää
voisi. Kaikki piti salata. Käytii tanssittamas nättii tyttöi,
jotka osasi jorata. Sinä olit se minun paras ja melkein ainoa
tanssikumppani, Kalevi tanssitti aina eri naisia. Lähettii aina
kesken illan pois ja mentii hänen kotiinsa. Molemmat poikamiehiä,
oli helppo olla yhes. No sit tuli sota, sit rauha, ja sit piti
asettua. Meikäläisen ympyröis se tarkotti että hankkia perhe,
kotiväki jo painosti ja melkein työnsi sen Hilkan min sylii. Sinuu
en voinu siihe kurimuksee aatellakaa, arvostin sinuu liikaa että
oisin voinu huijata. Hilkka oli joteskii samantekevä, sillekii tuntu
olevan tärkeää vaa päästä naimisii. Ei meil häävii ollu
keskenämme, ei pahakaa. Mut poika saatii, min elämän tärkein
ihmiin syntymästää lähtien. Hilkalle näytti riittävän se mitä
minul oli antaa, sellast kaveruutta. Ja Kalevi viihty meil hyvin,
askarreltii kaikennäköst, rakennettii liiteri ja hakattii halkoi ja
käytii urheilukilpailuis. Ehkä joku ulkopuoliin tajus, ehkä ei.
Ihan sama. Kuhan vaa saatii olla yhes. Että tän halusin sanoo. Että
jos oisin toisenlain ja siä et olis ollu hieno konttorinneiti, niin
oisit ollu ensimmäin ketä oisin pyytäny vaimoks.
He
seisoivat pitkään katulampun alla hiljaa. Alpo näki Margitin
silmistä, että tämä ei ollut ainakaan suuttunut. Äkkiä häntä
alkoi väsyttää valtavasti, hän otti tukea Margitin käsivarresta
ja sanoi, että nyt on parasta lähteä kotiinpäin, että jaksaa
sinne asti vielä omin jaloin. Margit irrotti käden, kietoi oman
käsivartensa Alpon selän taa ja nosti tämän käden omalle
olalleen. Alpo nojasi Margitiin, raskaasti nojasikin. Hidas matka,
kädet kietoutuneina toisen ympärille, kuin unikuva siitä, mitä ei
koskaan ollut koettu. Näin he olisivat voineet kävellä kotiin
tansseistakin, jos luonto ei olisi säätänyt toisin. Ennen
kotipihaan tuloa Alpo pysähtyi.
-
No sano nyt jotaa. Oliko ihan kamalaa kuultavaa?
Margit
hymyili. Hän oli kävellessä ehtinyt miettiä elämän mittaista
menetystään, joka ei sitten ollutkaan häviö. Hän olisi itsenään
kelvannut toiselle, ei ollutkaan epäonnistunut naisena. Hän katsoi
Alpoa hellästi, huvittunut pilke silmissään.
-
Tämähän tuntui melkein kosinnalta. On minua kosittu ennenkin,
joten tiedän miltä se tuntuu. Mutta tämä tuntui paremmalta.
Terassin portaita noustessaan Margit poikkesi hipaisemaan
happomarjapensaita muurin vierellä. Ne loistivat kellanpunaisina,
osa pensaista oli jo menettänyt lehtensä, pistävät piikit olivat
esillä. Margit oli katsellut, miten naapuritalojen lapset keräsivät
kirkkaanvärisiä marjoja, kaivoivat siemenet esiin ja ompelivat
niistä helminauhoja. Osa siemenistä kylvettiin huolellisesti
yrttilavoihin, ihan hyvin niistä voisi kasvaa uusia pensaita, lapset
vakuuttelivat toisilleen.
-
Mennään sisään, minä keitän meille hyvät teet, hän sanoi ja
tarttui Alpoa kädestä.
Voit
myös kuunnella luvun täältä:
