Lähdön
tunnelmia
Marraskuussa
vuorenrinne muuttui pimeäen litteytensä jälkeen kolmiulotteiseksi,
kun ohut lumikerros puuteroi kaiken. Kivet kohosivat maasta kuin
peikkojen selät, kuura virkkasi varvuista pitsiä. Vain paksut
puunrungot pysyivät tyynesti entisellään. Yhtäkkiä himmeää
valonhohdetta oli kaikkialla. Aamupuuron keittoa varten ei tarvittu
kuin liesituulettimen vaimea keltainen loiste. Kynttilät ehtisi
sytyttää illallakin. Ei vielä joulujuttuja, Eeva mietti. Annetaan
tämän hiljaisen kuukauden madella, ei mitään suuria elkeitä
nyt.
Tatu
taisteli aamuisin miehekkäästi kurahousuja vastaan mutta hävisi
ottelun ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan, koska vastassa oli
äidin ja tarhan tätien yhtenäinen rintama. Elli rakasti omia
ruskea-kelta-raidallisia sadevaatteitaan, mutta häntä painoi
toisenlainen huoli.
-
Etkö äiti sitten rupea naispapiksi vaikka naiset kohta pääseekin
papittariksi. Ei oo yhtään kivaa jos te molemmat isän kanssa
olette aina sunnuntaina töissä, Elli ähisi samalla kun veti
kuravaatteita niskaan. Tyttö ei arvannutkaan, millaisen siemenen
puolihuolimattomasti heitti äitinsä mieleen juurtumaan.
Eeva
ei rakastanut omaa sadetakkiaan eikä sadehousujaan, joihin oli pakko
pukeutua työmatkalle. Onneksi toimituksessa oli suihku. Tänään
aamukokouksessa ideoitiin pitkää juttua iltapäivään, se menisi
myös valtakuntaan. Maatilamatkailu oli yleistynyt kaakossa niin,
että vierailijoita oli joulunpyhiksikin. Jospa Eeva lähtisi
Valkealaan, siellä Kettusen tilalla kaikki huoneet oli buukattu
ainakin osaksi juhlapyhiä. Eeva yritti näyttää
välinpitämättömältä, joku vielä huomaisi miten kovasti hän
hinkui ulos toimituksesta. Hän halusi peitellä epäsosiaalisuuttaan
ja ulkopuolisuuttaan. Jo matka Kettulan tilalle oli rentouttava, hän
oli päässyt keikalle yksin, lumen ohuesti kuorruttamat
maalaismaisemat olivat kuin postikortista. Perillä isäntäväellä
juttu luisti, kahvia kaadeltiin. Yleensä Eeva ei välittänyt
kestityksistä, tärkeintä oli jutunteko. Paluu viivästyisi
tarjoilun takia, mutta hän ei kehdannut kieltäytyä, kun oli
vaivannut talon väkeä kesken näiden arkitöiden. Kahvipöytään
kuului puhelimen pirinä, emäntä vastasi ja palasi kertomaan.
-
Se oli teidän toimituksesta. Sieltä tulee nyt joku filmiryhmä
kuvaamaan. Ne käski sinun odotella täällä ja tehdä haastattelun
vielä filmillekin, emäntä kertoi silmät loistaen. Eevaa otti
lekatyyppisesti päähän. Miksei toimitussihteeri kysynyt, ehtikö
hän? Nythän oman radiojutun kanssa tulisi hirveä kiire. Miksei
annettu kysymyksiä tai edes tietoa, mihin television haastattelua
tehtiin? Oliko radion juttu taas niin paljon vähäpätöisempi
tehtävä, että telkkarin takia sen yli käveltiin edes kysymättä
käykö? Ei Eeva talonväen nähden voinut kiukutella. Siinä sitä
kahviteltiin, tv-porukka tuli, taas juostiin mökeille tekemään
haastatteluja ja neuvoteltiin kuvaajan kanssa kuvituskuvista. Tuntia
aiottua myöhemmin Eeva porhalsi toimitukseen ja sai nippa nappa
radiojuttunsa valmiiksi ennen lähetystä. Kiire tiesi sitä, että
hän ei ehtinyt muuta kuin poistaa pikku mokat ja tauot ja katkaista
tarinan seitsemän minuuttia alusta. Rakenteesta ja sisällöstä
viis.
Eeva
ei tavannut työkavereita koko iltapäivänä, vasta huomenna hän
pääsisi kommentoimaan tapahtunutta. Ainoa juttukumppani oli
eläkkeellä oleva journalisti, joka oli jälleen parkkeerannut
kahvihuoneeseen. Reetta istui kohteliaana hänen seurassaan eikä
kehdannut lähteä tekemään töitään kesken toisen polveilevan
tarinan. Eevan astuessa huoneeseen Reetta ampaisi pystyyn, työnsi
hänet ex-kollegan pöytään “kuuntelemaan tosi hauskaa tarinaa”
ja säntäsi tiehensä. Mikäs siinä eihän Eevalla enää ollut
kiire. Toimituksessa oli totuttu siihen, että kahvihuoneessa notkui
usein muitakin kuin toimituksen väkeä. Moni ilmaantui paikalle muka
antamaan juttuvinkkiä mutta unohtui jorisemaan ja juoruilemaan
tuntikausiksi. Eläkkeellä oli välillä yksinäistä,
toimittajillahan oli aikaa seuranpitoon, nämä tuntuivat tuumaavan.
Samaa rataa kulki ilmeisesti vapaiden taiteilijoiden mieli. Heillä
ei ollut itsellään varsinaista työaikaa, joten ei kai
toimittajillakaan voinut olla kiire. Ei siinä mitään, monta kertaa
heiltä sai juttuvinkkejäkin keskustelun lomassa. Ja jos he
tälläsivät itsensä kahvihuoneeseen, sieltä oli helpompi
pelastautua työntekoon kuin omasta työhuoneesta. Kotiinpäin
polkiessaan Eeva huomasi, että tutulla pyöräkorjaamon omistajalla
oli sama etuoikeus. Ryhmä eläkeläisiä oli jälleen pihalla
parantamassa maailmaa ja vahtimassa korjaustoimia hänen pajallaan.
Elli
oli miettinyt naispappeutta päivän aikana, siitä oli keskusteltu
tarhan tätien kanssa. Hän oli kuullut aiheesta pätkän
radiossakin. Kotimatkalla hän jatkoi pohdintaansa.
-
Äiti älä ainakaan ala otrodoksinaispapiksi. Ne puhuu kun robotit,
olen kuullu radiosta. Mut äiti, onko Jumala hirveen voimakas?
-
On.
-
Varmaan miljoona hevosvoimaa. Ääretön.
Mihin
minä joutuisin ilman näitä maadoittajia, Eeva mietti. Työpäivän
ärtymykset himmenivät sitä mukaa kun lähestyttiin kotia ja lasten
puheenpulina yltyi. Tarhapäivä oli ollut tapahtumia täynnä. Yhden
kurahousut olivat revenneet liukumäen naulaan. Leena, opettaja, oli
ihaillut, kun Tatu ja Matias olivat keittäneet pihan
kalliopainanteessa selluloosaa. Ja olikohan saarnastuolin päällä
oikeasti sateenvarjo - tarhalaiset olivat käyneet porukalla
tutustumassa kirkkoon.
Seuraavana
aamuna töissä Eeva muisti Leenin piikittelyn saamattomuudesta. Hän
lateli tulemaan asiallisella mutta jäätävällä äänellä töiden
jakelun mokat edelliseltä päivältä ja kertoi, mitä hankaluuksia
siitä aiheutui sekä toimittajalle että jutuille. Hän yritti
muistaa, että hillitty käytös oli paljon vaikuttavampaa kuin
riehuminen. Esimies ei sanonut muuta kuin näitähän sattuu,
toimitussihteerivuorolainen mutisi jotain joustavuudesta ja
ammattitaidon puutteesta. Eeva kuittasi kertomalla faktat ajomatkan
pituudesta, jutunteon kestosta ja lähetysajoista. Repikää siitä.
Olisi pitänyt sanoa sekin viileämmin: laskekaapa itse.
Iltapäivällä
esimies tuli hänen huoneeseensa, halusi näköjään hyvitellä, kun
tiesi oman suosikkinsa mokanneen.
-
Oli varmaan juu hankala toteuttaa noin yllättäen kaikkien toiveet?
-
Kyllä. Ja eniten minua ihmetyttää, kun täällä ei enää
keskustella avoimesti mistään. Ei arvioida aiheita etukäteen, ei
kommentoida jälkikäteen. Kukaan ei uskalla näköjään sanoa
mistään mielipiteitään. Ja jos osoittaa selvän virheen, kaikki
vaan tsuumailee katonrajaa. Se on minusta huonoa johtamista.
-
Juu no näin varmaan on, mutta kiireitä on kaikilla, eikä tässä
kukaan mitään pelkää. Sitä vaan tulin kysymään, että kun nyt
näyttää siltä, että Jusu lähtee joulun jälkeen puoleksi
vuodeksi ulkomaankomennukselle, niin haluaisitko jatkaa hänen
sijaisenaan?
-
Saanko miettiä asiaa?
-
Totta kai.
Eeva
mietti kaksi sekuntia ja vastasi.
-
Ei kiitos. Työ on ihanaa mutta tällaisessa työyhteisössä ei
kyllä pysty sitä kunnolla tekemään. Eevan oli vaikea peitellä
voitonriemuaan, kun hän katseli esimiehen hölmistynyttä ilmettä.
Tämän antelias tarjous oli torjuttu, vissiin oli kättäkin vähän
puraistu. Eeva piti ilmeensä kurissa kunnes esimies oli poistunut,
kääntyi sitten ikkunaan ja tuuletti äänettömästi, jee jippii.
Vasta muutaman minuutin päästä hän pystyi hengittämään
rauhallisemmin ja pysähtyi miettimään mitä oli tullut tehtyä.
Tunnekuohu tasaantui. Jaha, kohta sitä tosiaan oltaisiin työttömiä.
Toimituksessa
ei kauaa kestänyt, kun moni tiesi, että Eeva oli torjunut
tarjouksen uudesta sopimuksesta. Silja kyseli harmissaan, miksi hän
lähtisi, Reetta sanoi olevansa pahoillaan, Laurikin totesi että
huono homma, menetetään tollanen tyyppi. Kotimatkalla Eeva jo empi,
oliko sittenkään tehnyt viisaasti. Työ oli kiinnostavaa, keikoilla
tutustui kotiseutuunsa niin kuin ei missään muussa hommassa,
asioista pysyi ajan tasalla. Mutta ajatuskin siitä, että kohta sitä
istuttaisiin juontamassa ja oma persoona pitäisi panna likoon
ihmisten viihdyttämiseksi, kauhistutti. Ja se, ettei näköpiirissä
ollut toimivaa työyhteisöä ja rakentavia keskusteluja
journalismista, masensi. Eeva muisti Matin rohkaisun. Ei toisen ole
pakko, jos toinen ei halua.
-
Äiti mitä tän lumen alla on? Avaruusko? Tatu kysyi kun palattiin
päiväkodista.
-
Ei vaan hiekkaa. Avaruus on meidän yläpuolella.
-
Hiekan alla on maapallon kuori, sen alla vaippa, sen alla ulompi ydin
ja ihan keskellä sisempi ydin, Elli lateli tyynesti.
-
Mistäs sinä sen olet oppinut? Eeva ihmetteli.
-
Aku Ankasta.
Tatu
oli jo seuraavan kiinnostavan asian kimpussa. Kerrostalon
parvekkeella nuori isä esitteli maailmaa muutaman viikon ikäiselle
lapselleen.
-
Kato äiti kun pieni vauva. Onko se jo käyny sen äitin vattassa?
Tatu tivasi. Eevasta alkoi jälleen tuntua hyvältä ajatus, että
saisi olla poissa kuvailemasta kunnallispoliitikkojen päätöksiä
itselle samantekevistä asioista ja ehtisi pohtia elämän
perusjuttuja omien lasten kanssa päivittäin.
Välipalan
jälkeen Elli ja Tatu halusivat vielä ulos. Rinteessä oli sen
verran lunta, että naapuruston lapset olivat hinkanneet siihen
pulkkamäen. Hämärässä singahdeltiin lujaa alas ja huohottaen
ylös kuin paremmassakin laskettelukeskuksessa. Sellaisesta ei voinut
pysyä poissa, ei Eevakaan. Kaikista oli hauska katsella rinteestä
mummin ja papan keittiöön ja olohuoneeseen. Mummi näköjään teki
ruokaa, pappa suunnitteli varmaan jollekin kaverilleen taloa
arkkitehdin piirustuspöydän ääressä. Eeva ei päästänyt
lapsiaan sinne, isovanhempien ei tarvinnut aina jaksaa. Huomenna äiti
taas joutuisi päivystämään lasten kanssa, kun isä ja vaari
menisivät Pirttimäelle rakentamaan lapsille joululahjaksi
nukkekotia.
Sängyssä
Tatua askarrutti jälleen uusi asia.
-
Miksi elämä on niin pientä?
-
Miten niin pientä?
-
No kun on päivä ja sitten heti ilta ja yö ja aamu. Siihen Eevalla
ei enää ollut vastausta. Siihenkään. Ellille ja Tatulle tuli uni
aikaisin, tänään oli ehditty hankkia tervettä väsymystä ja
punaiset posket. Eevaa huvitti, miten äidin ohjeet hyvistä
harrastuksista olivat aikoinaan ärsyttäneet häntä, mutta nyt hän
jakoi samoja ohjeita omilleen. Aamulla kysymys oli väistynyt
polttavamman ongelman tieltä. Istuttiin puurolautasten äärellä.
-
Miten ruuat uskaltaa mennä vatsaan, kun siellä on niin kamalan
näköstä? Onko siellä sama tunnelma kun kummitusjunassa? Tatu
pohti. Eeva arvasi, että poika oli nähnyt unta Linnanmäen
retkestä.
-
Äiti mennäänkö taas ensi kesänä junalla Helsinkiin ja annetaan
amatöörin tarkastaa liput? Elli vilkaisi Eevaa ja puisteli päätään
huokaisten pikkuvanhasti. Eeva vinkkasi silmää. Sovittiin
iltamenoista. Elli oli kutsuttu uuden ystävättären luo leikkimään,
Tatu viettäisi iltaa mummin kanssa, koska äidillä oli
joulukiireitä. Kätevää, oli taas se aika vuodesta, kun voi vedota
ikkunasta kurkisteleviin joulutonttuihin, jos ei sana kuulunut tai
muuten tehonnut. Toisaalta rasittavaa, lasten illat kuluivat postin
tuomien lelumainoslehtien parissa, he löysivät niistä
hämmästyttävän määrän kerta kaikkiaan välttämättömiä
tarvikkeita.
Maakuntamatkailu
jatkui töissä. Eeva lähti Jaalaan tutkimaan entisen sahan alueen
rakentamiskysymystä. Oliko maa-aines niin saastunutta, että sinne
ei voisi tehdä ihmisille koteja? Hän nautti kun taas oppi uutta
asiaa, mutta alkoi toisaalta olla huolissaan. Ihmisillä oli
murheita, vakavia elämän suuruisia kysymyksiä, ja hän hääri
haaskalintuna paikalla taputtamassa mielessään käsiään: mahtava
ristiriita, tulee hieno juttu. Tunnelmaa tietysti latisti
vielä, kun joku haastateltavista kysyi, eikö televisio tulekaan.
Illalla
Veikko kokosi seuruetta autoonsa. Juhon ja Eevan lisäksi siihen
työntyi Matti. Tulevat naapurukset Matti ja Juho olivat jutelleet
nukkekodin rakentamisesta, ja tottakai kirvesmies oli tarjonnut
hankkeesta puusepälle aliurakkaa. Matti tekisi taloon huonekaluja.
Eevan oli vaikea pitää naama peruslukemilla, kun hän
kuunteli suunnittelijan ja työntekijäportaan vakavaa keskustelua
talon rakenteista ja arkkitehtuurin ja kalustuksen
yhteensopivuudesta. Illasta tuli hauska. Esko oli tullut Lahdesta
päivää ennen perhettään viikonlopun viettoon, ja miehet saivat
rauhassa heittäytyä koko osaamisellaan hankkeeseen. Eevalle jäi
kahvinkeittäjän rooli. Veikko yritti muistella Kipparikvartetin
Kauniin Veeran sanoja, hän oli ainoa joka hetkittäin edes huomasi
Eevan läsnäolon. Nukkekoti valmistui kuskattavaan kuntoon illan
mittaan. Se vietiin Matin remontin keskelle seniorisiipeen. Isot
ihmiset pääsivät joulutunnelmaan, kun saivat valmistella
salaisuutta.
Hilpeä
tunnelma jatkui kotiovelle asti. Kello oli kahdeksan, Ellin piti
tulla kohta kaverin luota, Tatu saisi kotiutua heti mummin luota.
Poika seisoi eteisessä hämillisen näköisenä ja naurahti.
-
Mummi nukkuu. Lattialla. Veikko ja Eeva hiipivät työhuoneeseen,
jossa Irma makasi velttona matolla eikä vastannut herättelyyn.
Kädet täristen Eeva ryntäsi soittamaan hätäkeskukseen, Veikko
yritti tunnustella pulssia ja herätellä vaimoaan kauhistuneen
näköisenä. Tatun mielestä oli parasta aloittaa äänekäs
itkeminen, kun hän ymmärsi ettei mummin uni ollutkaan tervettä
laatua. Eeva katkaisi itkun alkuunsa. Nyt hiljaa! Ambulanssin tulo
kesti sen ikuisuuden, jonka kaikki tuntevat odottaessaan muutaman
minuutin paloautoa, poliisia tai sairaankuljetusta. Hoitajat
aloittivat elvyttämisen heti, jatkoivat ambulanssissa, Veikko
seurasi omalla autollaan perässä. Eeva jäi lastensa kanssa
katselemaan avuttomana ympärilleen vanhempien kodissa. Irma ja Tatu
olivat näköjään leiponeet, pullat olivat pyyhkeen alla keittiön
tasolla. Työhuoneen lattialla oli kasa legoja, pöydällä pino
lakanoita odottamassa viikkaamista. Tatu ei osannut sanoa, miten
kauan mummi oli nukkunut lattialla. Ainoa selkeä kohta Tatun
kuvauksessa oli se, kun mummi oli avannut parvekkeenoven.
-
Siellä oli kissa. Se toi mummille oravan. Mutta mummi pisti sen
oravan pussiin ja vei pois. Orava nukkui, ei se jaksanut herätä.
Sitten mummikin meni nukkumaan ja pötkähti hassusti lattialle.
Lapset
olivat järkyttyneitä, kysyivät kerran toisensa jälkeen Eevalta,
paraneeko mummi varmasti. Lopulta Eeva parahti “en tiedä” niin
epätoivoisesti että tajusi itsekin tarvitsevansa tukea. Kotona ei
ollut sen helpompaa kuin mummolassakaan. Puhelin ei soinut, vaikka
Eeva tuijotti sitä vaativana. Lapset eivät suostuneet nukkumaan
nähdessään kuinka tuskainen äiti oli. Ovikello kuitenkin soi,
jokohan isä oli palannut sairaalalta. Porraskäytävässä oli
Matti, joka oli huomannut veljellään käydessään ambulanssin
tulon. Toisen aikuisen läsnäolo rauhoitti vähän. Ei Matti osannut
muuta kuin istua ja kysyä mitä oli käynyt. Kertoessaan Eeva tunsi,
miten kauhea tilanne muuttui todelliseksi mutta samalla asiaksi,
jolle ei voinut tehdä yhtään mitään. Matti kyseli Irman
voinnista tätä ennen ja sanoi ihailleensa kuinka tämä jaksoi
touhuta joka suunnalla, niin seniorisiivessä kuin töissään, ja
lisäksi autella lastensakin perheitä. Eeva voihkaisi ja painoi
kädet silmilleen, niinpä tietysti, hänkin oli kuormittanut äitiä.
Jossain vaiheessa Eeva tajusi, että Eskollekin piti ilmoittaa.
Pirttimäellä Juhon vanhassa talossa ei ollut enää liittymää,
Eeva soitti naapurille ja tämä haki veljen puhelimeen. Kaikki
muuttui koko ajan sekavammaksi ja uhkaavammaksi, Eskon säikähdys
lisäsi Eevan pahaa oloa. Esko sanoi lähtevänsä sairaalalle,
pääsisikö Eeva mukaan? Matti nyökkäsi, hän voisi olla lasten
seurana sen aikaa.
Äiti
makasi vieraan näköisenä teho-osaston sängyssä tippapullojen ja
näyttöjen keskellä. Isä istui hänen vieressään kuin eksyneenä.
Eevan ja Eskon tullessa hän antoi periksi kyynelille.
-
Nyt äiti nukkuu. Joutuivat elvyttämään moneen kertaan, vissiin
tulppa keuhkoissa. Koko ajan tarkkaillaan, toistaiseksi pahin on ohi,
mutta ei voi vielä tietää miten käy. Sen sanottuaan Veikko
purskahti taas itkuun. - Miksen minä huomannut mitään? Minä vaan
luulin, että äiti halusi touhuta niin paljon. Ja kun se on
sellainen murehtija, teidänkin asiat varmaan huolehti mielessään
moneen kertaan muttei puhunut minulle mitään. Kun ei halua rasittaa
muita. Mutta näinhän minä miten äiti nousi öisinkin sängystä
ja hiipi keittiöön kun ei saanut unta. Aamulla esitti ihan
tavallista.
Irman
toipuminen kesti pitkään. Teho-osastolta hänet siirrettiin
muutaman päivän kuluttua sisätautiosastolle, sieltäkään häntä
ei päästetty kotiin normaaliajassa. Eeva ja lapset kävivät
moikkaamassa päivittäin, Juho aina kun sai kyydin Veikolta tai
Eskolta. Kaikilla oli syyllinen olo, Irma sai kuunnella
anteeksipyytelyjä päivittäin. Lopulta hän parahti ettei enää
jaksa lohdutella muita ja vakuuttaa, ettei sairastuminen ollut heidän
syytään. Jospa voitaisiin vaan lopettaa syyllisten etsintä ja olla
iloisia, kun henki ei mennyt. Tästä oli oppinut ihan jokainen. He
muistivat sanoa ääneen silloin tällöin, kuinka tärkeä ja rakas
toinen oli. Veikko näki, miten koti muuttui pikku hiljaa kalseaksi,
kun Irma ei leiponut sinne pullantuoksua eikä laitellut oksia
maljakoihin. Juho päätti, ettei enää kiukuttele tyttärelleen
asuinolojaan, kun hänellä ei kerran nykytilanteessa ollut mitään
hätää.
Eevalle
uusi tilanne oli vaativin. Nytkö hän ei voinutkaan olla äidin
tyttö, joka juoksi kysymään neuvoa aina kun jokin huolestutti. Hän
oli yrittänytkin jo aikuistua, tulla riippumattomaksi vanhemmistaan.
Mutta nyt kun siihen oli suorastaan pakko opetella, tuntui välillä
loputtoman yksinäiseltä. Ei ollutkaan vanhempaa viisaampaa naista
vierellä sanomassa, miten hauskat lapset Eevalla oli, että kaikki
järjestyisi ja katopa kuinka jännän näköistä syysmuoti tänä
vuonna oli.
Kun
Veikko haki Irman joulukuun alussa takaisin kotiin, kaikki näytti
entisenlaiselta mutta mikään ei ollut ihan kuin ennen.
Tulokahveilla Irman ei annettu koskea kahvipannuunkaan, lapset ja
lapsenlapset hössöttivät niin että Irma hätisteli heitä jo
nauraen sivummalle. Eeva yritti jatkaa samaa mitä sairaalassa oli
aloittanut. Kuinka kiitollinen hän oli avusta, kuinka hän ei enää
pyytäisi niin usein, miten hän vuorostaan auttaisi nyt äitiä.
Irma kuittasi alkavan vuodatuksen taputtamalla Eevaa poskelle.
-
Äläs nyt intoile. Kyllä tämä tästä. Opin minä itsekin jotain,
luulin olevani särkymätön. Nyt kun vielä keksisi miten voisi
hellittää, kun olen kuitenkin kaikkia teitä viisaampi ja tiedän
asiat paremmin, hän heitti huumoriksi. Hän vilkaisi isäänsä,
joka istui vakavana syvä ryppy otsalla. Juho taisi miettiä, miten
hän enää jaksaisi, jos vaimon lisäksi olisi menettänyt
tyttärensäkin. Koko perhe oli näiden viikkojen aikana pantu
ymmärtämään, miten moni asia heidän elämässään luontui vain,
koska Irma jaksoi. Tämän he pitäisivät mielessään. Ainakin
tämän illan.
Luvun voi kuunnella ja vähän katsellakin täältä: