18. luku

Marras-joulukuu 1986

Lähdön tunnelmia

Marraskuussa vuorenrinne muuttui pimeäen litteytensä jälkeen kolmiulotteiseksi, kun ohut lumikerros puuteroi kaiken. Kivet kohosivat maasta kuin peikkojen selät, kuura virkkasi varvuista pitsiä. Vain paksut puunrungot pysyivät tyynesti entisellään. Yhtäkkiä himmeää valonhohdetta oli kaikkialla. Aamupuuron keittoa varten ei tarvittu kuin liesituulettimen vaimea keltainen loiste. Kynttilät ehtisi sytyttää illallakin. Ei vielä joulujuttuja, Eeva mietti. Annetaan tämän hiljaisen kuukauden madella, ei mitään suuria elkeitä nyt. 

   Tatu taisteli aamuisin miehekkäästi kurahousuja vastaan mutta hävisi ottelun ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan, koska vastassa oli äidin ja tarhan tätien yhtenäinen rintama. Elli rakasti omia ruskea-kelta-raidallisia sadevaatteitaan, mutta häntä painoi toisenlainen huoli. 

   - Etkö äiti sitten rupea naispapiksi vaikka naiset kohta pääseekin papittariksi. Ei oo yhtään kivaa jos te molemmat isän kanssa olette aina sunnuntaina töissä, Elli ähisi samalla kun veti kuravaatteita niskaan. Tyttö ei arvannutkaan, millaisen siemenen puolihuolimattomasti heitti äitinsä mieleen juurtumaan. 

   Eeva ei rakastanut omaa sadetakkiaan eikä sadehousujaan, joihin oli pakko pukeutua työmatkalle. Onneksi toimituksessa oli suihku. Tänään aamukokouksessa ideoitiin pitkää juttua iltapäivään, se menisi myös valtakuntaan. Maatilamatkailu oli yleistynyt kaakossa niin, että vierailijoita oli joulunpyhiksikin. Jospa Eeva lähtisi Valkealaan, siellä Kettusen tilalla kaikki huoneet oli buukattu ainakin osaksi juhlapyhiä. Eeva yritti näyttää välinpitämättömältä, joku vielä huomaisi miten kovasti hän hinkui ulos toimituksesta. Hän halusi peitellä epäsosiaalisuuttaan ja ulkopuolisuuttaan. Jo matka Kettulan tilalle oli rentouttava, hän oli päässyt keikalle yksin, lumen ohuesti kuorruttamat maalaismaisemat olivat kuin postikortista. Perillä isäntäväellä juttu luisti, kahvia kaadeltiin. Yleensä Eeva ei välittänyt kestityksistä, tärkeintä oli jutunteko. Paluu viivästyisi tarjoilun takia, mutta hän ei kehdannut kieltäytyä, kun oli vaivannut talon väkeä kesken näiden arkitöiden. Kahvipöytään kuului puhelimen pirinä, emäntä vastasi ja palasi kertomaan. 

   - Se oli teidän toimituksesta. Sieltä tulee nyt joku filmiryhmä kuvaamaan. Ne käski sinun odotella täällä ja tehdä haastattelun vielä filmillekin, emäntä kertoi silmät loistaen. Eevaa otti lekatyyppisesti päähän. Miksei toimitussihteeri kysynyt, ehtikö hän? Nythän oman radiojutun kanssa tulisi hirveä kiire. Miksei annettu kysymyksiä tai edes tietoa, mihin television haastattelua tehtiin? Oliko radion juttu taas niin paljon vähäpätöisempi tehtävä, että telkkarin takia sen yli käveltiin edes kysymättä käykö? Ei Eeva talonväen nähden voinut kiukutella. Siinä sitä kahviteltiin, tv-porukka tuli, taas juostiin mökeille tekemään haastatteluja ja neuvoteltiin kuvaajan kanssa kuvituskuvista. Tuntia aiottua myöhemmin Eeva porhalsi toimitukseen ja sai nippa nappa radiojuttunsa valmiiksi ennen lähetystä. Kiire tiesi sitä, että hän ei ehtinyt muuta kuin poistaa pikku mokat ja tauot ja katkaista tarinan seitsemän minuuttia alusta. Rakenteesta ja sisällöstä viis. 

   Eeva ei tavannut työkavereita koko iltapäivänä, vasta huomenna hän pääsisi kommentoimaan tapahtunutta. Ainoa juttukumppani oli eläkkeellä oleva journalisti, joka oli jälleen parkkeerannut kahvihuoneeseen. Reetta istui kohteliaana hänen seurassaan eikä kehdannut lähteä tekemään töitään kesken toisen polveilevan tarinan. Eevan astuessa huoneeseen Reetta ampaisi pystyyn, työnsi hänet ex-kollegan pöytään “kuuntelemaan tosi hauskaa tarinaa” ja säntäsi tiehensä. Mikäs siinä eihän Eevalla enää ollut kiire. Toimituksessa oli totuttu siihen, että kahvihuoneessa notkui usein muitakin kuin toimituksen väkeä. Moni ilmaantui paikalle muka antamaan juttuvinkkiä mutta unohtui jorisemaan ja juoruilemaan tuntikausiksi. Eläkkeellä oli välillä yksinäistä, toimittajillahan oli aikaa seuranpitoon, nämä tuntuivat tuumaavan. Samaa rataa kulki ilmeisesti vapaiden taiteilijoiden mieli. Heillä ei ollut itsellään varsinaista työaikaa, joten ei kai toimittajillakaan voinut olla kiire. Ei siinä mitään, monta kertaa heiltä sai juttuvinkkejäkin keskustelun lomassa. Ja jos he tälläsivät itsensä kahvihuoneeseen, sieltä oli helpompi pelastautua työntekoon kuin omasta työhuoneesta. Kotiinpäin polkiessaan Eeva huomasi, että tutulla pyöräkorjaamon omistajalla oli sama etuoikeus. Ryhmä eläkeläisiä oli jälleen pihalla parantamassa maailmaa ja vahtimassa korjaustoimia hänen pajallaan. 

   Elli oli miettinyt naispappeutta päivän aikana, siitä oli keskusteltu tarhan tätien kanssa. Hän oli kuullut aiheesta pätkän radiossakin. Kotimatkalla hän jatkoi pohdintaansa. 

   - Äiti älä ainakaan ala otrodoksinaispapiksi. Ne puhuu kun robotit, olen kuullu radiosta. Mut äiti, onko Jumala hirveen voimakas? 

   - On. 

   - Varmaan miljoona hevosvoimaa. Ääretön. 

   Mihin minä joutuisin ilman näitä maadoittajia, Eeva mietti. Työpäivän ärtymykset himmenivät sitä mukaa kun lähestyttiin kotia ja lasten puheenpulina yltyi. Tarhapäivä oli ollut tapahtumia täynnä. Yhden kurahousut olivat revenneet liukumäen naulaan. Leena, opettaja, oli ihaillut, kun Tatu ja Matias olivat keittäneet pihan kalliopainanteessa selluloosaa. Ja olikohan saarnastuolin päällä oikeasti sateenvarjo - tarhalaiset olivat käyneet porukalla tutustumassa kirkkoon. 

   Seuraavana aamuna töissä Eeva muisti Leenin piikittelyn saamattomuudesta. Hän lateli tulemaan asiallisella mutta jäätävällä äänellä töiden jakelun mokat edelliseltä päivältä ja kertoi, mitä hankaluuksia siitä aiheutui sekä toimittajalle että jutuille. Hän yritti muistaa, että hillitty käytös oli paljon vaikuttavampaa kuin riehuminen. Esimies ei sanonut muuta kuin näitähän sattuu, toimitussihteerivuorolainen mutisi jotain joustavuudesta ja ammattitaidon puutteesta. Eeva kuittasi kertomalla faktat ajomatkan pituudesta, jutunteon kestosta ja lähetysajoista. Repikää siitä. Olisi pitänyt sanoa sekin viileämmin: laskekaapa itse. 

   Iltapäivällä esimies tuli hänen huoneeseensa, halusi näköjään hyvitellä, kun tiesi oman suosikkinsa mokanneen. 

   - Oli varmaan juu hankala toteuttaa noin yllättäen kaikkien toiveet? 

   - Kyllä. Ja eniten minua ihmetyttää, kun täällä ei enää keskustella avoimesti mistään. Ei arvioida aiheita etukäteen, ei kommentoida jälkikäteen. Kukaan ei uskalla näköjään sanoa mistään mielipiteitään. Ja jos osoittaa selvän virheen, kaikki vaan tsuumailee katonrajaa. Se on minusta huonoa johtamista. 

   - Juu no näin varmaan on, mutta kiireitä on kaikilla, eikä tässä kukaan mitään pelkää. Sitä vaan tulin kysymään, että kun nyt näyttää siltä, että Jusu lähtee joulun jälkeen puoleksi vuodeksi ulkomaankomennukselle, niin haluaisitko jatkaa hänen sijaisenaan? 

   - Saanko miettiä asiaa? 

   - Totta kai. 

   Eeva mietti kaksi sekuntia ja vastasi. 

   - Ei kiitos. Työ on ihanaa mutta tällaisessa työyhteisössä ei kyllä pysty sitä kunnolla tekemään. Eevan oli vaikea peitellä voitonriemuaan, kun hän katseli esimiehen hölmistynyttä ilmettä. Tämän antelias tarjous oli torjuttu, vissiin oli kättäkin vähän puraistu. Eeva piti ilmeensä kurissa kunnes esimies oli poistunut, kääntyi sitten ikkunaan ja tuuletti äänettömästi, jee jippii. Vasta muutaman minuutin päästä hän pystyi hengittämään rauhallisemmin ja pysähtyi miettimään mitä oli tullut tehtyä. Tunnekuohu tasaantui. Jaha, kohta sitä tosiaan oltaisiin työttömiä. 

   Toimituksessa ei kauaa kestänyt, kun moni tiesi, että Eeva oli torjunut tarjouksen uudesta sopimuksesta. Silja kyseli harmissaan, miksi hän lähtisi, Reetta sanoi olevansa pahoillaan, Laurikin totesi että huono homma, menetetään tollanen tyyppi. Kotimatkalla Eeva jo empi, oliko sittenkään tehnyt viisaasti. Työ oli kiinnostavaa, keikoilla tutustui kotiseutuunsa niin kuin ei missään muussa hommassa, asioista pysyi ajan tasalla. Mutta ajatuskin siitä, että kohta sitä istuttaisiin juontamassa ja oma persoona pitäisi panna likoon ihmisten viihdyttämiseksi, kauhistutti. Ja se, ettei näköpiirissä ollut toimivaa työyhteisöä ja rakentavia keskusteluja journalismista, masensi. Eeva muisti Matin rohkaisun. Ei toisen ole pakko, jos toinen ei halua. 

   - Äiti mitä tän lumen alla on? Avaruusko? Tatu kysyi kun palattiin päiväkodista. 

   - Ei vaan hiekkaa. Avaruus on meidän yläpuolella. 

   - Hiekan alla on maapallon kuori, sen alla vaippa, sen alla ulompi ydin ja ihan keskellä sisempi ydin, Elli lateli tyynesti. 

   - Mistäs sinä sen olet oppinut? Eeva ihmetteli. 

   - Aku Ankasta. 

   Tatu oli jo seuraavan kiinnostavan asian kimpussa. Kerrostalon parvekkeella nuori isä esitteli maailmaa muutaman viikon ikäiselle lapselleen. 

   - Kato äiti kun pieni vauva. Onko se jo käyny sen äitin vattassa? Tatu tivasi. Eevasta alkoi jälleen tuntua hyvältä ajatus, että saisi olla poissa kuvailemasta kunnallispoliitikkojen päätöksiä itselle samantekevistä asioista ja ehtisi pohtia elämän perusjuttuja omien lasten kanssa päivittäin. 

   Välipalan jälkeen Elli ja Tatu halusivat vielä ulos. Rinteessä oli sen verran lunta, että naapuruston lapset olivat hinkanneet siihen pulkkamäen. Hämärässä singahdeltiin lujaa alas ja huohottaen ylös kuin paremmassakin laskettelukeskuksessa. Sellaisesta ei voinut pysyä poissa, ei Eevakaan. Kaikista oli hauska katsella rinteestä mummin ja papan keittiöön ja olohuoneeseen. Mummi näköjään teki ruokaa, pappa suunnitteli varmaan jollekin kaverilleen taloa arkkitehdin piirustuspöydän ääressä. Eeva ei päästänyt lapsiaan sinne, isovanhempien ei tarvinnut aina jaksaa. Huomenna äiti taas joutuisi päivystämään lasten kanssa, kun isä ja vaari menisivät Pirttimäelle rakentamaan lapsille joululahjaksi nukkekotia. 

   Sängyssä Tatua askarrutti jälleen uusi asia. 

   - Miksi elämä on niin pientä? 

   - Miten niin pientä? 

   - No kun on päivä ja sitten heti ilta ja yö ja aamu. Siihen Eevalla ei enää ollut vastausta. Siihenkään. Ellille ja Tatulle tuli uni aikaisin, tänään oli ehditty hankkia tervettä väsymystä ja punaiset posket. Eevaa huvitti, miten äidin ohjeet hyvistä harrastuksista olivat aikoinaan ärsyttäneet häntä, mutta nyt hän jakoi samoja ohjeita omilleen. Aamulla kysymys oli väistynyt polttavamman ongelman tieltä. Istuttiin puurolautasten äärellä. 

   - Miten ruuat uskaltaa mennä vatsaan, kun siellä on niin kamalan näköstä? Onko siellä sama tunnelma kun kummitusjunassa? Tatu pohti. Eeva arvasi, että poika oli nähnyt unta Linnanmäen retkestä. 

   - Äiti mennäänkö taas ensi kesänä junalla Helsinkiin ja annetaan amatöörin tarkastaa liput? Elli vilkaisi Eevaa ja puisteli päätään huokaisten pikkuvanhasti. Eeva vinkkasi silmää. Sovittiin iltamenoista. Elli oli kutsuttu uuden ystävättären luo leikkimään, Tatu viettäisi iltaa mummin kanssa, koska äidillä oli joulukiireitä. Kätevää, oli taas se aika vuodesta, kun voi vedota ikkunasta kurkisteleviin joulutonttuihin, jos ei sana kuulunut tai muuten tehonnut. Toisaalta rasittavaa, lasten illat kuluivat postin tuomien lelumainoslehtien parissa, he löysivät niistä hämmästyttävän määrän kerta kaikkiaan välttämättömiä tarvikkeita.

   Maakuntamatkailu jatkui töissä. Eeva lähti Jaalaan tutkimaan entisen sahan alueen rakentamiskysymystä. Oliko maa-aines niin saastunutta, että sinne ei voisi tehdä ihmisille koteja? Hän nautti kun taas oppi uutta asiaa, mutta alkoi toisaalta olla huolissaan. Ihmisillä oli murheita, vakavia elämän suuruisia kysymyksiä, ja hän hääri haaskalintuna paikalla taputtamassa mielessään käsiään: mahtava ristiriita, tulee hieno juttu. Tunnelmaa tietysti latisti  vielä, kun joku haastateltavista kysyi, eikö televisio tulekaan. 

   Illalla Veikko kokosi seuruetta autoonsa. Juhon ja Eevan lisäksi siihen työntyi Matti. Tulevat naapurukset Matti ja Juho olivat jutelleet nukkekodin rakentamisesta, ja tottakai kirvesmies oli tarjonnut hankkeesta puusepälle aliurakkaa. Matti tekisi taloon huonekaluja. Eevan oli vaikea  pitää naama peruslukemilla, kun hän kuunteli suunnittelijan ja työntekijäportaan vakavaa keskustelua talon rakenteista ja arkkitehtuurin ja kalustuksen yhteensopivuudesta. Illasta tuli hauska. Esko oli tullut Lahdesta päivää ennen perhettään viikonlopun viettoon, ja miehet saivat rauhassa heittäytyä koko osaamisellaan hankkeeseen. Eevalle jäi kahvinkeittäjän rooli. Veikko yritti muistella Kipparikvartetin Kauniin Veeran sanoja, hän oli ainoa joka hetkittäin edes huomasi Eevan läsnäolon. Nukkekoti valmistui kuskattavaan kuntoon illan mittaan. Se vietiin Matin remontin keskelle seniorisiipeen. Isot ihmiset pääsivät joulutunnelmaan, kun saivat valmistella salaisuutta. 

   Hilpeä tunnelma jatkui kotiovelle asti. Kello oli kahdeksan, Ellin piti tulla kohta kaverin luota, Tatu saisi kotiutua heti mummin luota. Poika seisoi eteisessä hämillisen näköisenä ja naurahti. 

   - Mummi nukkuu. Lattialla. Veikko ja Eeva hiipivät työhuoneeseen, jossa Irma makasi velttona matolla eikä vastannut herättelyyn. Kädet täristen Eeva ryntäsi soittamaan hätäkeskukseen, Veikko yritti tunnustella pulssia ja herätellä vaimoaan kauhistuneen näköisenä. Tatun mielestä oli parasta aloittaa äänekäs itkeminen, kun hän ymmärsi ettei mummin uni ollutkaan tervettä laatua. Eeva katkaisi itkun alkuunsa. Nyt hiljaa! Ambulanssin tulo kesti sen ikuisuuden, jonka kaikki tuntevat odottaessaan muutaman minuutin paloautoa, poliisia tai sairaankuljetusta. Hoitajat aloittivat elvyttämisen heti, jatkoivat ambulanssissa, Veikko seurasi omalla autollaan perässä. Eeva jäi lastensa kanssa katselemaan avuttomana ympärilleen vanhempien kodissa. Irma ja Tatu olivat näköjään leiponeet, pullat olivat pyyhkeen alla keittiön tasolla. Työhuoneen lattialla oli kasa legoja, pöydällä pino lakanoita odottamassa viikkaamista. Tatu ei osannut sanoa, miten kauan mummi oli nukkunut lattialla. Ainoa selkeä kohta Tatun kuvauksessa oli se, kun mummi oli avannut parvekkeenoven. 

   - Siellä oli kissa. Se toi mummille oravan. Mutta mummi pisti sen oravan pussiin ja vei pois. Orava nukkui, ei se jaksanut herätä. Sitten mummikin meni nukkumaan ja pötkähti hassusti lattialle. 

   Lapset olivat järkyttyneitä, kysyivät kerran toisensa jälkeen Eevalta, paraneeko mummi varmasti. Lopulta Eeva parahti “en tiedä” niin epätoivoisesti että tajusi itsekin tarvitsevansa tukea. Kotona ei ollut sen helpompaa kuin mummolassakaan. Puhelin ei soinut, vaikka Eeva tuijotti sitä vaativana. Lapset eivät suostuneet nukkumaan nähdessään kuinka tuskainen äiti oli. Ovikello kuitenkin soi, jokohan isä oli palannut sairaalalta. Porraskäytävässä oli Matti, joka oli huomannut veljellään käydessään ambulanssin tulon. Toisen aikuisen läsnäolo rauhoitti vähän. Ei Matti osannut muuta kuin istua ja kysyä mitä oli käynyt. Kertoessaan Eeva tunsi, miten kauhea tilanne muuttui todelliseksi mutta samalla asiaksi, jolle ei voinut tehdä yhtään mitään. Matti kyseli Irman voinnista tätä ennen ja sanoi ihailleensa kuinka tämä jaksoi touhuta joka suunnalla, niin seniorisiivessä kuin töissään, ja lisäksi autella lastensakin perheitä. Eeva voihkaisi ja painoi kädet silmilleen, niinpä tietysti, hänkin oli kuormittanut äitiä. Jossain vaiheessa Eeva tajusi, että Eskollekin piti ilmoittaa. Pirttimäellä Juhon vanhassa talossa ei ollut enää liittymää, Eeva soitti naapurille ja tämä haki veljen puhelimeen. Kaikki muuttui koko ajan sekavammaksi ja uhkaavammaksi, Eskon säikähdys lisäsi Eevan pahaa oloa. Esko sanoi lähtevänsä sairaalalle, pääsisikö Eeva mukaan? Matti nyökkäsi, hän voisi olla lasten seurana sen aikaa. 

   Äiti makasi vieraan näköisenä teho-osaston sängyssä tippapullojen ja näyttöjen keskellä. Isä istui hänen vieressään kuin eksyneenä. Eevan ja Eskon tullessa hän antoi periksi kyynelille. 

- Nyt äiti nukkuu. Joutuivat elvyttämään moneen kertaan, vissiin tulppa keuhkoissa. Koko ajan tarkkaillaan, toistaiseksi pahin on ohi, mutta ei voi vielä tietää miten käy. Sen sanottuaan Veikko purskahti taas itkuun. - Miksen minä huomannut mitään? Minä vaan luulin, että äiti halusi touhuta niin paljon. Ja kun se on sellainen murehtija, teidänkin asiat varmaan huolehti mielessään moneen kertaan muttei puhunut minulle mitään. Kun ei halua rasittaa muita. Mutta näinhän minä miten äiti nousi öisinkin sängystä ja hiipi keittiöön kun ei saanut unta. Aamulla esitti ihan tavallista. 

 

Irman toipuminen kesti pitkään. Teho-osastolta hänet siirrettiin muutaman päivän kuluttua sisätautiosastolle, sieltäkään häntä ei päästetty kotiin normaaliajassa. Eeva ja lapset kävivät moikkaamassa päivittäin, Juho aina kun sai kyydin Veikolta tai Eskolta. Kaikilla oli syyllinen olo, Irma sai kuunnella anteeksipyytelyjä päivittäin. Lopulta hän parahti ettei enää jaksa lohdutella muita ja vakuuttaa, ettei sairastuminen ollut heidän syytään. Jospa voitaisiin vaan lopettaa syyllisten etsintä ja olla iloisia, kun henki ei mennyt. Tästä oli oppinut ihan jokainen. He muistivat sanoa ääneen silloin tällöin, kuinka tärkeä ja rakas toinen oli. Veikko näki, miten koti muuttui pikku hiljaa kalseaksi, kun Irma ei leiponut sinne pullantuoksua eikä laitellut oksia maljakoihin. Juho päätti, ettei enää kiukuttele tyttärelleen asuinolojaan, kun hänellä ei kerran nykytilanteessa ollut mitään hätää. 

   Eevalle uusi tilanne oli vaativin. Nytkö hän ei voinutkaan olla äidin tyttö, joka juoksi kysymään neuvoa aina kun jokin huolestutti. Hän oli yrittänytkin jo aikuistua, tulla riippumattomaksi vanhemmistaan. Mutta nyt kun siihen oli suorastaan pakko opetella, tuntui välillä loputtoman yksinäiseltä. Ei ollutkaan vanhempaa viisaampaa naista vierellä sanomassa, miten hauskat lapset Eevalla oli, että kaikki järjestyisi ja katopa kuinka jännän näköistä syysmuoti tänä vuonna oli. 

   Kun Veikko haki Irman joulukuun alussa takaisin kotiin, kaikki näytti entisenlaiselta mutta mikään ei ollut ihan kuin ennen. Tulokahveilla Irman ei annettu koskea kahvipannuunkaan, lapset ja lapsenlapset hössöttivät niin että Irma hätisteli heitä jo nauraen sivummalle. Eeva yritti jatkaa samaa mitä sairaalassa oli aloittanut. Kuinka kiitollinen hän oli avusta, kuinka hän ei enää pyytäisi niin usein, miten hän vuorostaan auttaisi nyt äitiä. Irma kuittasi alkavan vuodatuksen taputtamalla Eevaa poskelle. 

   - Äläs nyt intoile. Kyllä tämä tästä. Opin minä itsekin jotain, luulin olevani särkymätön. Nyt kun vielä keksisi miten voisi hellittää, kun olen kuitenkin kaikkia teitä viisaampi ja tiedän asiat paremmin, hän heitti huumoriksi. Hän vilkaisi isäänsä, joka istui vakavana syvä ryppy otsalla. Juho taisi miettiä, miten hän enää jaksaisi, jos vaimon lisäksi olisi menettänyt tyttärensäkin. Koko perhe oli näiden viikkojen aikana pantu ymmärtämään, miten moni asia heidän elämässään luontui vain, koska Irma jaksoi. Tämän he pitäisivät mielessään. Ainakin tämän illan.

Luvun voi kuunnella ja vähän katsellakin täältä:

https://youtu.be/49AymmH9LLA