torstai 4. kesäkuuta 2020

19. luku

1986-87 vuodenvaihde
Päätöksiä

 - Äiti me saatiin koittaa Johannan vatsaa kun se vauva potki. Miks se potkii Johannaa? Elli ja Tatu palasivat innoissaan isän luona vietetyn viikonlopun jälkeen. 
   - Ei se tarkoita Johannaa potkia, kunhan vain voimistelee ja ui siellä kohdussa. 
   - Onks kukaan vauva koskaan hukkunut sinne? Tatu halusi tietää. Lapset olivat saaneet isän ja Johannan uudessa kodissa oman huoneen ja yhdessäolo oli nyt helpompaa kuin isän poikamiesboksissa. Uusi sisarus oli heistä älyttömän siisti juttu. Siitä toivottiin leikkikaveria heti kun se tuotaisiin synnytyslaitokselta. Ei jaksaisi odottaa niin pitkään, onneksi kohta oli joulu ja sitä ei sentään tarvinnut odottaa ikuisuuksia. Lapsilla oli lahjalistat valmiina. Eevalla ei sen sijaan mikään ollut valmiina. Irma oli jonkin aikaa katsellut, kuinka tytär halusi ottaa jotain puheeksi mutta uskoi varoituksia, ettei äitiä saanut rasittaa. 
   - Anna tulla nyt. Mikäs on? Irma kysyi. Hän oli soittanut ovikelloa ja valittanut että kahvihammasta kolottaa. Lapset näyttivät olevan koko pihapiirin yhteisessä iltamäenlaskussa, tässä ehtisi vaihtaa muutaman sanan aikuisten kesken. Eeva yritti kierrellä, että ei mikään vaivaa, ihan on kaikki ok. Irmaa ei huijattu, kyllä hän omaa lastaan osasi lukea. Eeva myönsi: no työpaikka. Ei enää tuntunutkaan niin rohkealta jättää radion työtarjous käyttämättä, kun ei ollut muutakaan ilmaantunut parin viikon aikana. Irma nauroi ääneen.
   - Sinähän puhut kuin Dickensin herra Micawber. Hänkin käytteli lahjojaan siellä täällä ja odotteli että jotakin ilmaantuu. Ja ilmaantuikin lopulta. Mutta sinun ehkä pitäisi panna hösseliksi, jos kerran asia painaa mieltä. Annas kynä ja paperia, listataan vähän mitä voisit tehdä elääksesi.
   Mikä helpotus, äidin kanssa oli selkeää, tämä halusi ratkaista asiat käytännöllisesti eikä välittänyt läträtä tunteitten kanssa. Eevahan voisi senttailla lehtiin, ensin piti selvittää, ostaisivatko ne freelancereiden juttuja. Voisihan radioonkin varmaan tehdä yksittäisiä juttuja. Eeva piti edelleen toimittajantyöstä, mutta hän halusi nyt tehdä itsekin töitä sen sijaan että eläisi raportoimalla toisten tekemisistä. No jos kerran kunnon duunin painaminen kiinnosti, niin Irmalla oli ehdotus. 
   - Näyttää siltä, että minulla on edessä pitkä sairausloma tai jopa sairauseläkkeelle jääminen. Oli isän kanssa ajateltu, että lähden sosiaalitoimistosta ja rupean huolehtimaan seniorisiiven asioista, kun se nyt tulee meidän nimiin. Kaikkea siivouksesta isännöintiin, kyllä siinä hommia piisaa. Mutta nyt se ei kuulemma käy, minua työnnetään keinutuoliin istumaan ainakin toistaiseksi, Irma puuskahti muka loukkaantuneena. - Voisitko ajatella, että sinä rupeaisitkin huolehtimaan seniorisiiven asioista, kaikesta arjen pyörittämisestä kiinteistössä ja asukkaiden kesken? Palkka ei kyllä päätä huimaa, mutta pääsethän sinä meidän jääkaapille, jos rahat loppuu kesken. 
   Eeva tuijotti äitiään epäuskoisena, kapsahti sitten tämän kaulaan niin että kahvimukit läikkyivät. 
   - Voi äippä, toi on ihan parasta mitä voin kuvitella. Koska aloitan, missä harja? Ja miten vuokrat peritään?  Eeva hihkui. Irma toppuutteli, tuskin siitä mitään kauhean hohdokasta tulisi. - Oon viettänyt eräänkin unettoman yön ja miettinyt, onko mulla vielä jälleenmyyntiarvoa. Tosi kilttiä sulta saada veritulppa, olisithan sinä voinut keksiä jotain vähemmän uhrautuvaa, Eeva hehkutti. 

Joulun alla monista Honkarinteen asukkaista alkoi tuntua, että jotain muutakin kuin tämä vuosi oli päättymässä. Sulo ja Margit viettivät paljon aikaa Alpon kanssa, nyt kaikki yhdessäolon hetket olivat kortilla. Alpo väsyi helposti, joten kolmikko istui hänen huoneessaan. Alpo hinautui usein sängylle pitkäkseen ja torkahteli kuunnellen kahden muun hiljaista keskustelua. Hanke oli loppumassa, Iiris ja Anni tekivät selvitystä tuloksista ja valmistelivat päätöstilaisuutta. Anni kyseli asukkailta, saisiko hän tulla moikkaamaan heitä vielä muuttonsa jälkeen. 
   - Jos otat permanentin ja pukeudut hameeseen ja pitsipuseroon niin ehkä sitte, Kalle veisteli. 
   - Kuuppa pois eestä, peität Princen, Anni kuittasi televisiohuoneen hämärässä ja pyyhki muina miehinä tipan silmänurkastaan. 
   Kalle nousi, kävi huoneessaan ja palasi. Hän ojensi Annille puisen työkalun, vähän veistä muistuttavan. 
   - Siinä on sulle lusa. Sellain kuuluu joka paperimiehellä olla, mieluiten itte veistetty. Sillä vedetää koneelta tulevasta rullasta paperi poikki. 
   Moni asia oli alullaankin. Uudet omistajat, uudet kuviot jo vakiintuneiden rinnalle. Yhteisiä aamupuuroja jatkettaisiin, kutsuttaisiin vierailijoita eri aloilta, asukkaat voisivat itsekin ruveta pitämään esityksiä, vaikka omista harrastuksistaan tai kiinnostuksen kohteistaan. Eeva ja Irma olivat käyneet kertomassa Eevan uudesta roolista, ja uusi siivooja-toiminnanvauhdittaja oli pursunnut ideoita. 
   - Minä tailan muuttaa takas vanhaa kotia, eihän tääl saa kohta sen siunaaman rauhaa, Juho oli lohkaissut naisten visiot kuullessaan. Onneksi taloon oli muuttamassa lisää järjen ääntä. Matin kanssa tuli helposti juttuun, nuori mies jaksoi puhua rakentamisesta ja taloista ikäihmisenkin kanssa. Veikkokin hakeutui usein porukoihin, ennen vähän hiljainen vävy piipahti usein tarkistamassa, mitä joululahjaprojektille kuului ja jäi iskemään tarinaa. Hän varmaan uskoi nyt oikeasti olevansa talonväkeä, kun oli pystynyt osallistumaan seniorisiiven ostoon omilla perintörahoillaan. 
   Kerrostalojen asukkaiden kanssa oli syntynyt lisää kanssakäymistä. Eeva sitä päivitteli. Kun hänen työpaikallaan pidettiin vetäytyminen ja keksittiin kymmenittäin parannuksia työntekoon ja itse tuotteeseen, niin ehdotukset jäivät roikkumaan post it -lapuilla kokoushuoneen seinälle eikä yhtäkään niistä toteutettu. Täällä yksi yhteinen pihatapahtuma oli murtanut jään. Joku kävi kysymässä, pystyisikö kukaan senioreista katsomaan pari tuntia hänen lapsiaan, tuli yllättävä lääkärissäkäynti. Joku toi tuoreen kalan - perattuna. Yksi ylätalon asukkaista kuulutti aulassa: lähtö markettiin puolen tunnin kuluttua, hänen autoonsa mahtuu kolme henkeä. 
   Irma kävi kyselemässä viikkoa ennen joulua, kuinka moni haluaisi syödä jouluaterian yhdessä naapureiden kanssa. Moni kertoi lähtevänsä omien lasten luo aattoillan viettoon, mutta päätettiin keittää yhteinen riisipuuro ja mennä sen jälkeen päivähartauteen. 

Jouluaatto oli kylmä. Eevan piti pukea lapset lämpimiksi päästä varpaisiin pelkästään kodin ja seniorisiiven väliselle pienelle matkalle. Mutta jäätävyys teki tunnelmasta juhlallisemman, jännittävämmän. Ovi kii, ostolämmin, keittiön puolelta huudeltiin, kun porukkaa lappoi senioreiden aulaan oven täydeltä. Naapurukset katselivat toisiaan vähän hämillään, harvoin sitä näki tutut noin tällingissä. Kalle ja Maria kinastelivat, pitikö riisipuuron päälle panna kanelia ja sokeria vai voisilmä, Aili otti suukovun tosissaan ja yritti rakentaa rauhaa. Elsa ja Juho istuivat rinnakkain kuin vanha aviopari. Terttu ja Väinö, Viivi ja Torsti naureskelivat onnellisina, kuinka mahtavaa kun lopultakin vältyttiin ruokintaihmeeltä ja päästiin itse valmiisiin pöytiin. Uusin tulokas Matti leveili keittotaidoillaan, hän oli saanut aikaiseksi kymmenen litraa joulupuuroa polttamatta sitä pohjaan. Eeva vahti silmä kovana, että Elli ja Tatu muistivat pöytätavat, Veikko hääräsi Irmalle tuolia ja valmista puuroannosta niin että tämä jo muistutti olevansa vielä elossa ja liikuntakykyinen. Moni vilkaisi vaistomaisesti Alpoon, joka istui Sulon ja Margitin välissä.
   -  No minusta ei kyllä osaa vamasti sanoa, Alpo kuittasi hymyillen. 
   Välipalan jälkeen Matti kysyi Aililta, voisiko hänen tekemäänsä senkkiä näyttää muille. Aili kutsui kaikki ihastelemaan nuorenmiehen aikaansaannosta. Matti oli rakentanut laatikollisen lipaston ja sen päälle vielä peilinkin. 
   - Vähän tälläin meil ol kotonakii, täs talos mikä on meiän takaan valokuvas, Aili kertoi. Vanhat asiat olivat kirkkaina mielessä. Juho tuijotti kuvaa silmät sirrillä suu raollaan. Talon kuva oli syöpynyt hänen mieleensä loppuiäksi keväällä 1918. 
   - Oletkos sinä tässä? Ja kukas sinun vieressäs istuu? 
   Aili selitti innoissaan, että hänhän se siinä kymmenvuotiaana veljensä kanssa kotitalon edessä. Siellä se talo on vieläkin Jaalassa pystyssä, velipoika pitää tilaa jälkikasvunsa kanssa. Juho vaipui sohvalle istumaan järkyttyneen näköisenä. Irma huomasi, että isä halusi jutella jostain rauhassa ja haali muun väen mukaansa aulaan laulamaan parit joululaulut. Elsa jäi kuuntelemaan Juhon ja Ailin keskustelua. Juho selvitti jotain kummallista, mitenkä Aili ei kuollutkaan nälkään. Meni vähän aikaa ennen kuin puheesta alkoi saada tolkkua. Juho oli tunnistanut kuvan talon samaksi, jossa oli kansalaissodan aikana käynyt punaisten porukan kanssa etsimässä syötävää. Sisällä oli vain kaksi pikkulasta ja sivustavedettävässä makaava mummo, joka oli kuolemaisillaan. Lapset olivat katselleet silmät suurina sisään ängenneitä vieraita miehiä, joilla oli pyssyt kädessä. Aili muisti kaiken tarkasti. 
   - Ne pyysivät leipää, oikein komensivat että näyttäkäi mitä ruokaa meil oli. Veivät eteisen konttorista reikäleivät ja jauhosäkin. Jättivät kyl rahaakin pöyälle, mut äiti ja isä sanovat että se oli leikkirahaa. Velipoika sil leikkikii sit hautajaisis, kun pari viikkoo sen ryntäyksen jälkee mummoo hauattii ja isä esitti vieraille, millä ne punaset muka maksovat saaliisa, Aili kertoi ja ihmetteli, miksi Juho oli niin kiinnostunut hänen muistostaan. Meni hetki ennen kuin Juho sai puhuttua, siinä tarvittiin vielä Elsan yllytystäkin, tai paremminkin pakottamista. 
   Kevättalvella 1918 Juho oli ollut ruokaa etsimässä neljän muun punakaartilaisen kanssa. Joukko oli mennyt taloon, jossa oli vain kuoleva vanhus ja kaksi pikkulasta. Miehet olivat vieneet heidän viimeiset ruokansa ja jättäneet lapset kuolemaan nälkään ja kylmyyteen yhdessä mummonsa kanssa. Niin Juho oli kuvitellut ja hävennyt tekoaan tähän päivään asti. Aili ihmetteli, että eihän lapsia ollut jätetty kuin vähäksi aikaa, äiti ja isä olivat hakemassa naapurista sedän luota ruokaa ja polttopuita, että selvittäisiin taas muutama päivä sekasorron ja pelon keskellä. Mummo oli kyllä kuollut, mutta kuoleman oli tiedetty tulevan kohta. 
   Elsa kyseli pitäisikö Juhoa kohta jo elvyttää, kun tämä oli niin kalpea. 
   - Ei kiitos. Menee kyl hetki ennen kun ymmärrän etten olekaa mikää murhaaja. Vuoskymmenet kun hautoo sellaist niin on vaikia uskoo muuta.Juho kätteli Ailia sydämellisesti, kiitteli elämänsä parhaasta joululahjasta, eikä Aili ymmärtänyt vieläkään, mitä oli tapahtunut.
   Jouluaaton hartauteen valui punanenäistä väkeä kirkon ovista. Hyinen sää nipisteli kasvoja ja korosti päivän merkitystä. Eevan suku täytti puoli penkkiä, seniorisiiven asukkaat toisen puolen. Kaikki näyttivät hiukan tärkeiltä esiintyessään näin yhdessä. Olihan sitä oltu televisiossakin, tässä saivat muut ihailla heitä nyt ihan livenä. Eeva huomasi Sakarin kävelevän käytävää Johannan ja upouusien appivanhempiensa kanssa. Tatu hihkui penkistä isälleen, Sakari vilkutti takaisin ja seurasi uutta perhettään etupenkkeihin. Tuore anoppi oli näköjään päättänyt ottaa tilanteesta kaiken irti, hän nyökkäili sulkakoristeisen leveälierisen huopahattunsa alta puoleen ja toiseen ruustinnamaisesti vaikkei varmasti tuntenut paikkakunnalta ketään.
   Eeva ja Irma vilkaisivat toisiaan huvittuneina. Antaa toisen nauttia. Sitten he kysyivät ilmeillään, mikä Juholle oli tullut. Tämä oli kuin aaveen nähnyt, mutta ihanan aaveen. Ettei vaan olisi rakastunut. Se ajatus kuitenkin hylättiin, ei meidän vaari nyt sellaisia. Siinä ne istuivat Elsan kanssa rinnakkain ihan vaan ystävinä. Kun Enkeli taivaan laulettiin, Juho hämmästytti perheensä veisaamalla lujalla äänellä miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan…
   Sitä mukaa kun seniorisiipi tyhjeni asukkaistaan aattoillaksi, sen aulan ruokapöytä alkoi täyttyä vieraista. Irma oli keksinyt, että koko perhe voisi syödä jouluaterian täällä, ja muutkin taloon jäävät voisivat liittyä seuraan. Margit ja Alpo ottivat tarjouksen ilahtuneina vastaan, Elsakin tuli mielellään rosollivati mukanaan. Hänen tyttärensä oli perheineen Espanjassa joulunvietossa. Kun Eskon porukka saapui Lahdesta, alkoi kuulostaa jo kotoiselta. En syö lanttulaatikkoa. Lipeäkalaa, hui, sehän syövyttää sisukset. Vanhemmat yrittivät vaimentaa jälkikasvun murinat ja valikoida heidän lautasilleen jotain, mikä ei synnyttäisi kommentointia. Eeva ja Veikko vilkuilivat jälleen Irmaa, eihän tämä nyt rasittuisi? Irma huomasi, nosti punaviinilasin ja toivotti painokkaasti hyvää ruokahalua ja erittäin levollista joulua.
   Talon asukkaat olivat tehneet aterialle ruokia, kiittelivät niillä Irmaa ja Veikkoa asioiden järjestämisestä. Koska kukaan ei halunnut pilata leppoisaa tunnelmaa herkistelemällä, heittäydyttiin kiihkeisiin pohdintoihin siitä, saiko maksalaatikossa olla rusinoita ja pitikö kinkku paistaa pussissa vai ilman. Jälkiruoan aikana Matti tuli sisään, hän oli syönyt jo yhden jouluaterian veljen perheen kanssa mutta vaikutti innokkaalta aloittamaan seuraavaa. Eevan ja Eskon lapset alkoivat villiintyä, kun aikuisten syömisestä ei tahtonut tulla loppua vaikka joululahjat odottivat avaamistaan. Ikuisuuden päästä mummi ehdotti lahjoihin siirtymistä. Kohta lähdettäisiin mummolaan mutta sitä ennen käytäisiin Matin luona. Yläkertaan suorastaan rynnättiin, jos se kerran piti hoitaa ennen varsinaiseen asiaan pääsyä. 
   Nukkekoti odotti valmiiksi kalustettuna Matin asunnossa. Ellin ja Tatun silmät revähtivät selälleen, kun kolmikerroksinen valaistu paritalo ilmestyi näkyviin verhon takaa. Tatu tarkisti heti, että hänen puolellaan oli tilat Ritari Ässän auton huoltamiseen. Elli otti varovasti pikku huonekaluja käteensä ja alkoi suunnitella huonejakoa tulevia asukkaita varten. Juho, Veikko ja Matti vilkaisivat toisiaan: taitaa kelvata. Kelpasi, koska talo piti heti siirtää lasten omaan kotiin. 
   Mummolassa huomattiin, että lahjoja oli taas kertynyt röykkiö, vaikka kaikki olivat luvanneet olla järkeviä ostosten kanssa. Lapsilla oli ihan tarpeeksi kaikkea, liikaakin jo. Tatu osoitti, ettei hän ollut huijattavissa. Hän silitteli puhuvaa, autoksi ja hirviömieheksi taipuvaa lelua ja kuiskasi sille: 
   - Kyllä miä tiedän, ettei sin sisällä puhu mikään lelumies vaan Joulupukki. 

Tammikuu alkoi kireinä pakkaspäivinä. Eeva sai loppiaisena vieraakseen ystävättäret. Arja pääsi vain päiväsajaksi, vauva oli vielä niin pieni, että hän meni mieluummin lastensa kanssa kotiin Mankalaan kuin  jäi pyörimään toisten jalkoihin yösöttöjen kanssa. Hannelelle ja Leenille järjestyi yösija sohvalta. Nyt Eeva osasi pitää puolensa. Hän kuunteli mielellään, mutta kun Leeni aloitti papatuksensa Eevan säälittävästä sinkkuelämästä, Eeva napautti takaisin. Kiitos vain neuvoista, mutta viisitoista vuotta sitten Leenin oma miesliukuhihna olisi vaikuttanut rohkealta, ei enää. Hannele näytti Leenin selän takana liittolaisen eleitä: hyvä, sano sille. 
   Arki käynnistyi uudenlaisena. Eeva lähti seniorisiipeen, Irma vei lapset tarhaan aamuisin kaikessa rauhassa. Päiväkotiin oli kerrottu, että Elli ja Tatu viipyisivät vain aamupäivät eivätkä joinain päivinä ehkä tulisi ollenkaan. Johtajalle se oli iso ongelma. Vajaa ryhmä, työntekijämitoitus, laskennallisesti sitä ja käytännössä pahimmassa tapauksessa tätä. Ja saisivatko lapset näin lyhyinä tarhapäivinä tarpeeksi virikkeitä. 
   - Meillä on niitä kotona. Virikkeitä. Eilen siivottiin vaatekomero yhdessä ja lajiteltiin lelut pois annettaviin ja niihin, jotka selvisi jatkoon. Sitten mentiin yhdessä seniorisiipeen. Siellä Elli ja Tatu piirsi isovaarille ja yhdelle Matille malleja, joiden mukaan pitäisi rakentaa huonekaluja ja työkaluja nukkekotiin. Se kyllä keskeytyi kun pihan perhepäivähoitolapset tuli hakemaan meidän lapsia pulkkamäkeen. Siellä oli niin kivaa, että kaksi seniorisiiven mummoa meni mukaan laskemaan. Elsa ja Maria. Minä tein sillä välin kevään ohjelmasta suunnitelmaa. Keskustelun kuullut lastentarhanopettaja kuiskasi johtajan mentyä Eevalle salaliittolaisen ilmein: “Niinpä!” 

Helmikuun alussa Alpo ilmoitti haluavansa sairaalaan. Siellä saisi helpotusta yltyviin kipuihin paremmin kuin omassa kodissa. Margit ja Sulo kävivät samana päivänä osastolla Alpon luona. Tämä lepäili rauhallisena ja ilahtui nähdessään tuttuja. Vielä enemmän Alpon ilme kirkastui, kun poika Antti perheineen työntyi ovesta. Pojan vaimo ja lapset olivat lyhyen aikaa, Antti jäi isän viereen juttelemaan. Margit ja Sulo tekivät lähtöä, Antti lupasi soittaa, “jos tulee muutoksia tilanteeseen”. Alpo näytti nukkuvalta mutta olikin kuunnellut. Häntä nauratti. 
   - Älkä suotta kainostelko. Sanoka vaan että sit kun toi Alpo näyttää siltä että aikoo heittää lusikan nurkkaan. Miä tiiän että lähtö on lähel. Mut käykä kotoon nukkumas, miä koitan sinnitellä aamuu asti. Nyt morjens. 
   Seuraavana aamuna Margitin puhelin soi ennen kahdeksaa. Antti sanoi, että nyt voisi tulla, jos halusi vielä tavata isän. Margit kävi hakemassa Sulon, he ehtivät hyvin seuraamaan elämän haihtumista vanhasta ystävästä. Antti kertoi isän jutelleen vielä äsken. 
   - Sano että kävi hyvä tuuri kun sai asua viimesen vuotensa vanhojen kavereitten kanssa. Teil on ollu kuulemma kivoi hetkii, Antti sai sanottua vaikka ääni tahtoi sortua nyyhkytyksiin. - Minulle isä on ollu aina lähein, maailman paras iskä. 
   - Et siäkää pöllöimmäst päästä poika ole ollu, Alpo yllätti saattajat vitsailulla. - Nää kaks humanterii täs sen sijaa, koita vähä kattoo niien perää. Miä lähen nyt moikkaamaa äitii. Ja Kalevii, Alpo kuiskasi sanan kerrallaan hitaasti silmät kiinni. Muut tarttuivat hänen käsiinsä kuin pitääkseen hänet vielä hetken kanssaan. Mutta Alpo hengitti syvään, huokaisi pitkään ulos muttei enää sisään. 
   Sairaalan pihalla Antti tarjosi kyytiä Margitille ja Sulolle. 
   - Sopishan se kiitos. Et viittis ajaa Kouvolaan asti, tekis mieli mennä levykauppaa ostamaa jotaa klarinettimusiikkii. Lähteeks Margit mukaa? Sulo kysyi. Kyllä Margit lähti. 
   Alpon hautajaiset vietettiin seniorisiivessä. Antin perhe kiitteli kauniista tilaisuudesta, eivät he olleet tunteneet isästä noita puolia mitä naapurit kertoilivat kahvinjuonnin lomassa. Antti sanoi tulevansa tyhjentämään isän asunnon ja antoi lähtiessään Margitille kirjekuoren käteen, isänsä pyynnöstä. Siellä oli Sääksniemen tanssilavalla otettu kuva. Nuori Alpo taivutti yhtä nuorta ja hehkeää Margitia, molemmat nauraen omaa liioiteltua poseeraustaan. Kuvan takana oli teksti. Maailman parhaalle tanssipartnerille ja ystävälle. Alpo. (Kuvan otti Kalevi). Margit muisti äkkiä tilanteen, kauniin tehtaalta tutunnäköisen nuorukaisen, jolla oli joskus kamera mukanaan tanssilavalla. Hän muisti tunnelmankin. Sen kuinka koko elämä oli edessä, pitkänä ja kauniina kaarena, vailla varjoja, koivunlehtien vihreän hohtavana unena.
 
Eeva vei imurin komeroon, isot pinnat hän vetäisi kohta leveällä mopilla, sillä hiekka lähtisi kätevämmin. Tässä välissä voisi käydä läpi sähköyhtiöiden tarjouksia ja laatia lehteen ilmoitusta vuokrattavista seniorisiiven asunnoista. Alpon ja Annin tilalle pitäisi saada uudet asukkaat, ehtisiköhän Matti tai isä-Veikko maalata seiniä vajaassa kuukaudessa, jos on kiire. Sulon huoneesta kuului vaimeana klarinetin ääni, hautajaisista tuttu levy. Eevalle tuli haikea olo, kaksi tuttua ihmistä oli äkkiä poissa. Oven avaus toi kylmää ilmaa sisään, sen mukana aulaan porhalsi äiti. 
   - Hei, kävin ruokakaupassa ja hain samalla matkatoimistosta esitteitä. Niillä oli jo prujuja ensi kesän tilaisuuksista. Innostuisikohan tämän talon porukka lähtemään Kaustiselle? Nyt jos rupeaisi järjestämään, niin saisi ehkä majoituksenkin. Minun on aina tehnyt mieli sinne kansanmusiikkia kuuntelemaan. 
   Illalla Elli ja Tatu roikkuivat huoneensa ikkunassa, kun Eeva tuli ajamaan heitä sänkyyn. Molemmilla oli taskulamput, jotka Matti oli antanut joululahjaksi. Seniorisiiven ylimmän kerroksen päätyhuoneisto vastasi. Hämmästyneelle äidille selitettiin. 
   - Meillä on omat merkit. Kolme tuikausta tarkoittaa onko kaikki hyvin. Yksi tarkoittaa on, kaksi ei ole. Neljä tuikausta - hyvää yötä. Äsken vastatttiin Matille, että kaikki on hyvin, Elli selitti ja painoi topakasti taskulampustaan hyvänyön toivotuksen seniorisiiven yläkertaan. 
   - Onko teillä merkkiä jolla kutsutaan iltateelle? Eeva kysäisi ja yritti kuulostaa tavalliselta.


                   Tähän päättyy jatkokertomus Vuosirenkaat.
  
Voit kuunnella viimeisen osan täältä, kuvitettuna:
https://youtu.be/grhr68IliSg