torstai 4. kesäkuuta 2020

19. luku

1986-87 vuodenvaihde
Päätöksiä

 - Äiti me saatiin koittaa Johannan vatsaa kun se vauva potki. Miks se potkii Johannaa? Elli ja Tatu palasivat innoissaan isän luona vietetyn viikonlopun jälkeen. 
   - Ei se tarkoita Johannaa potkia, kunhan vain voimistelee ja ui siellä kohdussa. 
   - Onks kukaan vauva koskaan hukkunut sinne? Tatu halusi tietää. Lapset olivat saaneet isän ja Johannan uudessa kodissa oman huoneen ja yhdessäolo oli nyt helpompaa kuin isän poikamiesboksissa. Uusi sisarus oli heistä älyttömän siisti juttu. Siitä toivottiin leikkikaveria heti kun se tuotaisiin synnytyslaitokselta. Ei jaksaisi odottaa niin pitkään, onneksi kohta oli joulu ja sitä ei sentään tarvinnut odottaa ikuisuuksia. Lapsilla oli lahjalistat valmiina. Eevalla ei sen sijaan mikään ollut valmiina. Irma oli jonkin aikaa katsellut, kuinka tytär halusi ottaa jotain puheeksi mutta uskoi varoituksia, ettei äitiä saanut rasittaa. 
   - Anna tulla nyt. Mikäs on? Irma kysyi. Hän oli soittanut ovikelloa ja valittanut että kahvihammasta kolottaa. Lapset näyttivät olevan koko pihapiirin yhteisessä iltamäenlaskussa, tässä ehtisi vaihtaa muutaman sanan aikuisten kesken. Eeva yritti kierrellä, että ei mikään vaivaa, ihan on kaikki ok. Irmaa ei huijattu, kyllä hän omaa lastaan osasi lukea. Eeva myönsi: no työpaikka. Ei enää tuntunutkaan niin rohkealta jättää radion työtarjous käyttämättä, kun ei ollut muutakaan ilmaantunut parin viikon aikana. Irma nauroi ääneen.
   - Sinähän puhut kuin Dickensin herra Micawber. Hänkin käytteli lahjojaan siellä täällä ja odotteli että jotakin ilmaantuu. Ja ilmaantuikin lopulta. Mutta sinun ehkä pitäisi panna hösseliksi, jos kerran asia painaa mieltä. Annas kynä ja paperia, listataan vähän mitä voisit tehdä elääksesi.
   Mikä helpotus, äidin kanssa oli selkeää, tämä halusi ratkaista asiat käytännöllisesti eikä välittänyt läträtä tunteitten kanssa. Eevahan voisi senttailla lehtiin, ensin piti selvittää, ostaisivatko ne freelancereiden juttuja. Voisihan radioonkin varmaan tehdä yksittäisiä juttuja. Eeva piti edelleen toimittajantyöstä, mutta hän halusi nyt tehdä itsekin töitä sen sijaan että eläisi raportoimalla toisten tekemisistä. No jos kerran kunnon duunin painaminen kiinnosti, niin Irmalla oli ehdotus. 
   - Näyttää siltä, että minulla on edessä pitkä sairausloma tai jopa sairauseläkkeelle jääminen. Oli isän kanssa ajateltu, että lähden sosiaalitoimistosta ja rupean huolehtimaan seniorisiiven asioista, kun se nyt tulee meidän nimiin. Kaikkea siivouksesta isännöintiin, kyllä siinä hommia piisaa. Mutta nyt se ei kuulemma käy, minua työnnetään keinutuoliin istumaan ainakin toistaiseksi, Irma puuskahti muka loukkaantuneena. - Voisitko ajatella, että sinä rupeaisitkin huolehtimaan seniorisiiven asioista, kaikesta arjen pyörittämisestä kiinteistössä ja asukkaiden kesken? Palkka ei kyllä päätä huimaa, mutta pääsethän sinä meidän jääkaapille, jos rahat loppuu kesken. 
   Eeva tuijotti äitiään epäuskoisena, kapsahti sitten tämän kaulaan niin että kahvimukit läikkyivät. 
   - Voi äippä, toi on ihan parasta mitä voin kuvitella. Koska aloitan, missä harja? Ja miten vuokrat peritään?  Eeva hihkui. Irma toppuutteli, tuskin siitä mitään kauhean hohdokasta tulisi. - Oon viettänyt eräänkin unettoman yön ja miettinyt, onko mulla vielä jälleenmyyntiarvoa. Tosi kilttiä sulta saada veritulppa, olisithan sinä voinut keksiä jotain vähemmän uhrautuvaa, Eeva hehkutti. 

Joulun alla monista Honkarinteen asukkaista alkoi tuntua, että jotain muutakin kuin tämä vuosi oli päättymässä. Sulo ja Margit viettivät paljon aikaa Alpon kanssa, nyt kaikki yhdessäolon hetket olivat kortilla. Alpo väsyi helposti, joten kolmikko istui hänen huoneessaan. Alpo hinautui usein sängylle pitkäkseen ja torkahteli kuunnellen kahden muun hiljaista keskustelua. Hanke oli loppumassa, Iiris ja Anni tekivät selvitystä tuloksista ja valmistelivat päätöstilaisuutta. Anni kyseli asukkailta, saisiko hän tulla moikkaamaan heitä vielä muuttonsa jälkeen. 
   - Jos otat permanentin ja pukeudut hameeseen ja pitsipuseroon niin ehkä sitte, Kalle veisteli. 
   - Kuuppa pois eestä, peität Princen, Anni kuittasi televisiohuoneen hämärässä ja pyyhki muina miehinä tipan silmänurkastaan. 
   Kalle nousi, kävi huoneessaan ja palasi. Hän ojensi Annille puisen työkalun, vähän veistä muistuttavan. 
   - Siinä on sulle lusa. Sellain kuuluu joka paperimiehellä olla, mieluiten itte veistetty. Sillä vedetää koneelta tulevasta rullasta paperi poikki. 
   Moni asia oli alullaankin. Uudet omistajat, uudet kuviot jo vakiintuneiden rinnalle. Yhteisiä aamupuuroja jatkettaisiin, kutsuttaisiin vierailijoita eri aloilta, asukkaat voisivat itsekin ruveta pitämään esityksiä, vaikka omista harrastuksistaan tai kiinnostuksen kohteistaan. Eeva ja Irma olivat käyneet kertomassa Eevan uudesta roolista, ja uusi siivooja-toiminnanvauhdittaja oli pursunnut ideoita. 
   - Minä tailan muuttaa takas vanhaa kotia, eihän tääl saa kohta sen siunaaman rauhaa, Juho oli lohkaissut naisten visiot kuullessaan. Onneksi taloon oli muuttamassa lisää järjen ääntä. Matin kanssa tuli helposti juttuun, nuori mies jaksoi puhua rakentamisesta ja taloista ikäihmisenkin kanssa. Veikkokin hakeutui usein porukoihin, ennen vähän hiljainen vävy piipahti usein tarkistamassa, mitä joululahjaprojektille kuului ja jäi iskemään tarinaa. Hän varmaan uskoi nyt oikeasti olevansa talonväkeä, kun oli pystynyt osallistumaan seniorisiiven ostoon omilla perintörahoillaan. 
   Kerrostalojen asukkaiden kanssa oli syntynyt lisää kanssakäymistä. Eeva sitä päivitteli. Kun hänen työpaikallaan pidettiin vetäytyminen ja keksittiin kymmenittäin parannuksia työntekoon ja itse tuotteeseen, niin ehdotukset jäivät roikkumaan post it -lapuilla kokoushuoneen seinälle eikä yhtäkään niistä toteutettu. Täällä yksi yhteinen pihatapahtuma oli murtanut jään. Joku kävi kysymässä, pystyisikö kukaan senioreista katsomaan pari tuntia hänen lapsiaan, tuli yllättävä lääkärissäkäynti. Joku toi tuoreen kalan - perattuna. Yksi ylätalon asukkaista kuulutti aulassa: lähtö markettiin puolen tunnin kuluttua, hänen autoonsa mahtuu kolme henkeä. 
   Irma kävi kyselemässä viikkoa ennen joulua, kuinka moni haluaisi syödä jouluaterian yhdessä naapureiden kanssa. Moni kertoi lähtevänsä omien lasten luo aattoillan viettoon, mutta päätettiin keittää yhteinen riisipuuro ja mennä sen jälkeen päivähartauteen. 

Jouluaatto oli kylmä. Eevan piti pukea lapset lämpimiksi päästä varpaisiin pelkästään kodin ja seniorisiiven väliselle pienelle matkalle. Mutta jäätävyys teki tunnelmasta juhlallisemman, jännittävämmän. Ovi kii, ostolämmin, keittiön puolelta huudeltiin, kun porukkaa lappoi senioreiden aulaan oven täydeltä. Naapurukset katselivat toisiaan vähän hämillään, harvoin sitä näki tutut noin tällingissä. Kalle ja Maria kinastelivat, pitikö riisipuuron päälle panna kanelia ja sokeria vai voisilmä, Aili otti suukovun tosissaan ja yritti rakentaa rauhaa. Elsa ja Juho istuivat rinnakkain kuin vanha aviopari. Terttu ja Väinö, Viivi ja Torsti naureskelivat onnellisina, kuinka mahtavaa kun lopultakin vältyttiin ruokintaihmeeltä ja päästiin itse valmiisiin pöytiin. Uusin tulokas Matti leveili keittotaidoillaan, hän oli saanut aikaiseksi kymmenen litraa joulupuuroa polttamatta sitä pohjaan. Eeva vahti silmä kovana, että Elli ja Tatu muistivat pöytätavat, Veikko hääräsi Irmalle tuolia ja valmista puuroannosta niin että tämä jo muistutti olevansa vielä elossa ja liikuntakykyinen. Moni vilkaisi vaistomaisesti Alpoon, joka istui Sulon ja Margitin välissä.
   -  No minusta ei kyllä osaa vamasti sanoa, Alpo kuittasi hymyillen. 
   Välipalan jälkeen Matti kysyi Aililta, voisiko hänen tekemäänsä senkkiä näyttää muille. Aili kutsui kaikki ihastelemaan nuorenmiehen aikaansaannosta. Matti oli rakentanut laatikollisen lipaston ja sen päälle vielä peilinkin. 
   - Vähän tälläin meil ol kotonakii, täs talos mikä on meiän takaan valokuvas, Aili kertoi. Vanhat asiat olivat kirkkaina mielessä. Juho tuijotti kuvaa silmät sirrillä suu raollaan. Talon kuva oli syöpynyt hänen mieleensä loppuiäksi keväällä 1918. 
   - Oletkos sinä tässä? Ja kukas sinun vieressäs istuu? 
   Aili selitti innoissaan, että hänhän se siinä kymmenvuotiaana veljensä kanssa kotitalon edessä. Siellä se talo on vieläkin Jaalassa pystyssä, velipoika pitää tilaa jälkikasvunsa kanssa. Juho vaipui sohvalle istumaan järkyttyneen näköisenä. Irma huomasi, että isä halusi jutella jostain rauhassa ja haali muun väen mukaansa aulaan laulamaan parit joululaulut. Elsa jäi kuuntelemaan Juhon ja Ailin keskustelua. Juho selvitti jotain kummallista, mitenkä Aili ei kuollutkaan nälkään. Meni vähän aikaa ennen kuin puheesta alkoi saada tolkkua. Juho oli tunnistanut kuvan talon samaksi, jossa oli kansalaissodan aikana käynyt punaisten porukan kanssa etsimässä syötävää. Sisällä oli vain kaksi pikkulasta ja sivustavedettävässä makaava mummo, joka oli kuolemaisillaan. Lapset olivat katselleet silmät suurina sisään ängenneitä vieraita miehiä, joilla oli pyssyt kädessä. Aili muisti kaiken tarkasti. 
   - Ne pyysivät leipää, oikein komensivat että näyttäkäi mitä ruokaa meil oli. Veivät eteisen konttorista reikäleivät ja jauhosäkin. Jättivät kyl rahaakin pöyälle, mut äiti ja isä sanovat että se oli leikkirahaa. Velipoika sil leikkikii sit hautajaisis, kun pari viikkoo sen ryntäyksen jälkee mummoo hauattii ja isä esitti vieraille, millä ne punaset muka maksovat saaliisa, Aili kertoi ja ihmetteli, miksi Juho oli niin kiinnostunut hänen muistostaan. Meni hetki ennen kuin Juho sai puhuttua, siinä tarvittiin vielä Elsan yllytystäkin, tai paremminkin pakottamista. 
   Kevättalvella 1918 Juho oli ollut ruokaa etsimässä neljän muun punakaartilaisen kanssa. Joukko oli mennyt taloon, jossa oli vain kuoleva vanhus ja kaksi pikkulasta. Miehet olivat vieneet heidän viimeiset ruokansa ja jättäneet lapset kuolemaan nälkään ja kylmyyteen yhdessä mummonsa kanssa. Niin Juho oli kuvitellut ja hävennyt tekoaan tähän päivään asti. Aili ihmetteli, että eihän lapsia ollut jätetty kuin vähäksi aikaa, äiti ja isä olivat hakemassa naapurista sedän luota ruokaa ja polttopuita, että selvittäisiin taas muutama päivä sekasorron ja pelon keskellä. Mummo oli kyllä kuollut, mutta kuoleman oli tiedetty tulevan kohta. 
   Elsa kyseli pitäisikö Juhoa kohta jo elvyttää, kun tämä oli niin kalpea. 
   - Ei kiitos. Menee kyl hetki ennen kun ymmärrän etten olekaa mikää murhaaja. Vuoskymmenet kun hautoo sellaist niin on vaikia uskoo muuta.Juho kätteli Ailia sydämellisesti, kiitteli elämänsä parhaasta joululahjasta, eikä Aili ymmärtänyt vieläkään, mitä oli tapahtunut.
   Jouluaaton hartauteen valui punanenäistä väkeä kirkon ovista. Hyinen sää nipisteli kasvoja ja korosti päivän merkitystä. Eevan suku täytti puoli penkkiä, seniorisiiven asukkaat toisen puolen. Kaikki näyttivät hiukan tärkeiltä esiintyessään näin yhdessä. Olihan sitä oltu televisiossakin, tässä saivat muut ihailla heitä nyt ihan livenä. Eeva huomasi Sakarin kävelevän käytävää Johannan ja upouusien appivanhempiensa kanssa. Tatu hihkui penkistä isälleen, Sakari vilkutti takaisin ja seurasi uutta perhettään etupenkkeihin. Tuore anoppi oli näköjään päättänyt ottaa tilanteesta kaiken irti, hän nyökkäili sulkakoristeisen leveälierisen huopahattunsa alta puoleen ja toiseen ruustinnamaisesti vaikkei varmasti tuntenut paikkakunnalta ketään.
   Eeva ja Irma vilkaisivat toisiaan huvittuneina. Antaa toisen nauttia. Sitten he kysyivät ilmeillään, mikä Juholle oli tullut. Tämä oli kuin aaveen nähnyt, mutta ihanan aaveen. Ettei vaan olisi rakastunut. Se ajatus kuitenkin hylättiin, ei meidän vaari nyt sellaisia. Siinä ne istuivat Elsan kanssa rinnakkain ihan vaan ystävinä. Kun Enkeli taivaan laulettiin, Juho hämmästytti perheensä veisaamalla lujalla äänellä miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan…
   Sitä mukaa kun seniorisiipi tyhjeni asukkaistaan aattoillaksi, sen aulan ruokapöytä alkoi täyttyä vieraista. Irma oli keksinyt, että koko perhe voisi syödä jouluaterian täällä, ja muutkin taloon jäävät voisivat liittyä seuraan. Margit ja Alpo ottivat tarjouksen ilahtuneina vastaan, Elsakin tuli mielellään rosollivati mukanaan. Hänen tyttärensä oli perheineen Espanjassa joulunvietossa. Kun Eskon porukka saapui Lahdesta, alkoi kuulostaa jo kotoiselta. En syö lanttulaatikkoa. Lipeäkalaa, hui, sehän syövyttää sisukset. Vanhemmat yrittivät vaimentaa jälkikasvun murinat ja valikoida heidän lautasilleen jotain, mikä ei synnyttäisi kommentointia. Eeva ja Veikko vilkuilivat jälleen Irmaa, eihän tämä nyt rasittuisi? Irma huomasi, nosti punaviinilasin ja toivotti painokkaasti hyvää ruokahalua ja erittäin levollista joulua.
   Talon asukkaat olivat tehneet aterialle ruokia, kiittelivät niillä Irmaa ja Veikkoa asioiden järjestämisestä. Koska kukaan ei halunnut pilata leppoisaa tunnelmaa herkistelemällä, heittäydyttiin kiihkeisiin pohdintoihin siitä, saiko maksalaatikossa olla rusinoita ja pitikö kinkku paistaa pussissa vai ilman. Jälkiruoan aikana Matti tuli sisään, hän oli syönyt jo yhden jouluaterian veljen perheen kanssa mutta vaikutti innokkaalta aloittamaan seuraavaa. Eevan ja Eskon lapset alkoivat villiintyä, kun aikuisten syömisestä ei tahtonut tulla loppua vaikka joululahjat odottivat avaamistaan. Ikuisuuden päästä mummi ehdotti lahjoihin siirtymistä. Kohta lähdettäisiin mummolaan mutta sitä ennen käytäisiin Matin luona. Yläkertaan suorastaan rynnättiin, jos se kerran piti hoitaa ennen varsinaiseen asiaan pääsyä. 
   Nukkekoti odotti valmiiksi kalustettuna Matin asunnossa. Ellin ja Tatun silmät revähtivät selälleen, kun kolmikerroksinen valaistu paritalo ilmestyi näkyviin verhon takaa. Tatu tarkisti heti, että hänen puolellaan oli tilat Ritari Ässän auton huoltamiseen. Elli otti varovasti pikku huonekaluja käteensä ja alkoi suunnitella huonejakoa tulevia asukkaita varten. Juho, Veikko ja Matti vilkaisivat toisiaan: taitaa kelvata. Kelpasi, koska talo piti heti siirtää lasten omaan kotiin. 
   Mummolassa huomattiin, että lahjoja oli taas kertynyt röykkiö, vaikka kaikki olivat luvanneet olla järkeviä ostosten kanssa. Lapsilla oli ihan tarpeeksi kaikkea, liikaakin jo. Tatu osoitti, ettei hän ollut huijattavissa. Hän silitteli puhuvaa, autoksi ja hirviömieheksi taipuvaa lelua ja kuiskasi sille: 
   - Kyllä miä tiedän, ettei sin sisällä puhu mikään lelumies vaan Joulupukki. 

Tammikuu alkoi kireinä pakkaspäivinä. Eeva sai loppiaisena vieraakseen ystävättäret. Arja pääsi vain päiväsajaksi, vauva oli vielä niin pieni, että hän meni mieluummin lastensa kanssa kotiin Mankalaan kuin  jäi pyörimään toisten jalkoihin yösöttöjen kanssa. Hannelelle ja Leenille järjestyi yösija sohvalta. Nyt Eeva osasi pitää puolensa. Hän kuunteli mielellään, mutta kun Leeni aloitti papatuksensa Eevan säälittävästä sinkkuelämästä, Eeva napautti takaisin. Kiitos vain neuvoista, mutta viisitoista vuotta sitten Leenin oma miesliukuhihna olisi vaikuttanut rohkealta, ei enää. Hannele näytti Leenin selän takana liittolaisen eleitä: hyvä, sano sille. 
   Arki käynnistyi uudenlaisena. Eeva lähti seniorisiipeen, Irma vei lapset tarhaan aamuisin kaikessa rauhassa. Päiväkotiin oli kerrottu, että Elli ja Tatu viipyisivät vain aamupäivät eivätkä joinain päivinä ehkä tulisi ollenkaan. Johtajalle se oli iso ongelma. Vajaa ryhmä, työntekijämitoitus, laskennallisesti sitä ja käytännössä pahimmassa tapauksessa tätä. Ja saisivatko lapset näin lyhyinä tarhapäivinä tarpeeksi virikkeitä. 
   - Meillä on niitä kotona. Virikkeitä. Eilen siivottiin vaatekomero yhdessä ja lajiteltiin lelut pois annettaviin ja niihin, jotka selvisi jatkoon. Sitten mentiin yhdessä seniorisiipeen. Siellä Elli ja Tatu piirsi isovaarille ja yhdelle Matille malleja, joiden mukaan pitäisi rakentaa huonekaluja ja työkaluja nukkekotiin. Se kyllä keskeytyi kun pihan perhepäivähoitolapset tuli hakemaan meidän lapsia pulkkamäkeen. Siellä oli niin kivaa, että kaksi seniorisiiven mummoa meni mukaan laskemaan. Elsa ja Maria. Minä tein sillä välin kevään ohjelmasta suunnitelmaa. Keskustelun kuullut lastentarhanopettaja kuiskasi johtajan mentyä Eevalle salaliittolaisen ilmein: “Niinpä!” 

Helmikuun alussa Alpo ilmoitti haluavansa sairaalaan. Siellä saisi helpotusta yltyviin kipuihin paremmin kuin omassa kodissa. Margit ja Sulo kävivät samana päivänä osastolla Alpon luona. Tämä lepäili rauhallisena ja ilahtui nähdessään tuttuja. Vielä enemmän Alpon ilme kirkastui, kun poika Antti perheineen työntyi ovesta. Pojan vaimo ja lapset olivat lyhyen aikaa, Antti jäi isän viereen juttelemaan. Margit ja Sulo tekivät lähtöä, Antti lupasi soittaa, “jos tulee muutoksia tilanteeseen”. Alpo näytti nukkuvalta mutta olikin kuunnellut. Häntä nauratti. 
   - Älkä suotta kainostelko. Sanoka vaan että sit kun toi Alpo näyttää siltä että aikoo heittää lusikan nurkkaan. Miä tiiän että lähtö on lähel. Mut käykä kotoon nukkumas, miä koitan sinnitellä aamuu asti. Nyt morjens. 
   Seuraavana aamuna Margitin puhelin soi ennen kahdeksaa. Antti sanoi, että nyt voisi tulla, jos halusi vielä tavata isän. Margit kävi hakemassa Sulon, he ehtivät hyvin seuraamaan elämän haihtumista vanhasta ystävästä. Antti kertoi isän jutelleen vielä äsken. 
   - Sano että kävi hyvä tuuri kun sai asua viimesen vuotensa vanhojen kavereitten kanssa. Teil on ollu kuulemma kivoi hetkii, Antti sai sanottua vaikka ääni tahtoi sortua nyyhkytyksiin. - Minulle isä on ollu aina lähein, maailman paras iskä. 
   - Et siäkää pöllöimmäst päästä poika ole ollu, Alpo yllätti saattajat vitsailulla. - Nää kaks humanterii täs sen sijaa, koita vähä kattoo niien perää. Miä lähen nyt moikkaamaa äitii. Ja Kalevii, Alpo kuiskasi sanan kerrallaan hitaasti silmät kiinni. Muut tarttuivat hänen käsiinsä kuin pitääkseen hänet vielä hetken kanssaan. Mutta Alpo hengitti syvään, huokaisi pitkään ulos muttei enää sisään. 
   Sairaalan pihalla Antti tarjosi kyytiä Margitille ja Sulolle. 
   - Sopishan se kiitos. Et viittis ajaa Kouvolaan asti, tekis mieli mennä levykauppaa ostamaa jotaa klarinettimusiikkii. Lähteeks Margit mukaa? Sulo kysyi. Kyllä Margit lähti. 
   Alpon hautajaiset vietettiin seniorisiivessä. Antin perhe kiitteli kauniista tilaisuudesta, eivät he olleet tunteneet isästä noita puolia mitä naapurit kertoilivat kahvinjuonnin lomassa. Antti sanoi tulevansa tyhjentämään isän asunnon ja antoi lähtiessään Margitille kirjekuoren käteen, isänsä pyynnöstä. Siellä oli Sääksniemen tanssilavalla otettu kuva. Nuori Alpo taivutti yhtä nuorta ja hehkeää Margitia, molemmat nauraen omaa liioiteltua poseeraustaan. Kuvan takana oli teksti. Maailman parhaalle tanssipartnerille ja ystävälle. Alpo. (Kuvan otti Kalevi). Margit muisti äkkiä tilanteen, kauniin tehtaalta tutunnäköisen nuorukaisen, jolla oli joskus kamera mukanaan tanssilavalla. Hän muisti tunnelmankin. Sen kuinka koko elämä oli edessä, pitkänä ja kauniina kaarena, vailla varjoja, koivunlehtien vihreän hohtavana unena.
 
Eeva vei imurin komeroon, isot pinnat hän vetäisi kohta leveällä mopilla, sillä hiekka lähtisi kätevämmin. Tässä välissä voisi käydä läpi sähköyhtiöiden tarjouksia ja laatia lehteen ilmoitusta vuokrattavista seniorisiiven asunnoista. Alpon ja Annin tilalle pitäisi saada uudet asukkaat, ehtisiköhän Matti tai isä-Veikko maalata seiniä vajaassa kuukaudessa, jos on kiire. Sulon huoneesta kuului vaimeana klarinetin ääni, hautajaisista tuttu levy. Eevalle tuli haikea olo, kaksi tuttua ihmistä oli äkkiä poissa. Oven avaus toi kylmää ilmaa sisään, sen mukana aulaan porhalsi äiti. 
   - Hei, kävin ruokakaupassa ja hain samalla matkatoimistosta esitteitä. Niillä oli jo prujuja ensi kesän tilaisuuksista. Innostuisikohan tämän talon porukka lähtemään Kaustiselle? Nyt jos rupeaisi järjestämään, niin saisi ehkä majoituksenkin. Minun on aina tehnyt mieli sinne kansanmusiikkia kuuntelemaan. 
   Illalla Elli ja Tatu roikkuivat huoneensa ikkunassa, kun Eeva tuli ajamaan heitä sänkyyn. Molemmilla oli taskulamput, jotka Matti oli antanut joululahjaksi. Seniorisiiven ylimmän kerroksen päätyhuoneisto vastasi. Hämmästyneelle äidille selitettiin. 
   - Meillä on omat merkit. Kolme tuikausta tarkoittaa onko kaikki hyvin. Yksi tarkoittaa on, kaksi ei ole. Neljä tuikausta - hyvää yötä. Äsken vastatttiin Matille, että kaikki on hyvin, Elli selitti ja painoi topakasti taskulampustaan hyvänyön toivotuksen seniorisiiven yläkertaan. 
   - Onko teillä merkkiä jolla kutsutaan iltateelle? Eeva kysäisi ja yritti kuulostaa tavalliselta.


                   Tähän päättyy jatkokertomus Vuosirenkaat.
  
Voit kuunnella viimeisen osan täältä, kuvitettuna:
https://youtu.be/grhr68IliSg  


tiistai 2. kesäkuuta 2020

18. luku


Marras-joulukuu 1986
Lähdön tunnelmia

Marraskuussa vuorenrinne muuttui pimeäen litteytensä jälkeen kolmiulotteiseksi, kun ohut lumikerros puuteroi kaiken. Kivet kohosivat maasta kuin peikkojen selät, kuura virkkasi varvuista pitsiä. Vain paksut puunrungot pysyivät tyynesti entisellään. Yhtäkkiä himmeää valonhohdetta oli kaikkialla. Aamupuuron keittoa varten ei tarvittu kuin liesituulettimen vaimea keltainen loiste. Kynttilät ehtisi sytyttää illallakin. Ei vielä joulujuttuja, Eeva mietti. Annetaan tämän hiljaisen kuukauden madella, ei mitään suuria elkeitä nyt. 
   Tatu taisteli aamuisin miehekkäästi kurahousuja vastaan mutta hävisi ottelun ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan, koska vastassa oli äidin ja tarhan tätien yhtenäinen rintama. Elli rakasti omia ruskea-kelta-raidallisia sadevaatteitaan, mutta häntä painoi toisenlainen huoli. 
   - Etkö äiti sitten rupea naispapiksi vaikka naiset kohta pääseekin papittariksi. Ei oo yhtään kivaa jos te molemmat isän kanssa olette aina sunnuntaina töissä, Elli ähisi samalla kun veti kuravaatteita niskaan. Tyttö ei arvannutkaan, millaisen siemenen puolihuolimattomasti heitti äitinsä mieleen juurtumaan. 
   Eeva ei rakastanut omaa sadetakkiaan eikä sadehousujaan, joihin oli pakko pukeutua työmatkalle. Onneksi toimituksessa oli suihku. Tänään aamukokouksessa ideoitiin pitkää juttua iltapäivään, se menisi myös valtakuntaan. Maatilamatkailu oli yleistynyt kaakossa niin, että vierailijoita oli joulunpyhiksikin. Jospa Eeva lähtisi Valkealaan, siellä Kettusen tilalla kaikki huoneet oli buukattu ainakin osaksi juhlapyhiä. Eeva yritti näyttää välinpitämättömältä, joku vielä huomaisi miten kovasti hän hinkui ulos toimituksesta. Hän halusi peitellä epäsosiaalisuuttaan ja ulkopuolisuuttaan. Jo matka Kettulan tilalle oli rentouttava, hän oli päässyt keikalle yksin, lumen ohuesti kuorruttamat maalaismaisemat olivat kuin postikortista. Perillä isäntäväellä juttu luisti, kahvia kaadeltiin. Yleensä Eeva ei välittänyt kestityksistä, tärkeintä oli jutunteko. Paluu viivästyisi tarjoilun takia, mutta hän ei kehdannut kieltäytyä, kun oli vaivannut talon väkeä kesken näiden arkitöiden. Kahvipöytään kuului puhelimen pirinä, emäntä vastasi ja palasi kertomaan. 
   - Se oli teidän toimituksesta. Sieltä tulee nyt joku filmiryhmä kuvaamaan. Ne käski sinun odotella täällä ja tehdä haastattelun vielä filmillekin, emäntä kertoi silmät loistaen. Eevaa otti lekatyyppisesti päähän. Miksei toimitussihteeri kysynyt, ehtikö hän? Nythän oman radiojutun kanssa tulisi hirveä kiire. Miksei annettu kysymyksiä tai edes tietoa, mihin television haastattelua tehtiin? Oliko radion juttu taas niin paljon vähäpätöisempi tehtävä, että telkkarin takia sen yli käveltiin edes kysymättä käykö? Ei Eeva talonväen nähden voinut kiukutella. Siinä sitä kahviteltiin, tv-porukka tuli, taas juostiin mökeille tekemään haastatteluja ja neuvoteltiin kuvaajan kanssa kuvituskuvista. Tuntia aiottua myöhemmin Eeva porhalsi toimitukseen ja sai nippa nappa radiojuttunsa valmiiksi ennen lähetystä. Kiire tiesi sitä, että hän ei ehtinyt muuta kuin poistaa pikku mokat ja tauot ja katkaista tarinan seitsemän minuuttia alusta. Rakenteesta ja sisällöstä viis. 
   Eeva ei tavannut työkavereita koko iltapäivänä, vasta huomenna hän pääsisi kommentoimaan tapahtunutta. Ainoa juttukumppani oli eläkkeellä oleva journalisti, joka oli jälleen parkkeerannut kahvihuoneeseen. Reetta istui kohteliaana hänen seurassaan eikä kehdannut lähteä tekemään töitään kesken toisen polveilevan tarinan. Eevan astuessa huoneeseen Reetta ampaisi pystyyn, työnsi hänet ex-kollegan pöytään “kuuntelemaan tosi hauskaa tarinaa” ja säntäsi tiehensä. Mikäs siinä eihän Eevalla enää ollut kiire. Toimituksessa oli totuttu siihen, että kahvihuoneessa notkui usein muitakin kuin toimituksen väkeä. Moni ilmaantui paikalle muka antamaan juttuvinkkiä mutta unohtui jorisemaan ja juoruilemaan tuntikausiksi. Eläkkeellä oli välillä yksinäistä, toimittajillahan oli aikaa seuranpitoon, nämä tuntuivat tuumaavan. Samaa rataa kulki ilmeisesti vapaiden taiteilijoiden mieli. Heillä ei ollut itsellään varsinaista työaikaa, joten ei kai toimittajillakaan voinut olla kiire. Ei siinä mitään, monta kertaa heiltä sai juttuvinkkejäkin keskustelun lomassa. Ja jos he tälläsivät itsensä kahvihuoneeseen, sieltä oli helpompi pelastautua työntekoon kuin omasta työhuoneesta. Kotiinpäin polkiessaan Eeva huomasi, että tutulla pyöräkorjaamon omistajalla oli sama etuoikeus. Ryhmä eläkeläisiä oli jälleen pihalla parantamassa maailmaa ja vahtimassa korjaustoimia hänen pajallaan. 
   Elli oli miettinyt naispappeutta päivän aikana, siitä oli keskusteltu tarhan tätien kanssa. Hän oli kuullut aiheesta pätkän radiossakin. Kotimatkalla hän jatkoi pohdintaansa. 
   - Äiti älä ainakaan ala otrodoksinaispapiksi. Ne puhuu kun robotit, olen kuullu radiosta. Mut äiti, onko Jumala hirveen voimakas? 
   - On. 
   - Varmaan miljoona hevosvoimaa. Ääretön. 
   Mihin minä joutuisin ilman näitä maadoittajia, Eeva mietti. Työpäivän ärtymykset himmenivät sitä mukaa kun lähestyttiin kotia ja lasten puheenpulina yltyi. Tarhapäivä oli ollut tapahtumia täynnä. Yhden kurahousut olivat revenneet liukumäen naulaan. Leena, opettaja, oli ihaillut, kun Tatu ja Matias olivat keittäneet pihan kalliopainanteessa selluloosaa. Ja olikohan saarnastuolin päällä oikeasti sateenvarjo - tarhalaiset olivat käyneet porukalla tutustumassa kirkkoon. 
   Seuraavana aamuna töissä Eeva muisti Leenin piikittelyn saamattomuudesta. Hän lateli tulemaan asiallisella mutta jäätävällä äänellä töiden jakelun mokat edelliseltä päivältä ja kertoi, mitä hankaluuksia siitä aiheutui sekä toimittajalle että jutuille. Hän yritti muistaa, että hillitty käytös oli paljon vaikuttavampaa kuin riehuminen. Esimies ei sanonut muuta kuin näitähän sattuu, toimitussihteerivuorolainen mutisi jotain joustavuudesta ja ammattitaidon puutteesta. Eeva kuittasi kertomalla faktat ajomatkan pituudesta, jutunteon kestosta ja lähetysajoista. Repikää siitä. Olisi pitänyt sanoa sekin viileämmin: laskekaapa itse. 
   Iltapäivällä esimies tuli hänen huoneeseensa, halusi näköjään hyvitellä, kun tiesi oman suosikkinsa mokanneen. 
   - Oli varmaan juu hankala toteuttaa noin yllättäen kaikkien toiveet? 
   - Kyllä. Ja eniten minua ihmetyttää, kun täällä ei enää keskustella avoimesti mistään. Ei arvioida aiheita etukäteen, ei kommentoida jälkikäteen. Kukaan ei uskalla näköjään sanoa mistään mielipiteitään. Ja jos osoittaa selvän virheen, kaikki vaan tsuumailee katonrajaa. Se on minusta huonoa johtamista. 
   - Juu no näin varmaan on, mutta kiireitä on kaikilla, eikä tässä kukaan mitään pelkää. Sitä vaan tulin kysymään, että kun nyt näyttää siltä, että Jusu lähtee joulun jälkeen puoleksi vuodeksi ulkomaankomennukselle, niin haluaisitko jatkaa hänen sijaisenaan? 
   - Saanko miettiä asiaa? 
   - Totta kai. 
   Eeva mietti kaksi sekuntia ja vastasi. 
   - Ei kiitos. Työ on ihanaa mutta tällaisessa työyhteisössä ei kyllä pysty sitä kunnolla tekemään. Eevan oli vaikea peitellä voitonriemuaan, kun hän katseli esimiehen hölmistynyttä ilmettä. Tämän antelias tarjous oli torjuttu, vissiin oli kättäkin vähän puraistu. Eeva piti ilmeensä kurissa kunnes esimies oli poistunut, kääntyi sitten ikkunaan ja tuuletti äänettömästi, jee jippii. Vasta muutaman minuutin päästä hän pystyi hengittämään rauhallisemmin ja pysähtyi miettimään mitä oli tullut tehtyä. Tunnekuohu tasaantui. Jaha, kohta sitä tosiaan oltaisiin työttömiä. 
   Toimituksessa ei kauaa kestänyt, kun moni tiesi, että Eeva oli torjunut tarjouksen uudesta sopimuksesta. Silja kyseli harmissaan, miksi hän lähtisi, Reetta sanoi olevansa pahoillaan, Laurikin totesi että huono homma, menetetään tollanen tyyppi. Kotimatkalla Eeva jo empi, oliko sittenkään tehnyt viisaasti. Työ oli kiinnostavaa, keikoilla tutustui kotiseutuunsa niin kuin ei missään muussa hommassa, asioista pysyi ajan tasalla. Mutta ajatuskin siitä, että kohta sitä istuttaisiin juontamassa ja oma persoona pitäisi panna likoon ihmisten viihdyttämiseksi, kauhistutti. Ja se, ettei näköpiirissä ollut toimivaa työyhteisöä ja rakentavia keskusteluja journalismista, masensi. Eeva muisti Matin rohkaisun. Ei toisen ole pakko, jos toinen ei halua. 
   - Äiti mitä tän lumen alla on? Avaruusko? Tatu kysyi kun palattiin päiväkodista. 
   - Ei vaan hiekkaa. Avaruus on meidän yläpuolella. 
   - Hiekan alla on maapallon kuori, sen alla vaippa, sen alla ulompi ydin ja ihan keskellä sisempi ydin, Elli lateli tyynesti. 
   - Mistäs sinä sen olet oppinut? Eeva ihmetteli. 
   - Aku Ankasta. 
   Tatu oli jo seuraavan kiinnostavan asian kimpussa. Kerrostalon parvekkeella nuori isä esitteli maailmaa muutaman viikon ikäiselle lapselleen. 
   - Kato äiti kun pieni vauva. Onko se jo käyny sen äitin vattassa? Tatu tivasi. Eevasta alkoi jälleen tuntua hyvältä ajatus, että saisi olla poissa kuvailemasta kunnallispoliitikkojen päätöksiä itselle samantekevistä asioista ja ehtisi pohtia elämän perusjuttuja omien lasten kanssa päivittäin. 
   Välipalan jälkeen Elli ja Tatu halusivat vielä ulos. Rinteessä oli sen verran lunta, että naapuruston lapset olivat hinkanneet siihen pulkkamäen. Hämärässä singahdeltiin lujaa alas ja huohottaen ylös kuin paremmassakin laskettelukeskuksessa. Sellaisesta ei voinut pysyä poissa, ei Eevakaan. Kaikista oli hauska katsella rinteestä mummin ja papan keittiöön ja olohuoneeseen. Mummi näköjään teki ruokaa, pappa suunnitteli varmaan jollekin kaverilleen taloa arkkitehdin piirustuspöydän ääressä. Eeva ei päästänyt lapsiaan sinne, isovanhempien ei tarvinnut aina jaksaa. Huomenna äiti taas joutuisi päivystämään lasten kanssa, kun isä ja vaari menisivät Pirttimäelle rakentamaan lapsille joululahjaksi nukkekotia. 
   Sängyssä Tatua askarrutti jälleen uusi asia. 
   - Miksi elämä on niin pientä? 
   - Miten niin pientä? 
   - No kun on päivä ja sitten heti ilta ja yö ja aamu. Siihen Eevalla ei enää ollut vastausta. Siihenkään. Ellille ja Tatulle tuli uni aikaisin, tänään oli ehditty hankkia tervettä väsymystä ja punaiset posket. Eevaa huvitti, miten äidin ohjeet hyvistä harrastuksista olivat aikoinaan ärsyttäneet häntä, mutta nyt hän jakoi samoja ohjeita omilleen. Aamulla kysymys oli väistynyt polttavamman ongelman tieltä. Istuttiin puurolautasten äärellä. 
   - Miten ruuat uskaltaa mennä vatsaan, kun siellä on niin kamalan näköstä? Onko siellä sama tunnelma kun kummitusjunassa? Tatu pohti. Eeva arvasi, että poika oli nähnyt unta Linnanmäen retkestä. 
   - Äiti mennäänkö taas ensi kesänä junalla Helsinkiin ja annetaan amatöörin tarkastaa liput? Elli vilkaisi Eevaa ja puisteli päätään huokaisten pikkuvanhasti. Eeva vinkkasi silmää. Sovittiin iltamenoista. Elli oli kutsuttu uuden ystävättären luo leikkimään, Tatu viettäisi iltaa mummin kanssa, koska äidillä oli joulukiireitä. Kätevää, oli taas se aika vuodesta, kun voi vedota ikkunasta kurkisteleviin joulutonttuihin, jos ei sana kuulunut tai muuten tehonnut. Toisaalta rasittavaa, lasten illat kuluivat postin tuomien lelumainoslehtien parissa, he löysivät niistä hämmästyttävän määrän kerta kaikkiaan välttämättömiä tarvikkeita.
   Maakuntamatkailu jatkui töissä. Eeva lähti Jaalaan tutkimaan entisen sahan alueen rakentamiskysymystä. Oliko maa-aines niin saastunutta, että sinne ei voisi tehdä ihmisille koteja? Hän nautti kun taas oppi uutta asiaa, mutta alkoi toisaalta olla huolissaan. Ihmisillä oli murheita, vakavia elämän suuruisia kysymyksiä, ja hän hääri haaskalintuna paikalla taputtamassa mielessään käsiään: mahtava ristiriita, tulee hieno juttu. Tunnelmaa tietysti latisti  vielä, kun joku haastateltavista kysyi, eikö televisio tulekaan. 
   Illalla Veikko kokosi seuruetta autoonsa. Juhon ja Eevan lisäksi siihen työntyi Matti. Tulevat naapurukset Matti ja Juho olivat jutelleet nukkekodin rakentamisesta, ja tottakai kirvesmies oli tarjonnut hankkeesta puusepälle aliurakkaa. Matti tekisi taloon huonekaluja. Eevan oli vaikea  pitää naama peruslukemilla, kun hän kuunteli suunnittelijan ja työntekijäportaan vakavaa keskustelua talon rakenteista ja arkkitehtuurin ja kalustuksen yhteensopivuudesta. Illasta tuli hauska. Esko oli tullut Lahdesta päivää ennen perhettään viikonlopun viettoon, ja miehet saivat rauhassa heittäytyä koko osaamisellaan hankkeeseen. Eevalle jäi kahvinkeittäjän rooli. Veikko yritti muistella Kipparikvartetin Kauniin Veeran sanoja, hän oli ainoa joka hetkittäin edes huomasi Eevan läsnäolon. Nukkekoti valmistui kuskattavaan kuntoon illan mittaan. Se vietiin Matin remontin keskelle seniorisiipeen. Isot ihmiset pääsivät joulutunnelmaan, kun saivat valmistella salaisuutta. 
   Hilpeä tunnelma jatkui kotiovelle asti. Kello oli kahdeksan, Ellin piti tulla kohta kaverin luota, Tatu saisi kotiutua heti mummin luota. Poika seisoi eteisessä hämillisen näköisenä ja naurahti. 
   - Mummi nukkuu. Lattialla. Veikko ja Eeva hiipivät työhuoneeseen, jossa Irma makasi velttona matolla eikä vastannut herättelyyn. Kädet täristen Eeva ryntäsi soittamaan hätäkeskukseen, Veikko yritti tunnustella pulssia ja herätellä vaimoaan kauhistuneen näköisenä. Tatun mielestä oli parasta aloittaa äänekäs itkeminen, kun hän ymmärsi ettei mummin uni ollutkaan tervettä laatua. Eeva katkaisi itkun alkuunsa. Nyt hiljaa! Ambulanssin tulo kesti sen ikuisuuden, jonka kaikki tuntevat odottaessaan muutaman minuutin paloautoa, poliisia tai sairaankuljetusta. Hoitajat aloittivat elvyttämisen heti, jatkoivat ambulanssissa, Veikko seurasi omalla autollaan perässä. Eeva jäi lastensa kanssa katselemaan avuttomana ympärilleen vanhempien kodissa. Irma ja Tatu olivat näköjään leiponeet, pullat olivat pyyhkeen alla keittiön tasolla. Työhuoneen lattialla oli kasa legoja, pöydällä pino lakanoita odottamassa viikkaamista. Tatu ei osannut sanoa, miten kauan mummi oli nukkunut lattialla. Ainoa selkeä kohta Tatun kuvauksessa oli se, kun mummi oli avannut parvekkeenoven. 
   - Siellä oli kissa. Se toi mummille oravan. Mutta mummi pisti sen oravan pussiin ja vei pois. Orava nukkui, ei se jaksanut herätä. Sitten mummikin meni nukkumaan ja pötkähti hassusti lattialle. 
   Lapset olivat järkyttyneitä, kysyivät kerran toisensa jälkeen Eevalta, paraneeko mummi varmasti. Lopulta Eeva parahti “en tiedä” niin epätoivoisesti että tajusi itsekin tarvitsevansa tukea. Kotona ei ollut sen helpompaa kuin mummolassakaan. Puhelin ei soinut, vaikka Eeva tuijotti sitä vaativana. Lapset eivät suostuneet nukkumaan nähdessään kuinka tuskainen äiti oli. Ovikello kuitenkin soi, jokohan isä oli palannut sairaalalta. Porraskäytävässä oli Matti, joka oli huomannut veljellään käydessään ambulanssin tulon. Toisen aikuisen läsnäolo rauhoitti vähän. Ei Matti osannut muuta kuin istua ja kysyä mitä oli käynyt. Kertoessaan Eeva tunsi, miten kauhea tilanne muuttui todelliseksi mutta samalla asiaksi, jolle ei voinut tehdä yhtään mitään. Matti kyseli Irman voinnista tätä ennen ja sanoi ihailleensa kuinka tämä jaksoi touhuta joka suunnalla, niin seniorisiivessä kuin töissään, ja lisäksi autella lastensakin perheitä. Eeva voihkaisi ja painoi kädet silmilleen, niinpä tietysti, hänkin oli kuormittanut äitiä. Jossain vaiheessa Eeva tajusi, että Eskollekin piti ilmoittaa. Pirttimäellä Juhon vanhassa talossa ei ollut enää liittymää, Eeva soitti naapurille ja tämä haki veljen puhelimeen. Kaikki muuttui koko ajan sekavammaksi ja uhkaavammaksi, Eskon säikähdys lisäsi Eevan pahaa oloa. Esko sanoi lähtevänsä sairaalalle, pääsisikö Eeva mukaan? Matti nyökkäsi, hän voisi olla lasten seurana sen aikaa. 
   Äiti makasi vieraan näköisenä teho-osaston sängyssä tippapullojen ja näyttöjen keskellä. Isä istui hänen vieressään kuin eksyneenä. Eevan ja Eskon tullessa hän antoi periksi kyynelille. 
- Nyt äiti nukkuu. Joutuivat elvyttämään moneen kertaan, vissiin tulppa keuhkoissa. Koko ajan tarkkaillaan, toistaiseksi pahin on ohi, mutta ei voi vielä tietää miten käy. Sen sanottuaan Veikko purskahti taas itkuun. - Miksen minä huomannut mitään? Minä vaan luulin, että äiti halusi touhuta niin paljon. Ja kun se on sellainen murehtija, teidänkin asiat varmaan huolehti mielessään moneen kertaan muttei puhunut minulle mitään. Kun ei halua rasittaa muita. Mutta näinhän minä miten äiti nousi öisinkin sängystä ja hiipi keittiöön kun ei saanut unta. Aamulla esitti ihan tavallista. 
 
Irman toipuminen kesti pitkään. Teho-osastolta hänet siirrettiin muutaman päivän kuluttua sisätautiosastolle, sieltäkään häntä ei päästetty kotiin normaaliajassa. Eeva ja lapset kävivät moikkaamassa päivittäin, Juho aina kun sai kyydin Veikolta tai Eskolta. Kaikilla oli syyllinen olo, Irma sai kuunnella anteeksipyytelyjä päivittäin. Lopulta hän parahti ettei enää jaksa lohdutella muita ja vakuuttaa, ettei sairastuminen ollut heidän syytään. Jospa voitaisiin vaan lopettaa syyllisten etsintä ja olla iloisia, kun henki ei mennyt. Tästä oli oppinut ihan jokainen. He muistivat sanoa ääneen silloin tällöin, kuinka tärkeä ja rakas toinen oli. Veikko näki, miten koti muuttui pikku hiljaa kalseaksi, kun Irma ei leiponut sinne pullantuoksua eikä laitellut oksia maljakoihin. Juho päätti, ettei enää kiukuttele tyttärelleen asuinolojaan, kun hänellä ei kerran nykytilanteessa ollut mitään hätää. 
   Eevalle uusi tilanne oli vaativin. Nytkö hän ei voinutkaan olla äidin tyttö, joka juoksi kysymään neuvoa aina kun jokin huolestutti. Hän oli yrittänytkin jo aikuistua, tulla riippumattomaksi vanhemmistaan. Mutta nyt kun siihen oli suorastaan pakko opetella, tuntui välillä loputtoman yksinäiseltä. Ei ollutkaan vanhempaa viisaampaa naista vierellä sanomassa, miten hauskat lapset Eevalla oli, että kaikki järjestyisi ja katopa kuinka jännän näköistä syysmuoti tänä vuonna oli. 
   Kun Veikko haki Irman joulukuun alussa takaisin kotiin, kaikki näytti entisenlaiselta mutta mikään ei ollut ihan kuin ennen. Tulokahveilla Irman ei annettu koskea kahvipannuunkaan, lapset ja lapsenlapset hössöttivät niin että Irma hätisteli heitä jo nauraen sivummalle. Eeva yritti jatkaa samaa mitä sairaalassa oli aloittanut. Kuinka kiitollinen hän oli avusta, kuinka hän ei enää pyytäisi niin usein, miten hän vuorostaan auttaisi nyt äitiä. Irma kuittasi alkavan vuodatuksen taputtamalla Eevaa poskelle. 
   - Äläs nyt intoile. Kyllä tämä tästä. Opin minä itsekin jotain, luulin olevani särkymätön. Nyt kun vielä keksisi miten voisi hellittää, kun olen kuitenkin kaikkia teitä viisaampi ja tiedän asiat paremmin, hän heitti huumoriksi. Hän vilkaisi isäänsä, joka istui vakavana syvä ryppy otsalla. Juho taisi miettiä, miten hän enää jaksaisi, jos vaimon lisäksi olisi menettänyt tyttärensäkin. Koko perhe oli näiden viikkojen aikana pantu ymmärtämään, miten moni asia heidän elämässään luontui vain, koska Irma jaksoi. Tämän he pitäisivät mielessään. Ainakin tämän illan.

Luvun voi kuunnella ja vähän katsellakin täältä:

maanantai 1. kesäkuuta 2020

17. luku

Lokakuu 1986
Terveyspuheita

Tehtaan entinen terveydenhoitaja Pirttilän neiti istui hyväryhtisenä pöydän päässä. Iiris hääräili kahvitarjoilua, Anni sijoitti mikrofonit pöydän kumpaankin puoliskoon. Muistelijat olivat ilmaantuneet tapaamiseen tavallista siistimpinä, kuin pelkäisivät, että neiti tarkastaa kaikkien kynnenaluset. 
   - Eihän meittii vaa pistetä tänää? Kalle heitti huulta ja neiti Pirttilä hymyili hyväntuulisesti. Harvoin sitä sai kertailla menneitä tuttujen ihmisten parissa. Nämä olivat kokeneet yhtiöllä samat kehityksen vuosikymmenet kuin hänkin, he tuotannon puolella, hän heidän terveydestään huolehtien, ympäri tehdasaluetta ja ihmisten kodeissakin rampaten. 
   Anni kuunteli silmät tapillaan Pirttilän neidin kertomusta, miten tämä oli painattanut polkupyörällä pitkin paikkakuntaa milloin katsomaan rokon saanutta lasta, milloin avustamaan kotisynnytyksessä. Välillä hän taittoi matkaa kävellen tai kelkalla, välillä hiihtäen. Eihän teitä ennen aurattu niin kuin nykyään. Lopulta yhtiö osti neidille mopon. Ensimmäinen retki mopolla päättyi kurvissa olleen männyn kylkeen, mutta siitä ei lannistuttu. Lopulta Pirttilän neiti hankki auton, mutta se vain lisäsi töitä. Nyt kysyttiin kotikäynneille vielä enemmän. Penisilliinin tulon jälkeen tahti vielä kiihtyi, kun potilasta saatettiin käydä rokottamassa monta kertaa päivässä. 
   Kun puhe siirtyi tehtaan piirin tapahtumiin, seniorit valpastuivat. Vieraan läsnäollessa jokainen oikein esitti kuinka tunsi käytännön: ensin viittaamalla puheenvuoropyyntö, sitten oma nimi ääneen ja vasta sitten tarina. 
   - Maria Johansson. Nii miä olin siivoojana ja muistan sen kauhian tapauksen, kun yhelt meist irtos päänahka. Likka oli  siivoamas kuumaa paperkoneen alustaa, ja jotenkii se kone oli vissii käyny ja likan tukka kun oli vapaana niin se meni sinne telan välii. Tyähän saitte sit puhuttuu meille myssyt, Maria nyökkäsi neiti Pirttilään päin. 
   - Niin. Menin ensin konttorin johtavan esimiehen puheille vaatimaan siivoojille päähineet ja vaatteet tehtaan puolesta. Ja opastuskylttejä vaaran paikkoihin. Hän yritti heittää minut ulos, mutta minä ilmoitin että sanoudun irti, jos ei vaatimusta toteuteta. Yhtiö oli lähettänyt minut erilaisiin koulutuksiin, ja tiesin mitä työnantajan kuului järjestää. 
   Kalle kysyi, muistiko porukka juomavesisäiliöt, joissa oli hometta. Kaikki nyökkäilivät irvistellen. Neiti Pirttilähän senkin epäkohdan oli paljastanut, kurkannut kuparisten säiliöiden kannen alle ja huomannut, että vedessä oli kuparihometta. Vettä vain lisättiin päältä, ja työntekijät laskivat sitä hanasta mukeihinsa. 
   - Kiersin koko tehtaan ja tarkastin säiliöt. Niitä oli kolmatta sataa, hometta melkein kaikissa. Ehdotin työnantajalle uusia säiliöitä ruostumattomasta teräksestä. Meni kolme kuukautta, vielä piti painostaa ennen kuin uudet säiliöt tulivat. Mutta sitten tuli korkeampaa johtoa kiittämään minua oikein kädestä pitäen, että olin pitänyt työntekijöiden terveydestä huolta. 
   Miehet naureskelivat vähän hämillisinä, supattivat että pirtun jälkeen kukaan ei varmaan huomannut mitään erikoista homeisen veden maussa. Anni kuitenkin komensi pysymään nyt tässä asiassa, pirtuun palattaisiin toisessa yhteydessä. Neiti Pirttilän mielestä pahimpia paikkoja tehtaalla olivat klooritehdas ja karbiditehdas. Klooritehtaalla oli niin kova katku, ettei satunnainen vierailija tahtonut saada henkeä. Työntekijät olivat kuitenkin tottuneet. 
   - Sehän looritehas sit räjähtikii vuonna kuuskymment. Taikka palo, miten sen nyt ottaa. Siin kuolkii kolme. Alpon puheenvuoron jälkeen oli hetki hiljaista, kuten aina klooritehtaan palosta puhuttaessa. 
   - Jos nyt ihan tarkkoi ollaa, niin se oli kylläkii natriumperoksiditehas joka palo, Torsti täsmensi. Neiti Pirttilä päivitteli nyt karbiditehtaan nokisuutta, nokea oli ihan joka paikassa työntekijöiden pukukaappeja myöten. Nämä söivät eväänsäkin noen seassa. 
   - Asbestikäsineet kädessä työntekijät sekoittivat pitkillä sauvoilla luukusta karbidia, kuumuutta oli 2000 astetta. Tarjosivat minullekin, että kokeilla, mutta en uskaltanut. Sitä asbestia kulkeutui käsineistä ja esiliinoista varmasti koteihinkin. Ihmeen vähän siihen nähden on myöhemmin asbestoosia ilmennyt yhtiöläisissä. 
   Sulo kertoi, että asbestia käytettiin kiisutehtaallakin. Sen kolmannessa kerroksessa poltettiin rikkiä, ja jonkun piti vahtia, ettei sitä pääse vuotamaan metrin paksuisesta valurautaputkesta, jota myöten savukaasut johdettiin ulos. Vuotokohdat piti tukkia käärimällä putken ympärille asbestinarua. 
   - Jos rikkiä pääsi ilmaan, se söi hapen eikä voinu hengittää. Minäkin olen sen seittemän kertaa tullu kiisutehtaan portaat kiireesti alas - yhel hengenvedol kolme kerrosta. Mistää hengityssuojaimist ei siihe aikaa puhuttukaa. 
   Rikkihappo herätti monenlaisia muistoja vaaran paikoista. Sitä oli viety sillan vieressä kulkevaa putkea pitkin liuottamoon, ja siltaa pitkin kulkevat olisivat saaneet happosuihkun niskaansa, jos putki olisi alkanut vuotaa. Liuottamon miehet koettivat vain katsoa, ettei ollut kulkijoita, kun rikkihappoa ajettiin putkessa. Kun rikki ja kloraatti liuotettiin veteen, syntyi höyryä, joka otettiin talteen. Työntekijöillä oli räjähtävien aineiden käsittelyä varten tepsivä järjestely, lattialla iso amme, johon piti ehtiä hypätä, jos housunlahkeet syttyivät tuleen. 
   - Hautamäen Topihan oli siellä töissä ja kerto, että heillä oli valkoset takit ja housut omien vaatteittesa päällä. Kerran ne oli humahtanu tuleen niin ettei niistä jääny kun saumat päälle. Kaikki kävi hetkessä, mut ei Topii itteää ollu sattunu yhtää, Alpo tiesi. 
   Välillä Anni vaihtoi kasetin ja pidettiin kahvihetki. Noki puhutti, kukaan ei ollut kuullut pätevää konstia sen putsaamiseen. Terttu ja Viivi taivastelivat, että ennen vanhaan miehet toivat työhaalarinsa kotiin pestäviksi, ja siinä sai varoa ettei mitään kodin parempaa tekstiiliä vahingossa joutunut samaan koneelliseen. Pesukonekin piti puhdistaa vähän väliä. Puhe siirtyi sellutehtaan hajuhaittoihin, ja Anni napsautti nauhurinsa käyntiin. Neiti Pirttilä - kukaan ei tohtinut käyttää hänestä etunimeä Tyyne - muisti vähintään yhtä kamalan hajuhaitan. 
   - Minä istuin terveyssisarena ja ainoana naisena työturvallisuuskokouksissa ja kärsin, kun miehet polttivat kuin korsteenit. Siellä ei meinannut nähdä eteensä - sen verran huolissaan herrat olivat työpaikan terveyshaitoista, hän hymähti. Kalle ja Sulo mulkaisivat toisiaan, Maria katseli ikkunasta pihalle. Oikeassahan vanha terveyssissi oli, mutta ei kai tupakoinnin lopettaminen enää näin vanhana mitään auttaisi. Kukaan ei kuitenkaan avannut suutaan asiasta, niin  herkkä kysymys se oli. Onneksi Alpo alkoi kehua yhtiön nykyistä työterveyshuoltoa. Paperiliitto varmaan oli ajanut asiat näin hyvään malliin, mutta olihan työnantajalle etua siitä, että porukka pysyi terveenä. 
   Sulokin innostui muistelemaan tehtaan vaaroja nyt, kun neiti oli saanut puhua tarpeeksi. 
   - Oma työterveyskeskus toimii kun temppelinovet, työntekijät pääsee pikasesti vastaanotolle. On kuntosalit ja uima-altaat ja jumpparit, jos joku paikka kipeytyy. Eikä ne jätä rauhaan vaikkei kipeytyskää. Vähän välii kututaa kaikenlaisii tykytapaamisii ja venyttelemää ja opiskelemaa terveellisestä ravinnosta, Väinö päivitteli. 
   - Ei ole varmaan pahitteeksi, mut ei se oppi kyl tainnu teihi kovin hyvin tarttua. Viimeks yhteisen aamupuuron jälkeen huomasin, kuinka joka ukon leipälautasel oli nippu persiljaa kun oltii lopetettu. Yhdessä kasvatettua tuoretta persiljaa. Se oli tarkotus syödä, Terttu moitiskeli. Tarinaa riitti nyt jo asian vierestäkin, Anni sulki nauhurin ja lähti purkamaan sisältöä, vanhat yhtiöläiset jäivät muistelemaan. Pirttilän neiti kertoi ottaneensa verenpainemittarin mukaan vanhasta tottumuksesta. Jos löytyisi rauhallinen soppi, niin voitaisiin mitata halukkailta. Televisiohuone varattiin vastaanottotilaksi. Alpo vetäytyi omaan huoneeseensa, häntä tutkittiin ja hoidettiin toisaalla jo tarpeeksi, verenpaine tuntui nyt pieneltä murheelta. Televisiohuoneesta palasi enemmän ja vähemmän rehvakkaita asiakkaita. Viimeisenä sisään meni Viivi. Verenpaine oli koholla, mutta hänen varsinainen asiansa oli toinen. Vaadittiin jonkin verran käsien vääntelyä ja huokailua ennen kuin Viivi sai sanottua asiansa. Olihan neidillä vaitiolovelvollisuus edelleen? Tietenkin. 
   - Sanon suoraan. Minulla taitaa olla alkoholiongelma. En minä enää juo, mutta onhan siitä seurauksensa. Unettomuutta ja muuta. Pahinta on kuitenkin, kun asutaan täällä näin tiiviisti, että asia paljastuu kohta kaikille. Joskus otetaan maljoja juhlatilanteissa ja joskus saunajuomia, ja minun pitää aina keksiä joku selitys miksi en ota. Olisi se niin Torstinkin kannalta noloa, jos koneenhoitajan vaimo paljastuisi alkoholiriippuvaiseksi, Viivi henkäisi. 
   Terveyssisar Tyyne Pirttilä tuijotti Viiviä epäuskoisena. Vieläkö nämä vanhat yhtiöläiset ajattelivat itsensä työvuosien asemiin? Ja että vaimotkin elivät miehensä statuksen mukaisina tässä eläkeläisnaapurusten yhteisössä. Sen Tyyne Pirttilä oli aina nähnyt, että tehtaalaiset tiesivät tasan tarkkaan toistensa asiat. Sitä hän ei ollut käsittänyt, minkä tähden sillä oli asianosaisille jotain väliä. Kaikkien mieliksi ei koskaan voinut olla, miksi sitten piti piitata muiden mielipiteistä. Tyyne Pirttilä ei olisi saanut pistoksia annettua, jos olisi kysellyt halusivatko lapset rokotteet, ei olisi saanut hankittua suojavarusteita tehtaan epäterveellisiin paikkoihin, jos ei olisi kovistellut johtoportaita. Hän oli oppinut kovettamaan itsensä, vain niin hän säilytti uskon työnsä merkitykseen. Nyt hänen edessään istui vielä yksi muumio. Neiti Pirttilä huokaisi, kohensi ryhtiään ja kohotti kulmakarvojaan. 
   - Kuvitteleeko Viivi, ettei joku täällä tiedä hänen alkoholiongelmastaan? Yhtiöläisten kesken ei ole salaisuuksia. Se tosin selviää asianosaisille itselleen viimeiseksi. Kun täällä seuraavan kerran tarjotaan maljoja, Viivi kysyy reippaasti, olisiko alkoholitonta vaihtoehtoa, kun hänelle ei tuo alkoholi oikein sovi. Ei tule yllätyksenä kenellekään, takaan. Ja itseä helpottaa, kun ei tarvi yrittää peitellä. Oliko muuta? Neiti Pirttilä oli heti työuransa alussa ottanut käyttöön puhuttelun kolmannessa persoonassa. Silloin ei tarvinnut miettiä, oltiinko keskustelukumppanin kanssa sinut vai teititeltiinkö. Tosin joskus joku asiatyttö oli ihmeissään kysynyt ai kuka, kun neiti oli sanonut, että hän tulee näyttämään haavaa ensi viikolla. 

Illansuussa Alpo kysyi Margitia pienelle lenkille. Oli kuulas ilma, mentäisiin katsomaan haapoja, joiden latvat liekehtivät tulipunaisina, ja muu lehvästö loisti kuin siihen olisi sytytetty valot. Tämän syksyn ruska oli poikkeuksellisen komea. Tallinmontun ja kirkonrinteen lehtipuut  hehkuivat syvää oranssia, koivujen reunustamilla kujilla kulki kuin valaistussa keltaisessa tunnelissa pilviselläkin säällä. Puistokatu oli hiljainen, jokunen koiranulkoiluttaja ja pyöräilijä tuli vastaan. Sokeritoppatalojen ikkunoista lankesi valoisia ruutuja pimeneville pihoille, siellä täällä pyörätielläkin sai jo kahlata lehdissä. Margit huomasi, että Alpo kommentoi kaikkea näkemäänsä kuin haluaisi lykätä varsinaista asiaa. Hän myönteli yksisanaisesti, odotti. Tätä ei näköjään ollut helppo kertoa. Sudeettialueen kohdalla Alpo tajusi itsekin, että puheet alkoivat toistaa itseään ja rykäisi. 
   - Sitä olen meinannut sinulle kertoa, miksei siitä meidän jutusta aikoinaan tullut mitään. Muistat varmaan kun käytiin Sääksniemessä tansseissa, ja meidän askeleet sopi niin hyvin yhteen? Margit nyökkäsi, nyt ei kannattanut keskeyttää omilla muistoilla. 
   - Minä läksin aina kesken illan pois, vaikka olis ollu luontevaa kysyä pääseekö saatille. Huomasitko? Ikään kuin Margit ei olisi huomannut ja muistanut ja ihmetellyt kaikki tulevat vuosikymmenet samaa asiaa. Mutta hän vain nyökkäsi. Alpo veti henkeä, huokaisi, oli hetken hiljaa. 
   - Kun minulla oli jo kaveri. Mikä yllätys, Margit ajatteli. Pitikö tätä nyt vatvoa enää kun voisi viettää muutaman yhteisen kuukauden hyvinä ystävinä, olla vaan ja jutella mukavia. 
   - Se oli se Kalevi. Mäkisen Kallu, tunsitko? Kalevin kanssa oltii, oltii niinkun, enemmän kun ystävät. Jos ymmärrät. Molemmat tykättii tanssimisesta mut eihän me voitu keskenämme Säkälässä pyörähdellä, ei siihe aikaa eikä vielä varmaan nykyääkää voisi. Kaikki piti salata. Käytii tanssittamas nättii tyttöi, jotka osasi jorata. Sinä olit se minun paras ja melkein ainoa tanssikumppani, Kalevi tanssitti aina eri naisia. Lähettii aina kesken illan pois ja mentii hänen kotiinsa. Molemmat poikamiehiä, oli helppo olla yhes. No sit tuli sota, sit rauha, ja sit piti asettua. Meikäläisen ympyröis se tarkotti että hankkia perhe, kotiväki jo painosti ja melkein työnsi sen Hilkan min sylii. Sinuu en voinu siihe kurimuksee aatellakaa, arvostin sinuu liikaa että oisin voinu huijata. Hilkka oli joteskii samantekevä, sillekii tuntu olevan tärkeää vaa päästä naimisii. Ei meil häävii ollu keskenämme, ei pahakaa. Mut poika saatii, min elämän tärkein ihmiin syntymästää lähtien. Hilkalle näytti riittävän se mitä minul oli antaa, sellast kaveruutta. Ja Kalevi viihty meil hyvin, askarreltii kaikennäköst, rakennettii liiteri ja hakattii halkoi ja käytii urheilukilpailuis. Ehkä joku ulkopuoliin tajus, ehkä ei. Ihan sama. Kuhan vaa saatii olla yhes. Että tän halusin sanoo. Että jos oisin toisenlain ja siä et olis ollu hieno konttorinneiti, niin oisit ollu ensimmäin ketä oisin pyytäny vaimoks. 
   He seisoivat pitkään katulampun alla hiljaa. Alpo näki Margitin silmistä, että tämä ei ollut ainakaan suuttunut. Äkkiä häntä alkoi väsyttää valtavasti, hän otti tukea Margitin käsivarresta ja sanoi, että nyt on parasta lähteä kotiinpäin, että jaksaa sinne asti vielä omin jaloin. Margit irrotti käden, kietoi oman käsivartensa Alpon selän taa ja nosti tämän käden omalle olalleen. Alpo nojasi Margitiin, raskaasti nojasikin. Hidas matka, kädet kietoutuneina toisen ympärille, kuin unikuva siitä, mitä ei koskaan ollut koettu. Näin he olisivat voineet kävellä kotiin tansseistakin, jos luonto ei olisi säätänyt toisin. Ennen kotipihaan tuloa Alpo pysähtyi. 
   - No sano nyt jotaa. Oliko ihan kamalaa kuultavaa? 
   Margit hymyili. Hän oli kävellessä ehtinyt miettiä elämän mittaista menetystään, joka ei sitten ollutkaan häviö. Hän olisi itsenään kelvannut toiselle, ei ollutkaan epäonnistunut naisena. Hän katsoi Alpoa hellästi, huvittunut pilke silmissään. 
   - Tämähän tuntui melkein kosinnalta. On minua kosittu ennenkin, joten tiedän miltä se tuntuu. Mutta tämä tuntui paremmalta. Terassin portaita noustessaan Margit poikkesi hipaisemaan happomarjapensaita muurin vierellä. Ne loistivat kellanpunaisina, osa pensaista oli jo menettänyt lehtensä, pistävät piikit olivat esillä. Margit oli katsellut, miten naapuritalojen lapset keräsivät kirkkaanvärisiä marjoja, kaivoivat siemenet esiin ja ompelivat niistä helminauhoja. Osa siemenistä kylvettiin huolellisesti yrttilavoihin, ihan hyvin niistä voisi kasvaa uusia pensaita, lapset vakuuttelivat toisilleen.
   - Mennään sisään, minä keitän meille hyvät teet, hän sanoi ja tarttui Alpoa kädestä. 

Voit myös kuunnella luvun täältä: