1986-87
vuodenvaihde
Päätöksiä
-
Äiti
me saatiin koittaa Johannan vatsaa kun se vauva potki. Miks se potkii
Johannaa? Elli ja Tatu palasivat innoissaan isän luona vietetyn
viikonlopun jälkeen.
-
Ei se tarkoita Johannaa potkia, kunhan vain voimistelee ja ui siellä
kohdussa.
-
Onks kukaan vauva koskaan hukkunut sinne? Tatu halusi tietää.
Lapset olivat saaneet isän ja Johannan uudessa kodissa oman huoneen
ja yhdessäolo oli nyt helpompaa kuin isän poikamiesboksissa. Uusi
sisarus oli heistä älyttömän siisti juttu. Siitä toivottiin
leikkikaveria heti kun se tuotaisiin synnytyslaitokselta. Ei jaksaisi
odottaa niin pitkään, onneksi kohta oli joulu ja sitä ei sentään
tarvinnut odottaa ikuisuuksia. Lapsilla oli lahjalistat valmiina.
Eevalla ei sen sijaan mikään ollut valmiina. Irma oli jonkin aikaa
katsellut, kuinka tytär halusi ottaa jotain puheeksi mutta uskoi
varoituksia, ettei äitiä saanut rasittaa.
-
Anna tulla nyt. Mikäs on? Irma kysyi. Hän oli soittanut ovikelloa
ja valittanut että kahvihammasta kolottaa. Lapset näyttivät olevan
koko pihapiirin yhteisessä iltamäenlaskussa, tässä ehtisi vaihtaa
muutaman sanan aikuisten kesken. Eeva yritti kierrellä, että ei
mikään vaivaa, ihan on kaikki ok. Irmaa ei huijattu, kyllä hän
omaa lastaan osasi lukea. Eeva myönsi: no työpaikka. Ei enää
tuntunutkaan niin rohkealta jättää radion työtarjous käyttämättä,
kun ei ollut muutakaan ilmaantunut parin viikon aikana. Irma nauroi
ääneen.
-
Sinähän puhut kuin Dickensin herra Micawber. Hänkin käytteli
lahjojaan siellä täällä ja odotteli että jotakin ilmaantuu. Ja
ilmaantuikin lopulta. Mutta sinun ehkä pitäisi panna hösseliksi,
jos kerran asia painaa mieltä. Annas kynä ja paperia, listataan
vähän mitä voisit tehdä elääksesi.
Mikä
helpotus, äidin kanssa oli selkeää, tämä halusi ratkaista asiat
käytännöllisesti eikä välittänyt läträtä tunteitten kanssa.
Eevahan voisi senttailla lehtiin, ensin piti selvittää,
ostaisivatko ne freelancereiden juttuja. Voisihan radioonkin varmaan
tehdä yksittäisiä juttuja. Eeva piti edelleen toimittajantyöstä,
mutta hän halusi nyt tehdä itsekin töitä sen sijaan että eläisi
raportoimalla toisten tekemisistä. No jos kerran kunnon duunin
painaminen kiinnosti, niin Irmalla oli ehdotus.
-
Näyttää siltä, että minulla on edessä pitkä sairausloma tai
jopa sairauseläkkeelle jääminen. Oli isän kanssa ajateltu, että
lähden sosiaalitoimistosta ja rupean huolehtimaan seniorisiiven
asioista, kun se nyt tulee meidän nimiin. Kaikkea siivouksesta
isännöintiin, kyllä siinä hommia piisaa. Mutta nyt se ei kuulemma
käy, minua työnnetään keinutuoliin istumaan ainakin toistaiseksi,
Irma puuskahti muka loukkaantuneena. - Voisitko ajatella, että sinä
rupeaisitkin huolehtimaan seniorisiiven asioista, kaikesta arjen
pyörittämisestä kiinteistössä ja asukkaiden kesken? Palkka ei
kyllä päätä huimaa, mutta pääsethän sinä meidän jääkaapille,
jos rahat loppuu kesken.
Eeva
tuijotti äitiään epäuskoisena, kapsahti sitten tämän kaulaan
niin että kahvimukit läikkyivät.
-
Voi äippä, toi on ihan parasta mitä voin kuvitella. Koska aloitan,
missä harja? Ja miten vuokrat peritään? Eeva hihkui. Irma
toppuutteli, tuskin siitä mitään kauhean hohdokasta tulisi. - Oon
viettänyt eräänkin unettoman yön ja miettinyt, onko mulla vielä
jälleenmyyntiarvoa. Tosi kilttiä sulta saada veritulppa, olisithan
sinä voinut keksiä jotain vähemmän uhrautuvaa, Eeva hehkutti.
Joulun
alla monista Honkarinteen asukkaista alkoi tuntua, että jotain
muutakin kuin tämä vuosi oli päättymässä. Sulo ja Margit
viettivät paljon aikaa Alpon kanssa, nyt kaikki yhdessäolon hetket
olivat kortilla. Alpo väsyi helposti, joten kolmikko istui hänen
huoneessaan. Alpo hinautui usein sängylle pitkäkseen ja torkahteli
kuunnellen kahden muun hiljaista keskustelua. Hanke oli loppumassa,
Iiris ja Anni tekivät selvitystä tuloksista ja valmistelivat
päätöstilaisuutta. Anni kyseli asukkailta, saisiko hän tulla
moikkaamaan heitä vielä muuttonsa jälkeen.
-
Jos otat permanentin ja pukeudut hameeseen ja pitsipuseroon niin ehkä
sitte, Kalle veisteli.
-
Kuuppa pois eestä, peität Princen, Anni kuittasi televisiohuoneen
hämärässä ja pyyhki muina miehinä tipan silmänurkastaan.
Kalle
nousi, kävi huoneessaan ja palasi. Hän ojensi Annille puisen
työkalun, vähän veistä muistuttavan.
-
Siinä on sulle lusa. Sellain kuuluu joka paperimiehellä olla,
mieluiten itte veistetty. Sillä vedetää koneelta tulevasta
rullasta paperi poikki.
Moni
asia oli alullaankin. Uudet omistajat, uudet kuviot jo vakiintuneiden
rinnalle. Yhteisiä aamupuuroja jatkettaisiin, kutsuttaisiin
vierailijoita eri aloilta, asukkaat voisivat itsekin ruveta pitämään
esityksiä, vaikka omista harrastuksistaan tai kiinnostuksen
kohteistaan. Eeva ja Irma olivat käyneet kertomassa Eevan uudesta
roolista, ja uusi siivooja-toiminnanvauhdittaja oli pursunnut
ideoita.
-
Minä tailan muuttaa takas vanhaa kotia, eihän tääl saa kohta sen
siunaaman rauhaa, Juho oli lohkaissut naisten visiot kuullessaan.
Onneksi taloon oli muuttamassa lisää järjen ääntä. Matin kanssa
tuli helposti juttuun, nuori mies jaksoi puhua rakentamisesta ja
taloista ikäihmisenkin kanssa. Veikkokin hakeutui usein porukoihin,
ennen vähän hiljainen vävy piipahti usein tarkistamassa, mitä
joululahjaprojektille kuului ja jäi iskemään tarinaa. Hän varmaan
uskoi nyt oikeasti olevansa talonväkeä, kun oli pystynyt
osallistumaan seniorisiiven ostoon omilla perintörahoillaan.
Kerrostalojen
asukkaiden kanssa oli syntynyt lisää kanssakäymistä. Eeva sitä
päivitteli. Kun hänen työpaikallaan pidettiin vetäytyminen ja
keksittiin kymmenittäin parannuksia työntekoon ja itse tuotteeseen,
niin ehdotukset jäivät roikkumaan post it -lapuilla kokoushuoneen
seinälle eikä yhtäkään niistä toteutettu. Täällä yksi
yhteinen pihatapahtuma oli murtanut jään. Joku kävi kysymässä,
pystyisikö kukaan senioreista katsomaan pari tuntia hänen lapsiaan,
tuli yllättävä lääkärissäkäynti. Joku toi tuoreen kalan -
perattuna. Yksi ylätalon asukkaista kuulutti aulassa: lähtö
markettiin puolen tunnin kuluttua, hänen autoonsa mahtuu kolme
henkeä.
Irma
kävi kyselemässä viikkoa ennen joulua, kuinka moni haluaisi syödä
jouluaterian yhdessä naapureiden kanssa. Moni kertoi lähtevänsä
omien lasten luo aattoillan viettoon, mutta päätettiin keittää
yhteinen riisipuuro ja mennä sen jälkeen päivähartauteen.
Jouluaatto
oli kylmä. Eevan piti pukea lapset lämpimiksi päästä varpaisiin
pelkästään kodin ja seniorisiiven väliselle pienelle matkalle.
Mutta jäätävyys teki tunnelmasta juhlallisemman, jännittävämmän.
Ovi kii, ostolämmin, keittiön puolelta huudeltiin, kun porukkaa
lappoi senioreiden aulaan oven täydeltä. Naapurukset katselivat
toisiaan vähän hämillään, harvoin sitä näki tutut noin
tällingissä. Kalle ja Maria kinastelivat, pitikö riisipuuron
päälle panna kanelia ja sokeria vai voisilmä, Aili otti suukovun
tosissaan ja yritti rakentaa rauhaa. Elsa ja Juho istuivat rinnakkain
kuin vanha aviopari. Terttu ja Väinö, Viivi ja Torsti naureskelivat
onnellisina, kuinka mahtavaa kun lopultakin vältyttiin
ruokintaihmeeltä ja päästiin itse valmiisiin pöytiin. Uusin
tulokas Matti leveili keittotaidoillaan, hän oli saanut aikaiseksi
kymmenen litraa joulupuuroa polttamatta sitä pohjaan. Eeva vahti
silmä kovana, että Elli ja Tatu muistivat pöytätavat, Veikko
hääräsi Irmalle tuolia ja valmista puuroannosta niin että tämä
jo muistutti olevansa vielä elossa ja liikuntakykyinen. Moni
vilkaisi vaistomaisesti Alpoon, joka istui Sulon ja Margitin välissä.
-
No minusta ei kyllä osaa vamasti sanoa, Alpo kuittasi hymyillen.
Välipalan
jälkeen Matti kysyi Aililta, voisiko hänen tekemäänsä senkkiä
näyttää muille. Aili kutsui kaikki ihastelemaan nuorenmiehen
aikaansaannosta. Matti oli rakentanut laatikollisen lipaston ja sen
päälle vielä peilinkin.
-
Vähän tälläin meil ol kotonakii, täs talos mikä on meiän
takaan valokuvas, Aili kertoi. Vanhat asiat olivat kirkkaina
mielessä. Juho tuijotti kuvaa silmät sirrillä suu raollaan. Talon
kuva oli syöpynyt hänen mieleensä loppuiäksi keväällä 1918.
-
Oletkos sinä tässä? Ja kukas sinun vieressäs istuu?
Aili
selitti innoissaan, että hänhän se siinä kymmenvuotiaana veljensä
kanssa kotitalon edessä. Siellä se talo on vieläkin Jaalassa
pystyssä, velipoika pitää tilaa jälkikasvunsa kanssa. Juho vaipui
sohvalle istumaan järkyttyneen näköisenä. Irma huomasi, että isä
halusi jutella jostain rauhassa ja haali muun väen mukaansa aulaan
laulamaan parit joululaulut. Elsa jäi kuuntelemaan Juhon ja Ailin
keskustelua. Juho selvitti jotain kummallista, mitenkä Aili ei
kuollutkaan nälkään. Meni vähän aikaa ennen kuin puheesta alkoi
saada tolkkua. Juho oli tunnistanut kuvan talon samaksi, jossa oli
kansalaissodan aikana käynyt punaisten porukan kanssa etsimässä
syötävää. Sisällä oli vain kaksi pikkulasta ja
sivustavedettävässä makaava mummo, joka oli kuolemaisillaan.
Lapset olivat katselleet silmät suurina sisään ängenneitä
vieraita miehiä, joilla oli pyssyt kädessä. Aili muisti kaiken
tarkasti.
-
Ne pyysivät leipää, oikein komensivat että näyttäkäi mitä
ruokaa meil oli. Veivät eteisen konttorista reikäleivät ja
jauhosäkin. Jättivät kyl rahaakin pöyälle, mut äiti ja isä
sanovat että se oli leikkirahaa. Velipoika sil leikkikii sit
hautajaisis, kun pari viikkoo sen ryntäyksen jälkee mummoo hauattii
ja isä esitti vieraille, millä ne punaset muka maksovat saaliisa,
Aili kertoi ja ihmetteli, miksi Juho oli niin kiinnostunut hänen
muistostaan. Meni hetki ennen kuin Juho sai puhuttua, siinä
tarvittiin vielä Elsan yllytystäkin, tai paremminkin pakottamista.
Kevättalvella
1918 Juho oli ollut ruokaa etsimässä neljän muun punakaartilaisen
kanssa. Joukko oli mennyt taloon, jossa oli vain kuoleva vanhus ja
kaksi pikkulasta. Miehet olivat vieneet heidän viimeiset ruokansa ja
jättäneet lapset kuolemaan nälkään ja kylmyyteen yhdessä
mummonsa kanssa. Niin Juho oli kuvitellut ja hävennyt tekoaan tähän
päivään asti. Aili ihmetteli, että eihän lapsia ollut jätetty
kuin vähäksi aikaa, äiti ja isä olivat hakemassa naapurista sedän
luota ruokaa ja polttopuita, että selvittäisiin taas muutama päivä
sekasorron ja pelon keskellä. Mummo oli kyllä kuollut, mutta
kuoleman oli tiedetty tulevan kohta.
Elsa
kyseli pitäisikö Juhoa kohta jo elvyttää, kun tämä oli niin
kalpea.
-
Ei kiitos. Menee kyl hetki ennen kun ymmärrän etten olekaa mikää
murhaaja. Vuoskymmenet kun hautoo sellaist niin on vaikia uskoo
muuta.Juho kätteli Ailia sydämellisesti, kiitteli elämänsä
parhaasta joululahjasta, eikä Aili ymmärtänyt vieläkään, mitä
oli tapahtunut.
Jouluaaton
hartauteen valui punanenäistä väkeä kirkon ovista. Hyinen sää
nipisteli kasvoja ja korosti päivän merkitystä. Eevan suku täytti
puoli penkkiä, seniorisiiven asukkaat toisen puolen. Kaikki
näyttivät hiukan tärkeiltä esiintyessään näin yhdessä. Olihan
sitä oltu televisiossakin, tässä saivat muut ihailla heitä nyt
ihan livenä. Eeva huomasi Sakarin kävelevän käytävää Johannan
ja upouusien appivanhempiensa kanssa. Tatu hihkui penkistä isälleen,
Sakari vilkutti takaisin ja seurasi uutta perhettään etupenkkeihin.
Tuore anoppi oli näköjään päättänyt ottaa tilanteesta kaiken
irti, hän nyökkäili sulkakoristeisen leveälierisen huopahattunsa
alta puoleen ja toiseen ruustinnamaisesti vaikkei varmasti tuntenut
paikkakunnalta ketään.
Eeva
ja Irma vilkaisivat toisiaan huvittuneina. Antaa toisen nauttia.
Sitten he kysyivät ilmeillään, mikä Juholle oli tullut. Tämä
oli kuin aaveen nähnyt, mutta ihanan aaveen. Ettei vaan olisi
rakastunut. Se ajatus kuitenkin hylättiin, ei meidän vaari nyt
sellaisia. Siinä ne istuivat Elsan kanssa rinnakkain ihan vaan
ystävinä. Kun Enkeli taivaan laulettiin, Juho hämmästytti
perheensä veisaamalla lujalla äänellä miks
hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan…
Sitä
mukaa kun seniorisiipi tyhjeni asukkaistaan aattoillaksi, sen aulan
ruokapöytä alkoi täyttyä vieraista. Irma oli keksinyt, että koko
perhe voisi syödä jouluaterian täällä, ja muutkin taloon jäävät
voisivat liittyä seuraan. Margit ja Alpo ottivat tarjouksen
ilahtuneina vastaan, Elsakin tuli mielellään rosollivati mukanaan.
Hänen tyttärensä oli perheineen Espanjassa joulunvietossa. Kun
Eskon porukka saapui Lahdesta, alkoi kuulostaa jo kotoiselta. En syö
lanttulaatikkoa. Lipeäkalaa, hui, sehän syövyttää sisukset.
Vanhemmat yrittivät vaimentaa jälkikasvun murinat ja valikoida
heidän lautasilleen jotain, mikä ei synnyttäisi kommentointia.
Eeva ja Veikko vilkuilivat jälleen Irmaa, eihän tämä nyt
rasittuisi? Irma huomasi, nosti punaviinilasin ja toivotti
painokkaasti hyvää ruokahalua ja erittäin levollista joulua.
Talon
asukkaat olivat tehneet aterialle ruokia, kiittelivät niillä Irmaa
ja Veikkoa asioiden järjestämisestä. Koska kukaan ei halunnut
pilata leppoisaa tunnelmaa herkistelemällä, heittäydyttiin
kiihkeisiin pohdintoihin siitä, saiko maksalaatikossa olla rusinoita
ja pitikö kinkku paistaa pussissa vai ilman. Jälkiruoan aikana
Matti tuli sisään, hän oli syönyt jo yhden jouluaterian veljen
perheen kanssa mutta vaikutti innokkaalta aloittamaan seuraavaa.
Eevan ja Eskon lapset alkoivat villiintyä, kun aikuisten syömisestä
ei tahtonut tulla loppua vaikka joululahjat odottivat avaamistaan.
Ikuisuuden päästä mummi ehdotti lahjoihin siirtymistä. Kohta
lähdettäisiin mummolaan mutta sitä ennen käytäisiin Matin luona.
Yläkertaan suorastaan rynnättiin, jos se kerran piti hoitaa ennen
varsinaiseen asiaan pääsyä.
Nukkekoti
odotti valmiiksi kalustettuna Matin asunnossa. Ellin ja Tatun silmät
revähtivät selälleen, kun kolmikerroksinen valaistu paritalo
ilmestyi näkyviin verhon takaa. Tatu tarkisti heti, että hänen
puolellaan oli tilat Ritari Ässän auton huoltamiseen. Elli otti
varovasti pikku huonekaluja käteensä ja alkoi suunnitella
huonejakoa tulevia asukkaita varten. Juho, Veikko ja Matti
vilkaisivat toisiaan: taitaa kelvata. Kelpasi, koska talo piti heti
siirtää lasten omaan kotiin.
Mummolassa
huomattiin, että lahjoja oli taas kertynyt röykkiö, vaikka kaikki
olivat luvanneet olla järkeviä ostosten kanssa. Lapsilla oli ihan
tarpeeksi kaikkea, liikaakin jo. Tatu osoitti, ettei hän ollut
huijattavissa. Hän silitteli puhuvaa, autoksi ja hirviömieheksi
taipuvaa lelua ja kuiskasi sille:
-
Kyllä miä tiedän, ettei sin sisällä puhu mikään lelumies vaan
Joulupukki.
Tammikuu
alkoi kireinä pakkaspäivinä. Eeva sai loppiaisena vieraakseen
ystävättäret. Arja pääsi vain päiväsajaksi, vauva oli vielä
niin pieni, että hän meni mieluummin lastensa kanssa kotiin
Mankalaan kuin jäi pyörimään toisten jalkoihin yösöttöjen
kanssa. Hannelelle ja Leenille järjestyi yösija sohvalta. Nyt Eeva
osasi pitää puolensa. Hän kuunteli mielellään, mutta kun Leeni
aloitti papatuksensa Eevan säälittävästä sinkkuelämästä, Eeva
napautti takaisin. Kiitos vain neuvoista, mutta viisitoista vuotta
sitten Leenin oma miesliukuhihna olisi vaikuttanut rohkealta, ei
enää. Hannele näytti Leenin selän takana liittolaisen eleitä:
hyvä, sano sille.
Arki
käynnistyi uudenlaisena. Eeva lähti seniorisiipeen, Irma vei lapset
tarhaan aamuisin kaikessa rauhassa. Päiväkotiin oli kerrottu, että
Elli ja Tatu viipyisivät vain aamupäivät eivätkä joinain päivinä
ehkä tulisi ollenkaan. Johtajalle se oli iso ongelma. Vajaa ryhmä,
työntekijämitoitus, laskennallisesti sitä ja käytännössä
pahimmassa tapauksessa tätä. Ja saisivatko lapset näin lyhyinä
tarhapäivinä tarpeeksi virikkeitä.
-
Meillä on niitä kotona. Virikkeitä. Eilen siivottiin vaatekomero
yhdessä ja lajiteltiin lelut pois annettaviin ja niihin, jotka
selvisi jatkoon. Sitten mentiin yhdessä seniorisiipeen. Siellä Elli
ja Tatu piirsi isovaarille ja yhdelle Matille malleja, joiden mukaan
pitäisi rakentaa huonekaluja ja työkaluja nukkekotiin. Se kyllä
keskeytyi kun pihan perhepäivähoitolapset tuli hakemaan meidän
lapsia pulkkamäkeen. Siellä oli niin kivaa, että kaksi
seniorisiiven mummoa meni mukaan laskemaan. Elsa ja Maria. Minä tein
sillä välin kevään ohjelmasta suunnitelmaa. Keskustelun kuullut
lastentarhanopettaja kuiskasi johtajan mentyä Eevalle
salaliittolaisen ilmein: “Niinpä!”
Helmikuun
alussa Alpo ilmoitti haluavansa sairaalaan. Siellä saisi helpotusta
yltyviin kipuihin paremmin kuin omassa kodissa. Margit ja Sulo
kävivät samana päivänä osastolla Alpon luona. Tämä lepäili
rauhallisena ja ilahtui nähdessään tuttuja. Vielä enemmän Alpon
ilme kirkastui, kun poika Antti perheineen työntyi ovesta. Pojan
vaimo ja lapset olivat lyhyen aikaa, Antti jäi isän viereen
juttelemaan. Margit ja Sulo tekivät lähtöä, Antti lupasi soittaa,
“jos tulee muutoksia tilanteeseen”. Alpo näytti nukkuvalta mutta
olikin kuunnellut. Häntä nauratti.
-
Älkä suotta kainostelko. Sanoka vaan että sit kun toi Alpo näyttää
siltä että aikoo heittää lusikan nurkkaan. Miä tiiän että
lähtö on lähel. Mut käykä kotoon nukkumas, miä koitan
sinnitellä aamuu asti. Nyt morjens.
Seuraavana
aamuna Margitin puhelin soi ennen kahdeksaa. Antti sanoi, että nyt
voisi tulla, jos halusi vielä tavata isän. Margit kävi hakemassa
Sulon, he ehtivät hyvin seuraamaan elämän haihtumista vanhasta
ystävästä. Antti kertoi isän jutelleen vielä äsken.
-
Sano että kävi hyvä tuuri kun sai asua viimesen vuotensa vanhojen
kavereitten kanssa. Teil on ollu kuulemma kivoi hetkii, Antti sai
sanottua vaikka ääni tahtoi sortua nyyhkytyksiin. - Minulle isä on
ollu aina lähein, maailman paras iskä.
-
Et siäkää pöllöimmäst päästä poika ole ollu, Alpo yllätti
saattajat vitsailulla. - Nää kaks humanterii täs sen sijaa, koita
vähä kattoo niien perää. Miä lähen nyt moikkaamaa äitii. Ja
Kalevii, Alpo kuiskasi sanan kerrallaan hitaasti silmät kiinni. Muut
tarttuivat hänen käsiinsä kuin pitääkseen hänet vielä hetken
kanssaan. Mutta Alpo hengitti syvään, huokaisi pitkään ulos
muttei enää sisään.
Sairaalan
pihalla Antti tarjosi kyytiä Margitille ja Sulolle.
-
Sopishan se kiitos. Et viittis ajaa Kouvolaan asti, tekis mieli mennä
levykauppaa ostamaa jotaa klarinettimusiikkii. Lähteeks Margit
mukaa? Sulo kysyi. Kyllä Margit lähti.
Alpon
hautajaiset vietettiin seniorisiivessä. Antin perhe kiitteli
kauniista tilaisuudesta, eivät he olleet tunteneet isästä noita
puolia mitä naapurit kertoilivat kahvinjuonnin lomassa. Antti sanoi
tulevansa tyhjentämään isän asunnon ja antoi lähtiessään
Margitille kirjekuoren käteen, isänsä pyynnöstä. Siellä oli
Sääksniemen tanssilavalla otettu kuva. Nuori Alpo taivutti yhtä
nuorta ja hehkeää Margitia, molemmat nauraen omaa liioiteltua
poseeraustaan. Kuvan takana oli teksti. Maailman
parhaalle tanssipartnerille ja ystävälle. Alpo. (Kuvan otti
Kalevi).
Margit muisti äkkiä tilanteen, kauniin tehtaalta tutunnäköisen
nuorukaisen, jolla oli joskus kamera mukanaan tanssilavalla. Hän
muisti tunnelmankin. Sen kuinka koko elämä oli edessä, pitkänä
ja kauniina kaarena, vailla varjoja, koivunlehtien vihreän hohtavana
unena.
Eeva
vei imurin komeroon, isot pinnat hän vetäisi kohta leveällä
mopilla, sillä hiekka lähtisi kätevämmin. Tässä välissä voisi
käydä läpi sähköyhtiöiden tarjouksia ja laatia lehteen
ilmoitusta vuokrattavista seniorisiiven asunnoista. Alpon ja Annin
tilalle pitäisi saada uudet asukkaat, ehtisiköhän Matti tai
isä-Veikko maalata seiniä vajaassa kuukaudessa, jos on kiire. Sulon
huoneesta kuului vaimeana klarinetin ääni, hautajaisista tuttu
levy. Eevalle tuli haikea olo, kaksi tuttua ihmistä oli äkkiä
poissa. Oven avaus toi kylmää ilmaa sisään, sen mukana aulaan
porhalsi äiti.
-
Hei, kävin ruokakaupassa ja hain samalla matkatoimistosta esitteitä.
Niillä oli jo prujuja ensi kesän tilaisuuksista. Innostuisikohan
tämän talon porukka lähtemään Kaustiselle? Nyt jos rupeaisi
järjestämään, niin saisi ehkä majoituksenkin. Minun on aina
tehnyt mieli sinne kansanmusiikkia kuuntelemaan.
Illalla
Elli ja Tatu roikkuivat huoneensa ikkunassa, kun Eeva tuli ajamaan
heitä sänkyyn. Molemmilla oli taskulamput, jotka Matti oli antanut
joululahjaksi. Seniorisiiven ylimmän kerroksen päätyhuoneisto
vastasi. Hämmästyneelle äidille selitettiin.
-
Meillä on omat merkit. Kolme tuikausta tarkoittaa onko kaikki hyvin.
Yksi tarkoittaa on, kaksi ei ole. Neljä tuikausta - hyvää yötä.
Äsken vastatttiin Matille, että kaikki on hyvin, Elli selitti ja
painoi topakasti taskulampustaan hyvänyön toivotuksen seniorisiiven
yläkertaan.
-
Onko teillä merkkiä jolla kutsutaan iltateelle? Eeva kysäisi ja
yritti kuulostaa tavalliselta.
Tähän
päättyy jatkokertomus Vuosirenkaat.
Voit
kuunnella viimeisen osan täältä, kuvitettuna:
https://youtu.be/grhr68IliSg